Rippi

Haastattelut paljastavat, että moni kuoleva haluaa tunnustaa elämän loppupuolella mieltään painavia asioita vaitiolovelvolliselle papille. Vaikkei usein virallista nimi-tystä haastateltavien mukaan kuolevalta kuulekaan, kuolevan potilaan henkisten ja hengellisten taakkojen poistamiseen vastaa kirkon pyhiin toimituksiin lukeutuva rippi.

Suomalaista rippiä tutkineen professori Paavo Kettusen määrittämä sielunhoidollinen rippi kuvastaa piirteiltään parhaiten saattohoidossa olevalle sielunhoidettavalle toimi-tettua rippiä. Sielunhoidollisen ripin keskeisiin tunnusmerkkeihin kuuluu sen liitettä-vyys johonkin tiettyyn ahdistusta ja vaikeuksia aiheuttavaan elämäntilanteeseen, sie-lunhoidettavan puhuminen ja avautuminen, mutta samalla kuulluksi tuleminen, sekä sielunhoitajan rooli aikaa ja armoa jakavana. Lisäksi sielunhoidollista rippiä värittää

129 Salonen 2008, 89–90.

130 H3, 2; H1, 1.

40

syntien ja syyllisyyden tunnustaminen, joka antaa mahdollisuuden anteeksiantamuk-seen ja potilaan vapauden tunteeanteeksiantamuk-seen.¹³¹ Aallon muotoilema sovituksen työkalu sie-lunhoidollisen keskustelun apuna on yhdistettävissä kristinuskossa rippiin, samassa missä haastateltava 3 liittää rippiin mahdollisimman taakattoman loppuelämän.

Rippi on monessa mielessä kuolevalle mahdollisuus vapautua elämän taakoista, men-neisyyden kerääntyneistä huolista ja synneistä. Kettusen rippitutkimus antaa ripille muitakin funktioita, ja näin ollen antaa kuolevan ripittäytymiselle saattohoidossa mui-takin merkityksiä anteeksiantamuksen ohelle. Rippitutkimus osoittaa, että ripittäyty-minen on tuottanut ripittäytyvän mielessä jumalakuvan muutosta.¹³² Voiko sielunhoi-dolla saattohoidossa olla merkityksellisyyttä siinä, miten potilas näkee Jumalan?

Voiko sielunhoito muuttaa potilaan jumalakuvaa?

Kettusen vastaus edellisiin on kyllä. Sielunhoidon välineenä käytetty rippi voi johtaa ripittäytyjän jumalakuvan positiiviseen muutokseen, jossa Jumala nähdään entistä ra-kastavampana ja armahtavampana, tai täysin päinvastaiseen suuntaan, jolloin Jumala kohtelee ihmistä yhä ankarammin, mielen valtaa kuva pelottavasta ja tuomitsevasta Jumalasta. ¹³³ Haastateltava 3:n näkemys lohduttavasta ja rohkaisevasta Kristuksen läsnäolosta sielunhoitajan kautta antaa viitteitä siihen, että ripittäytyvä potilas hakee ripin avulla nimenomaan ankaran jumalakuvan muuttumista armollisempaan suun-taan, jos ja kun se on tiedostettavasti edes tavoitteena. Tietyt mielikuvat tuomitsevasta, sormella osoittavasta Jumalasta konkretisoituvat pelkona taivaallisten porttien sulkeu-tumisesta, helvettiin ja ikuiseen kadotukseen joutumisesta. Voidaan siis osaltaan olet-taa kuoleman pelon integroitumisesta suoraan Jumalan pelkoon: kristityn käsitys kuo-lemasta nojautuu Jumalan luokse palaamiseen ja jos jumalakuva on tuomitseva ja an-kara, on ihmisellä todellinen syy pelätä kuolemaa Jumalan pelon lisäksi.

Jumalakuvan muuttumista myönteiseksi Kettunen tarkastelee kolmesta eri näkökul-masta: 1) ripittäytyjät ovat tottuneet elämään Jumalan lainalaisina, mutta epäonnistu-neet, 2) ripittäytyjän jumalakuva perustuu rakkaudettomaan Jumalaan, joka muuttuu-kin rakkauden Jumalaksi, 3) Jumala ei ole ollut läsnä, mutta tulee olevaksi ripittäytyjän

131 Kettunen 1998, 144–147.

132 Kettunen 1998, 405.

133 Kettunen 1998, 405.

41

elämään.¹³⁴ Jälkimmäinen lisää tietysti ripin ja sielunhoidon merkitystä niiden kuole-maisillaan olevien tilanteessa, jossa uskoa ei ennen sielunhoitotapahtumaa ole ollut.

