S IELUNHOIDON VAIKUTUKSET SIELUNHOITAJAAN

Pastori Aarno Sainion kirjoittamassa artikkelissa perehdytään syvällisesti auttavaan vuorovaikutukseen, joka toimii pohjana jokaiselle sielunhoitosuhteelle. Sairaalassa ta-pahtuva sairaan tai kuolevan sielunhoito ei rakennu niinkään monimutkaisille menet-telyille, vaan tavoitteena on ensisijaisesti aina toimiva vuorovaikutussuhde potilaan ja sielunhoitajan välillä. Suhteen tarkoitus on tarjota autettavalle mahdollisuus kokemus-tensa ja elämäntilanteensa jakamiseen ja sielunhoitajalle paikan olla läsnä muistojen

201 Kilpeläinen 1978, 359.

202 Sippo 2000, 140.

203 H4, 3; H1, 3; H3, 5.

204 H1,1.

61

kivuissa.²⁰⁵ Vuorovaikutussuhteilla on usein vaikutuksensa kumpaankin suuntaan, sekä autettavaan että auttajaan. Millaisia vaikutuksia sielunhoidolla on avunantajaan, sielunhoitajaan?

Sitä ei aina tiedä vuorovaikutussuhteesta, että kumpi saa enemmän.

(H3, 6)

Kaikille haastateltaville oli itsestäänselvyys, että työ kuoleman ja kuolevan äärellä opettaa. Näkökulmia opettavuuteen koettiin olevan monia, mutta päällimmäisenä jo-kainen koki olevansa itse pienellä paikalla, kuolema opetti jokaista tilanteessa läsnä-olevaa väistämättömyydellään. Kilpeläinen puhuu monista keinoista opetella tulemaan tutuksi kuoleman kanssa, sillä siihen pätevät ihan samat lait niin kuin muuhunkin.²⁰⁶

Vaikka haastateltavilla on takanaan monen vuoden koulutus ja työelämätausta, koke-vat he, että jokaisella sielunhoitosuhteella on aina jotain annettavaa. Erik Ewalds pu-huukin sielunhoitajan ehdottomasta kunnioituksesta potilaan persoonallisuutta koh-taan, jolloin jokainen voi omana itsenään, omalla identiteetillään tulla kohdatuksi.

Mutta pelkkä kunnioittamisen oppiminen ei riitä, vaan sielunhoitajan on opittava asen-noitumaan jokaiseen lähimmäiseen lämpimästi ja positiivisesti.²⁰⁷ Sairaala on paik-kana varsin värikäs: ovet ovat avoinna ihmisten ulkoisista tai sisäisistä piirteistä riip-pumatta. Sairaalapastorina työskentely ympäristössä, jossa ihmisiä hoidetaan jokai-sesta sosiaaliluokasta, opettaa. Pauli Kinnunen muistuttaa, että joka ikinen kuolema on ainutlaatuinen, ei vain kuolevalle, mutta myös ympärillä oleville ja kokeville.²⁰⁸ Haastatteluista nousee esille selvästi myös retorinen kysymys siitä, kumpi tosiasiassa oppii sielunhoitotilanteesta enemmän. Haastateltava 3 muistuttaa vanhasta sanonnasta:

”Käydään sairaalasta oppimassa.”

Opeta meitä laskemaan oikein päivämme, jotta voisimme ajatella vii-saasti.

(Ps. 90:12)

205 Sainio 1997, 274–275.

206 Kilpeläinen 1978, 365.

207 Ewalds 1990, 32.

208 Kinnunen 2000, 129.

62

Lauri Kruus on väitöskirjassaan eritellyt sairaalapappien sielunhoidollisten keskuste-luiden aiheita ja teemoja. Suurimmalla todennäköisyydellä keskustelut sisälsivät viit-tauksia fyysiseen sairauteen, jota oli päädytty pohtimaan potilaan omasta halusta.

