Ongelmana evoluution ja järjen suhde näkymä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6 77 gisen sairaalan Helsinkiin vuon-

na 1905. Lahjakas merikapteeni tytär oli Suomessa ensimmäinen naispuolinen väittelijä, joka raiva- si näin tietä naisopiskelijoille lää- ketieteelliseen tiedekuntaan. Aka- teeminen ura jäi häneltä kuitenkin lyhyeksi, koska 1800-luvun viimei- sinä vuosikymmeninä naiset eivät saaneet yhtäläisiä mahdollisuuksia edetä yliopistouralla kuin miehet.

Mikään ei kuitenkaan estänyt hän- tä toimimasta lääkärinä. Oman sai- raalan perustaminen oli lahjakkail- le ja ammatillisesti kunnianhimoi- sille naislääkäreille ainoa mahdolli- suus harjoittaa ammattiaan aikana, jolloin naisten oli vaikea hankkia kliinistä koulutusta ja erikoistu- mispaikkoja.

Venla Sainion artikkelissa tu- tustutaan Tekla Hultiniin, joka oli Eskelinin ohella ensimmäisiä väi- telleitä naisia Suomessa. Lahjak- kaasta ja päättäväisestä karjalais- tytöstä kasvoi merkittävä Suomen valtiollisten oikeuksien puolusta- ja ja nuorsuomalainen poliitikko.

Yliopistossa Hultin opiskeli yleis- tä historiaa ja botaniikkaa. Ylipis- to-opinnot, Savo-Karjalainen osa- kuntatoiminta sekä myöhemmin toiminen Päivälehden (Helsingin Sanomien edeltäjä) toimittajana ja politiikassa tarjosivat Hultinille mahdollisuuden verkostoitua tois- ten yhteiskunnallisesti aktiivisten miesten ja naisten kanssa. Hulti- nin ystävä- ja tuttavapiiriin kuului- vat muun muassa E. N. Setälä, Ju- hani Aho, Pehr Evind Svinhufvud, Kaarlo Juho Ståhlberg, Eero Erkko, Minna Canth, L. Onerva, Eino Lei- no ja monia muita suomalaisia vai- kuttajia ja kulttuuripersoonia. Hul- tinin poliittinen aktiivisuus, räväk- kä poikatyttöluonne ja korkea kou- lutus olivat Sainion mukaan niin

poikkeuksellisia ominaisuuksia, että häntä alettiin kutsua ”Pohjo- lan valkoiseksi varikseksi”, poik- keusyksilöksi miesten maailmassa.

Naisten aika-teoksen minielä- mäkerrat osoittavat ansiokkaasti, että varhaisten suomalaisten oppi- neiden naisten elämät ja pyrkimyk- set olivat jo sata vuotta sitten hyvin moninaiset. Naiset eivät muodos- taneet mitään homogeenistä ryh- mää vaan monia erilaisia ryhmiä, kuten nykyäänkin. Oppineiden naisten elämään, opintoihin, yh- teiskunnalliseen toimintaan, ase- maan, työuraan ja perheen perus- tamiseen vaikutti sukupuolen li- säksi myös koti- ja kielitausta, sääty, varallisuusasema ja ennen kaikkea henkilökohtaiset ominaisuudet sekä kyky ja halu verkostoitua.

Useimmat kirjan henkilöistä saivat pyrinnöissään tukea perheeltään, erityisesti veljiltään ja isiltään. It- selleni oli uutta tietoa se, että ylä- luokan tyttärien oli 1900-luvun alun Suomessa vaikeampi päästä opintielle ja yliopistoon kuin nou- sevan ja vapaamielisemmän keski- luokan tytärten.

