"En mä väitä mikään kuoleman sanansaattaja olleeni" : pappien näkemys sielunhoidon merkityksestä saattohoidossa

(1)

” En mä väitä mikään kuoleman sanansaattaja olleeni ” Pappien näkemys sielunhoidon merkityksestä saattohoidossa

Itä-Suomen yliopisto Teologian osasto Läntinen teologia Pro gradu -tutkielma Käytännöllinen teologia Heidi Elina Annikki Väyrynen

(2)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Filosofinen tiedekunta Osasto – School

Teologian osasto Tekijä – Author

Heidi Väyrynen Työn nimi – Title

”En mä koe mikään kuoleman sanansaattaja olleeni” – Pappien näkemys sielunhoidon merkityksestä saattohoidossa.

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages Käytännöllinen teologia Kandidaatintutkielma 10.3.2017 s. 86

Pro gradu -tutkielma x Aineopintojen tutkielma Sivuainetutkielma

Tiivistelmä – Abstract

Tämä tutkielma selvittää, minkälaisia merkityksiä sielunhoidolla on saattohoidossa. Suomessa on 1970-luvulta asti kasvanut kiinnostus kuolevien hoidosta erityisenä hoitomuotona, mutta silti maamme kuuluu kansainvälisessä vertailussa häntäpää- hän. Hyvinvointiyhteiskunnalle ominaisesti olemme kiinnostuneita ihmisen hyvästä elämästä, miksi emme myös siis hy- västä kuolemasta?

Tässä tutkielmassa tarkastellaan saattohoidon parissa työskennelleiden pappien haastatteluiden kautta sielunhoidon merki- tystä saattohoidossa. Tutkielman lähdeaineisto perustuu neljän papin haastattelulle, jotka toteutettiin syksyllä 2016. Haas- tattelut äänitettiin, litteroitiin ja lopuksi analysoitiin laadullisen tutkimuksen sisällönanalyysillä. Haastatteluiden pääkatego- riat olivat potilaita koskevat kysymykset, potilaan omaisia koskevat kysymykset ja itse sielunhoitajia koskevat kysymykset.

Sielunhoidon katsottiin vaikuttavan eniten kuolevan potilaan hätään, tuskaan ja pelkoon. Sielunhoitajat mainitsivat tär- keimmiksi elementeiksi sielunhoitotilanteissa läsnäolon, keskustelun ja kirkolliset apuvälineet, kuten virsikirja, Raamattu ja kirkkokäsikirja. Usein kuoleman läheisyydessä toivotut ehtoollinen ja rukoushetki toimivat potilaan välittöminä rauhoitta- jina, kun kommunikointi ei välttämättä ollut enää mahdollista. Omaisten saama tuki ja turva perustui samoille elementeille ja sielunhoitosuhde jatkuikin sielunhoitajaan tietyissä määrin myös kuoleman jälkeiseen aikaan. Omaisten pyynnöstä toimi- tettu rukoushetki kuolevan äärellä tai jo kuoleman tapahduttua turvasi omaisten mieltä taivaaseen pääsystä.

Sielunhoitajat ovat sielunhoitosuhteen auttavana osapuolena, mutta kokevat vuorovaikutussuhteen vaikuttavan myös hei- hin. Kuolevan tukena ja rinnalla kulkijana sielunhoitaja on osana moniammatillista työyhteisöä. Sielunhoitajan asema työ- yhteisössä koettiin vaihtelevaksi ja sielunhoitajan roolia koetettiin tehdä tutuksi satunnaisilla vierailuilla osastoilla. Vierai- luilla tavoiteltiin myös vakiintuneiden stereotypioiden poistamista sairaalaan saapuvasta papista, mitkä olivat usein negatii- vissävytteisiä. Saattohoidossa tapahtuvan sielunhoidon vaikutus näkyi papeissa henkisenä väsymyksenä ja työnohjauksen tarpeena. Jatkuva kuoleman kohtaaminen sai sielunhoitajat miettimään omaa kuolevaisuuttaan, mutta myös omaa elämää uudesta näkökulmasta. Sielunhoitajat kokivat jokaisen ihmisen kohtaamisen arvokkaana ja rinnalla kulkijuuden kunnioitet- tuna tehtävänä. Palkitsevaa työtä kuvastivat sielunhoitajien mielestä rauhoittuneet ja levolliset ihmiset, jotka olivat saaneet viettää elämänsä viimeiset hetket taakattomasti.

Avainsanat – Keywords

Saattohoito, sielunhoito, sielunhoitaja

(3)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Philosophical Faculty Osasto – School School of Theology Tekijä – Author

Heidi Väyrynen Työn nimi – Title

”I do not claim to be a reaper” – Priest’s view of meanings of pastoral care in hospice.

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages Käytännöllinen teologia Kandidaatintutkielma 10.3.2017 p. 86

Pro gradu -tutkielma x Aineopintojen tutkielma Sivuainetutkielma

Tiivistelmä – Abstract

This thesis examines what kind of meanings pastoral care makes in hospice. In Finland there have been increasing intrest for care of dying, but in international comparison we are still keeping the last place. We are sincerely intrested about happy human life, like typical wellfare state do. So why are we not giving anttention for good death?

This thesis examines priest’s experiences of pastoral care in hospice. Source material of this thesis is based on four interview, which were conducted in fall 2016. All interviews were recorded, transcribed and analysed with qualitative method. Head kategories in the interview were questions concerning dying patients, patient’s family and spiritual care giver.

Study shows that pastoral care gave help for patient’s anxiety, pain and fear. In priest’s opinion the most important elements in pastoral care were presence, conversation and sacred tools like hymn book, Holy Bible and Kirkkokäsikirja.

Holy communion and prayer time were often calming elements for patient near the death, especially when patient was incapable to communicate. Family around the patient was supported with same elements and the pastoral care relationship with pastor continued commonly after dead. Family’s request for pastor to deliver prayer time acts as a comfirma- tion for death patient to access Heaven.

Even though pastoral care givers are the helping side of the relationship, they experienced effects also for theirselves. As a pastoral care giver in hospice pastor is part of a multiprofessional work community. Pastor’s status in work community was varying, though they tried to make their role more familiar to other staff and patients by casual hospital visits.

By visiting pastors purpose was also to remove old and often negative stereotypies of priests (in hospital). Pastors whom works as a pastoral care givers in hospice are commonly mentally burden and in need of professional guidance.

Continual death’s presence made pastors think about their own mortality, but also their own lifes in new aspects. Every meeting with dying patient was a precious moment and pastor’s work as a beside traveler keept higly respected mission.

Peaceful and calmed patients reflect the rewarding side of the work done by pastoral care givers.

Avainsanat – Keyword

Hospice, pastoral care, pastoral care giver

(4)

Sisällysluettelo

1. JOHDANTO ... 3

2. TAUSTA ... 5

2.1.SAATTOHOIDON KÄSITE JA HISTORIA ... 5

2.2SAATTOHOITO SUOMESSA ... 6

2.3.SAATTOHOIDON ERILAISET YMPÄRISTÖT ... 8

2.4.SIELUNHOIDON KÄSITE, HISTORIA JA NYKYPÄIVÄ ... 9

2.5.SAIRAALASIELUNHOITO ... 13

2.6.KUOLEVAN IHMISEN SIELUNHOITO ... 15

2.7.SAIRAALASIELUNHOIDON PERUSTA JA HISTORIA... 17

2.8.AIKAISEMPI TUTKIMUS JA KIRJALLISUUS ... 20

3. TUTKIMUKSEN SUORITTAMINEN ... 25

3.1.TUTKIMUSTEHTÄVÄ ... 25

3.2.TUTKIMUSAINEISTON HANKINTA ... 26

3.3.AINEISTON ANALYYSI ... 26

3.4LUOTETTAVUUDEN ARVIOINTI ... 27

4. SIELUNHOIDON MERKITYS POTILAALLE ... 29

4.1.SAATTOHOITO TEOLOGISESTA NÄKÖKULMASTA ... 29

4.2.SIELUNHOIDON VÄLINEET ... 31

4.2.1. Rukous... 36

4.2.2. Virsi ... 38

4.2.3. Rippi ... 39

4.2.4. Ehtoollinen ... 44

4.2.5. Konkreettiset välineet... 45

4.3.SIELUNHOIDON POLKU JA YMPÄRISTÖ ... 46

5. SIELUNHOIDON MERKITYS OMAISILLE... 50

5.1.TUKENA OMAISILLE ... 50

5.2.SIELUNHOITOSUHDE OMAISIIN KUOLEMAN JÄLKEEN ... 53

6. SIELUNHOIDON MERKITYS SIELUNHOITAJALLE ... 57

6.1SIELUNHOITAJAN ASEMA... 57

6.2.SIELUNHOIDON VAIKUTUKSET SIELUNHOITAJAAN ... 60

6.3.SIELUNHOITAJAN ERILAISET ROOLIT ... 64

6.4SIELUNHOIDON RASKAAT TAAKAT JA HEDELMÄT ... 70

7. POHDINNAT JA JOHTOPÄÄTÖKSET ... 76

8. LÄHTEET JA KIRJALLISUUS... 79

(5)

3 1. JOHDANTO

Jokaisen ihmisen elämä maan päällä on uniikki, elämä on jokaiselle lahja. Ulkoinen varallisuus, hierarkkiset järjestelmät ja sukupuoli järkyttävät tasa-arvoisuuden vaakaa, mutta kuoleman edessä me kaikki olemme tasavertaisia. Kuolema on kuitenkin yhteis- kunnassamme aihe, josta harvoin puhutaan, tabu. Se on terveydenhuollolle vitsan isku, elokuvateollisuudelle markkinarako ja ihmisille paikka olla hiljaa. Kuolema on kai- kille väistämätön.¹