Vaikkei teologien tavoite tai edes mahdollisuus ole tehdä potilasta terveeksi²⁰⁹, yksi haastatteluun osallistuneista koki, että paljon lääketieteellistä termistöä käyttävä poti-laskunta herättää hänessä mielenkiinnon oppia ja olla pätevämpi ymmärtämään sai-rauden lääketieteellisiä faktoja ja vaiheita.²¹⁰

Omassa kulttuurissamme hoitaminen merkitsee aina parantamista. Jokainen kuollut, sairauteen menehtynyt potilas nähdään lääketieteen tappiona. Saattohoito on juuri siksi erilainen hoitomuoto: potilaat eivät hoidossa ollessaan parannu tai kotiudu. Saattohoi-dossa kuollaan ja hoitoa tehdään tietoisena siitä, että potilas tulee kuolemaan.²¹¹ Haas-tateltavat puhuvat avoimesti työn kuormittavuudesta, kuoleman ollessa läsnä melkein joka päivä. Pajunen muistuttaakin, että juuri saattohoidon erityisluonteen takia henki-löstö, mukaan lukien papit, ovat usein kuormittuneita.²¹²

Kuolemaa melkein päivittäin kohtaava haastateltavien ryhmä painottaa vastauksissaan työnohjauksen ja oman spiritualiteetin huoltamisen tärkeyttä. Kuolevan sielunhoidon vaikutus ei näy haastateltavissa katkeruutena ja kyynisyytenä, vaan edelleen puheissa huokuu toivon ja uskon näköala. Suurin osa kokee, että omaa elämää arvostetaan ja arvotetaan uudella tavalla, ja sitä eletään tässä ja nyt. Työn kuluttava ja piilokuluttava puoli pakottaa sielunhoitajat huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan työnohjauksen ja vapaa-ajan tarkalla rajaamisella. Pajunen listaa saattohoitohenkilöstön tärkeimmiksi kehyksiksi tuntea omat rajoituksensa, antaa luvan tuntea, käydä läpi omat menetyk-sensä sekä saada että tietää, mistä tukea ja apua on saatavilla. ²¹³ Kolme neljästä haas-tateltavasta ovat ehdottomia työnohjauksesta osana toimivaa työidentiteettiään, sillä kuolemaan liittyvät tuntemukset koetaan pakollisina purkaa oman ja työ hyvinvoinnin vuoksi.²¹⁴

209 Kruus 1980, 83.

210 H3, 2.

211 Pajunen 2013, 22.

212 Pajunen 2013, 23.

213 Pajunen 2013, 23.

214 H1, 4; H3, 6; H4, 4.

63

Kyllä siinä tarvii sen oman spiritualiteetin hoidon, että lataa ihteensä, että on mitä antaa muille.

(H1, 4)

Voidaan sanoa, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on edelläkävijä, mitä työn-ohjaukseen tulee. 1968 järjestettiin ensimmäinen työnohjaajakoulutus ja jo 14 vuotta myöhemmin koulutuksesta oli tullut vakiintunut tapa. Aktiivisimpia kouluttautujia oli-vat aluksi sairaalateologit ja perheneuvojat, mutta myöhemmin koulutusta on kehitetty laajalti eri työntekijäryhmille. Työnohjauksen perusta on ohjaajan ja ohjattavan yhtei-sessä työskentelyssä, jonka tavoitteena on kehittää ohjattavan ammatillista pätevyyttä, kasvaa itsetuntemuksessa, sekä integroida teologista tietämystään että vahvistua kris-tillisessä uskossaan. Ohjauksen painopiste ei suinkaan aina ole pelkästään ohjatta-vassa, vaan keskustelu voi painottua tiettyyn sielunhoitosuhteeseen, ohjaajan toimivan ikään kuin peilinä ja keskustelukumppanina. Työnohjaus on tila, joka antaa ohjatta-valle aikaa pysähtyä, kysyä ja ihmetellä.²¹⁵

On huomioitavaa, kuinka haastateltavat kokevat olevansa kuoleman edessä pienellä paikalla, ihmettelemässä, aivan niin kuin itse kuolevakin. Työnohjaus koetaan erittäin tärkeäksi voimavaraksi jaksaa työssä, mutta haastateltavat eivät erittele työnohjauk-sensa varsinaista tarkoitusta. Osassa haastatteluista tulee ilmi, että potilaiden vaikeiden kokemusten käsittely työnohjaajan kanssa koetaan pelastavaksi, eli työnohjaaja toimii keskustelukumppanina.²¹⁶ Toisaalta ilmi tulee myös tilanteita, joissa vanhemmalta kollegalta on pyydetty apua tilanteen tulkitsemisessa:

…Potilas on pyytäny papin paikalle vain, että voi sanoa että mene pois.

