Rukous

Rukous tarkoittaa kristillisessä kontekstissaan ihmisen yhteyttä Jumalaan, Jumalan ja ihmisen välistä dialogia. Yhteyden ei tarvitse olla puhetta, vaan siihen sisältyy myös luottamus ja hiljentyminen.¹¹⁸ Usein kuoleman lähestyessä tarve hiljaisuuteen ja hiljaa olemiseen kasvaa. Sairaaloissa ja saattokodeissa on kappeli tai hiljainen huone, joihin potilas voi halutessaan vetäytyä yksin tai omaistensa kanssa. Sakraalitila on tarkoitettu juuri heitä varten, jotka haluavat viettää rukoushetken yksin tai yhdessä läheistensä ympäröimänä, yhdessä suunniteltuna ja toteutettuna. Rukoushetki ei katso aikaa eikä paikkaa, vaan alttari voidaan rakentaa myös potilaan vuoteen äärelle.¹¹⁹

Sielunhoitajan olennaisiin tehtäviin kuuluu rukoilla kuolevan puolesta: ennen, sielun-hoitotapahtumassa sekä sen jälkeen, ja tilanteen sitä vaatiessa mainita puolesta rukoi-lusta sielunhoidettavalle itselleen. Tieto sielunhoitajan rukoirukoi-lusta voi tuoda yllättävää-kin lohtua pelon ja tuskan välimaastossa kamppailevalle kuolevalle.¹²⁰ Rukouksen kautta saatu voima ja Jumalan armo ovat valmistautumista kuolemaan, varmistamista, että Jumala armahtaa. Rukouksen ei tarvitse suinkaan aina olla tiedostettua hiljenty-mistä Jumalan edessä, Kiiski huomauttaa. Koko sielunhoidollinen tapahtuma on täynnä rukousta, se on paikalla koko ajan. ¹²¹ Näin sielunhoidollinen tapahtuma saa merkityksiä sidottuna menneisyyteen, mutta myös pelottavana koettuun

117 Holder 2009, 35.

118 Gothóni 2014, 53.

119 Sipola 2013, 50.

120 Kiiski 2009, 114.

121 Kiiski 2009, 113.

37

teen. Siinä yhdistyy Jumalan toivo iankaikkisesta elämästä ja ylösnousemuksesta. Ah-madi opiskelijatovereineen ovat opinnäytetyössään tutkineet viiden eri uskonnon kautta saattohoitoa. Tulokset osoittavat, että rukousta käyttävä kuoleva ja kärsivä kris-titty uskoo Jumalan kulkevan hänen tuskassaan ja kärsimyksessään.¹²²

Rukouksen sisällön oletetaan vastaavan aina sielunhoidollista tilannetta, tässä tapauk-sessa kuoleman läheisyyttä. Rukousta pyytävä kokee rukouksen hoitavana tilanteena, jonka tarkoitus on jakaa ahdistus sielunhoitajan ja Jumalan kesken. Kun kyseessä on kuoleva potilas, rukousta värittää iankaikkisen elämän näköala. Saattohoitotilanteessa haastateltavat kertovat käyttävänsä miltei aina rukousta välineenään. Rukous toteute-taan aina potilaan pyynnöstä ja usein pappia pyydetään rukoilemaan kuolevan puo-lesta.¹²³ Kiiski painottaa, että rukouksen käyttö sielunhoitotilanteessa on vaativampi tehtävä kuin jumalanpalveluksessa toimitettu rukous. Tilanne vaatii sielunhoitajalta erityistä herkkyyttä, koska autettava toivoo kohtaavansa häntä kuuntelevan ja ymmär-tävän ihmisen.¹²⁴

Yksittäisen rukouksen rinnalle omaisilla usein nousee toiveeksi kuolevan puolesta pi-detty rukoushetki. Tällaisessa tilanteessa kuolevan ympärille kokoontuva omaisten joukko viettää yhdessä papin johdolla rukoushetken, joka on rakennettu lähellä olevien ja kuolevan toiveiden mukaisesti. Haastateltava 3 onkin vahvasti kokemustensa perus-teella sitä mieltä, että papin pitämä rukoushetki on omaisille hyvin tärkeässä asemassa.

Pappi on avainasemassa sanoittamassa tilannetta, jossa omaisilla ei ehkä oikeita sanoja löydy.