Kettusen esittelemä toinen kohta vaatii myös pidemmän ajan ja useamman ripittäyty-miskerran, jotta muutos tulisi mahdolliseksi.¹³⁵ Onko saattohoidon suhteellisen lyhy-eksi määritelty ajanjakso tarpelyhy-eksi pitkä, jotta se edes mahdollistaisi pitkänaikavälin vaativan muutoksen, tai voiko kuoleman läheisyys tehdä tässä asiassa poikkeuksen?

Haastateltavat eivät selvästi kerro tapauksista, jossa kuoleman läheisyys olisi aiheut-tanut kuolevassa niin sanotun kääntymyksen. Uskon asiat ovat kylläkin tulleet pu-heeksi myös henkilöillä, jotka eivät suoranaisesti ole olleet uskossa. Toisaalta haasta-teltavat huomauttavat, että kuoleman lähestyessä ihminen alkaa miettimään rajalli-suuttaan, jolloin hyvin usein tulee ilmi kristinuskon näkemys kuolemasta. Uskon asi-oista keskustellaan paljon, vaikka suhde kirkkoon on seitinohut tai jopa olematon.¹³⁶ Se voi osaltaan tuoda myös turvaa, vaikkei omaan ajatusmaailmaan ole mahtunut kris-tillisestä iankaikkisesta elämästä.

…Jotkut haluaa sitä menneisyyden painoa lastia pudotella pois niskasta, jos sitä on kertynyt, jos sitä varsinkin miettii jatkosta, miten tässä nyt tällänen elämä on ollut, niin mitäs sitten nyt kun kuolema tulee niin mitäs sitten: pää-seekö (taivaaseen); mikä on se osoite?

(H1, 2)

Kettunen huomauttaa, että välttämättä ripittäytyjä ei tunne kuvan muuttuneen miksi-kään, kun taas toisaalta uskonelämän ollessa vasta aluillaan ripittäytyminen koetaan todella voimakkaasti, myös jumalakuvan muuttumisen osalta.¹³⁷ Sielunhoidollisen ri-pin merkitys kärjistyy sovitukseen, joka tehdään Jumalan ja potilaan välillä, ennen kuolemaa. Toisaalta se antaa rauhan, ottaa taakat, mutta myös antaa kuolevalle lähtö-rauhan ja mahdollisuuden tehdä sovinnon itsensä, Jumalan ja läheistensä kanssa.

134 Kettunen 1998, 443.

135 Kettunen 1998, 446.

136 Haastattelut 2016.

137 Kettunen 1998, 405.

42 Jumalakuvat

Teologian tohtori ja psykoanalyytikko Matti Hyrck on väitöskirjastaan asti työsken-nellyt muuttuvien jumalakuvien parissa. Hänen kehittämänsä suhteessaolon perusmie-likuvien teoria perustuu kahden sisäisen lapsen eli egon ja viiden sisäisen vanhemman eli objektin muodostamalle tunnetason vuorovaikutusverkostolle. Suhteessaolon pe-rusmielikuvien teorian pääasiallinen tehtävä on kuvata tunteiden ja merkitysten maa-ilmaa psykoanalyyttisesta näkökulmasta. Sen käyttö ei rajoitu pelkästään psykoana-lyyttiseen käyttötarkoitukseen, vaan on sovellettavissa myös teologiaan. Ihmisen omassa mielessä rakentuva ja kokema jumalakuva on analogialtaan niin samanmuo-toinen kuin suhteessaolon perusmielikuvien teoriassa nimetyn sisäisen lapsen ja van-hemman välinen suhde.¹³⁸

Hyrck kuvailee kristillisen perinteen Jumalaa olentona, joka pystyy rakastamaan, vi-hamaan, tyydyttämään ja hylkäämään ihmisen. Jumala voi vaatia ihmiseltä kuuliai-suutta, antaa hänelle voimaansa, tuomita ihmisen, kätkeä kasvonsa ihmiseltä, ilmesty-mällä ihmiselle, sovittaa hänet, syyttää häntä tai antaa ihmisen kaikki synnit an-teeksi.¹³⁹ Näillä kaikilla kuvauksilla Hyrck myös yhdistää ihmisen mielissä rakentu-van jumalakurakentu-van viiteen sisäiseen rakentu-vanhempaan, Houkuttajaan, Vaatijaan, Hallitsi-jaan, Vetäytyjään ja Parantajaan. Sisäiset lapset eli Riippuvainen ja Itseriittoinen ku-vaavat jumalasuhteen inhimillistä puolta, egoa itseään.¹⁴⁰

Suhteessaolon perusmielikuvien teorian ohella Hyrck liittää teologisiin pohdintoihinsa Melanie Kleinin kehittelemän positioteorian, joka kattaa ihmismielen kehitysvaiheet.