Siinä on vähän että: ”Hetkinen, enkö ollu tarpeeksi pätevä, vai olinko väärää sukupuolta tähän tilanteeseen”, mutta sitten kun on vanhempi kollega, se sanoo, että siksi, koska ihminen kokee että Jumala on hänet hylännyt niin hänenkin pitää hylätä, että kestäis kasassa, se joku. Ja mie-luummin sellanen, joka on Jumalan edustaja.

(H3, 6)

215 Gothóni 2014, 212–213.

216 H3, 6; H4, 4.

64 6.3. Sielunhoitajan erilaiset roolit

Sielunhoitajiin sijoitetaan paljon symbolisia merkityksiä, joko tiedostaen tai tiedosta-matta. Käytännössä se tarkoittaa, että sielunhoitajan persoona koetaan viittaavan jo-honkin tiettyyn todellisuuteen, jota kirkko kunkin henkilön aikaisemmassa kokemuk-sessa, todellisuudessa tai uskossa edustaa. Sielunhoitaja ei aina voi vaikuttaa viestinsä vastaanottajaan, vaan koettu symboliikka voi olla hänestä riippumatta kielteinen tai myönteinen. Ihmisten reaktioiden ei tarvitse vaikuttaa sielunhoitajan identiteettiin, mutta hän voi ottaa ne toiminnassaan huomioon. Hänen on myös turhautumatta välillä hyväksyttävä se, ettei häntä ja sitä, mitä hän edustaa, haluta ottaa vastaan.²¹⁷

Haastatellessani saattohoidon parissa työskennelleitä pappeja, nousi keskusteluissa esiin monia stereotyyppisiä, mutta myös todenmukaisia rooleja sielunhoitajista. Tietyt kuvat kumpuavat aikojen saatosta, historiasta ja osaa rooleista kannattelee vain tiedon puute papin todellisesta työnkuvasta. Seuraavassa käsittelen haastatteluissa ilmi tul-leita rooleja, joita kuolevan sielunhoitajana toiminut pappi on kohdannut tai voi muksiensa kautta nimetä. Roolit ovat myös osaksi niitä, joita sielunhoitajat itse koke-vat edustavansa toimiessaan kuolevan tukena.

Toivon kannattelija

Uskoa elämään ja hyvään kutsutaan kielessämme nimellä toivo. Se kulkee ihmisen mukana olennaisena ja ominaisen tärkeänä voimavarana, ja etenkin sairaalle ihmiselle toivo toimii edellytyksenä hyvään elämänlaatuun. Toivo ei kosketa pelkästään itse sai-rastajaa tai kuolevaa, vaan se vaikuttaa myös ympärillä eläviin omaisiin. Mielekkään elämän jatkumisen kannalta aivan kuolemaan asti, on toivoa pidettävä yllä, muodossa tai toisessa. Terveydenhuollon työntekijät ja potilaan lähellä olevat ihmiset ovat ensi-sijaisen tärkeitä toivon säilyttämisen kannalta.²¹⁸

Jokainen haastateltu sielunhoitaja nimesi itsensä kuolevan ihmisen toivon kannatteli-jaksi ja ylläpitäjäksi. Vaikka sielunhoidollisen keskustelun fokus ei ole enää loppu-metreillä kovin kauas kurottelevassa elämässä, yrittävät papit pitää toivoa ja hyvää yllä jokaisessa päivässä.

217 Gothóni 2014, 215.

218 Hietanen 2013, 72.

65

…Toivon ylläpitäminen tämmösenä…ylipäätäänsä kaikessa toiminnassa ja milloin se toivo muuttuu tällaisesta parantumisen toivosta toivoon ylös-nousemisesta. Se on sellanen hienosäätökysymys, että missä vaiheessa ja kenelle uskaltaa puhua tästä.