…Heille on hyvin tärkee että toimitetaan rukoushetki: ”Tämä on hyvä, tämä oli hyvä.” He kokee, että se sanottiin, mitä he eivät voineet sanot-taa, ja nyt on niin kun saatettu loppuun…

(H3, 3)

122 Ahmadi et al. 2014, 27.

123 Haastattelut 2016.

124 Kiiski 2009, 117.

38 4.2.2. Virsi

Evankelisluterilaiseen jumalanpalveluselämään kuuluvat kiinteästi musiikki ja virret.

Virret ovat hyvin vahvasti kiinni myös kulttuurisissa juurissamme, mistä osoituksena on esimerkiksi suvivirren veisuu koulujen kevätjuhlassa. Voidaan jopa sanoa, että vir-sillä on oma sielunhoidollinen tehtävänsä.¹²⁵ Useimmat virret ovat kirjoitettu psalmien pohjalta ja niiden sanoitukset sisältävät lohdutusta, valitusta, henkilökohtaista ru-kousta ja yhteisyyden kokemusta. Musiikilla ja virsillä on erityinen tehtävänsä silloin, kun yhteistä kieltä ei ole. Se on erinomainen tapa myös sanoittaa tilanteita, joissa sa-noja ei löydy.¹²⁶

Voidaan sanoa, että nykyisin virsituntemus ihmisten keskuudessa on ohuempi kuin aikaisemmilla sukupolvilla. Nuorempi ikäpolvi ei tunnista virsiä tai koe niiden vei-suuta yhtä merkittävänä kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten.¹²⁷ Pohtiessamme yhdessä haastateltavien kanssa sielunhoidon välineitä, tuli keskusteluissa ilmi virren lohdut-tava, muistoja herättävä ominaisuus. Kukaan ei kieltäydy veisaamasta virttä, jos poti-las tai omaiset sitä pyytävät.¹²⁸

Virren veisaaminen saattaa olla se joka herättää maailmaan, jotain tut-tua…

(H3, 1)

Samalla tavalla kuin rukous tuo lohdun pelokkaalle potilaalle, voi tuttu virsi herättää takaisin tähän todellisuuteen muistojen kautta. Kommunikointi saattaa olla jo todella hankalaa, ja iäkkäällä ihmisellä muisti voi olla hatara, mutta huulet kenties liikkuvat papin veisaaman tutun virren mukaisesti ja saa kyyneleen vierähtämään poskelle.

Seija Salonen on 2008 valmistuneessa pro gradu -tutkielmassaan Miten virsikirja an-taa sanat läheisensä menettäneen surutyöhön tutkinut virsien ominaisuuksia surutyön välineenä. Tutkielma ei itsessään ota kantaa virsien sielunhoidolliseen käyttöön, mutta selvittää niiden merkityksiä surutyössä. Salonen on jaotellut virret aiheiden mukaan ja arvioinut merkityksiä sanoituksia tulkitsemalla. Suomalainen virsikirja sisältää hänen

125 Kiiski 2009, 121–122.

126 Gothóni 2014, 56–57.

127 Kiiski 2009, 121.

128 Haastattelut 2016.

39

mielestään suurimmaksi osaksi lohduttavia ja Jumalan huolenpidon todistavia virsiä, joita voidaan pitää hyvin sielunhoidollisina. Itse kuolevaa tai hänen ympärillään elävää omaista kielikuvat hautaan sulkemisesta tai kuinka kuolema kohottaa viikatteen voivat ravistuttaa kuoleman pelon keskellä vielä enemmän. Vaikka Salonen puhuukin tutkiel-massaan enemmän läheisten surusta ja siitä selviämisestä virsien avulla, ovat kauniit sanat Jumalan kädessä tai Kristuksen luona hoitavia etenkin kuolevalle, pelokkaalle potilaalle. Tutkielman mukaan virret ovat monipuolinen toivon lähde sureville ihmi-sille.¹²⁹

Haastateltavat eivät eritelleet tai nimenneet itse virsiä, joita käyttivät sielunhoitotilan-teissa. Virsiä mainittiin laulettavan pyynnöstä, pelkästään kuolevalle, kuolevan kanssa yhdessä, tai osana rukoushetkeä omaisten kanssa. Tutut, muistoja herättävät virret ko-ettiin tärkeinä silloin, kun sanoja tilanteelle ei löytynyt tai kommunikaatio oli heikkoa.