Klein olettaa teoriassaan, että ihmisen sisäinen, tiedostamaton merkitysten maailma järjestäytyy niin, että kaksi erilaista positiota eli tilaa vuorottelevat. Nämä tilat, skit-soparanoidinen positio ja depressiivinen positio ovat kehityksellisesti peräkkäisiä, vaikka ihminen ei tule koskaan pääsemään irti aikaisemmista mielikuvistaan. Positi-oilla on kuitenkin tapana vaihdella tilanteiden ja mielentilojen mukaan. Skitsoparanoi-dinen positio kuuluu varhaisempaan kehitysvaiheeseen, jossa mielensisäinen positio on vainoharhainen ja mielessä on kuva egoa ulkopuolelta uhkaavasta pahasta, objek-tista. Ero hyvän ja pahan välillä on jyrkkä, ja pahasta objektista pyritään pääsemään

138 Hyrck 2003, 56–57.

139 Hyrck 2003, 37.

140 Hyrck 2003, 61–63.

43

eroon. Depressiivinen positio ei enää etsi pahaa egon ulkopuolelta, vaan silloin paha on itse egossa. Tuhoava käytös objektia kohtaan aiheuttaa syyllisyyttä ja masennusta omassa itsessä, jolloin pahan tuhoaminen vaihtuu yritykseen korjata objektissa aiheu-tettu tuho.¹⁴¹

Suhteessaolon perusmielikuvien teoriassa esiintyvät sisäiset vanhemmat, tässä yhtey-dessä jumalakuvat vaihtelevat mustavalkoisen jyrkästä skitsoparanoidisesta positiosta kehittyneempään depressiiviseen positioon. Ensin mainitussa positiossa Jumala näh-dään joko Houkuttajana, joka tarjoaa intensiivistä ja kiihkeää yhteyttä itseensä tai Hal-litsijana, joka ottaa totaalisen vallan suhteessa Hitlerin tapaan. Depressiivisessä posi-tiossa jumalakuva egolla muuttuu epäitsekästä rakkautta, hoivaa ja hoitoa tarjoavaan Parantajaan, vaatimuksia ja syytöksiä täynnä olevaan Vaatijaan tai kauaksi asettuvaan Vetäytyjään.¹⁴²

Ihmiselämän sanotaan sulkeutuvan kuin ympyränkehän. Tämä ymmärretään usein niin, että kuolevan ajatusmaailma, fyysiset taidot ja ymmärrys kapuavat takaisin lap-sen tasolle, jolloin palataan ikään kuin elämän lähtöruutuun. Hyrck selvittää jumala-kuvien muotoutumisessa tapahtuvaa muutosta, joka vaihtelee Kleinin hahmottamien positioiden kautta. Voidaanko siis olettaa Kettusen jo aikaisemmin mainitsemien ju-malakuvien muutosten puitteissa ja Hyrckin teoriaan viitaten, että ihmisen mielensisäi-nen jumalakuva muuttuu takaisin kokonaan skitsoparanoidiseen positioon kuoleman lähestyessä? Hyrck painottaa, ettei depressiivinen positio ole koskaan lopullisesti saa-vutettavissa, vaan edelleen, aikuisiälläkin, mielemme valtaa skitsoparanoidinen, ikään kuin mustavalkoinen maailmankuva, jossa luokittelemme ihmisiä ja asioita pahoiksi ja hyviksi.¹⁴³ Mutta onko mahdollista, että ”ympyrän sulkeutuessa” palaisimme koko-naan varhaisempaan kehityspositioon, jolloin jäljellä on enää jyrkästi vaihteleva hyvän ja pahan taistelu? Onko ihmisen oltava depressiivisessä positiossa, eli synnintuntoi-sessa tilassa, jotta hän voi haluta papin ripityksen muuttaakseen jumalakuvaansa?