Suomessa on 1970-luvulta lähtien kasvanut kiinnostus ihmisen elämän päättymiseen arvokkaana, inhimillisenä tapahtumana. Hospice²- liikkeestä peräisin oleva periaate kuolevien elinolosuhteiden parantamisesta, turvallisesta olosta ja arvokkaasta kuolemasta jatkuu suomalaisittain saattohoidossa. Saattohoito kaikkine monine ja dynaami- sine piirteineen palaa takaisin niihin omaleimaisiin ominaisuuksiinsa, joita se on kantanut mukanaan jo vuosia ja vuosia, mitä erilaisimmissa kulttuureissa.³

Hyvinvointiyhteiskunnan arvojen mukaisesti pyrimme kohti hyvää elämää. Miksi ei sitten myös kohti hyvää kuolemaa? Ihmiselämä on moniulotteinen kokonaisuus, joka täytyy huomioida myös kuolevan potilaan kokonaisvaltaisessa hoidossa. Hoito ei rajoitu pelkästään fyysiseen avunantoon, vaan tiedostaen ihmisen moniulotteisuus; apu ylettyy myös psyykkiseen, sosiaaliseen ja hengelliseen hoitoon.⁴ Elämän loppupuolella ihmismieli monesti turvautuu juuri uskoon. Kuolemanpelon sekavissa tunneti- loissa usko tuo kuolevalle potilaalle tunnevarmuutta ja luo merkityksellisyyttä.⁵

Kuolemaa lähestyvän potilaan sielunhoidosta vastaa yleisesti sairaalateologi tai seurakunnan muu työntekijä. Sielunhoitosuhde saa alkunsa kuoleman astuessa arkikuvioi- hin jatkuen aina läheisten suruaikaan, kestäen jopa useita vuosia kuoleman jälkeenkin.

1 Lindqvist 2000, 17–18.

2 Hospice= vieraanvaraisuus, kuolevien hoito.

3 Lindqvist 2000, 19.

4 Aalto 2000, 9.

5 Kärki 2015, 15.

(6)

4

Hoitosuhde muodostaa eräänlaisen elinkaaren, jossa ensipäässä on kuolemaan saattaminen ja lopussa läheisten elämään saattaminen.⁶ Saattohoidossa oleellisena osana toimiva sielunhoito ei siis tarkoita vain itse potilaan hengellisistä tarpeista huolehtimista vaan myös omaisten tukemista, elämänlopun ja kuoleman jälkeisessä ajassa.

Saattohoito kulkee tiiviisti tässä ajassa ja on nousevana trendinä ihmisten huulilla: siitä ollaan kiinnostuneita. Vuoden 2014 Yhteisvastuukeräyksen kohteena oli valtakunnal- linen saattohoitohanke, joka pyrki luomaan laajaa valtakunnallista saattohoidon kon- sultaatiopalvelua, joka mahdollistaisi saattohoitopalvelua entistä kattavammin, kaik- kialle Suomeen.⁷ Tutkimuksellisesti saattohoito sai hyvin näkyvyyttä Itä-Suomen yli- opiston ja Karjalan teologisen seuran järjestämässä Kuolema -symposiumissa . Paikan päälle Joensuuhun helmikuussa 2016 oli kerääntynyt toistakymmentä oman alansa ammattilaista kertomaan kuolemasta oman tieteenalan näkökulmasta.

Saattohoidon perimmäinen merkitys on mahdollisimman hyvässä ja rikkaassa elä- mässä, niissä kaikissa ulottuvuuksissaan, joissa ihminen voidaan käsittää. Pienet, nor- maaliin arkeen kuuluvat asiat voidaan kokea suurena lahjana, kun aikaa tässä elämässä on enää vähän. Pro gradu -tutkielmassani tutkin, minkälaisia merkityksiä ihmisen henkisen ja hengellisen ulottuvuuden hoidolla, eli sielunhoidolla, on saattohoidolle. Inten- tioni on selvittää teologisista lähtökohdista käsin ensin potilaalle itselleen annetun sielunhoidon merkitystä, mutta myös ulottaa tutkimukseni potilaan omaisiin ja häntä hoi- tavaan sielunhoitajaan. Kaikilla on oikeus kuolla arvokkaasti, mahdollisimman kivut- tomasti ja kärsimyksettömästi.

Kristillis-humanistisen elämänkäsityksen mukaan jokaisella ihmisellä on syn- nynnäinen ja yhtäläinen ihmisarvo. Ihmisarvon kunnioittamisen vaatimus on kaikkien toisiin ihmisiin kohdistuvien toimien moraaliperusta. Ihmisarvo on aina ehjä ja kokonainen. Se ei riipu tomumajan tilasta, hengen tai hengellisyyden vahvuudesta. Kehdossa nukkuvan lapsen, kylän raitilla kahnustavan kulkurin ja kuolinvuoteella lepäävän vanhuksen arvo ihmisenä on sama. Kaikki ovat yhtä arvokkaita.⁸

6 Aalto 2000, 235.

7 Yhteisvastuu 2014: Hyvä kuolema on yhtä tärkeä kuin hyvä elämä.

8 Pelkonen 2013, 104.

(7)

5 2. TAUSTA

2.1. Saattohoidon käsite ja historia

Saattohoidoksi kutsutaan hoitoa, jossa vaikeasti sairaan henkilön sairauden etenemi- seen tai parantamiseen ei kyetä enää vaikuttamaan. Sen tarkoitus on ottaa huomioon ihminen kokonaisvaltaisesti ihmisen fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia ja hengellisiä tarpeita kunnioittaen. ⁹

Saattohoito perustaa hoitonsa myös näkemykselle ihmisen vahvasta sosiaalisesta kai- puusta, jolloin ketään ei jätetä kuolemaan yksin. Hoidon tavoitteena on luoda ihmisen ympärille ihmisjoukko, jossa ympäristö ja potilas itse muodostaisivat yhtenäisen ko- konaisuuden, jolloin jäähyväiset ovat yhteiset.¹⁰ Saattohoito voi tapahtua potilaan omassa kodissa, saattokodissa tai vuodeosastolla. Terveydenhuoltoon kiinteästi integ- roitunut saattohoito eroaa palliatiivisesta, oireenmukaisesta ja elämänlaadun parantamiseen tähtäävästä hoidosta sen lyhytkestoisuudellaan. Saattohoitopäätös tehdään vasta elämän viimeisinä viikkoina, korkeintaan kuukausina, palliatiivisen hoidon jat- kuessa jopa vuosia.¹¹

Saattohoito ei ole käsitteenä uusi, vaan kirkon kehittämänä toimintana se on elänyt jo vuosisatoja. Luostareiden tarjotessa majapaikkaa matkustajilleen, antoi se myös levol- lisen paikan kuolla kuolevalle. Jo silloin nähtiin ihmisen tarve ja oikeus kuolla arvokkaasti, turvallisissa oloissa. Käsitteenä se ei suinkaan kantanut samanlaista nimeä, vaan terminaalihoidoksi kutsuttu hoito sai nimensä lentokentiltä, elämästä lähtevä.

Kylmän ja kalsean kuvan antava käsite terminaalihoito korvattiin myöhemmin nykyi- sellä nimellään, saattohoito, juristi Arjaksen ehdotuksesta.¹²

Saattohoidon kehitys Suomessa tapahtui hitaasti 1980-luvulta lähtien. Vaikka jo aikai- semmin terminaalihoitona tunnettua saattohoitoa oli käytännössä jo annettu, tuli siitä tuolloin erityisen hoidon alue. 1980-luvun puolivälissä suunnittelu saattokotien ympä- rillä alkoi välittömästi sen jälkeen, kun suomalainen työryhmä oli tehnyt vierailuja Isoon-Britanniaan, jossa hospice-liike oli saanut jo merkittävää jalansijaa kuolevan

9 Aalto 2009, 9.

10 Aalto 2000, 9.

11 Aalto 2000, 11.

12 Aalto 2013, 164.

(8)

6

hoidossa. Suomeen rantautuessaan saattohoidon järjestelyistä huolehtivat lähinnä syö- päjärjestöt, mutta myöhemmin toiminnan levitessä koulutus ja hoitokulttuurin muutos saivat muutkin tahot innostumaan uudesta hoitomuodosta. Ensimmäiset saattohoitokodit perustettiin Tampereelle, pääkaupunkiin Helsinkiin ja sittemmin myös Turkuun ja Hämeenlinnaan. ¹³

Saattohoidon alkutaival ei ollut aluksi kovin esteetön, sillä ajatusta kuolevien erityis- tarpeisesta hoidosta ei koettu perustelluksi. Noin kymmenen vuoden ajan skeptinen ajattelu heikensi uuden hoitomuodon asettumista aloilleen, jotka heijastuivat suoraan Terhokodin¹⁴ talouteen heti sen perustamisen jälkeen. Viisi ensimmäistä vuottaan hel- sinkiläinen saattohoitokoti oli jatkuvasti lakkauttamisuhan alla. Vuosien 1982-2011 välillä saattohoitokotien perustaminen ei ollut ainut askel eteenpäin saattohoidon ke- hittymisessä, vaan tuona aikana se on hyväksytty osaksi suomalaista terveydenhuolto- järjestelmää. Nykypäivänä hoidon sisältö on yleisesti ihmisten tiedossa, eikä sen tarvetta enää kyseenalaisteta. Koulutusta saattohoitoa varten annetaan niin lääkäreille, sairaanhoitajille kuin papeille ja vapaaehtoisille auttajille.¹⁵

Risti on olennainen osa symbolista kristillistä kieltämme. Siihen pohjautuu myös loppujen lopuksi saattohoidon teologiakin: horisontaalisen ja vertikaalisen tason kohtaaminen. Vertikaalinen jana vie kohti korkeuksia, voimaa ja yhteyttä Jumalaan, horison- taalinen jana luo yhteyttä lähimmäisiin. Nämä yhdessä koostavat rakkauden lähimmäi- siin ja Jumalaan, ja auttaa lähemmäs kipua, kärsimystä.¹⁶

2.2 Saattohoito Suomessa

Voidaan karkeasti todeta, että Suomi kuuluu saattohoidon toteutumisessa kansainväli- sessä vertailussa viimeisimpien joukkoon. Jälkeenjäävyyttä todistaa se, että suurin osa kulutetuista euroista kuluu ennemmin sairaalahoitoon, palliatiivisen hoidon ja saattohoidon sijasta. WHO:n ja Euroopan Unionin asettamat suositukset eivät ylity, mitä

13 Hänninen 2013, 24–25.

14 Helsinkiin perustettu saattohoitokoti Terhokoti pitää sisällään 17 asukaspaikkaa, laajan kotona tapahtuvan saattohoitotoiminnan ja kuusipaikkaisen päiväsairaalan. Noin sataa ihmistä työllistävässä hoitokodissa on neljänkymmenen alan ammattilaisen lisäksi 60 vapaaehtoistyöntekijää, jotka tukevat ja auttavat potilaita ja heidän läheisiään.