Virsiin liittyi vahvaa tunnelatausta, joita kuvailtiin ”lämpimällä, ymmärtäväisellä hy-myll䔹³⁰ ja ”poskelle vierähtävällä kyyneleellä”, vaikkei kommunikointia varsinai-sesti enää muilla tavoin ollut.

4.2.3. Rippi

Haastattelut paljastavat, että moni kuoleva haluaa tunnustaa elämän loppupuolella mieltään painavia asioita vaitiolovelvolliselle papille. Vaikkei usein virallista nimi-tystä haastateltavien mukaan kuolevalta kuulekaan, kuolevan potilaan henkisten ja hengellisten taakkojen poistamiseen vastaa kirkon pyhiin toimituksiin lukeutuva rippi.

Suomalaista rippiä tutkineen professori Paavo Kettusen määrittämä sielunhoidollinen rippi kuvastaa piirteiltään parhaiten saattohoidossa olevalle sielunhoidettavalle toimi-tettua rippiä. Sielunhoidollisen ripin keskeisiin tunnusmerkkeihin kuuluu sen liitettä-vyys johonkin tiettyyn ahdistusta ja vaikeuksia aiheuttavaan elämäntilanteeseen, sie-lunhoidettavan puhuminen ja avautuminen, mutta samalla kuulluksi tuleminen, sekä sielunhoitajan rooli aikaa ja armoa jakavana. Lisäksi sielunhoidollista rippiä värittää

129 Salonen 2008, 89–90.

130 H3, 2; H1, 1.

40

syntien ja syyllisyyden tunnustaminen, joka antaa mahdollisuuden anteeksiantamuk-seen ja potilaan vapauden tunteeanteeksiantamuk-seen.¹³¹ Aallon muotoilema sovituksen työkalu sie-lunhoidollisen keskustelun apuna on yhdistettävissä kristinuskossa rippiin, samassa missä haastateltava 3 liittää rippiin mahdollisimman taakattoman loppuelämän.

Rippi on monessa mielessä kuolevalle mahdollisuus vapautua elämän taakoista, men-neisyyden kerääntyneistä huolista ja synneistä. Kettusen rippitutkimus antaa ripille muitakin funktioita, ja näin ollen antaa kuolevan ripittäytymiselle saattohoidossa mui-takin merkityksiä anteeksiantamuksen ohelle. Rippitutkimus osoittaa, että ripittäyty-minen on tuottanut ripittäytyvän mielessä jumalakuvan muutosta.¹³² Voiko sielunhoi-dolla saattohoidossa olla merkityksellisyyttä siinä, miten potilas näkee Jumalan?

Voiko sielunhoito muuttaa potilaan jumalakuvaa?

Kettusen vastaus edellisiin on kyllä. Sielunhoidon välineenä käytetty rippi voi johtaa ripittäytyjän jumalakuvan positiiviseen muutokseen, jossa Jumala nähdään entistä ra-kastavampana ja armahtavampana, tai täysin päinvastaiseen suuntaan, jolloin Jumala kohtelee ihmistä yhä ankarammin, mielen valtaa kuva pelottavasta ja tuomitsevasta Jumalasta. ¹³³ Haastateltava 3:n näkemys lohduttavasta ja rohkaisevasta Kristuksen läsnäolosta sielunhoitajan kautta antaa viitteitä siihen, että ripittäytyvä potilas hakee ripin avulla nimenomaan ankaran jumalakuvan muuttumista armollisempaan suun-taan, jos ja kun se on tiedostettavasti edes tavoitteena. Tietyt mielikuvat tuomitsevasta, sormella osoittavasta Jumalasta konkretisoituvat pelkona taivaallisten porttien sulkeu-tumisesta, helvettiin ja ikuiseen kadotukseen joutumisesta. Voidaan siis osaltaan olet-taa kuoleman pelon integroitumisesta suoraan Jumalan pelkoon: kristityn käsitys kuo-lemasta nojautuu Jumalan luokse palaamiseen ja jos jumalakuva on tuomitseva ja an-kara, on ihmisellä todellinen syy pelätä kuolemaa Jumalan pelon lisäksi.