(H1, 2)

Haastateltava 1 pohtii toivon merkityksen hienosäätöä. Kuolevan mieleen ei välttä-mättä vielä kuoleman hetkelläkään mahdu ajatusta kuolemasta, vaan ennemminkin pa-rantumisesta. Toivo määritellään isoin termein ja tavoittein, mutta harvoin toivo kan-nattelee pieniä, arkisia asioita, ehkä jopa terveelle itsestäänselvyyksiä. Vierelläkulki-jana tavoite olisi siirtää toivoa niihin asioihin, jotka ovat kuolevalle mahdollisia ja saa-vutettavissa, kuten mukavaan juttuhetkeen rakkaiden kanssa, parempivointiseen päi-vään, lastenlasten kyläilyyn tai hyvälle maistuvaan ruokaan. Toivo voi olla näin sekä sielunhoitajan että kuolevan ihmisen paras matkakumppani tai vierelläkulkija, jos se saa myös elämän lopulla uusia merkityksiä.²¹⁹

Elämän loppumetrit ovat kaikista hedelmällisempiä hetkiä ihmiselle tarttua kiinni us-koon ja sitä kautta toivoon. Vain kaikista tärkeimmät asiat merkitsevät enää. Yksi lop-puelämän suurimmista toiveista voi olla potilaalla pelkästään se, ettei tarvitse kuolla yksin.²²⁰

Kuoleman sanansaattaja

Irja Kilpeläinen esittelee teoksessaan Samalle portille kuolevien näkökulmasta koot-tuja kertomuksia, joissa pääosassa ovat myös sielunhoitajien, pappien ja lehtoreiden erilaiset roolit ja stereotypiat. Kirja on julkaistu 1978 ja sisältää näin ollen sitäkin van-hempaa materiaalia tuolloisesta kulttuurista ja maailmankuvasta, jolloin esimerkiksi sotavuodet ovat vielä hyvin pinnalla potilaiden kertomuksissa. Kilpeläinen kirjoittaa potilaiden pelokkuudesta, kun pappi astuu potilashuoneeseen. Ei ole ollenkaan liioi-teltua sanoa, että papilla koetaan olevan kuoleman kaiku. ”Voi, olenko minä nyt jo

219 Holder et al. 2009, 15.

220 Koening et al. 1998, 87.

66

noin heikko?” on lause, jota tuonaikainen seurakunnan edustaja sai sairaalassa usein kuulla.²²¹

Vielä tänäkään päivänä sairaan potilaan luokse asteleva pappi ei säästy noilta kuului-silta sanoilta, sillä jokainen haastateltava kertoo törmänneensä samanlaiseen tilantee-seen. Stereotypiat papista kuoleman sanansaattajana, kuoleman enkelinä tai kaikuna kulkevat tiukassa vielä nykyisyydessäkin. Haastatteluissa tulee esille historian havina, sillä entisaikoina pappi oli tosiaankin se, joka toi kotona odottavalle perheelle suru-viestin esimerkiksi rintamalla kaatuneesta perheen isästä tai isoisästä. Moni potilas kokee papin saapumisen huoneeseen kuoleman saapumisena.

…Sodan aikanahan se pappi on ollut se kuoleman enkeli joka lähti, kun pappi pää painuksissa kotipihaan kävelee niin tiedettiin että nyt se isä on kuollut ja kaatunut rintamalla. Pappi oli kuoleman sanansaattaja.

(H3, 5)

…Jotkut jotenki säikähtää tai hätkähtää jos tolleen vaan menee… että kiertää osastoa, vaikka olisikin saattohoidossa ja potilas sanookin että ei tarvitse pappia paikalle vielä… jotenkin että kuolema kohta tulee, koska pappikin on tänne jo pyydetty..

