H eikki Jylhän kotim ökki M äkiaho Karstulan Kangasaholla.
jokeen, jonne hän kuolikin, jäi polakkityttö Frankka, jol
la oli kultainen risti kaulassa ja jota aikuiset sanoivat Franciskaksi, jäi leikkikalujani varasteleva naapuritalon Saima. Sinne jäi varhainen lapsuus, vaikka en osannut silloin näin asiaa määritellä.
Täällä ei ollut pientä harmaatukkaista juutalaista, joka muulin vetämine rattaineen pihaan saavuttuaan kilistäisi kelloa ja huutaisi: ”Ice cream”, joka huuto saisi kärttä- mään senttejä nyrkkiin vanhemmilta. Täällä ei puhaltanut kutomamyllyn pilli merkiksi työn alkamisesta ja päätty
misestä. Täällä ei ollut neekereitä, ei inttejä eikä kiina
laisia, joille rohkeimmat suomalaispojat lauloivat:
Kiinamanni, kiinamanni seisoo kujan päässä, kiinamannin, kiinamannin nenä oli jäässä.
H eikk i Jylhä
V A N H A N M A A N V IH R E Y S
Sinä kesänä näin ensimmäisen kerran maan täyteläisen vihreyden ja kukat sen keskellä: vuohensilmät, villikumi- nat, voikukat, noidanlukot, siankärsät ja monet muut, joiden nimiä en kylläkään silloin tiennyt. Näin ne eri sil
min kuin toiset ikäiseni lapset, jotka olivat seuranneet kasvun kohoamista lumen alta paljastuneesta marrosta maasta ja kehittymistä päivä päivältä. Minä tulin vihrey
teen täyden kukoistuksen aikaan ja näin sen äkkiä uutena ja outona.
Maynardissakin ja sen liepeillä oli vihreyttä ja kukkia, mutta kasvu ei ollut näin vehmasta. Siellä oli ruohoa pie
nen joen rannoilla, mutta sitä olivat tallanneet monet ja
lat, miesten suuret jalat, misisten pienemmät ja heidän taluttamiensa lasten aivan pienet jalat. Ei ollut helppoa keksiä sunnuntaina paikkaa, johon levittäisi huovan ja asettuisi piknikin viettoon. Ruohoa olivat lahmanneet myöskin trampit, jotka makailivat katvessa tyhjiä pulloja ympärillään. Tammimetsän varjostamassa maassa jäi ruoho heiveröiseksi, ja aukealla paikalla sen poltti aurinko.
Enimmin ehjää vihreyttä näki rannoilla soudellessa Ita- lianjärvellä, missä olin saanut ensimmäisen kalani. (Isä heitti sen kylläkin takaisin järveen, kun se oli siimari, jota ei voinut syödä.)
Maynardissa en osannut vihreyttä kaivatakaan, sillä olin tottunut näkemään kasvun sellaisena kuin se oli. Siellä oli paljon muuta, jonka jättäminen teki vatsanpohjan le
vottomaksi. Sinne jäivät jännittävät kadunkulman takana odottavat asiat, jäivät leikkitoverit: Lauri, jonka seurassa ollessani näin polakkipojan putoavan junan työntämänä
Ei ollut italialaisiakaan, joiden sanotaan syövän samma
koita ja huutavan niitä nähdessään: "Katso joonasta, ka- rakii, karakii”. Täällä olivat talot kaukana toisistaan, har
maita ja matalia. Sellainen oli äitini äidilläkin, vain muita pienempi.
Täällä oli paljon outoja sanojakin, eikä kaikkia May- nardin sanoja ymmärretty. Kun sanoin nuorelle enolleni, että minä pikkaan äpyleitä, ei hän käsittänyt sitä ensin
kään. Satoi parisen viikkoa, ja minä aloin uskoa Suomessa aina tippuvan taivaalta vettä. Asumuksen nurkassa oli iso kivikasa, jonka kolossa poltettiin puita.
Yhtenä aamuna pilvet olivat poissa ja aurinko paistoi niinkuin Maynardissakin. Isä sanoi, että nyt tuli heinä- ilma ja nyt mennään Mäkiahoon.