Jumalakuvan muuttumista myönteiseksi Kettunen tarkastelee kolmesta eri näkökul-masta: 1) ripittäytyjät ovat tottuneet elämään Jumalan lainalaisina, mutta epäonnistu-neet, 2) ripittäytyjän jumalakuva perustuu rakkaudettomaan Jumalaan, joka muuttuu-kin rakkauden Jumalaksi, 3) Jumala ei ole ollut läsnä, mutta tulee olevaksi ripittäytyjän

131 Kettunen 1998, 144–147.

132 Kettunen 1998, 405.

133 Kettunen 1998, 405.

41

elämään.¹³⁴ Jälkimmäinen lisää tietysti ripin ja sielunhoidon merkitystä niiden kuole-maisillaan olevien tilanteessa, jossa uskoa ei ennen sielunhoitotapahtumaa ole ollut.

Kettusen esittelemä toinen kohta vaatii myös pidemmän ajan ja useamman ripittäyty-miskerran, jotta muutos tulisi mahdolliseksi.¹³⁵ Onko saattohoidon suhteellisen lyhy-eksi määritelty ajanjakso tarpelyhy-eksi pitkä, jotta se edes mahdollistaisi pitkänaikavälin vaativan muutoksen, tai voiko kuoleman läheisyys tehdä tässä asiassa poikkeuksen?

Haastateltavat eivät selvästi kerro tapauksista, jossa kuoleman läheisyys olisi aiheut-tanut kuolevassa niin sanotun kääntymyksen. Uskon asiat ovat kylläkin tulleet pu-heeksi myös henkilöillä, jotka eivät suoranaisesti ole olleet uskossa. Toisaalta haasta-teltavat huomauttavat, että kuoleman lähestyessä ihminen alkaa miettimään rajalli-suuttaan, jolloin hyvin usein tulee ilmi kristinuskon näkemys kuolemasta. Uskon asi-oista keskustellaan paljon, vaikka suhde kirkkoon on seitinohut tai jopa olematon.¹³⁶ Se voi osaltaan tuoda myös turvaa, vaikkei omaan ajatusmaailmaan ole mahtunut kris-tillisestä iankaikkisesta elämästä.

…Jotkut haluaa sitä menneisyyden painoa lastia pudotella pois niskasta, jos sitä on kertynyt, jos sitä varsinkin miettii jatkosta, miten tässä nyt tällänen elämä on ollut, niin mitäs sitten nyt kun kuolema tulee niin mitäs sitten: pää-seekö (taivaaseen); mikä on se osoite?

(H1, 2)

Kettunen huomauttaa, että välttämättä ripittäytyjä ei tunne kuvan muuttuneen miksi-kään, kun taas toisaalta uskonelämän ollessa vasta aluillaan ripittäytyminen koetaan todella voimakkaasti, myös jumalakuvan muuttumisen osalta.¹³⁷ Sielunhoidollisen ri-pin merkitys kärjistyy sovitukseen, joka tehdään Jumalan ja potilaan välillä, ennen kuolemaa. Toisaalta se antaa rauhan, ottaa taakat, mutta myös antaa kuolevalle lähtö-rauhan ja mahdollisuuden tehdä sovinnon itsensä, Jumalan ja läheistensä kanssa.

134 Kettunen 1998, 443.

135 Kettunen 1998, 446.

136 Haastattelut 2016.

137 Kettunen 1998, 405.

42 Jumalakuvat

Teologian tohtori ja psykoanalyytikko Matti Hyrck on väitöskirjastaan asti työsken-nellyt muuttuvien jumalakuvien parissa. Hänen kehittämänsä suhteessaolon perusmie-likuvien teoria perustuu kahden sisäisen lapsen eli egon ja viiden sisäisen vanhemman eli objektin muodostamalle tunnetason vuorovaikutusverkostolle. Suhteessaolon pe-rusmielikuvien teorian pääasiallinen tehtävä on kuvata tunteiden ja merkitysten maa-ilmaa psykoanalyyttisesta näkökulmasta. Sen käyttö ei rajoitu pelkästään psykoana-lyyttiseen käyttötarkoitukseen, vaan on sovellettavissa myös teologiaan. Ihmisen omassa mielessä rakentuva ja kokema jumalakuva on analogialtaan niin samanmuo-toinen kuin suhteessaolon perusmielikuvien teoriassa nimetyn sisäisen lapsen ja van-hemman välinen suhde.¹³⁸