15 Hänninen 2013, 25.

16 Aalto 2013, 165.

(9)

7

tulee kärsimyksen ja kivun lievitykseen elämän loppuvaiheessa. Säästeliään terveydenhuollon kannalta olisi melkein kannattavampaa siirtää potilaat sairaalasta saattohoitoon. Toisaalta huomio kiinnittyy siihen osaan potilaista, jotka siirretään vasten tahtoaan akuuttiosastoilta saattohoitoon, vain ja ainoastaan potilaspaikkojen lisää- miseksi. On kuitenkin huomautettavan arvoista, että pelkkä taloudellinen säästö ei ole saattohoidon perustelujen takana, vaan humaanius.¹⁷

Saattohoidon ollessa vahvasti yhteydessä terveydenhuoltoon kannattelee sen hengel- listä puolta kirkko. Kirkko vastaa kuolevan potilaan sielunhoidosta ja tuen järjestämi- sestä hengellisissä tilanteissa. Sairaalassa toimivan pastorin saama koulutus antaa valmiudet kirkon työntekijänä pitää huolta mahdollisessa terveydenhuollossa olevan saattohoitopotilaan, heidän omaistensa ja sairaalan henkilöstön tukemisesta.¹⁸

Terveydenhuollon vastatessa lähinnä saattohoito potilaan fyysisestä kärsimyksestä ja sen hoidosta, unohdetaan usein ihmisen hengelliset kärsimykset. Potilaan mielessä vi- listävät miljoonat kysymykset ja asiat, jotka eivät välttämättä näy ulospäin, liittyvät hengelliseen pahoinvointiin, aiheuttaen ahdistusta ja kärsimystä. On huomioitavaa, että kaikki hengellisyyteen liittyvät kysymykset eivät läheskään aina ole uskonnollisia, koska uskonnollisuus on vain osa ihmisen hengellisyyttä. ¹⁹ Hengellisyyden ja uskonnollisuuden rajaaminen toisistaan erilleen on noussutkin mitä yleisemmäksi keskustelun aiheeksi, sillä näiden käsitteiden määrittely nähdään erittäin vaikeaksi tehtäväksi.

Christopher Swift pohtiikin tutkimuksessaan Kenneth Pargamentin väitettä uskonnollisuuden ja hengellisyyden välisestä jännitteestä, jossa ei niinkään ole kyse käytännön käsitteiden eroista ihmisten varsinaisessa elämässä vaan ainoastaan teoriatasolla. Re- torisesti voidaankin kysyä Swiftiin nojautuen, onko hengellisyys nykypäivän uskon- nollisuutta?²⁰

Liiankin usein määritellessämme hyvää kuolemaa ensisijalle nousevat potilaan fyysi- set, ennen kaikkea näkyvät ja fyysisenä kipuna tuntuvat oireet. Ruumista lääkitään, hoivataan ja hellitään, sillä kuolema koetaan ainoastaan fyysiseksi tapahtumaksi. Ih-

17 Hänninen 2013, 11–12.

18 Aalto 2013, 165.

19 Pajunen 2013, 20.

20 Swift 2014, 144–145.

(10)

8

mismielen ja ruumiin valtaava kärsimys voi viritä eksistentiaalisista peloista ja kysy- myksistä elämän loppumisesta ja tuonpuoleisesta, tai siitä onko sitä. Saattohoidossa huomioon otettu potilaan uskonnollinen vakaumus voi tehdä elämästä luopumisesta astetta helpompaa, sillä useimmat uskonnot lupaavat elämän jatkuvuutta tuonpuolei- sessa.²¹

Puhtaasti lääketieteellisestä näkökulmasta saattohoitoa koskevaa informaatiota on koonnut Suomen Lääkäriliitto. Myös lääketieteellinen aspekti huolehtii kokonaisval- taisesta ihmiskäsityksestä ottaessaan huomioon esimerkiksi ihmiselle tärkeän eksis- tentiaalisen ulottuvuuden, mahdollisimman kivuttoman ja hyvinvoivan loppuelämän ohella. Päätös hoidosta tehdään aina yhdessä potilaan ja hoitavan lääkärin välillä, jolla on tilanteeseen tarvittava hankittu koulutus ja kokemus. ²²

2.3. Saattohoidon erilaiset ympäristöt

Kuoleman lähestyessä kuoleva etsii ympäristöstään tukea. Ihmisten lisäksi ympäristö voi olla kantavana voimana, kun omat voimavarat ovat lopussa. Hoitoympäristö voi luoda kuolevalle eheyttävää voimaa tuttuudellaan ja turvallisuudellaan, mutta toisaalta kääntöpuolena on myös voimien hiipuminen. Ihmisen kokonaisvaltainen huomioimi- nen on tiukasti kiinni ympäristön merkityksessä, sillä ihmisen kuolema koetaan sosi- aalisesti, fyysisesti ja psyykkisesti. Sosiaalinen kuolema viittaa ihmissuhdeverkkojen katoamiseen, psyykkinen tunne-elämän ja käsitykseen itsestä särkymiseen, ja fyysinen ruumiin elämän kannalta merkittävien toimintojen lakkautumiseen. Näiden kolmen kuoleman ulottuvuuden toivoisi tapahtuvan mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta ih- miselämä säilyisi eheänä viimeisiin hengen vetoihin asti, erilaisissa ympäristöissä. ²³

Koti on ollut jo kauan aikaa paikka, jossa ihminen on halunnut viettää elämänsä vii- meiset hetket. Tapa oli jopa luonnollisin vuosia sitten, ennen kuin sitä seurasi ajan- jakso, jolloin kuolema oli aina poliisiasia, odotettuna tai odottamattomana. 1990-luvulta lähtien potilaan ja omaisten suurin pyrkimys on ollut luoda kuolemasta mahdollisimman kotoisa tapahtuma, läheisten, tutun ja turvallisen ympäristön lähellä. Edes

21 Hänninen 2013, 39.

22 Pälve 2016.

23 Sailo 1992, 19–20.

(11)

9

omien voimavarojen jatkuva heikkeneminen ei potilaan omassa kodissa vähennä hä- nen määräysvaltaansa ja itsellisyyttään. Kotona tapahtuva saattohoito on suurimmaksi osaksi omaisten ja läheisten avun varassa, vaikka moni ammatillinen apu on välttämä- töntä tavoiteltaessa potilaan kokonaisvaltaista hoitoa. ²⁴

Saattohoitokoti- toiminta rantautui Suomeen 1980-luvulla ja kahdeksan vuotta myö- hemmin perustettiin Suomen ensimmäiset saattohoitokodit: Pirkanmaan Hoitokoti Tampereelle ja Terhokoti Helsinkiin. Nämä kaksi ovat toimineet alusta asti maamme saattohoidon edelläkävijöinä, kouluttajina ja kehittäjinä.²⁵ Hoitokodin periaatteet no- jautuvat vilpittömästi ajatukseen ihmisen eheyden säilyttämisestä elämän loppuun asti.

Potilaalle suodaan mahdollisuus kodikkaaseen, tutuilla tavaroilla vuorattuun ympäris- töön ja omien vaatteiden käyttämiseen. Hoitokodin suunnittelu on rakennettu alusta asti sille ajatukselle, että jokaisen potilaan huoneet ovat erilaisia, asujansa mielen mukaan sisustettavia ja kalustettavia. Joustaviksi luodut vierailuajat, salliva ympäristö ja mukavat kahvihetket yhdessä työntekijöiden kanssa pitävät myös omaisten mukana kulkemisen mielekkäänä, aina kuolemaan asti.²⁶

Sairaala saattohoitopaikkana mahdollinen, kun potilaan yleistila muuttuu, kivut kove- nevat tai muut oireet ottavat vallan. Saattohoito on kuitenkin yritetty järjestää niin, että paremmalla, eritysosaavalla kotihoidolla mahdollisimman moni pysyisi poissa sairaalan persoonattomista potilashuoneista. Valitettavan usein, suurin osa päivystykseen avuntarpeessa hakeutuneista jää sille tielleen.²⁷ Potilashuoneiden, vaatetuksen ja si- sustuksen suunnittelu on luotu samankaltaisuuden pohjalle. Tiettyihin tilanteisiin sai- raalalle ominainen ”nimetön ja persoonaton sairastaminen” sopii, mutta ei sinänsä pal- vele potilasta eheään loppuelämään.²⁸

2.4. Sielunhoidon käsite, historia ja nykypäivä

Sielunhoito kuuluu yhtenä osana kristillisen kirkon toimintamuotoihin, sanan julistuk- sen ja opetuksen ohella. Vaikka alkukirkko ei sellaisenaan sisältänyt sielunhoidollista

24 Sailo 1992, 20–21.

25 Aalto 2013, 7.

26 Sailo 1992, 19–20.

27 Hänninen 2013, 36.

28 Sailo 1992, 20.

(12)

10

työtä, se on yksi kristinuskoa historiallisesti muokkaavimmista ja leimaavimmista ominaisuuksista. Vasta kristinuskon leviäminen on saanut aikaan nykyaikaisen sielunhoidon työmuodon. Käsitteen määrittelyä on vaikeuttanut muun muassa psykoterapian suomennos = sielunhoito.²⁹

Teologian tohtori Erik Ewalds on tunnettu Suomessa ja Pohjoismaissa sielunhoitotyön kehittäjänä ja määrittelee sielunhoitoa seuraavasti:

Sielunhoidolla tarkoitamme sielunhoitajan ihmiselle antamaa apua jonka pyrkimyksenä on auttaa häntä toteuttamaan itseään ja kypsymään niin, ettei hän pelkästään anna hyvää yhteiskunnallista panosta, vaan sielunhoitosuhteen kautta saa apua parantumiseen ja Jumalan tahdon toteuttamiseen elämässään. Käsitteeseen ”Jumalan tahto” sisältyy tie- tenkin se, että Jumala haluaa kaikkien ihmisten pelastuvan.³⁰

Sielunhoito on, siinä missä ihminenkin, moniulotteinen. Käsitteen alle mahtuu luke- maton määrä erilaisia auttamistapoja ihmisten parissa. ³¹ Voidaan lähtökohtaisesti todeta sen olevan hädän alaisena elävän ihmisen ottamista vastaan ja hänen kuunteluaan.