(H1, 3)

Potilaissa heräävä pelon ja jännityksen tunnereaktio papin vierailuista saa usein nega-tiivisen sävyn. Kuoleman pelko purkautuu auttajaksi saapunutta sielunhoitajaa koh-taan torjumisena. Kilpeläinen puhuu potilaassa heräävistä toivon sekä vastustuksen tunteista, jotka nousevat pintaan papin nähtyään.²²² Moni potilas kieltäytyy tapaa-masta pappia tai ottatapaa-masta vastaan tarjottua ehtoollista, koska ei koe tarvitsevansa vielä ”viimeistä ehtoollista”, toisin sanoen ei koe olevansa niin huonossa kunnossa, että pappia tarvittaisiin vielä paikalle. Myös potilashuoneissa olevat muut, kenties ter-veydentilallisesti paremmassa kunnossa olevat potilaat ovat kieltäytyneet papin tarjoa-masta ehtoollisesta saman syyn nojalla.²²³

221 Kilpeläinen 1978, 151–152.

222 Kilpeläinen 1978, 357.

223 H3, 5; H4, 3; H1, 3.

67

Haastateltavista ja heidän vastauksistaan on luettavissa ymmärtäväisyyttä ja kokemuk-sen tuomaa viisautta. Tilanteet, joissa sielunhoitajat olivat tulleet torjutuiksi kuoleman kaikuina, eivät niinkään tuoneet merkittäviä negatiivisia vaikutuksia pappeihin ja hei-dän asennoitumiseensa. Vastausmateriaalit sisältävät mainintoja hereillä ja ajanher-moilla olleesta hoitohenkilökunnasta, joka on informoinut jo etukäteen osastolla vie-railevaa pappia mahdollisesta vastarintaliikkeestä ja kuoleman läheisyyden kieltämi-sestä. Ennemmin sielunhoitajien intressinä on ollut käytöksellään ja helposti lähestyt-tävyydellään edistää potilaiden tietoutta sielunhoitajien satunnaisista vierailuista osas-toilla.²²⁴ Saattohoidossa olevien potilaiden luona pyrittiin vierailemaan useammin ja ilman pyyntöäkin, jos potilas siihen itse suostui.

…se oli se asia mitä yritin, ja välillä onnistuinkin, että pappi kutsutaan siihen saattohoitovaiheeseen tai ennen sitä kun ollaan viime metreillä.

(H4, 3)

Papin paikalle saapumisen takana on aina ensisijaisesti ajatus potilaan edun tavoitte-lusta, hengellisestä ja henkisestä hyvinvoinnista ja toivon ylläpidosta. Haastateltava 3 muistuttaakin, ettei hänen tehtävänsä ole toimia tilanteessa todellisuuden avaajana, jos potilas ei vielä usko kuolevansa, vaan ottaa paikkansa kuolevan kuuntelijana. Sielun-hoito ja potilaan kohtaaminen on osana kuvan muutosta, jonka jokainen haastateltava haluaisi itsestään ja ammatistaan muuttaa kuoleman lähettiläänä.²²⁵

Pöntöstä julistaja

Luterilainen tunnustuksen mukaan pappisvirka on sanan ja sakramentin hoitamisen virka, jossa korostuu evankeliumin julistamisen ja opettamisen ulottuvuus. Virka on olemassa, jotta ihmisissä ensin syntyisi ja sitten kasvaisi usko Kristukseen. Virassaan toimiessaan pappi on samanaikaisesti sekä paimen että palvelija, eli luonne palvella, mutta myös johtaa hengellisesti. Papin työnkuvaus määrittelee jo tarkemmin sen ih-misläheisyyttä, kuten sielunhoito, rippikouluopetus ja jumalanpalveluselämä,²²⁶ mitä se todellisuudessaan ehkä tänä päivänä on. Vaikka pappien tarkemmassa työnkuvauk-sessa pääpaino on ihmisläheisessä työssä, on ihmisten mielissä edelleen kuva korke-ammalla korokkeella seisovasta, julistavasta papista:

224 H4, 3; H3, 5; H1, 3.

225 Haastattelut 2016.

226 Papin ydinosaaminen, 2010.

68

…Suomalaisessa yhteiskunnassa on pappia mielletty pitkään sellaiseksi pöntöstä julistajaksi, juhlatilanteessa toimittajaksi, mutta ei kuolevan vierellä kulkevaksi sielunhoitajaksi.