Hyrck kuvailee kristillisen perinteen Jumalaa olentona, joka pystyy rakastamaan, vi-hamaan, tyydyttämään ja hylkäämään ihmisen. Jumala voi vaatia ihmiseltä kuuliai-suutta, antaa hänelle voimaansa, tuomita ihmisen, kätkeä kasvonsa ihmiseltä, ilmesty-mällä ihmiselle, sovittaa hänet, syyttää häntä tai antaa ihmisen kaikki synnit an-teeksi.¹³⁹ Näillä kaikilla kuvauksilla Hyrck myös yhdistää ihmisen mielissä rakentu-van jumalakurakentu-van viiteen sisäiseen rakentu-vanhempaan, Houkuttajaan, Vaatijaan, Hallitsi-jaan, Vetäytyjään ja Parantajaan. Sisäiset lapset eli Riippuvainen ja Itseriittoinen ku-vaavat jumalasuhteen inhimillistä puolta, egoa itseään.¹⁴⁰

Suhteessaolon perusmielikuvien teorian ohella Hyrck liittää teologisiin pohdintoihinsa Melanie Kleinin kehittelemän positioteorian, joka kattaa ihmismielen kehitysvaiheet.

Klein olettaa teoriassaan, että ihmisen sisäinen, tiedostamaton merkitysten maailma järjestäytyy niin, että kaksi erilaista positiota eli tilaa vuorottelevat. Nämä tilat, skit-soparanoidinen positio ja depressiivinen positio ovat kehityksellisesti peräkkäisiä, vaikka ihminen ei tule koskaan pääsemään irti aikaisemmista mielikuvistaan. Positi-oilla on kuitenkin tapana vaihdella tilanteiden ja mielentilojen mukaan. Skitsoparanoi-dinen positio kuuluu varhaisempaan kehitysvaiheeseen, jossa mielensisäinen positio on vainoharhainen ja mielessä on kuva egoa ulkopuolelta uhkaavasta pahasta, objek-tista. Ero hyvän ja pahan välillä on jyrkkä, ja pahasta objektista pyritään pääsemään

138 Hyrck 2003, 56–57.

139 Hyrck 2003, 37.

140 Hyrck 2003, 61–63.

43

eroon. Depressiivinen positio ei enää etsi pahaa egon ulkopuolelta, vaan silloin paha on itse egossa. Tuhoava käytös objektia kohtaan aiheuttaa syyllisyyttä ja masennusta omassa itsessä, jolloin pahan tuhoaminen vaihtuu yritykseen korjata objektissa aiheu-tettu tuho.¹⁴¹

Suhteessaolon perusmielikuvien teoriassa esiintyvät sisäiset vanhemmat, tässä yhtey-dessä jumalakuvat vaihtelevat mustavalkoisen jyrkästä skitsoparanoidisesta positiosta kehittyneempään depressiiviseen positioon. Ensin mainitussa positiossa Jumala näh-dään joko Houkuttajana, joka tarjoaa intensiivistä ja kiihkeää yhteyttä itseensä tai Hal-litsijana, joka ottaa totaalisen vallan suhteessa Hitlerin tapaan. Depressiivisessä posi-tiossa jumalakuva egolla muuttuu epäitsekästä rakkautta, hoivaa ja hoitoa tarjoavaan Parantajaan, vaatimuksia ja syytöksiä täynnä olevaan Vaatijaan tai kauaksi asettuvaan Vetäytyjään.¹⁴²

Ihmiselämän sanotaan sulkeutuvan kuin ympyränkehän. Tämä ymmärretään usein niin, että kuolevan ajatusmaailma, fyysiset taidot ja ymmärrys kapuavat takaisin lap-sen tasolle, jolloin palataan ikään kuin elämän lähtöruutuun. Hyrck selvittää jumala-kuvien muotoutumisessa tapahtuvaa muutosta, joka vaihtelee Kleinin hahmottamien positioiden kautta. Voidaanko siis olettaa Kettusen jo aikaisemmin mainitsemien ju-malakuvien muutosten puitteissa ja Hyrckin teoriaan viitaten, että ihmisen mielensisäi-nen jumalakuva muuttuu takaisin kokonaan skitsoparanoidiseen positioon kuoleman lähestyessä? Hyrck painottaa, ettei depressiivinen positio ole koskaan lopullisesti saa-vutettavissa, vaan edelleen, aikuisiälläkin, mielemme valtaa skitsoparanoidinen, ikään kuin mustavalkoinen maailmankuva, jossa luokittelemme ihmisiä ja asioita pahoiksi ja hyviksi.¹⁴³ Mutta onko mahdollista, että ”ympyrän sulkeutuessa” palaisimme koko-naan varhaisempaan kehityspositioon, jolloin jäljellä on enää jyrkästi vaihteleva hyvän ja pahan taistelu? Onko ihmisen oltava depressiivisessä positiossa, eli synnintuntoi-sessa tilassa, jotta hän voi haluta papin ripityksen muuttaakseen jumalakuvaansa?