141 Hyrck 2003, 41.

142 Hyrck 2003, 43–45;53–56.

143 Hyrck 2003, 49–50.

44 4.2.4. Ehtoollinen

Mitä tavallisimmin ehtoollista kokoonnutaan viettämään yhdessä seurakunnan kanssa kirkkoon, messuun. Jo varhaiskristillisessä perinteessä huolehdittiin myös heistä, joille messuun pääseminen ei ollut sairauden takia mahdollista. Pyhitetyt ehtoollisaineet oli mahdollista toimittaa sairas- tai kuolinvuoteen äärelle, jotta jokaisella olisi mahdolli-suus tulla osaksi pyhän ehtoollisen viettoa.¹⁴⁴ Jokainen haastateltava painottaa ehtool-lisen saatavuuden tärkeyttä kuoleman lähestyessä. Ehtoollista vietetään potilaan kanssa kahdestaan, tai siitä tehdään yhteisöllinen tilaisuus, johon on kutsutaan potilaan omaiset ja läheiset.¹⁴⁵

Saattohoidossa ehtoollinen on hyvin yleinen sielunhoidon väline.¹⁴⁶ Haastateltava 2 puhuu sielunhoitajan roolista Jumalan sanan tuojana ja Jumalaa edustavana tahona sie-lunhoitotilanteessa ja ehtoollinen on siitä konkreettinen symboli. Leivässä ja viinissä Kristus asettuu aistittavaksi asiaksi, ja samalla muistuttaa kuolevaa koittavasta Juma-lan valtakunnasta. Ehtoollista tarjottaessa on ehdottoman tärkeää selvittää potilaan ter-veydentila ja erityisesti se, onko potilas kykenevä nielemään.¹⁴⁷Vaikka itse potilas ei olisikaan kykeneväinen enää nauttimaan ehtoollista, tulee siitä hengellisenä rituaalina saattueen yhteinen ja yhteisöllinen tapahtuma. Ehtoollisen merkitys osana sielunhoitoa on kuvattu matkaeväänä, elämästä kohti iankaikkisuutta.¹⁴⁸

Ehtoollisen jakamisella sairaalle on takanaan pitkä traditio. Sakramentin jakamista sai-raalle voi esittää itse potilas tai omainen, jolloin ehtoollisen vietosta tulee sielunhoi-dollinen tapahtuma niin potilaalle kuin hänen omaisilleen. Symbolisesti sairaan eh-toollinen tulkitaan Jumalan siunauksen ja armon varaan heittäytymiseksi. Kiiski lisää, että ehtoollinen ei ole pakollinen ja ainoa tapa jättäytyä Jumalan armon varaan, vaan se onnistuu myös rukouksella.¹⁴⁹

Ehtoollisen käyttöä puolustetaan kuolevan sielunhoidossa rauhoittavana ja lohdulli-sena elementtinä.¹⁵⁰ Potilaat kokevat ehtoollisessa piilevän salaisuuden, eikä papin

144 Kiiski 2009, 129.

145 Haastattelut 2016.

146 Kettunen 2013, 191.

147 H3, 1.

148 Kettunen 2013, 192.

149 Kiiski 2009, 131.

150 Haastattelut 2016.

45

tehtäväksi nähdä enää elämän loppumetreillä käydä haastattelemaan ehtoollista naut-tivan potilaan ymmärrystä ehtoollisesta. Kokemus halusta ja tarpeesta ottaa ehtoolli-nen vastaan on riittävä syy jakaa kuolevalle potilaalle osa pyhästä salaisuudesta.¹⁵¹

Meidän kulttuurissa aika tärkeä väline on ehtoollinen… se on niinkun semmonen, jos vois sanoa sellanen silminnähtävä rauhottava asia ihmi-selle niin… Siinä on joku sellainen salaisuus minkä he kokevat…

(H3, 2)

4.2.5. Konkreettiset välineet

Sielunhoitajan käytettävissä on myös hyvin konkreettisia apuvälineitä, joiden kautta sielunhoitaja saa tukea, kuten Raamattu, virsikirja ja kirkkokäsikirja.¹⁵² Kirkkokäsi-kirja¹⁵³ tulee ilmi jokaisessa haastattelussa työvälineenä sielunhoitotilanteessa käytän-nöllisten rukoushetkien ja rukouksiensa ansiosta. Sen koetaan antavan tukea ja turvaa toivon sanoittamisessa ja oikeiden sanojen löytämisessä surun keskellä. Välineille an-netaan suuri arvo, sillä ne ohjaavat tilannetta paremmin kuin ihminen yksinään, ilman Jumalan ohjetta ja läsnäoloa.¹⁵⁴

Mulle on hirveen tärkee väline loppujen lopuks niin siinä olemisessa ja sanottamisessa on kirkkokäsikirja, esimerkiks sen kirkon sanan ja toivon sanottamisessa.