(H3, 5)

Haastateltava 3 kertoo törmänneensä työssään potilaiden mielikuviin niin sanotusta ylempiluokkaisesta, kosketuspintaa vailla julistavasta papista, joka ei virassaan niin-kään toimi ihmisten asialla. Pappi on niin pyhä, ettei häntä ole helppo lähestyä arki-päiväisissä asioissa, saatikka hänestä ole tukijaksi elämän koetellessa. Huovinen pu-huu isästään esimerkkinä, 1960-luvun pappina, joka paukutti Jumalan pyhää sanaa saarnastuolista, mutta jutellessaan ihmisten kanssa puhe oli arjen askareista.²²⁷ Papin pienetkin teot vaikuttavat siihen, minkälaisen kuvan hän antaa itsestään ja ammatti-ryhmästään.

Pienetkin tapahtumat voivat olla merkittäviä. Pelkkä kiireetön kävely ja levollinen katselu, jopa oleminen on tärkeää. Sain kerran kirjeen, jossa iloisesti hämmästeltiin ja kiiteltiin, että ”meidän piispa” oli nähty uima-hallin altaassa. Kirkko oli tullut ”lähelle”.²²⁸

Pöntöstä julistava pappi ei kuulosta koko kansan papilta. Hän puhuu ehkä Jumalan pyhää sanaa ja on Jumalan asialla, mutta ei välttämättä puhu ihmiselle tai ole ihmisen asialla. Jumalan palvelijana pappi toimii myös ihmisten palvelijana ja on näin ollen odotettavissa olevan lähestyttävissä ihmisen olosuhteista ja ominaisuuksista riippu-matta.

Eero Huovinen pohtii kirjassaan Pappi? papin persoonaa hänen tärkeimpänä työväli-neenään. Näyttelijöiden näyttelemät useat erilaiset roolit kyseenalaistetaan papin työ-välineinä, mutta samalla todetaan näyttelijän naamion ja liturgin viran suojelevan nii-den alla olevaa ihmistä itsen ja yleisön odotuksilta. Papin omaa persoonaa ei kannus-teta hävittämään, vaan jättämään ennemmin taka-alalle, taustavoimaksi. Virassaan toi-mivan papin täytyy loppujen lopuksi luottaa siihen, että Jumala puhuu hänen kauttaan,

227 Huovinen 2001, 61.

228 Huovinen 2001, 62.

69

pappi esittää.²²⁹ Ovatko maallikoiden mieliin luodut stereotypiat, ennakkoluulot ja vääristyneet kuvat papeista ja heidän työnkuvastaan peräisin pappien omasta toimin-nasta ja roolien valintoimin-nasta? Onko ennakkoluuloja syytä edes korjata, jos ne lopulta toimivatkin pappien työn kannattelevana elementtinä?

Karuimpienkin ennakkoluulojen taakse piiloutuu usein huonoja kokemuksia kirkosta, papeista tai Jumalasta. Pappi on Huovisen mielestä se, jonka tehtävänä on ottaa vas-taan ihmisten ankarimmatkin mielipiteet ja arvostelut.²³⁰ Mutta kuka on lopulta vas-tuussa siitä, että pappi on ihmisten silmissä itseään korokkeella pitävä pöntöstä julis-taja, kuoleman enkeli tai toivon ylläpitäjä: kirkko, pappi itse, maallikot vai Jumala?

Ulrike Wagner-Rau on käsitellyt artikkelissaan protestanttisen kirkon papistosta elä-vää kuvaa nykyisyydessä, joka on muuttunut viimeisien vuosikymmenien aikana. Pap-pien teologinen koulutus takaa heidän erityisen asemansa ja samalla vastuunsa kir-kossa, vaikka rakenteet ovat vuosien saatossa muuttuneet. Modernin maailman tuo-mien muutoksien ja kehityksen ansioista, pappien työnkuva on laventunut koskemaan yhä laajempia kokonaisuuksia. Papeilta odotetaan nykyhetkenä paljon enemmän, koska kirkon asema yhteiskunnassa ei ole enää yhtä hallitseva kuin esimerkiksi muu-tama vuosikymmen sitten.²³¹