Ei voida kyllin korostaa sielunhoidon tapauskohtaisuutta – jokainen auttamistilaisuus on omannäköisensä, ilman käsikirjoitusta toimiva tilanne. Sielunhoitoa voidaan kuvata kolmiona, jossa jokaisen kärjen päätä edustaa sielunhoitosuhteessa mukana olevat osa- puolet: ylimpänä Jumala, kannan kärjissä asiakas ja sielunhoitaja. Uskonnolliset kysymykset ja jumalasuhde ovat silti vain yksi osa suurta kokonaiskuvaa sielunhoidossa ja keskusteluissa.³²

29 Kettunen 1997, 46.

30 Ewalds 1990, 10.

31 Kiiski 2009, 3.

32 Kiiski 2009, 10–11.

(13)

11

Kuvio A: Sielunhoitokolmio.³³

Tapoja toteuttaa sielunhoitoa on monia, joista sielunhoitajan tulisi pysyä ajan tasalla.

Vaikka oikeaa tapaa toteuttaa sielunhoitoa ei olekaan, jokaisen on omalla henkilökoh- taisella vastuulla valittava itselleen ja tilanteelle sopiva toimintatapa. Mitä enemmän hoitajalle on kerääntynyt monia käytäntöjä ja taitoja toimia, sitä parempi, sillä tällöin valinnanvara oikeassa tilanteessa on laajempi. Erilaiset sielunhoitomuodot mukailevat moniulotteista ihmistä, jossa huomioon otetaan ihminen fyysisenä, sosiaalisena, hen- kisenä ja hengellisenä toimijana. Kerygmaattinen sielunhoidon traditio keskittyy ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen, jossa korostuu ihmisen hengellinen ulottuvuus.

Ihmisen hengellisen ja henkisen puolen yhteen nivoutunutta kokonaisuutta tarkastelee pastoraalipsykologinen sielunhoidon muoto. Ihmisen mitä kokonaisvaltaisimmin, fyysisestikin, huomioonottavaa sielunhoidon mallia kutsutaan diakoniseksi sielunhoi- doksi. Mikään ei sulje toistaan pois tai toisten edelle, mutta jokainen ajaa asiaansa, kun se enimmissä määrin poistaa tai vähentää ihmisen kärsimystä.³⁴

Sielunhoidon pitkää traditiota todistaa jo Jeesuksen aikainen toiminta, vaikkei sitä ny- kyisellä nimellä Raamatun teksteissä tunnetakaan. Se ei itsessään sisällä myöskään

33 Kuvio A: Sielunhoitokolmio.

34 Kiiski 2009, 12–13.

(14)

12

ajatusta niinkään hoidosta, vaan kyseessä on lukemattomat opit ja esimerkit, jotka painottuvat antamaan esimerkkejä ihmisen kohtaamisesta. Sielunhoito ei ole ainoa kirkon harjoittamasta toiminnasta, joka pohjautuu hyvin kaukaisiin juuriin ja raamatullisiin perusteisiin. Vasta aikojen saatto on tehnyt niistä kirkollisia käytännön perinteitä. Voi- daan sanoa, että Jeesuksen toiminnassa on monia piirteitä, joita nykypäivän sielunhoitaja voi käyttää hyödykseen omassa toiminnassaan, mutta on huomioitava ajan ja kult- tuurin aiheuttama kuilu. Muuttuva maailma ja sen mukana muuttuva ihminen on otettava huomioon nykypäivän kontekstissa. Vuorovaikutus, auttajan ja asiakkaan roolit, uskonnon ulkopuoliset murheet, kysymykset ja elämäntilanteen huomiointi ovat hyviä esimerkkejä siitä, mille Jeesuksen aikainen sielunhoito perustui ja jonka perinne edelleen jatkaa osana traditiota uskon ja syntien anteeksiantamisen lomassa.³⁵

Jeesus ei suinkaan ole raamatullisessa historiassamme ainoa, jonka toiminnassa näkyy selviä viitteitä sielunhoidollisuuden periaatteista. Paavali oli kirjeitse tapahtuvan kristillisen sielunhoidon uranuurtaja, jonka teksteissä huokuu sielunhoidollinen asenne.

Tilannekohtaiset toimintaneuvot kirkkokureineen ja sääntöineen mukailevat lähim- mäisenrakkauden ja toisista huolehtimisen merkitystä osana seurakuntaa. ³⁶

Lähemmäs nykypäivää tultaessa sielunhoidon ripin ikeestä nosti Martti Luther. Oma- kohtaiseen kokemukseen perustuva rippikritiikki katolista oppia vastaan sai alulle Lut- herin toimesta sielunhoidollisen ripin, joka ei ollut pakollinen ja mahdoton toimitus.

Vaikka Lutherin yritys ”veljien keskinäisestä keskustelusta ja lohdutuksesta” osa seu- rakuntalaisten kesken toistensa huolehtimista, säilyi sielunhoito ajassaan vain opetuksen, ohjauksen ja kirkkokurin toteutumisessa. Hänen saarnoissaan huokui keskustelun ja lähimmäisen lohdutuksen merkitys, siinä missä Kaikkivaltiaan Jumalan apu tilanteessa kuin tilanteessa.³⁷

Suomenkielisessä kirjallisuudessa sana sielunhoito näyttäytyy ensimmäisiä kertoja vasta hieman ennen 1800-luvun puoliväliä. Sielunhoito oli ennen tätä käsitetty laajem- maksi kokonaisuudeksi, jonka alaisena olivat kaikki kirkolliset toimintamuodot. Papin toimiessa saarnaajana, opettajana, kuolleiden hautaajana ja sairaiden opettajana, käsi- tettiin hänet myös sielunhoitajana. Schauman määritteli sielunhoidon osaksi kirkon

35 Kiiski 2009, 16–20.

36 Kiiski 2009, 21–22.

37 Kiiski 2009, 25–26.

(15)

13

kasvatustyötä, jossa peedeutiikka³⁸ jaettiin positiiviseen eli sielunhoitoon ja negatiivi- seen eli kirkkokuriin. Kirkon kasvatuksellinen tavoite oli herätellä, ennen kaikkea kris- tillisesti. ³⁹

Puhuessamme sielunhoidon historiasta, on muistettava, ettei sitä voida suoraan erottaa sielunhoidon teologiasta. Toisin sanoen, sielunhoitotyö on aina tiettyinä ajanjaksoina historiassamme välittänyt jo itsessään aikansa teologiaa. Käytännössä tehty sielunhoi- totyö ei läheskään aina tullut perustelluksi jollain tietyllä teologialla, mutta teologia ilmentyi itsessään tehdyssä työssä. Hyvänä esimerkkinä voidaan todeta psykologiaan, psykoterapiaan ja muihin auttamismenetelmiin suhtautuminen, joka näkyy myös sielunhoidon historiallisessa ilmentymisessä, lähinnä sen teologiassa.⁴⁰

Sielunhoito ja sen kehittyminen on ollut aikojen saatossa myös kritiikin kohde. Sie- lunhoidon ohella toimivien auttamismenetelmien, kuten psykologian ja psykoterapian on katsottu muuttavan kristillisessä viitekehyksessä toimivan sielunhoidon kristillistä sisältöä. Eri tutkimusalojen tutkimustulokset eroavat ihmiskuvaltaan ja auttamismene- telmiltään toisistaan, jotka vaikuttavat olennaisesti myös arvovalintoihin. Katsotaan, että näillä asioilla on merkityksensä sielunhoidon ihmiskäsityksessä ja sille asetetuille päämäärille.⁴¹

Toisaalta keskustelua aiheuttaa myös ammatillistunut sielunhoito, jossa psykologia ei toimi sielunhoidon aputieteenä. Psykoterapian ja psykologian sekoittuminen osaksi sielunhoidollisuutta, on olennaista kysyä, kuka on tarpeeksi pätevä toimiakseen sielunhoitajana?⁴²

2.5. Sairaalasielunhoito

Avaan tässä osioissa sairaalasielunhoidon käsitettä, sen historiaa, perustaa, sen kehit- tymisen kautta aina nykypäivään asti. Vaikka sairaalassa toimivan teologin tuleekin aina hankkia erityispätevyys⁴³ kuuluu esimerkiksi vanhusten kanssa työskentelevän

38 Peedeutiikka= kasvatustyö.

39 Kettunen 1997, 50–51.

40 Kettunen 1997, 47.

41 Kettunen 1997, 50.

42 Kettunen 1997, 50.

43 Sairaalasielunhoitajan koulutus, Sakasti.

(16)

14

papin työnkuvaan hyvin pitkälti samoja elementtejä.⁴⁴ Sairaan sielunhoito ei välttä- mättä aina toteudu sairaalaympäristössä ja sairaan sielunhoitajana voi toimia potilaan omainen, läheinen, läheiseksi ajautunut hoitaja tai hoitoyhteisön vapaaehtoinen aut- taja.⁴⁵ Tutkielmani pääasiallinen tavoite ei ole tutkia pelkästään sairaalassa tapahtuvaa saatto- ja sielunhoitoa, mutta haluan silti määritellä sairaan sielunhoitoon liittyviä pe- rusteita ja perusteluita kokonaiskuvan rakentamiseksi ja yhtäläisyyksien havaitsemi- sen helpottamiseksi.