(H3, 2)

Kirjalliseen muotoon painetut pyhät tekstit voivat suppeammassa merkityksessään olla osa sielunhoidon taustatekijöitä tai tulla konkreettisiksi sielunhoitajan viitatessa niihin.

Lähtökohtaisesti on todettava sielunhoitotilanteen pohjautuvan aina Jumalan Sanaan, joten Raamattu on jollain tavoin osana jokaista sielunhoitokeskustelua, vaikkei sitä

151 H3, 2.

152 Haastattelut 2016.

153 Kirkkokäsikirja on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymä nimitys kirjoille, jossa on määritelty ja ohjeistettu jumalanpalveluselämän vietto seurakunnissa. Kirkkokäsi-kirjassa on nykyisessä muodossaan kolme osaa: Jumalanpalvelusten kirja (2000), Evankeliumikirja (1999) ja Kirkollisten toimitusten kirja (2003).

154 H3, 3.

46

varsinaisesti käytettäisikään. Elämänviisaus ja ihmiskäsitys, joka Raamatusta kum-puaa, vaikuttavat merkittävästi tehtävään sielunhoitotyöhön, sillä kaikkia ihmisiä pi-detään Jumalan kuvana. On oletettavaa, että jokainen sielunhoitajana työskentelevä tuntee Raamatun keskeisen sisällön hyödyntääkseen niitä toimintatavoissaan, asen-teidensa ja arvojensa ohella.¹⁵⁵

Haastateltavat kokevat Raamatun käytön osana kuolevan sielunhoitoa. Jokainen haas-tateltava kertoo Raamatun kuuluvan osaksi sielunhoidon työvälineitä, mutta ei koe välttämättömäksi käyttää sitä aina. Kuolevan sielunhoitoon Raamattu liitetään ennem-min lohduttavana elementtinä, kuten psalmeina tai rukouksina, kuin opetuksina. Haas-tateltava 4 painottaakin samaa kuin Kiiski: Raamatun sielunhoidollinen käyttö on aina asiakaslähtöinen asia, ei niinkään tyrkyttävää opetusta.¹⁵⁶ Joissakin tilanteissa lohdut-tavuus saattaa löytyä tiukkaakin tiukemmasta Jumalan sanasta, eikä runomaisesta teks-tistä:

”Ei mitään korulauseita, vaan Jumalan sanaa”

(H3, 2)

Raamatun käyttöä ei niinkään perustella tai eritellä tilanteita, joissa sitä käytetään. Pap-pien yhdenmukainen kanta Raamattuun on samanlainen kuin sielunhoitotilanteeseen yleensä: potilaan tarpeita ja halua kunnioittaen.¹⁵⁷ Virtaniemi ja Käyhty kertovat hyvin hellävaraisesta Raamattuun viittaamisesta, jolloin autettavan kokemus ikään kuin si-dotaan kiinni pyhän kirjan kertomukseen. Potilaalle luodaan olo turvallisuudesta, hän ei ole kokemuksensa kanssa yksin, vaan liittyy osaksi ihmiskunnan suurta kerto-musta.¹⁵⁸

4.3. Sielunhoidon polku ja ympäristö

Joensuussa järjestetyssä Kuolema -symposiumissa puhunut sairaalateologi Kati Häk-kinen esitteli vuosien kokemuksensa perusteella hyvin tarkkaan tien potilaan kohtaa-misesta aina jäähyväisiin ja kuolemaan.¹⁵⁹ Haastateltava 2 ei ole ainut, joka miettii

155 Kiiski 2009, 118.

156 Kiiski 2009, 120.

157 Haastattelut 2016.

158 Virtaniemi et al. 1997, 259.

159 Häkkinen 2016.

47

milloin kuolemaan valmistautumisen lähtölaskenta tulisi aloittaa.¹⁶⁰ Häkkinen muis-tuttaa, että kuolevan rinnalla kuljetaan tunnista viikkoihin ja jopa kuukausiin.¹⁶¹ Suu-rin osa haastateltavista toivoisi ensitapaamisen tapahtuvan jo mahdollisimman varhai-sessa vaiheessa, jolloin tutustuminen ja luottamussuhteen luominen helpottuisi. Vali-tettavan usein aikaa on vain enää vähän.¹⁶² On näin ollen olettavaa, että hyvin erilai-sissa vaiheissa, tosin täysin tietämättömänä tulevasta, sielunhoito ja siinä käytettävät elementit eroavat toisistaan.

