PEKKA SUHONEN:
Kaksi joulua
Siitä on tasan kolmekymmentä vuotta aikaa kun suoritin varusmiespalvelustani Lahdessa H ennalan kasarmilla. Jo alokasaikanani kuulin "vanhojen”
kertovan, että joulu on ruotuväessä niin yltäkylläi
nen, ettei silloin kannata lomille lähteä vaikka pää- sisikin. Itsekseni kuitenkin ajattelin, etten ainakaan m inä silloin jää vapaaehtoisesti kasarmille. O lin siihen saakka viettänyt jokaisen jouluni kotipiiris
sä, enkä voinut kuvitellakaan että joulu voisi m uualla joululta tuntua.
Sinä vuonna jouduin kuitenkin viettäm ään jou
luni kaukana kotoa niinkuin m uutkin asekuntoiset
Suomen m iehet. Enkä ainoastaan sinä vuonna vaan monena m uunakin sen jälkeen.
E lettiin aattopäivän ensimmäisiä tunteja v. 1939.
K aikki tosin eivät eläneet. Eivät nekään neljä to
veriamme, joiden m uotoja ei joukkueajoneuvon pressu kyennyt täydelleen kätkem ään. M e jotka elimme, astelimme turtuneina tuon ajoneuvon jäl
jessä. Kirkas talviyö loi varjojaan pressun muhku- roihin.
Vetäydyimme onnettom asti päättyneestä joulu
kuun 2 3 :n päivän hyökkäyksestä, m ihin joukko-
14
osastomme oli osallistunut Perojoen suunnalla.
Tuon hyökkäyksen ja sen tunnelm ien kuvaami
nen ei kuulu täm än jutun puitteisiin. N uoren mie
hen mielialat onneksi vaihtuvat herkästi, ja kun aamun valjetessa ruvettiin pystyttäm ään telttoja väljään m ännikköön jossain M uolaanjärven länsi
puolella, tu n tu i elämä jo varsin mukavalta. M uu
tam an tunnin unen jälkeen oltiin täysin valmiita vuoden suurim m an juhlan viettoon.
Jostain oli löydetty olkia, joita levitettiin vah
vasti telttojen pohjille. Keskisalko koristeltiin kuu
senoksilla, ja kun joku keksi ripustella niihin kiil
täviä kiväärinpatruunoita, oli joulukuusi valmis.
Kaiken kukkuraksi posti toi illan hämyssä valtaisan kuorm an joulupaketteja. M inäkin sain sellaisen ja sen m ukana pitkän kirjeen. Sanotaan, että kaikki tässä elämässä on kovin suhteellista, ja niin kait se on, koskapa tuo joulu vielä nytkin, kolmen vuosi
kymmenen jälkeen, tu n tu u parhaalta kaikista jou
luistani.
Perälapin häm ärä päivä oli m u u ttu n u t illaksi jouluaattona 1944. Pimenemisestä ei tässä yhtey
dessä voi puhua, sillä pilvettöm ässä pakkasyössä kuun mollottaessa taivaalla on lumisessa tunturi- maastossa näkyvyyttä saman verran kuin päivällä
kin. Ehkä enem m änkin, sillä kuutam on hangelle heittäm ät varjot terävöittävät maiseman ääriviivoja.
V ietin olosuhteisiin katsoen varsin yltäkylläistä joulua kom ppanian komentoteltassa. Viimeiset re
serviläiset oli k o tiu tettu joulukuun alussa, ja mie
histö m uodostui kokonaan vuonna 1925 syntyneistä varusm iehistä. O lin pitänyt näitä poikia lähes lap
sina, m utta kun m inä nyt, jouluna, rupesin m ietti
mään, m inkä ikäinen minä itse olin ollut ensim
mäisenä sotajoulunani, totesin hämmästyen, etten silloin ollut yhtään näitä "lapsia” vanhempi. Käsit- täessäni täm än vedin lum ipuvun ylleni ja työnnyin ulos teltasta.
K ierrettyäni kaikki m ajoitusteltat nousin suksil
leni ja hiihtelin asemiimme, jotka oli kaivettu lu
meen hävitetystä M arkkinan kylästä pohjoiseen, K uonavaaran laelle. T arkastettuani kaikki vartio
paikat jäin katselem aan edessäni avautuvaa maise
maa.
A lapuolellani levittäytyi Lätäsenon avara laakso, jonka takana mäntyä ja vitikkoa kasvavilla harjan
teilla saksalaisilla oli omat asemansa. Ju u ri niiden jatkona oli kapean rajaväylän takana, R uotsin puo
lella, pieni kylä. Talojen akkunoista tuikkivat kirk
kaat jouluvalot, ja savupiipuista kohosivat vaaleat pystysuorat patsaat joulun taivaalle. K aikki se tu n tui niissä olosuhteissa käsittäm ättöm ältä.
M iettiessäni tätä oli korvani erottavinaan laulua.
Todellakin, laulu voim istui hapuilevan alun jälkeen selvästi korvan kuultavaksi. Sävel oli tu ttu : "Jou
luyö, juhlayö” . Sanat vain olivat vieraat, saksankie
liset. Laulajia oli useita, ja eri äänet soivat kau
niisti.
Ilm eisesti saksalaiset olivat koonneet keskuudes
taan tilapäiskuoron — sellainenhan syntyi heiltä
helposti — ja nyt tämä kuoro oli kaiken todennä
köisyyden m ukaan noussut johonkin korkeaan paik
kaan konsertoim aan entisille aseveljille. Pojat lau
loivat hyvin, kurinalaisen täsmällisesti niinkuin vain saksalaiset osaavat. Lauluissa, jotka seurasivat toinen toistaan, ei nyt ollut kuitenkaan tavanomais
ta hakkaavaa marssin rytmiä, vaan olivat ne kaikki haikeasävelisiä, ihmeen kauniita joululauluja, suu
relta osalta samoja joita m eilläkin jouluna laule
taan.
O lin luullut tuntevani täydellisesti sodan kasvot, niiden kaikki ilmeet eri vivahteineen. Täm ä kaikki oli kuitenkin minulle aivan uutta. Koskaan aiem
m in en ollut tu ntenut sodan m ielettöm yyttä niin rii
paisevana kuin tuona jouluyönä Kuonavaaran laella.
15