Viime vuosisatoina pappien roolista on elänyt odotettuja ihannekuvia, koskien niin perhe-elämää kuin sukupuolirooleja. Tuon ajan itsenäisestä miehestä tuli tyypillisesti eliittiasemaan kuuluva lääkäri, tuomari tai pappi. Perheen sukupuoleen kiinnittyneet roolijaot olivat hyvinkin tarkasti rakentuvat, ja erityisesti kirkkoherran vaimo oli vas-tuussa kodinhoidon lisäksi myös seurakunnan huolehtimisesta. Vielä nykypäivänäkin pappeja ja heidän perhettään kohtaan asetetaan tiettyjä odotuksia, jonka vuoksi yksi-tyiselämää halutaan pitää mahdollisimman salassa. Ammattitehtävää ei pidetä niin-kään työnä, vaan kutsumuksena, joka vaatii papeilta koko heidän elämänsä.²³²

229 Huovinen 2001, 262–264.

230 Huovinen 2001, 51.

231 Wagner-Rau 2013 , 203–208.

232 Wagner-Rau 2013 , 211–212.

70

Wagner-Rau toteaa artikkelissaan protestanttisten kirkkojen määrän pienenevän Keski-Euroopassa vaikutusvallan pienentyessä ja resurssien vähentyessä. Papisto me-nettää koko ajan tärkeyttään ja heidän auktoriteettinsa kirkossa kyseenalaistetaan.²³³ Ihmisten mielissä elää siis edelleen vanhoja kuvia ja odotuksia korkeamman luokan kansalaisesta pappina, jolla on erehtymätön sana Jumalalta ja Jumalasta. Vaikka kirkko yrittää pinnistellä papisto edellä kohti modernisoituvaa maailmaa, ei ihmisille mikään riitä. Ovatko ihmisten odotukset ja ennakkoluulot papistosta ja muuttuvasta maailmasta ristiriitaiset? Minkälainen pappi olisi loppujen lopuksi modernin ihmisen stereotypioiden vastainen, mutta odotuksien kaltainen?

6.4 Sielunhoidon raskaat taakat ja hedelmät

Sielunhoitaja kohtaa työssään niin ihmisten ahdistusta, kipua, kuin iloakin, siinä sa-massa oman elämänsä haavoja ja persoonan pimeämmän puolen. Hän toimii työssään ihmisten kokemusten vastaanottajana, jossa ovat mukana tiedostamatta myös omat tar-peet ja haavat.²³⁴ Sielunhoitosuhde siinä missä mikä tahansa vuorovaikutussuhde an-taa, mutta myös ottaa. Aion eritellä seuraavaksi haastatteluissa ilmitulleita kuolevan sielunhoitotyön palkitsevimpia ja raskaimpia puolia.

Raskaat taakat

Voidaan olettaa ja aikaisempien pohdintojen mukaisesti todeta, että kuoleman äärellä työskentely itsessään verottaa sielunhoitajalta paljon, energiaa ja jaksamista. Kun au-tettavan elämä on hyvin todennäköisesti lähellä päätöspistettään, jaetaan sielunhoita-jalle myös ne elämän raskaimmat taakat tai kuolema jättää itse taakan sielunhoitajan harteille. Näin käy haastateltavien mielestä varsinkin silloin, kun kuolema koetaan epäoikeudenmukaisena lapsen, nuoren tai vanhemman poismenona. Potilaat eivät ole ainoita, jotka kyseenalaistavat Jumalan epäoikeudenmukaisuutta ja kysyvät: Miksi?²³⁵ Haastateltava 1 muistuttaakin Jumalan kyllä kestävän meidän kysymyksemme, mutta miten meidän ihmisten tulisi tässä maailmassa kestää ne?

Raskaimmat hetket varmaan miulla liittyy pienten lasten tai vauvojen kuolemaan ja niissä hetkissä mukana olemiseen. Jossa on ite saattanut

233 Wagner-Rau 2013 , 216.

234 Gothóni 2014, 236.

235 Haastattelut 2016.

71

olla hautaamassa ja sitten nähnyt niitä avoimia arkkuja, joissa on ollut keskonen tai pieni vauva. Ne mulle nousee heti mieleen, et ne on ollu niitä raskaimpia.