Kuolevan potilaan sielunhoito toteutetaan aina pyynnöstä, vaikka haastateltavat koit-tavatkin tavata potilaita myös arkipäiväisesti ja ”sattumalta” potilashuoneissa. Pyyn-nön papin tapaamiseen voivat esittää itse potilas, hoitohenkilökunta tai hänen lähei-sensä.¹⁶³ Kaikki haastateltavat painottavat, että kuolevan kohtaamisessa on otettava huomioon potilaan vallitsevat voimavarat esimerkiksi omaisia tai hoitohenkilökuntaa haastattelemalla. Tiedot siitä, onko potilas tajuissaan, voiko häntä koskettaa, onko po-tilas tarpeeksi vahva kommunikoimaan pastorin kanssa, ovat ensisijaisen tärkeitä pa-pille, kun hän lähtee kohtaamaan kuolevaa ihmistä. Aiemmastaan tutun potilaan ter-veydentilasta voi olla jo hyvinkin selvillä ja potilaan ympärillä olevat mahdolliset omaisetkin ovat jo tulleet tutuksi. Kokonaisvaltaiseen potilaan kohtaamiseen kuuluu haastateltava 4 mielestä ehdottomasti inhimillisyyden havaitseminen ja tapa kohdata potilas ihan niin kuin muutkin ihmiset. Potilaan läsnäolon kunnioitus jopa tajuttomana olevana on hyvin merkityksellistä, jotta kohtaaminen ja hoito olisi onnistunutta, haas-tateltava 1 lisää.

Sairaalateologi Häkkinen puhuu pidemmän saattohoitosuhteen olomuodoista, jolloin varsinainen tutustuminen elämäntarinoineen mahdollistuu eri tavoin.¹⁶⁴ On sanomat-takin selvää, että terveydentilan heiketessä ja potilaan vaipuessa melkein tajuttomuu-teen sielunhoidon merkitys muuttaa muotoaan. Potilaan vierellä rukoilu, hiljentyminen ja hartaudet ovat edelleen mahdollisia pastorin johdolla. Haastateltava 1 muistuttaa vakaumuksen kunnioituksesta,¹⁶⁵ mutta sielunhoidon merkitys muuttuu jo siinä, kuka

160 H2, 4.

161 Häkkinen 2016.

162 Haastattelut 2016.

163 Häkkinen 2016.

164 Häkkinen 2016.

165 H1, 1.

48

pyytää pastorin paikalle: onko sielunhoitohetkellä todellinen merkityksellisyys kuole-valle potilaalle, jos hän on pyytänyt niin ennen tajuttomuuteensa vaipumista vai onko kyseessä lähinnä omaisille mielenrauhan tuova tilanne.

Suurimmaksi osaksi haastatteluissa näkökulma saattohoitoon painottuu todella lähelle kuolemaa, kun taas Häkkinen puhuu elämänkerran kuuntelusta, kunnollisesta tutustu-misesta ja yhteisestä matkasta.¹⁶⁶ Jos kyse ei ole akuutista hädästä ja hetkenä minä hyvänsä- koittavasta kuolemasta, on sielunhoitajan ja kuolevan välille mahdollisuus muodostua syväkin luottamuksen suhde, joka helpottaa kuolevan tuskaa ja pelkoja.

Kiiski painottaa suhteessa molemmin puolin tapahtuvaa vuorovaikutusta, jotta sielun-hoito olisi onnistunut.¹⁶⁷ Merkitystä voivat luoda kosketus tai pelkkä läsnäolo, joille jokainen haastateltava antaa sielunhoidossa erityistä painoarvoa. ¹⁶⁸