Sairaalassa toimivan teologin työskentelyn takana on potilaan ihmisarvon, vakaumuk- sen ja koskemattomuuden kunnioitus, johon potilaan tausta ja elämänkatsomus eivät saa vaikuttaa. Itsemääräämisoikeutta puolustaa Suomen perustuslaki ja määrittää papin myös sivulliseksi hoitoyhteisöstä, koska hän ei kuulu viralliseen terveydenhuollon ammattilaisten ryhmään. Papilla ei näin ole pääsyä potilasta koskeviin asiakirjoihin, jos potilas näin itse päättää. Terveydenhuollon ja kirkon arvot kohtaavat sairaalasielunhoidossa, kun on kyse kärsivästä, sairaasta potilaasta.⁴⁶ Voidaan silti todeta, että sairaalassa toimivan teologin työn olevan melko hajanaista, eikä paperityöskentelylle tai hallinnolliselle työlle anneta paljoakaan sijaa. Papin pääasialliseen työnkuvaan kuuluu potilaisiin keskittyminen, joka on sanomattakin etuoikeus, niin teologille kuin potilaalle. ⁴⁷

Sairaalassa tapahtuva sielunhoito ei silti suinkaan ole muista hoidoista irrallinen tapahtuma, vaan käy jatkuvaa dialogia hoidon muiden elementtien kanssa. Ympäristönä sairaala on sielunhoidolle erilainen koti, sillä arjessa kulkevat mukana mitä useammin ihmiset elämäntilanteineen, joissa elämän väistämättömät rajat ovat tulleet vastaan.

Sairaala muuttuu elämän, uskon ja toivon taistelutantereeksi, johon sielunhoidollinen näkökulma antaa lääketieteen ohella hoitoihin uuden suhdanteen. Kuoleman lähesty- essä koko elämä on kuin suurennuslasin alla, joka tarkoittaa yleensä tärkeimpien asi- oiden arvottamista uudelleen, elämän pelkistymistä.⁴⁸ Jokaisen sairaalassakin hoidet- tavan potilaan sielunhoito on Suomessa turvattu uskonnonvapauslailla, joka oikeuttaa uskonnonharjoittamisen ja sielunhoidon sisältyvän myös osaksi sairaalahoitoa.⁴⁹

44 H2, 1.

45 Sipola 2013, 41.

46 Gothoni 2014, 111.

47 Kilpeläinen 1978, 353.

48 Kirkon sielunhoidon keskus, 13–14.

49 Saattohoito-ohjeistus ja suosituksia elämän loppuvaiheen päätösmenettelystä ja hoidosta.

(17)

15

Kristillinen ihmiskäsitys kannattelee pitkälti sairaalassa ja laitoksissa tapahtuvaa sielunhoitoa. Ihmistulkinnat ja käsitykset vaihtelevat alati, mistä myös hoito ja sen toteu- tus ovat riippuvaisia. Sielunhoitajan tehtävä ankkuroituu myös käsitykseen ihmisestä luotuna, langenneena, lunastettuna sekä vapautettuna että ehdoitta rakastettuna olentona. Voitaisiin sanoa, että sairaalasielunhoidon olennaisimpana osana pidetään uskol- lista lähellä pysymistä hädän ja pelon päästessä valtaamaan potilaan mieltä. Sairaala- pastorin kutsumuksellinen auttaminen epätoivon keskellä antaa potilaalle mahdolli- suuden jakaa taakkansa sielunhoitajansa harteille, takoen samalla toivoa ei niin toivo- rikkaaseen tilanteeseen. Sielunhoitaja on tukemassa potilasta viimeiseen saakka, jotta kenenkään ei tarvitse kuolla yksin ja Jumalan lupaus armolla pelastumisesta on käynyt toteen.⁵⁰

Sairaalapastorin työvälineisiin sanan ohella kuuluvat sakramentit, aivan samalla tavalla kuin seurakunnassakin. Seurakuntaelämäkään ei rajoitu ainoastaan itse seurakun- taan, vaan sairaalapappi on polku kahden toimivan instituution välillä, jotta sairaalan potilailla olisi yhtäläinen oikeus osallistua seurakuntansa elämään. Sielunhoitajan teh- tävänä on tuoda armonvälineet; jumalanpalvelus, rukous, rippi ja ehtoollinen aina ym- pärillä olevaan yhteisöönsä, jossa sielunhoito tapahtuu, tässä tapauksessa sairaalaan.

Sairaalasielunhoidon ammattilaisena toimimiseen sanan ja sakramentin palvelijana kuuluu osilta myös moraalinen oikeuksien puolustaminen, silloin kun potilas on itse siihen liian väsynyt. Jumalan kuvaan perustuva ihmisarvo tarvitsee osakseen sielunhoitajan puolesta puhumaan, kun kukaan muu ei ole kuolevan ihmisyyttä siinä het- kessä valvomassa. ⁵¹

2.6. Kuolevan ihmisen sielunhoito

Ihmisen ollessa lähellä kuolemaa, sielunhoito on apuna vastaamassa mieltä askarrut- taviin kysymyksiin ja hengellisiin tarpeisiin. Kuoleva voi kokea tarvetta tulla sovite- tuksi läheistensä ja Jumalan kanssa, suojautua tuholta, löytää vastauksia olemassa olon

50 Kirkon sairaalasielunhoidon keskus 1990, 14–15.

51 Kirkon sairaalasielunhoidon keskus, 14–15.

(18)

16

perimmäisiin kysymyksiin ja lopulta pysyä eheänä kiitollisuuden ja rauhan siivittä- mänä. Harva haluaa kokea kuoleman hetkensä yksin, moni toivookin kädestä pitäjää, kun aika koittaa.⁵²

Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani.

(Matt. 26:37-38)

Usein kuolema pelottaa. Pelon konkreettinen läpikäyminen ja osiin jakaminen sielunhoitajan kanssa voi merkittävästi työstää eteenpäin ihmisen valmistautumista kuolemaan, ennakoivan surun ohella. Valmistava suru pitää sisällään kuolevan ihmisen oman elämän päättymistä, jäähyväisiä ja tulevaa eroa perheestä. Keskeneräiseksi elä- mässä jääneitä asioita työstetään muistelun, sovituksen ja valmistautumisen kautta, jotka ovat kaikki osana ennakoivaa surua. Kuolevan sielunhoidossa on otettava huomioon elämän kultaisimmat, hyvät muistot, mutta myös kipeät ja keskeneräiset asiat.⁵³

Joissakin tapauksissa elämätön elämä tuottaa kuolevalle niin paljon tuskaa, että sielunhoito keskittyy lähinnä tosiasioista vaikenemiseen. Kuolema sivuutetaan ja sielunhoitajan kanssa keskustellaan tulevaisuudesta haaveillen. Kyse on ihmisen kyvystä sii- vilöidä tietoa aina tilanteelle sietämällään tavalla. Epärealistinen toivon aika on hyvin riippuvainen, joskus jopa loppumaton, jolloin tosiasioiden kanssa ristiriidassa oleva toivo kestää kuolemaan asti.⁵⁴

Kuoleman lähestyessä valloillaan oleva suru ilmoittaa itsestään erilaisin vaihein, jotka vaativat sielunhoitajalta ammatillisuutta ja kärsivällisyyttä. Surua 1980-luvulla tutkinut psykiatri Elisabeth Kübler-Ross onnistui löytämään kieltämisen, vihan, kaupan- käynnin ja masennuksen ja hyväksymisen -vaiheet. Toistuvat ja mahdollisesti sisäk- käinkin ilmi tulevat vaiheet voivat olla sielunhoitajana toimivalle papille vaikeita asioita ymmärtää. Potilaan sielunhoitajaan osoittama kärsimättömyys, jatkuvan vihan ja syytöksien langettaminen ovat todella raskaita kantaa. Sielunhoitajan kunnioittava lä- hellä oleminen surunkin eri vaiheina osoittaa ammatillisuutta, puhumattakaan hänen suhtautumisestaan potilaan mahdolliseen häpeään viha- ja syytöskohtausten jälkeen.

55

52 Gothoni 2014, 183–184.

53 Gothoni 2014, 184–185.

54 Gothoni 2014, 186–187.

55 Gothoni 2014, 187–188.

(19)

17 2.7. Sairaalasielunhoidon perusta ja historia

Teologisen perustan sairaalasielunhoidolle luo usko kolmiyhteiseen Jumalaan, kristillisen kirkon yhteiseen tapaan. Sairaalassa toimiva teologi tekee työtään kirkon kutsu- mana, lähettämänä ja ennen kaikkea tukemana, jossa hänen kauttaan toimii Luoja, Lu- nastaja ja Pyhä Henki. Olennaisiin tehtäviin sairaalasielunhoidossa kuuluu sairaiden ihmisten tukeminen, heidän läheisensä ja hoitajansa mukaan lukien, samalla lohdut- taen, rohkaisten ja toimien avainasemassa potilaan ja armovälineiden välillä. Sielun- hoitajan työ tukeutuu vahvasti Kristuksen evankeliumin ilmoittamaan sanomaan ja luo samalla yhteyttä potilaiden ja varsinaisen seurakunnan välille. Sielunhoito ja sen si- sältö ei olennaisesti muutu siirryttäessä seurakunnasta sairaalaan, mutta luo hoidolle erityisympäristön, jossa ihmiset kohtaavat rajallisuutensa ja ovat tilanteesta riippuen hyvinkin riippuvaisia auttajistaan. Toivoa pidetään yllä; se on keskeinen osa sielunhoidon missiota toivon taistellessa epätoivoa vastaan. ⁵⁶

Sairaalasielunhoidon historialliset ja teologiset juuret sijaitsevat Raamatussa, jossa Kristus on itse antanut ihmiselle tehtävän, samalla ilmaisten läsnäolonsa:⁵⁷

…Minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa…” (Matt. 25:36)

Voidaan kuitenkin sanoa, että varsinainen sielunhoitotyö on saanut alkunsa jo alku- seurakunnissa tapahtuneena lähimmäisen palvelussa, ja kristinuskon yhä levitessä kohti pohjoista, sairaat ja köyhät huomioitiin erityisesti apua tarvitseviksi yksilöiksi.