141 Hyrck 2003, 41.

142 Hyrck 2003, 43–45;53–56.

143 Hyrck 2003, 49–50.

44 4.2.4. Ehtoollinen

Mitä tavallisimmin ehtoollista kokoonnutaan viettämään yhdessä seurakunnan kanssa kirkkoon, messuun. Jo varhaiskristillisessä perinteessä huolehdittiin myös heistä, joille messuun pääseminen ei ollut sairauden takia mahdollista. Pyhitetyt ehtoollisaineet oli mahdollista toimittaa sairas- tai kuolinvuoteen äärelle, jotta jokaisella olisi mahdolli-suus tulla osaksi pyhän ehtoollisen viettoa.¹⁴⁴ Jokainen haastateltava painottaa ehtool-lisen saatavuuden tärkeyttä kuoleman lähestyessä. Ehtoollista vietetään potilaan kanssa kahdestaan, tai siitä tehdään yhteisöllinen tilaisuus, johon on kutsutaan potilaan omaiset ja läheiset.¹⁴⁵

Saattohoidossa ehtoollinen on hyvin yleinen sielunhoidon väline.¹⁴⁶ Haastateltava 2 puhuu sielunhoitajan roolista Jumalan sanan tuojana ja Jumalaa edustavana tahona sie-lunhoitotilanteessa ja ehtoollinen on siitä konkreettinen symboli. Leivässä ja viinissä Kristus asettuu aistittavaksi asiaksi, ja samalla muistuttaa kuolevaa koittavasta Juma-lan valtakunnasta. Ehtoollista tarjottaessa on ehdottoman tärkeää selvittää potilaan ter-veydentila ja erityisesti se, onko potilas kykenevä nielemään.¹⁴⁷Vaikka itse potilas ei olisikaan kykeneväinen enää nauttimaan ehtoollista, tulee siitä hengellisenä rituaalina saattueen yhteinen ja yhteisöllinen tapahtuma. Ehtoollisen merkitys osana sielunhoitoa on kuvattu matkaeväänä, elämästä kohti iankaikkisuutta.¹⁴⁸

Ehtoollisen jakamisella sairaalle on takanaan pitkä traditio. Sakramentin jakamista sai-raalle voi esittää itse potilas tai omainen, jolloin ehtoollisen vietosta tulee sielunhoi-dollinen tapahtuma niin potilaalle kuin hänen omaisilleen. Symbolisesti sairaan eh-toollinen tulkitaan Jumalan siunauksen ja armon varaan heittäytymiseksi. Kiiski lisää, että ehtoollinen ei ole pakollinen ja ainoa tapa jättäytyä Jumalan armon varaan, vaan se onnistuu myös rukouksella.¹⁴⁹

Ehtoollisen käyttöä puolustetaan kuolevan sielunhoidossa rauhoittavana ja lohdulli-sena elementtinä.¹⁵⁰ Potilaat kokevat ehtoollisessa piilevän salaisuuden, eikä papin

144 Kiiski 2009, 129.

145 Haastattelut 2016.

146 Kettunen 2013, 191.

147 H3, 1.

148 Kettunen 2013, 192.

149 Kiiski 2009, 131.

150 Haastattelut 2016.

45

tehtäväksi nähdä enää elämän loppumetreillä käydä haastattelemaan ehtoollista naut-tivan potilaan ymmärrystä ehtoollisesta. Kokemus halusta ja tarpeesta ottaa ehtoolli-nen vastaan on riittävä syy jakaa kuolevalle potilaalle osa pyhästä salaisuudesta.¹⁵¹

Meidän kulttuurissa aika tärkeä väline on ehtoollinen… se on niinkun semmonen, jos vois sanoa sellanen silminnähtävä rauhottava asia ihmi-selle niin… Siinä on joku sellainen salaisuus minkä he kokevat…

(H3, 2)