Mäkiaho oli pieni talo suuren sydänmaan reunassa ja isä oli sen ostanut. Sielläkin oli harmaa rakennus, jonka toisessa päässä olevassa kamarissa asuivat entiset haltijat Heta ja Eerikki. Heta oli aivan tavallinen vanha ystäväl
linen nainen, mutta Eerikki oli jännittävä mies. Hän oli nuorena vahingossa ampunut miehen eikä saanut pitää hal
lussaan pyssyä ja hän pystyi seisottamaan veren.
Vihreys peitti Mäkiahon pihamaan, jota kesän aikana ei oltu turhaan tallattu, kun asumuksessa ei ollut lapsia
kaan. Vehreys peitti pientareet ja heinänkasvuun jätetyt pellot. Siellä oli kukkia, jotka olivat kuin keltaisia pieniä aurinkoja. Joissakin kukissa oli keskellä keltainen mykerö ja sen ympärillä valkoisia suikaleita. Oli ohuita varsia, joiden päässä näkyi keltaisia kukkia, pienempiä kuin niis
sä auringon näköisissä. Sitten oli sinisiä kelloja ja matala-
10
vartisia valkoisia tähtiä. Paksut karvaiset hyönteiset len
telivät kukkien ympärillä ja pörisivät.
Pellolla oli vierasta väkeä auttamassa. Mukana oli mi
nua vähän vanhempi poika Jani, joka ihmetteli, kun en tuntenut ihan tavallisia heiniä. Hän taittoi pitkän ontto- vartisen kasvin ja ratsasti sillä kuin Maynardin pojat kep
pihevosella. Janin vanhempi veli katkaisi eskelistunaveit- sellään tuon kasvin varren sellaisen solmun kohdalta, hal
kaisi pään ja puhalsi sisälle kuin torveen. Siitä lähti suora jorottava ääni.
Naapurin isäntä kaatoi heinää niittokoneellaan, ja pel
toon avautui käytäviä, jotka toivat mieleen jättämäni ka
dut. Niitä pitkin oli mukava juosta, mutta katkaistut hei- näntyngät pistivät arkoihin paljaisiin jalkoihin. Toiset ai
kuiset haravoivat heiniä ja panivat niitä kuivamaan pit
källe telineelle, jota sanottiin vätkyläksi, ja niistä lähti miellyttävä tuoksu.
Pellon reunan kiviraunion koloissa kasvoi kovavartisia kasveja. Vattuja, sanoi Jani, Niihin tulee myöhemmin marjoja. Nytkin oli pientareella punaisia makeita marjoja, joita Jani sanoi mansikoiksi. Vatukon takana oli puita, joissa oli pehmeitä hyvin vihreitä lehtiä, ja niiden takana harmaa aita. Sitten oli korkeita ruskearunkoisia puita, joita en ollut nähnyt Maynardissa. Metsästä kuului ääntä, joka muistutti puhetta, mutta ei kuitenkaan ollut sitä.
Jani piti minua hölmönä, kun en tiennyt mitä se oli. Hän sanoi, että siellä kukkui käki, sellainen lintu. Mutta eipä Janikaan tiennyt mitään papukaijasta, joka puhui aivan oikeita sanoja. Sellaisen olin nähnyt Maynardissa naapuri
talossa asuvan merimiehen äidin luona.
Aurinko painui niiden ruskearunkoisten puiden väliin ja isä sanoi, että eiköhän lopeteta työt tältä päivältä. Jani meni oman väkensä mukana. Minusta tuntui, ettei hän aivan paha poika ollutkaan, vaikka hän olikin pitänyt mi
nua tyhmänä. Palasin isän ja äidin kanssa mummin asu
mukseen. Käki kukkui kävellessämme polkua pitkin. Äi
din silmät näyttivät pehmeiltä ja niissä oli vettä.
Sinä iltana ei vatsassa enää tuntunut levottomuutta.
En muistanut ensinkään Maynardia ja sen asioita. Ajat- telin päivällä näkemääni vihreyttä, outoja kukkia, lintua joka osasi melkein puhua ja uusia ihmisiä. Tämä oli äidin ja isän vanha maa, josta he Amerikassa olivat alituisesti puhuneet ja jota he olivat kaivanneet. Minusta tuntui, että täällä oli hyvä olla.
Kotim ökin piha, piirtänyt op. P ekka K oski Kangasaholta.