Vaikka auttaminen olikin alun perin yksityistä hyväntekeväisyyttä ja lähimmäisenrak- kautta eteenpäin vievä aate, kirkon vaurastuminen ja sen aseman vakiintuminen syn- nytti auttamisorganisaatioita, hyväntekeväisyyslaitoksia. Paljon sairautta ja hätää kär- sivä yhteiskunta sai avukseen 1300-luvulla perustettuja hospitaaleja, jotka toimivat kirkon suojeluksessa ja ylläpitämänä. Hospitaalit olivatkin ensi askel kohti nykypäi- vämme sairaalaa, jonka perimmäinen ajatus lähtee kristillisestä lähimmäisenrakkau- desta.⁵⁸

56 Sielunhoito sairaalassa, 11–12.

57 Sielunhoito sairaalassa, 11.

58 Sielunhoito sairaalassa, 3.

(20)

18

1300-luvulla oman aikansa sairaalat, eli hospitaalit, eivät keskittyneet parantavaan hoitoon, vaan keskeisenä toimintana oli sairaiden sielunhoito, pappislähtöisesti. Kes- kiaikaisen hospitaalin jokaiseen vakioituun työkokoonpanoon kuului pappi, joka huo- lehti sielunhoidon mahdollistamisen potilaille. Jumalanpalveluselämän ja messujen toimittaminen kuului papin työnkuvaan, kuolevan potilaan tuen ohella. Sanotaan, että turvallisesti kuoli vain kirkon huomassa, pahan äkkikuoleman ollessa pahinta, miten ihminen saattoi tästä maailmasta poistua. Eksorkismit⁵⁹ ja ”lukeminen” toivat papin sielunhoidolliseen työhön myös lääkärinomaisuutta, sillä keskiajalla pahojen henkien uskottiin vaikuttavan ihmisessä sairauden syntyyn. ⁶⁰

Reformaatio pakotti kaikki kollektiiviset hyväntekeväisyyslaitokset siirtymään kirkon alaisuudesta valtion hoiviin. Seurakunnan velvollisuudeksi tuli kasvattaa kansalaisis- taan vastuullisia kaikkia sairaita ja köyhiä kohtaan, jolloin usko ilmeni ihmisten teko- jen kautta. Ajatus evankeliumin sairaita hoitavasta voimasta lähti liikkeelle Petri Lau- rentiuksen 1571 laatimassa kirkkojärjestyksessä, jossa sairaiden sielunhoito sai erityis- aseman. Saarnaviran lisäksi sairaiden lohdutus ja hoitaminen oli olennainen osa pastorin tehtävää, jota tuli noudattaa rangaistuksen uhalla.⁶¹

Entistä korostetummin sairaiden tapaamista, lohduttamista ja hoitamista korosti 1600- luvun puolivälin jälkeen laadittu kirkkolaki. Pahojen henkien vallassa sairaina elävät potilaat velvoitettiin osallistumaan kirkollisiin toimituksiin, kehotettiin kääntymyk- seen ja sitä kautta parannukseen. Heille, jotka eivät olleet kykeneväisiä yhteisiin ju- malanpalveluksiin, oli papin järjestettävä vuoteen vierellä oma henkilökohtainen pal- velus.⁶²

1700-luvulla hospitaalit olivat murroksen edessä, niiden muuttuessa enemmälti mieli- sairaiden hoitolaitoksiksi. Sairaalalaitokset kehittyivät ja tilalle kehittyi lasaretteja, jossa työskenteli myös saarnaajia. Sata vuotta myöhemmin sielunhoidollinen tarve li- sääntyi köyhyys- ja työttömyyslukujen kasvaessa. Kirkollisen ja maallisen hallinnon ottaessa etäisyyttä toisistaan, 1869 kirkkolaki poisti sairaaloita koskevat määräykset.

59 Eksorkismi= pahojen henkien pois karkotus.

60 Sielunhoito sairaalassa1990, 3.

61 Sielunhoito sairaalassa 1990, 4.

(21)

19

Papin virkaan kuului edelleen mennä tapaamaan etenkin pitkäaikaissairaita. Lääkintö- hallituksen ja asianomaisen tuomiokapitulin asetuksissa määräytyivät lopulta valti- ossa toimivien sairaaloiden sielunhoitajien tehtävät, joihin kuuluivat jumalanpalveluk- set muine papillisine tehtävineen. Sielunhoitotyö 1900-luvun vaihteessa oli mitä ylei- simmin satunnaista paikallisseurakuntien pappien vierailujen ohessa tapahtuvaa.⁶³

Sairaalasielunhoidon kehitykselle toivat pontta Suomessa sotavuodet, joiden aikana papit ymmärsivät yksityisen sielunhoidon todellisen merkityksen ja pyrkimyksenä oli tavata sotilaita kerran viikossa. 1944 tehtiin ensimmäinen aloite jokaiseen isompaan sairaalaan kuuluvasta erityisosaavan papin virasta, joka ei loppujen lopuksi päässyt käytäntöön asti. 1900-luvun puolivälissä poistettiin ne viimeisetkin määrärahat, jolla oli palkattu 39 sivutoimista papinvirkaa valtion sairaaloihin. Vaikka lakkauttamisen seurauksena sairaaloihin ei saatu järjestelmällistä sielunhoitoa, koettivat seurakunnat pitää sitä silti yllä. 1958 piispainkokous päätti seurakuntien vastuusta järjestää päätoi- misten sairaalapastorien palkkaus. Voidaankin puhua, että 1900-luvun puoliväli on sairaalasielunhoidolle käännekohta historiassamme keskussairaaloiden leviämisen myötä sotien jälkeen. ⁶⁴

1960-luku tarkoitti sairaalassa tapahtuvalle sielunhoidolle merkittävää virkojen lisäys- ten vuosikymmentä. 1964 säädetty kirkkolaki ei sisällöltään muuttunut huomattavasti aikaisemmasta, lisäyksenä muun muassa säädös sielunhoitajien erityiskoulutuksesta.

Ensimmäiset koulutukset järjestettiin 1960-61, jotka antoivat valmiudet sairaalapapille psykiatristen potilaiden kanssa keskusteluun ja sielunhoitoon. Sairaalasielunhoidolle laajennettu piispainkokous KST⁶⁵otti tehtäväkseen 1965 virkojen perustamisen ja eri- koistumis- ja jatkokoulutuksen järjestämisen. ⁶⁶

Sairaalasielunhoidon kulta-aikaa oli 1970-luku, jolloin sairaalalaitoksien voimakas kasvu nähtiin perusteena perustaa lisää virkoja. Ajanjaksollisesti vuosikymmen oli tär- keää myös kahden eri instituution henkilökunnan yhteistyön lisääntymisessä. Vuonna 1982 lääkintöhallitus otti kantaa terminaalihoitoon tulleiden potilaiden sielunhoidosta

65 KST= Kirkon sairaalasielunhoidon toimikunta.

(22)

20

olennaisena osana moniulotteista hoitoa ja sääti näin ohjeet asemasta ja toimintaperus- teista. Uusien virkojen syntyessä pulpahti pintaan myös kysymyksiä sairaalateologin työmuodosta ja toteutuksesta käytännössä. Keskustelu muistutti työn erityislaatuisuu- den esittelyn tärkeydestä, sen perusteluita, menetelmiä ja periaatteita. Ennen kaikkea korostamisen aihetta on sairaalan ja seurakunnan välisen yhteistyön erityislaatu, joka on saanut alkunsa seurakunnissa syntyneestä vastuuntunnosta sairaiden ihmisten aut- tamiseen.⁶⁷

2.8. Aikaisempi tutkimus ja kirjallisuus

Aiemmin olen tuonut esille kattavat määrittelyt käsitteistä saattohoito ja sielunhoito, pääasiassa suomalaisesta sekä evankelis-luterilaisesta viitekehyksestä käsin. Aikai- sempi kotimainen tutkimus, jota aiheesta on tehty, on hyvin pitkälti terveydenhuoltoalan; käytännössä sairaanhoitajien, diakonialaitoksen ja lääkärien aspekteista koottua.

Erillään kummatkin aihealueet esiintyvät monessakin tutkimuksessa, mutta näiden kahden tutkimusaiheen yhdistelmää on tutkittu suomalaisittain vain vähän ja hyvin kapeasti. Kirkon laatimia omia saattohoito- oppaita on löydettävissä sähköisinä versi- oina⁶⁸, samoin kuin diakonian laitoksen opiskelijoiden tekemiä aikaisempia tutkimuk- sia hengellisyyden ulottuvuudesta saattohoidossa⁶⁹. Pelkästään omaisten saamaa tukea, sisältäen myös hengellisen ulottuvuuden, on tutkittu Diakonia- ammattikorkea- koulun sosiaali- ja terveysalanlaitoksen opiskelijoiden toimesta.⁷⁰

Melko paljon vanhempaa näkökulmaa, saattohoidon ja sielunhoidon historian kantaa tarjoaa Irja Kilpeläisen klassikkoteos Samalle portille. Oppikirjaksi koottu potilaiden ja heidän omaistensa kertomukset kestävät hyvin aikaa, sillä mihin kuolema olisi muuttunut. Teokseen kootut tosielämän tapaukset muun teoreettisen tekstin rinnalla värittävät ja luovat todeksi kuoleman läheisen ajan tutkimisen. Vaikka tutkielmani ei itsessään puhu kuolevan subjektiivisella äänellä, on Kilpeläisen kirja oiva apuväline tuomaan tekstiini pilkahduksia potilaiden omasta näkökulmasta, miten juuri he kokevat oman, lähestyvän kuolemansa. Kirja on koottu sairaalapastorina toimineen Kilpe- läisen keräämistä vastauksista.

