'I fa n i Tapper
Ityänkajaudiän Zlnftalaan?
S j s irjoittaessani muistelmakir- jojäni oli kuin istuisin kär- g l \ ryillä selin menosuuntaan ja m l ^ k a ts e lis in takana avautuvia maisemia\fcCyfi muisteleminen näytti loppuvan, päätin kääntyä kärryissä.
Silloin huomasin, että hevoseni oli en
nättänyt vanhainkodin pihaan. Sinne siis.
Minulla oli ollut toinenkin vaikutin.
Suomen kieltä pohtiessani olin huo
mannut, että dementoituneen ihmisen kieli on nerokas. Dementia itse on jär
kyttävä sairaus, mutta hänen puheensa on mielenkiintoinen. Minulla oli esi
merkkejäkin tästä kielestä. Hänhän saattaa sanoa: 'Tuuli puhutteli', vaikka tarkoittaa: Tuuli puhalteli. Dementoi
tunut kuvaa: 'Siellä nousee tähtitai
vas.' Aurinko ja kuu nousevat, mutta eihän tähtitaivas nouse. On kuitenkin juhlallista niin sanoa. Mitä arvelette näistä: 'Minun piti juosta suoli vyön alla' (kieli vyön alla). 'Semmoiselle lurjukselle minä olisin antanut sapus- kata' (sapiskata). 'Aina hän saapui luokseni himo huulillaan' (hymy).
Tällaista kielestä on kirjassa näyt
töä. Sitä ei kuitenkaan voinut sellaise
naan käyttää, sillä usein toistettuna il
maus muuttuu viisasteluksi ja alkaa tuntua, että onnettomuutta pilkataan.
Kirjan puhe tuli yksinkertaiseksi, riisu
tuksi lauseiksi, joissa silloin tällöin jo
kin oikosulku leimahti tai asia heitti häränpyllyä. Kielestä tuli hullunkuri
nen kyllä, mutta kaihoisa.
Kirja alkaa kertomuksella vanhain
kodin perustamisesta. Pian selitetään, miten se sai nimensä. Nimi on Unhola.
Unholaan valitaan toimihenkilöt.
Heitä ei voi kuvata kovin monia, koska lukijan mielessä he sekoittuvat. Nyt mukana ovat hoitaja, keittäjä ja talon
mies. Poliisi, pastori ja psykiatri vie
railevat. Vastuullisin on henkilö hoita
ja, inhimillisin keittäjä ja hauskin on talonmies.
Asukkaiden kanssa jouduin pulaan.
Heitä ilmaantui paljon. He ovat jonkin
laisia irrottelijoita. Ainakin se henkilö, joka alinomaan pyrkii karkaamaan, ja ne jotka käyvät karaokeilloissa. Miehiä
K
tuli naisia enemmän. Erään henkilön sukupuoli piti vaihtaa (Miss Marplen tilalla alunperin oli Hercule Poirot).
Joku henkilö on mukana vain niin kauan, että nousee sängyllään istu
maan ja puhuu asiansa. Mutta toinen tahtoo seurata mukana loppuun saak
ka. Hoitohenkilöt ovat tällaisia ja asuk
kaista mm. Hontelona mainittu mies.
Hän on hyvä kuuntelemaan. Sellaista vanhainkoti tarvitsee.
Sotakirjoissa, samaten kuin sairaa- lakertomuksissa kuolema poistaa hen
kilöitä, jopa sankareitakin. Joskus läh
tö on yllättävä. Ehdin jo ihastua Unho
lan Adjutanttiin, mutta sitten hän kei
kahti. Tahdoin järjestää hänelle tyylik
käät hautajaiset.
En itse ole kokenut vanhuuden on
gelmia, omaistenikaan kohdalla. Sen vuoksi oikeastaan olen väärä henkilö tällaiseen aiheeseen tarttumaan. En puhu asiantuntijana, kerron mielikuvi- tusjuttua, toimitan lorunovellia’ (Pää
talon ilmaus). Ymmärrän, että vanhain- kotiaiheesta saisi aidon ja syvällisen kirjan kertomalla vain todet tosina.
Mutta olen oppinut: Vanhuuden ole
mukseen kuuluu, että se pyrkii tuhoa
maan kaikki ajatusjärjestelmät. Mi
kään ei näytä kestävän. Vanheneva ih
minen tuntee, että hän juoksee seinään.
Kuolema on luonteeltaan suora. Jotkut ihmiset ovat sillä tavoin lapsenomaisia, että ottavat vanhenemisen leikistä. On
han siinä mukaviakin puolia. Joillekin vanheneminen on luonnollista. Nämä ihmiset luottavat. Jos joku on kristitty, hänellä ei ole minkäänlaista hätää. Jou
lun alla on mukava huomata, että kris
tinusko on siinä oivallinen, että se on ratkaissut kuoleman. Mutta eiväthän kaikki ole kristittyjä, ja kristitytkin joutuvat kriisiin ja kyselevät.
Niin kuin lapsekkuus kestää, kestää kertomuskin. Mutta kertomuksen tar
koitus ei ole kestää ainaisesti. Kerto
mus on lehtipuun kaltainen. Kesällä se lepattaa. Syksyllä lehdet putoilevat ja sinkoilevat kaiken maailman tuuliin.
Mutta joka kevät kehitetään silmuista uudet tarinat.
Miten minulle itselleni Unhola-reis
sulla kävi? Mainitsin jo oppineeni. Ja sitten minulle sanottiin: Olet tänne vie
lä liian nuori. Painu hevosellesi.
14