Saattohoidon ympäristö voi olla hyvinkin vaihtelevaa, mutta kukaan haastateltavista ei tingi saattohoitopotilaiden rauhallisesta kuolinympäristöstä. Sielunhoidollinen kes-kustelu meluisassa, muita potilaita parveilevassa huoneessa ei anna kuolevalle hänen ansaitsemaansa rauhaa ja kunnioitusta. Eritoten sairaalaolosuhteet koetaan pappien kannalta haastavimpina, sillä yhdessä huoneessa voi olla hoidettavana neljästä kuuteen potilasta. Sielunhoitotilanne katkeaa vierustoverin huomautuksiin verhon takaa tai luottamuksen puutetta aiheuttavaan kuulijajoukkoon. Huomioitavaa on myös tilanteen päinvastainen vaikutus, kun kuolevan potilaan vieressä makaava, rutiinioperaation ta-kia sairaalassa vieraileva säikähtää saattohoidollista keskustelua. Merkityksellisem-pänä ominaisuutena saattohoidon ympäristössä haastateltavat kokevat rauhallisuuden ja hiljaisuuden, mutta kuitenkin niin, että potilas ei tuntisi olevansa tilanteessaan yk-sin.¹⁶⁹

Ehdottoman tärkeänä pidän sen rauhotetun tilan, ei mikään, nyt kärjis-tetysti sanotusti, siivouskomero, vaan se, että se on oikeesti huone.

Miusta se on sen lähtevän kuoleman kunnioittamista.

(H4, 2)

166 Häkkinen 2016.

167 Kiiski 2009, 67.

168 Haastattelut 2016.

169 Haastattelut 2016.

49

Saattohoidossa vallitseva aikakäsitys ensimmäisine tapaamisineen pastorin kanssa, tu-tustumisineen ja jäähyväisineen antaa sielunhoidolle erilaisia merkityksiä. Olipahan polku potilaan kanssa pitkä taikka lyhyt, sielunhoito erilaisine keinoineen pyrkii luo-maan kuolevalle lähtörauhan.¹⁷⁰ Kuolevan sielunhoito ei välttämättä eroa tavallisesta sielunhoidosta millään tavalla, mutta aikataulu on mitä useammin nopeutettu. Vain muutamaan tapaamiskertaan jäänyt hoitosuhde toteutuu siinä samassa kaavassa, missä muukin sielunhoitosuhde, mutta keskustelujen ”small-talk”-osuudet jäävät pois. Poti-laat ovat kuoleman läheisyydessä valmiita kertomaan omista ajatuksistaan ja pohdin-noistaan ilman sielunhoitajan esittämiä lisäkysymyksiä.¹⁷¹

170 Aalto 2013, 168.

171 H4, 1.

50

5. SIELUNHOIDON MERKITYS OMAISILLE

Kuolema ei ole tapahtuma, johon ottaa osaa vain kuolevaa tekevä. Se muodostaa kuo-levan ympärille yhteisön, joka muodostuu potilasta hoitavasta hoitohenkilökunnasta, omaisista, läheisistä ja sielunhoidosta vastaavasta papista. Kuolemasta kehkeytyy sa-malla sekä individuaalinen että yhteisöllinen prosessi.¹⁷² Kuolevan potilaan hätää ja pelkoa ei tule missään nimessä vähätellä, mutta omainenkin vaatii tukea ja turvaa me-nettämisen tuskassaan. Omaisen ollessa osana saattohoitoa, on se samalla omaisen val-mistautumista saattamaan kuoleva läheinen viimeiselle matkalleen. Tukijan voimatkin ehtyvät ja siksi onkin tärkeää huolehtia omaisten jaksamisesta saattohoidossa ja sen jälkeen. ¹⁷³ Paul Irion katsookin itsestäänselvyydeksi kirkon ja papin velvollisuuden huolehtia koko perheestä ja yhteisöstä, jota kuolema tai siihen johtava sairaus kosket-taa.¹⁷⁴

Voi jopa olla, että omaiset tarvitsevat potilaan tukemiseen sijaista ja tilanteeseen väli-matkaa, jotta omat voimavarat ehtyisivät. Turvallisuutta ja luottoa herättävä henkilö, hoitohenkilökunnasta tai seurakunnasta valikoituu yleensä kuolevan rinnalla kulki-jaksi, kun omainen ei itse jaksa.¹⁷⁵ Kuolema koskettaa läheistä samassa missä kuole-vaakin, ja siksi on tärkeää luoda tukea myös omaisten ympärille jaksamisen kannalta.

Siinä missä sielunhoito auttaa jakamaan kuolevan taakkaa sielunhoitajan harteille, on sama tilaisuus mahdollistettu potilaan omaisille saattohoidon aikana ja sen jälkeen esi-merkiksi sururyhmissä.