4.2.5. Konkreettiset välineet

Sielunhoitajan käytettävissä on myös hyvin konkreettisia apuvälineitä, joiden kautta sielunhoitaja saa tukea, kuten Raamattu, virsikirja ja kirkkokäsikirja.¹⁵² Kirkkokäsi-kirja¹⁵³ tulee ilmi jokaisessa haastattelussa työvälineenä sielunhoitotilanteessa käytän-nöllisten rukoushetkien ja rukouksiensa ansiosta. Sen koetaan antavan tukea ja turvaa toivon sanoittamisessa ja oikeiden sanojen löytämisessä surun keskellä. Välineille an-netaan suuri arvo, sillä ne ohjaavat tilannetta paremmin kuin ihminen yksinään, ilman Jumalan ohjetta ja läsnäoloa.¹⁵⁴

Mulle on hirveen tärkee väline loppujen lopuks niin siinä olemisessa ja sanottamisessa on kirkkokäsikirja, esimerkiks sen kirkon sanan ja toivon sanottamisessa.

(H3, 2)

Kirjalliseen muotoon painetut pyhät tekstit voivat suppeammassa merkityksessään olla osa sielunhoidon taustatekijöitä tai tulla konkreettisiksi sielunhoitajan viitatessa niihin.

Lähtökohtaisesti on todettava sielunhoitotilanteen pohjautuvan aina Jumalan Sanaan, joten Raamattu on jollain tavoin osana jokaista sielunhoitokeskustelua, vaikkei sitä

151 H3, 2.

152 Haastattelut 2016.

153 Kirkkokäsikirja on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymä nimitys kirjoille, jossa on määritelty ja ohjeistettu jumalanpalveluselämän vietto seurakunnissa. Kirkkokäsi-kirjassa on nykyisessä muodossaan kolme osaa: Jumalanpalvelusten kirja (2000), Evankeliumikirja (1999) ja Kirkollisten toimitusten kirja (2003).

154 H3, 3.

46

varsinaisesti käytettäisikään. Elämänviisaus ja ihmiskäsitys, joka Raamatusta kum-puaa, vaikuttavat merkittävästi tehtävään sielunhoitotyöhön, sillä kaikkia ihmisiä pi-detään Jumalan kuvana. On oletettavaa, että jokainen sielunhoitajana työskentelevä tuntee Raamatun keskeisen sisällön hyödyntääkseen niitä toimintatavoissaan, asen-teidensa ja arvojensa ohella.¹⁵⁵

Haastateltavat kokevat Raamatun käytön osana kuolevan sielunhoitoa. Jokainen haas-tateltava kertoo Raamatun kuuluvan osaksi sielunhoidon työvälineitä, mutta ei koe välttämättömäksi käyttää sitä aina. Kuolevan sielunhoitoon Raamattu liitetään ennem-min lohduttavana elementtinä, kuten psalmeina tai rukouksina, kuin opetuksina. Haas-tateltava 4 painottaakin samaa kuin Kiiski: Raamatun sielunhoidollinen käyttö on aina asiakaslähtöinen asia, ei niinkään tyrkyttävää opetusta.¹⁵⁶ Joissakin tilanteissa lohdut-tavuus saattaa löytyä tiukkaakin tiukemmasta Jumalan sanasta, eikä runomaisesta teks-tistä:

”Ei mitään korulauseita, vaan Jumalan sanaa”

(H3, 2)

Raamatun käyttöä ei niinkään perustella tai eritellä tilanteita, joissa sitä käytetään. Pap-pien yhdenmukainen kanta Raamattuun on samanlainen kuin sielunhoitotilanteeseen yleensä: potilaan tarpeita ja halua kunnioittaen.¹⁵⁷ Virtaniemi ja Käyhty kertovat hyvin hellävaraisesta Raamattuun viittaamisesta, jolloin autettavan kokemus ikään kuin si-dotaan kiinni pyhän kirjan kertomukseen. Potilaalle luodaan olo turvallisuudesta, hän ei ole kokemuksensa kanssa yksin, vaan liittyy osaksi ihmiskunnan suurta kerto-musta.¹⁵⁸

4.3. Sielunhoidon polku ja ympäristö

Joensuussa järjestetyssä Kuolema -symposiumissa puhunut sairaalateologi Kati Häk-kinen esitteli vuosien kokemuksensa perusteella hyvin tarkkaan tien potilaan kohtaa-misesta aina jäähyväisiin ja kuolemaan.¹⁵⁹ Haastateltava 2 ei ole ainut, joka miettii