68Minä kuolen, apua – Miten kohdata kuoleva potilas ja hänen omaisensa. 2009.

69Hengellisyys saattohoidossa - Karinakodin potilaiden ja omaisten ajatuksia, 2012.

70 Ettei tarvii elää missään pilvilinnoissa – Omaisen saama tuki saattohoidossa, 2008.

(23)

21

Paul E. Irion on tutkinut teoksessaan Hospice and Ministry saattohoidossa työskennel- leiden pappien kokemuksia kuolevan potilaan ja heidän läheistensä sielunhoidosta.

Irion kuuluu Lancaster Countyyn, Pennysylvaniaan perustettuun saattohoidon perus- tajajäseniin ja toiminut vapaaehtoisjäsenenä seuraamalla potilaiden ja omaisten saamaa pastoraalista apua. Tutkimus keskittyy saattohoidon filosofiaan ja pappien koke- miin vaikutuksiin, joita saattohoidon parissa työskentely saattaa aiheuttaa. Kyselyjen kautta toteutettu tutkimus sisältää yli 50:n seurakuntapapin vastaukset ja noin 30:n papin henkilökohtaisen, syvällisemmän haastattelun. Koko tutkimuksen pääosassa ovat pastorien muuttuneet elämän filosofiat.⁷¹

Parting: a handbook for spiritual care near the end of life -teoksen on tarkoitus sel- vittää haastatteluin kootussa materiaalissa ihmisen hengellisiä tarpeita ja niiden täyt- tämistä elämän loppupuolella. Teoksen tavoite on vastata laajasti kuolevan ihmisen sielunmaiseman herättämiin tarpeisiin, varsinaisesti uskonnosta riippumatta. Lukui- siin haastatteluihin ovat vastanneet saattohoidon ammattilaisista, pappeihin, rabbeihin ja vapaaehtoistyöntekijöihin, unohtamatta potilaan omaisia ja ystäviä.⁷²

Explorations in practical, pastoral and empirical theology: hospital chaplaincy in the twenty-first century: The Crisis of Spiritual Care on the National Health Service (2) - tutkimuksessa on selvitetty Englannin sairaaloissa työskentelevien pappien työnkuvaa.

Kirjassa esitellään sairaalapappien muuttuvaa roolia ja nykypäivän hengellisyyden tuomia haasteita ja kriisejä, joita papit joutuvat työssään kohtaamaan.⁷³ Tutkimuksessa otetaan myös vahvasti kantaa hengellisyyden ja uskonnollisuuden rajaamiseen toisistaan erillisiksi, joka vaikuttaa pappien työnkuvaan osana kirkollista, ennen kaikkea uskonnollista organisaatiota.⁷⁴ Vaikka tutkimus koskeekin lähinnä Englannin angli- kaanisen kirkon alaisena työskentelevää pappiyhteisöä, koskettaa hengellisyyden ja pappien roolien muuttuminen universaalisti.

71 Irion 1988, 11–12.

72 Holder et al. 2009, 10.

73 Swift 2014.

74 Swift 2014, 145–146.

(24)

22

Käytännöllisen teologian professori Paavo Kettusen tekemä tutkimus Suomalainen rippi luo pohjaa tekemälleni analyysiosiolle. Tutkimus perustuu 201 ihmisen vastauk- sille, henkilökohtaisista kokemuksista ripistä ja antaa näin ollen kattavan perehdytyk- sen niin ripin luonteeseen kuin sen historiaan ja käytäntöihin. Rippitutkimus antaa ihanteellisen laajan kokonaiskuvan myös kuoleman edessä tapahtuvalle ripille ja sen tarkastelulle, ennen kaikkea rippiprosessissa tapahtuvalle merkitykselle.⁷⁵

Vuonna 2000 valmistuneessa väitöskirjassa Sairaalasielunhoitajan ammatti-identi- teetti Matti Sippo tutkii sairaalassa toimivien pappien ammatti-identiteettiä. Sipon te- kemä laadullinen tutkimus perustuu 30 haastatteluille, joissa sairaalasielunhoitajat ja -lehtorit itse kertovat omien kokemuksiensa kautta rakentuneesta työidentiteetistään.

Tutkimus ottaa huomioon laaja-alaisesti sielunhoitajien lapsuuden, koulutuksen ja am- matinsisäistämisen vaiheet, tutkien pappien ammatti-identiteettiä sitoutumisen ja ryh- miin kuulumisen jaottelun avulla. Sippo käsittelee myös tutkimuksessaan sairaalan ja kirkon välistä yhteistyötä, joka konkretisoituu nimenomaisesti sairaalapappien teke- mässä sielunhoitotyössä.⁷⁶

Väitöskirjassa Potilaan ja teologin keskustelu sairaalassa Lauri Kruus tutkii nimenomaisesti sairaalassa käytyjä potilaiden ja teologien välisiä keskusteluja ja niiden kris- tillisiä lähtökohtia kirkon työmuotona. Erityistä huomiota tutkimuksessa saa sielunhoidollisen keskustelun mahdollinen laventuminen, jos joku kolmesta, yksin tai yh- dessä, ulottuvuudesta: integroitu julistus, palvelu tai yhteys, puuttuu. Tutkimuksessa selvitetään sielunhoidollisten keskustelun aiheita, ulkoisia puitteita, keskustelua kai- paavien potilaiden piirteitä ja sairaalassa toimivien teologien persoonallisuutta, asen- netta ja koulutusta.⁷⁷

Ari-Pekka Laihian vuonna 2013 valmistunut pro gradu -tutkielma käsittelee diakonia- työntekijöiden ja pappien kokemuksista ja käsityksiä sielunhoidosta.⁷⁸ Tutkielman aihe ei varsinaisesti ota kantaa saattohoidossa tapahtuvaan sielunhoitoon, mutta perustuu tutkielmani lailla pappien näkemyksille ja kokemuksille sielunhoidosta. Laihia on käyttänyt tutkielmassaan kvantitatiivista tutkimusotetta, mutta tutkielma sisältää myös

75 Kettunen 1998, 90–92.

76 Sippo 51–53;59–60.

77 Kruus 1980, 69–72.

78 Laihia 2014, 34.

(25)

23

avoimilla kysymyksillä kerätyn aineiston.⁷⁹ Pro gradu- tutkielma perustuu pääasiassa samalle taustakirjallisuudelle, kuin oma tutkielmani.

Juha Kyllönen tutkii pro gradu -tutkielmassaan Pappi sielunhoitajana pappien kokemuksia sielunhoitotyöstä ja siinä käytettäviä menetelmiä. Tutkielma pohjautuu seitse- män rovastikunnan pappien kyselyihin ja sisältää yli sadan sielunhoitajan vastaukset.

Tutkielma ottaa kantaa seurakuntapappien tekemään sielunhoitotyöhön, mutta sisältää myös osion sielunhoitajan omasta jaksamisesta, työnohjauksesta ja sielunhoidosta.⁸⁰ Tutkimustulokset painottuvat erittäin läheisesti oman tutkielmani aiheeseen, jossa suru, luopuminen ja kärsimys ovat hyvin suuressa roolissa.

Suomen tunnetuimpiin saattohoidon puolestapuhujiin kuuluva sairaalasielunhoidon johtaja emerita, teologian maisteri ja psykoterapeutti Kirsti Aalto on koonnut useamman kirjan, jossa terveydenhuollon ammattilaiset, lääketieteen asiantuntijat ja hengellisen työn erityisosaajat kertovat saattohoidon ja sielunhoidon yhteyksistä, niiden ny- kyisestä tilanteesta ja kehittymisestä. Aallon antama panos saattohoidon tutkimukselle Suomessa on merkittävä, joka näkyy tutkielmassani käyttämässä kirjallisuudessa. Aal- lon toimittamat teokset Saattohoito ja Saattohoito kuolevan tukena ovat useine artik- keleineen tukeneet tutkielmani sekä teoria- että analyysiosion kirjoittamista. Ensim- mäinen teos on kokoelma kokemuspohjaisia tarinoita, teologisia kirjoitelmia pappien näkökulmasta ja terveydenhuollon ammattilaisten kokoamia artikkeleita. Kirja on tullut tutuksi oppikirjana monelle terveydenhuoltoalan opiskelijalle, mutta myös kirkon- koulutusta hankkineelle. 1987 teos on saanut valtion tiedonjulkistamispalkinnon.⁸¹ Jälkimmäinen teos on jatkoa edelliselle, ja sisältää samalla tavoin kootut kokonaisuu- det lääkäreiden, pastoreiden, psykoterapeuttien ja vapaaehtoisten näkökulmasta.

Oman puheenvuoronsa lempeän kuoleman puolesta saavat myös saattohoitokotien yli- lääkäri ja johtaja. ⁸²Olen käyttänyt tutkielmassani Aallon kirjallisen materiaalin lisäksi hänen luennoimaansa materiaalia, joka oli kuultavissa niin ikään Kuolema-sympo- siumin yhteydessä.