(H4, 4)

Monet teokset ovat antaneet erityishuomiota juuri lapsille annettuun sielunhoitoon kuoleman läheisyydessä, joko omaisena tai itse kuolevana potilaana. Haastateltavat eivät vastauksissaan käsitelleet varsinaisesti kuolevan lapsen tai nuoren sielunhoitoa, vaan ennemmin kuoleman tilanteen aiheuttamaa järkytystä ja loppumatonta, lohdu-tonta surua vanhemmissa. Paul E. Irion kertoo kvalitatiivisessa tutkimuksessaan pap-pien mielipiteitä kuolevien lasten sielunhoidosta, joka aikuisista poiketen painottuu pääasiassa nykyaikaan, kuin menneeseen tai tulevaan. Lapsien sielunhoito keskittyy rohkaisemaan potilasta kertomaan nykyhetkisestä tilanteestaan tai jopa tehokkaam-min, piirtämään siitä kuvan. Suurin huomio kiinnittyy tilanteessa vihaa ja epäoikeu-denmukaisuutta tunteviin vanhempiin, joiden kanssa voi vaan kulkea vierellä ja auttaa heidät tuntemaan itsensä autetuiksi.²³⁶

Elisabeth Kübler-Ross pohtii vanhempien kirjoittamien kirjeiden kautta lapsen ja nuo-ren kuoleman merkityksiä ja opastaa lapsensa menettäneitä perheitä suruprosessissa.

Kübler-Ross kuvaa irti päästämisen olevan ihmisen vaikeimmista tehtävistä elämässä, ja lapsien osalta se alkaa jo sairaalan synnytysosastolta. Irti päästämistä opetellaan päiväkodin tai koulun alkaessa, ja pienempien sairaalareissujen ohessa.²³⁷ Lapsen me-nettämiseen liittyvä suurin suru integroituu syyllisyyden, laiminlyönnin ja huomiotta jättämisen tunteisiin. ²³⁸ Lapsen ja nuoren kuoleman epäoikeudenmukaisuutta kuulee usein sanoitettavan keskeneräisellä elämällä ja viattomuudella. Mitä pahaa noin pieni ja viaton on voinut tehdä, että ansaitsee kaiken tämän kärsimyksen? Miksi Jumala sal-lii nuoren tai lapsen kuoleman?

Harri Koskela on tutkinut väitöskirjassaan lapsen kuoleman vaikutuksia vanhemman spiritualiteetin rakentumiseen. Koskelan laadullinen tutkimus avaa 64:n vanhemman tunnereaktioita ja selviytymiskeinoja lapsensa menettämisen jälkeen. Tutkimuksesta selviää, että vanhemmat kokivat mitä suurimmissa määrin erilaisia suruun liittyviä

236 Irion 1988, 133–134.

237 Kübler-Ross 1983, 167.

238 Kübler-Ross 1983, 8.

72

tunnereaktioita, kuten tuskaa, ikävää, kaipuuta, vihaa, suuttumusta, syyllisyyttä ja it-sesyytöksiä. Varsin yleisesti vanhemmat kokivat lapsen menetyksen Jumalan rangais-tuksena, mutta siinä samassa jäivät odottamaan jälleennäkemistä taivaassa. Tämän tut-kielman kannalta merkittävintä kuitenkin on kuinka vanhemmat kokivat hengelliset prosessit avun lähteenä lapsen menehtymisen jälkeen. Vanhemmat turvautuivat ru-kouksen ohella kirkollisiin ammattiauttajiin, johon lukeutuivat myös papit ja sairaala-pastorit. Lapsen kuolema sai vanhemmat mitä useimmin kyseenalaistamaan Jumalan tahdon, ja kysymään ”Miksi?”- kysymyksiä.²³⁹

Vaihtoehtoisesti kun vauvojen, lasten tai nuorten kuolema koetaan raskaimmiksi ja epäoikeudenmukaisimmiksi puoliksi, on yhtä raastavaa katsoa vierestä syöpään sai-rastuneen äidin tai isän viimeisiä hetkiä lastensa kanssa.

…Tai sitten olla saattamassa pienten lasten äitejä, jotka ovat sairastu-neet syöpään. Kun mä nään ne lapset siellä, ja sen tule sellanen kysymys

…Tai sitten olla saattamassa pienten lasten äitejä, jotka ovat sairastu-neet syöpään. Kun mä nään ne lapset siellä, ja sen tule sellanen kysymys

In document "En mä väitä mikään kuoleman sanansaattaja olleeni" : pappien näkemys sielunhoidon merkityksestä saattohoidossa (sivua 62-0)