155 Kiiski 2009, 118.

156 Kiiski 2009, 120.

157 Haastattelut 2016.

158 Virtaniemi et al. 1997, 259.

159 Häkkinen 2016.

47

milloin kuolemaan valmistautumisen lähtölaskenta tulisi aloittaa.¹⁶⁰ Häkkinen muis-tuttaa, että kuolevan rinnalla kuljetaan tunnista viikkoihin ja jopa kuukausiin.¹⁶¹ Suu-rin osa haastateltavista toivoisi ensitapaamisen tapahtuvan jo mahdollisimman varhai-sessa vaiheessa, jolloin tutustuminen ja luottamussuhteen luominen helpottuisi. Vali-tettavan usein aikaa on vain enää vähän.¹⁶² On näin ollen olettavaa, että hyvin erilai-sissa vaiheissa, tosin täysin tietämättömänä tulevasta, sielunhoito ja siinä käytettävät elementit eroavat toisistaan.

Kuolevan potilaan sielunhoito toteutetaan aina pyynnöstä, vaikka haastateltavat koit-tavatkin tavata potilaita myös arkipäiväisesti ja ”sattumalta” potilashuoneissa. Pyyn-nön papin tapaamiseen voivat esittää itse potilas, hoitohenkilökunta tai hänen lähei-sensä.¹⁶³ Kaikki haastateltavat painottavat, että kuolevan kohtaamisessa on otettava huomioon potilaan vallitsevat voimavarat esimerkiksi omaisia tai hoitohenkilökuntaa haastattelemalla. Tiedot siitä, onko potilas tajuissaan, voiko häntä koskettaa, onko po-tilas tarpeeksi vahva kommunikoimaan pastorin kanssa, ovat ensisijaisen tärkeitä pa-pille, kun hän lähtee kohtaamaan kuolevaa ihmistä. Aiemmastaan tutun potilaan ter-veydentilasta voi olla jo hyvinkin selvillä ja potilaan ympärillä olevat mahdolliset omaisetkin ovat jo tulleet tutuksi. Kokonaisvaltaiseen potilaan kohtaamiseen kuuluu haastateltava 4 mielestä ehdottomasti inhimillisyyden havaitseminen ja tapa kohdata potilas ihan niin kuin muutkin ihmiset. Potilaan läsnäolon kunnioitus jopa tajuttomana olevana on hyvin merkityksellistä, jotta kohtaaminen ja hoito olisi onnistunutta, haas-tateltava 1 lisää.

Sairaalateologi Häkkinen puhuu pidemmän saattohoitosuhteen olomuodoista, jolloin varsinainen tutustuminen elämäntarinoineen mahdollistuu eri tavoin.¹⁶⁴ On sanomat-takin selvää, että terveydentilan heiketessä ja potilaan vaipuessa melkein tajuttomuu-teen sielunhoidon merkitys muuttaa muotoaan. Potilaan vierellä rukoilu, hiljentyminen ja hartaudet ovat edelleen mahdollisia pastorin johdolla. Haastateltava 1 muistuttaa vakaumuksen kunnioituksesta,¹⁶⁵ mutta sielunhoidon merkitys muuttuu jo siinä, kuka

160 H2, 4.

161 Häkkinen 2016.

162 Haastattelut 2016.

163 Häkkinen 2016.

164 Häkkinen 2016.

165 H1, 1.

48

pyytää pastorin paikalle: onko sielunhoitohetkellä todellinen merkityksellisyys kuole-valle potilaalle, jos hän on pyytänyt niin ennen tajuttomuuteensa vaipumista vai onko kyseessä lähinnä omaisille mielenrauhan tuova tilanne.

Suurimmaksi osaksi haastatteluissa näkökulma saattohoitoon painottuu todella lähelle kuolemaa, kun taas Häkkinen puhuu elämänkerran kuuntelusta, kunnollisesta tutustu-misesta ja yhteisestä matkasta.¹⁶⁶ Jos kyse ei ole akuutista hädästä ja hetkenä minä hyvänsä- koittavasta kuolemasta, on sielunhoitajan ja kuolevan välille mahdollisuus muodostua syväkin luottamuksen suhde, joka helpottaa kuolevan tuskaa ja pelkoja.

Kiiski painottaa suhteessa molemmin puolin tapahtuvaa vuorovaikutusta, jotta

Kiiski painottaa suhteessa molemmin puolin tapahtuvaa vuorovaikutusta, jotta

In document "En mä väitä mikään kuoleman sanansaattaja olleeni" : pappien näkemys sielunhoidon merkityksestä saattohoidossa (sivua 38-0)