5.1. Tukena omaisille

Omainen on loppujen lopuksi mielenkiintoa herättävä sana. Usein sillä viitataan su-kulaiseen tai perheenjäseneen, ja toisaalta se merkitsee omistussuhdetta: kenen kanssa tämä henkilö jakaa omaisuutensa. Sanassa pilkahtaa omistamista merkitsevä

172 Ruth et al. 1989, 229.

173 Anonen 2011-2012, 9–10.

174 Irion 1988, 120.

175 Kinnunen 2000, 133.

51

sävy, vaikka elämän loppumetreillä tajuamme, että toista ihmistä ei voi omistaa. Sa-nana se ei myöskään täydellisesti kerro, kuinka läheisiä ihmiset ovat toisilleen.¹⁷⁶

Lähiomainen on taas juridiikkaan liittyvä nimitys, joka tarkoittaa sosiaali- ja tervey-denhuollossa tiedotuksesta vastaavaa henkilöä. Hän on ainoa, jolle virallisesti ilmoi-tetaan potilaan muuttuvasta terveydentilasta, ja lopulta kuolemasta. Läheinen ei ole potilaan perheenjäsen tai sukulainen, mutta erityisen tärkeä potilaalle tunteen tasolla.

Ystäviä ja läheisiä voi olla suurikin joukko, mutta yhä useammin vastaan tulee poti-laita, joilla on suuria vaikeuksia nimetä edes yhtä läheistä tai omaista. Lähiomaisia voi olla vain yksi, vaikka jokaisella omaisella ja läheisellä on oikeus tulla kohda-tuksi.¹⁷⁷

Sairaalapastori Häkkinen kuvaa Kuolema- symposiumissa myös omaisen rinnalla kul-kemisen polkua. Kun kohtaa kuolemaa jatkuvasti, heijastelee ajatuksissa myös oma kuolevaisuus. Kuitenkin harva omaan tai toisen kuolemaan on oikeasti valmis, ja siksi sielunhoitaja on myös käytettävissä omaisille tarkoitettuun sielunhoitoon.¹⁷⁸ Potilaan tukena elävät lähimmäiset saavat mahdollisuuden tutustua pastoriin ja saada tätä kautta keskusteluapua ja tukea voimia vieviin elämän jaksoihin. Tuija Hakalan, Marja Järvi-sen ja Tarja LahtiJärvi-sen saattohoito-osastolla hoidetun potilaan omaisten arviointiin hoi-dosta perustuvassa opinnäytetyöstä selviää, että vain pieni osa kuolevan omaisista osaa tai edes tajuaa pyytää hengellistä apua saattohoidon aikana, vaikka olettavat tuen ole-van hyödyllistä saattohoidon aikana. Tutkielmasta tulee myös ilmi, että omaiset olisi-vat jollain tasolla toivoneet apua tarjottavan, vaikka eivät sitä itse olisikaan osanneet pyytää. ¹⁷⁹

Haastatteluissa tulee ilmi, että poikkeuksetta saattohoidon aikana tavatuille omaisille on tarjottu sielunhoidollista apua. Papin ollessa mukana jo pidemmän aikaa kestä-neessä saattohoidossa ovat omaisetkin tulleet tutuiksi ja keskusteluja voidaan käydä niin omaisten kesken kuin myös yhdessä potilaan kanssa. Saattohoidossa mukana ol-leiden pappien toivomus olisi aina päästä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa

176 Surakka 2013, 93.

177 Surakka 2013, 91.

178 Häkkinen 2016.

179 Hakala et al. 2008, 26–27.

52

kiinni potilaan ja sitä kautta myös omaisten elämään, sillä usein aikaa on enää liian vähän.

Ja aika suuri ongelma on et pyydetään se pappi liian myöhäisessä vai-heessa.

(H3, 4)

Pappien kuvailu omaisille annettavasta sielunhoidosta kiteytyvät kiireettömään läsnä-oloon, keskusteluapuun ja tuntojen jakoon. Toivon näköala kulkee koko ajan mukana niin potilaan kuin omaisenkin tukemisessa, vaikka sielunhoidon aspekti muuttuukin siirryttäessä potilaasta omaisiin.

Pappien kuvailu omaisille annettavasta sielunhoidosta kiteytyvät kiireettömään läsnä-oloon, keskusteluapuun ja tuntojen jakoon. Toivon näköala kulkee koko ajan mukana niin potilaan kuin omaisenkin tukemisessa, vaikka sielunhoidon aspekti muuttuukin siirryttäessä potilaasta omaisiin.

In document "En mä väitä mikään kuoleman sanansaattaja olleeni" : pappien näkemys sielunhoidon merkityksestä saattohoidossa (sivua 41-0)