79 Laihia 2014, 34.

80 Kyllönen 1994, 21–23

81 Aalto 2000, 9.

82 Aalto 2013, 7–10.

(26)

24

Vankkaa teologista tietämystä ja näkemystä kirjallisuuden muodossa tarjoaa tutkielmalleni pastoraalipsykologian dosentti Jouko Kiiskin tekemät aikaisemmat käytännöl- lisen teologian tutkimukset. Teoriaosuus sielunhoidosta sisältää paljon materiaalia nimenomaan Kiiskin kirjoittamasta Sielunhoito kirjasta, joka selvittää aina ruohonjuuri- tasolta asti sielunhoidon käsitettä, historiaa, kehitystä sekä erilaisia malleja että työvä- lineitä. Kirja tarjoaa tutkielmalleni esityksen sielunhoidon raamatullisista lähtökoh- dista ja kirkon traditioista, sekä avaa sielunhoidon moninaista käsitettä käytännössä tehtävän työn lisäksi. Kiiski käsittelee teoksessaan laajan esitelmän sielunhoidon eri muodoista⁸³, mutta tutkielmassani keskityn vain muutamaan, saattohoidossa ilmene- vään muotoon.

83 Kiiski 2009, 3.

(27)

25 3. TUTKIMUKSEN SUORITTAMINEN

3.1. Tutkimustehtävä

Pro gradu -tutkielmani tehtävänä on tutkia saattohoidossa tapahtuvan sielunhoidon teologista merkitystä. Tutkielma tarkastelee saattohoitoa hengellisestä näkökulmasta ja etsii sielunhoidon tuomia merkityksiä saattohoidolle. Lääketiede ja terveydenhuol- toala on antanut hyvin vankan ja pitävän määritelmän kuolemaan saatettavan potilaan oireenmukaiselle fyysiselle ja tarpeen mukaan psyykkiselle hoidolle, mutta ei niinkään tarkastele ihmisen henkisiä ja hengellisiä tarpeita kuoleman läheisyydessä. Saattohoito vaatii ihmisen tarkastelua moniulotteisena olentona, jonka perustarpeisiin kuuluvat fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten tarpeiden lisäksi myös hengelliset aspektit. Tut- kielmani etsii vastausta kysymykselle:

Millaisia merkityksiä sielunhoidolla on saattohoidossa

 olevalle potilaalle

 olevan potilaan omaisille ja läheisille

 sielunhoitajana toimivalle papille papin näkökulmasta?

Tutkielman tarkoitus on esittää merkityksiä, joita sielunhoito tuottaa nimenomaan saattohoidossa. Merkityksiä tarkastellaan saattohoitoon osallistuvien osapuolten näkö- kulmista: 1) saattohoitopotilas, 2) saattohoitopotilaan omaiset ja 3) sielunhoitaja. Tut- kielmassa siis selvitetään pappien haastattelujen avulla sielunhoidon merkityksiä saattohoidossa olevalle potilaalle, omaisille ja itse sielunhoitajalle. On huomioitavaa, että tutkimus perustuu ainoastaan pappien haastatteluille ja kokemuksille, jolloin tulokset eivät sisällä itse potilaiden tai heidän omaistensa subjektiivisia kokemuksia. Tarkas- tellessani tutkielmani aihetta teologisesta näkökulmasta, koen, että pappien työssä ker- tynyt kokemuspohja puhuu puolestaan. On jokseenkin myös aistittavaa, että kuolema ja siitä puhuminen ovat kulttuurissamme vielä tabu, vähintäänkin liian arka puheen- aihe opinnäytetyötä varten toteutettavaksi kuolevan potilaan näkökulmasta.

(28)

26 3.2. Tutkimusaineiston hankinta

Tutkielmani lähdeaineistona toimii avoimien kysymysten avulla toteutettu haastattelu.

Henkilökohtainen haastattelu on suoritettu syksyllä 2016 neljälle eri papille, jotka ovat elämänsä aikana tehneet tai tekevät töitä saattohoidon parissa. Kolme haastateltavaa toimivat tai ovat toimineet sairaalapappeina useamman vuoden ajan ja yksi haastatel- tavista on seurakuntapapin virassa ja työskentelee pääasiassa vanhustenkodeissa.

Haastateltavien työurien pituudet vaihtelevat parista vuodesta monen kymmenen vuoden työhistoriaan ja erilaisiin kirkon virassa toimitettaviin työtehtäviin. Haastatelta- vista papeista suurin osa on naisia. Sukupuolten välillä ei ole havaittavissa merkittävää eroa haastattelujen vastauksissa.

Olen kerännyt tutkielmani lähdeaineiston ottamalla yhteyttä sähköpostiviestein haas- tateltaviin pappeihin ja sopimalla henkilökohtaiset haastatteluajat. Haastateltavat saivat tutustua rauhassa ennen varsinaista haastattelua avoimiin kysymyksiin, joiden avulla materiaali kerättiin. Haastattelut tapahtuivat kahden kesken rauhoitetuissa ti- loissa, ja haastattelut äänitettiin. Äänityksien kestot vaihtelivat 22 minuutista 53 mi- nuuttiin. Äänitysten perusteella haastattelut litteroitiin ja koodattiin niin, ettei haastateltavien profiileja voida niistä tunnistaa. Litteroitua tekstiä äänitykset tuottivat keski- määrin viidestä seitsemään sivua, yhteensä lähdemateriaalia litteroinnin jälkeen oli koossa 22 sivua. Usean kuuntelukerran ja tarkan litteroinnin jälkeen äänitykset poistettiin. Litteroidut ja koodatut versiot haastatteluista ovat haastattelijan hallussa.

3.3. Aineiston analyysi

Tutkielmani tutkimusote on laadullinen ja tutkimusmetodina toimii sisällönanalyysi, jonka tavoitteena on analysoida dokumentteja objektiivisesti ja systemaattisesti.⁸⁴ Käytän tutkielmassani teoriaohjaavaa analyysia, joka sisältää teoreettisia kytkentöjä, mutta analyysi ei suoraan pohjaudu tiettyyn teoriaan. Analyysin apuna toimii edelliset jo aiheesta tehdyt tutkimukset ja sen tarkoitus on luoda uusia ajatusuria. Tutkielmas- sani käyttämä päättelylogiikka on abduktiivinen, jossa vaihtelevat aineistolähtöinen ajattelu ja valmiiksi luodut mallit.⁸⁵

84 Tuomi & Sarajärvi 2009, 103.

85 Tuomi & Sarajärvi 2009, 96–97.

(29)

27

Ennen varsinaista analyysia, olen jaotellut litteroidun ja tiivistetyn lähdeaineistoteks- tin kolmeen eri luokkaan, jossa tarkastelussa ovat potilasta, omaisia ja pappia koskevat kysymykset. Kysymykset ja niitä koskevat vastaukset eriteltiin miellekarttojen muotoon, joissa vastauksista luotiin alaluokkia ja niitä yhdistäviä käsitteitä. Vasta luokit- telun ja yhtäläisyyksien yhdistämisen jälkeen aloitin varsinaisien, mahdollisten yhty- mäkohtien etsinnän aikaisemmista tutkimuksista.

Analysoin haastatteluilla keräämääni lähdeaineistoa aihealueen kirjallisuuden, aikai- sempien tutkimuksien ja luennoitsijoiden materiaalien avulla. Käyttämäni apuväli- neistö haastattelumateriaalin analysointiin koostuu terveydenhuollon, lääketieteen ja teologian ammattilaisten tekemistä aikaisemmista tutkimuksista, sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keräämistä aineistoista ja oppaista. Aikaisempi, kotimainen tutkimus, jota apunani käytän, on pääsääntöisesti ammattikorkeakouluopiskelijoiden tekemiä opinnäytetöitä, sillä yliopistotasoista tutkimusta tarkalleen samasta aiheesta ei ole vielä nähdäkseni tehty, tai se ei ole nähnyt vielä päivänvaloa.

Tutkielmassani ovat pääosassa sielunhoitajien kokemukset saattohoidossa tapahtu- neesta sielunhoidosta. Tutkielmassa esiintyvät nimitykset sielunhoitoa tekevästä ihmi- sestä viittaavat aina Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virassa toimivaan pappiin, joita kutsun tutkielman eri vaiheissa nimillä sielunhoitaja, sairaalapappi, pappi, tai pastori. Analyysi tai tulokset eivät ole riippuvaisia käytettävistä nimityksistä, vaan ovat toisilleen rinnakkaisia.

3.4 Luotettavuuden arviointi

Tutkielmani tehtävä on kuvata pappien haastattelujen avulla sielunhoidon merkitystä saattohoidossa. Tutkielmani tarkoitus on vastata haastateltavien kokemuksien perusteella myös siihen, kuinka saattohoitopotilaat ja heidän omaisensa kokevat sielunhoidon merkityksen. Kuolemasta puhuminen on ihmiselle arka aihe, joten tutkielman läh- deaineisto ei itsessään sisällä suoraa tietoa itse potilailta tai heidän omaisiltaan. Tut- kielman tulos perustuu pappien kokemuksille tehdystä työstään, näkemästään työntu- loksesta ja kuulemastaan palautteesta. Haastatteluista saatu lähdemateriaali on siis it- sessään pappien tulkintaa potilaiden ja omaisten kokemuksista, ja tutkielmani analyysi

(30)

28

tulkintaa pappien antamista vastauksista. Tulkinnallisuus on tutkielmani luotettavuu- teen vaikuttava asia, mihin olen mielestäni vastannut niin puolueettomasti kuin mahdollista.

Lähdeaineisto rakentuu neljän papin haastatteluilla kerätyille vastauksille. Otos on hyvin pieni, eikä näin ollen vastaa laaja-alaisesti Suomen evankelis-luterilaisten pappien näkemystä saattohoidossa tapahtuvasta sielunhoidosta. Tutkielman perustuessa ihmisten kokemuksille ja kokemille merkityksille, ei tutkielmassa voida arvioida sen kor- respondenssia. Sen sijaan arvioin, että haastatteluilla kerättyä aineistoa on tässä tutkielmassa analysoitu objektiivisesti ilman ennakkoasetelmia tai asenteita tutkimusai- hetta kohtaan. Tutkimusaineiston analysointi on vaatinut haastattelujen puolueetonta tulkintaa, mutta koen onnistuneeni siinä hyvin, haastateltavien sanoja vääristämättä tai liioittelematta.