Teos esittelee päähenkilöitään monipuolisesti suhteessa omaan ai- kakauteensa ja osana niitä verkos- toja ja yhteisöjä, joissa he kulloin- kin toimivat. Kirja onnistuu näin välttämään aikaisemmille naiselä- mänkerrolle tyypillisen henkilö- palvonnan. Marja Engman ja Riit- ta Mäkinen ovat tehneet ansio- kasta toimitustyötä. Kolmentoista kirjoittajan artikkelit vääjäämättä poikkeavat toistaan sekä tarkkuu- deltaan että tyylillisesti, mutta toi- mittajat ovat onnistuneet luomaan teoksesta yhtenäisen kokonaisuu- den, josta aukeaa aivan uusia näky- miä sekä suomalaisten oppineiden naisten että koko kansakuntamme

historiaan. Kirjan artikkelit pu- haltavat hengen päähenkilöihinsä ja herättävät nämä suuren yleisön unohtamat kiinnostavat naiskohta- lot ja niiden aikakaudet eloon.

Naisten aika-teoksen soisi nou- sevan yhdeksi Suomen itsenäisyy- den satavuotisjuhlavuoden merk- kiteokseksi, joka muistuttaa oppi- neiden naisten ja naisjärjestöjen tärkeästä roolista suomalaisen yh- teiskunnan ja kansainvälisten ver- kostojen rakentajina.

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa historiantutkija.

Ongelmana evoluution ja järjen suhde

Markus Lång

Thomas Nagel: Mieli ja kosmos:

Miksi materialistis-darwinistinen luontokäsitys on lähes varmasti epätosi. Suomentanut Lauri Snellman. Basam Books 2014.

Thomas Nagelin teos Mieli ja kos- mos on hämmentävää luettavaa.

Paitsi että kirjan suomennos on amatöörimäinen ja sekava, kirjas- sa tunnutaan hyökäävän darwini- laista evoluutioteoriaa vastaan sel- laisin perustein, jotka eivät liity juurikaan aiheeseen.

Charles Darwinin tutkimuk- sista juontuva evoluutioteoria on tiedeyhteisön hyväksymä käsitys, jonka tueksi on olemassa niin pal- jon empiiristä aineistoa, että ku- moamisyritys vaikuttaa hämmen- tävältä. Nagelin teos onkin joutu- nut Yhdysvalloissa laajan kiiste- lyn kohteeksi, sillä alaotsikkonsa perusteella kirja tuntuu hyökkää-

78 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

vän evoluutioteoriaa vastaan. Na- gel torjuu sekä teismin että älyk- kään suunnittelun, mutta hänen mukaansa älykkään suunnittelun kannattajat ovat osoittaneet evo- luutioteoriasta vakavasti otettavia ongelmia (s. 58).

Nagel moittii uusdarwinismia siitä, ettei sen avulla voitaisi selittää tietoisuuden ja järjen syntyä. Näh- däkseni on kuitenkin liikaa vaadit- tu, että evoluutioteorian pitäisi se- littää psyykkisten ilmiöiden ja jär- jen ontologiaa – tämähän johtaisi evoluutiopsykologiaan, jonka Na- gel torjuu. Riittää, että niiden syn- nylle jää tilaa.

Nagelin arvostelun kohteena on materialismi, jonka hän käsit- tää reduktionistisesti. Hän viittaa emergenssiopin etuihin mutta jät- tää huomiotta, että emergenssioppi voidaan kuvata myös epäreduktii- viseksi fysikalismiksi. Koska Nagel ei tunnista tällaista mahdollisuut- ta, hänen antireduktionisminsa etenee suuntaan, jota en osaa pitää tarkoituksenmukaisena – hän ni- mittäin uumoilee jonkinlaisia te- leologisia lainalaisuuksia, jotta esi- merkiksi arvojen olemassaolo voi- daan selittää.

Mieli–ruumis-ongelma on emergenssiopissa keskeinen mut- ta ei ainoa selityskohde. Nagel tun- tuu ajattelevan, että tietoisuus olisi aineen itsensä ilmiö ja että siksi ma- terialistinen tiede ei kykene sitä se- littämään. Hänen esitystapansa saa olettamaan, että evoluutioprosessi olisi pyrkinyt jotenkin tavoitteelli- sesti synnyttämään tietoisia olento- ja. Näinhän ei evoluution luonteen vuoksi voi ilmeisestikään olla.

Nagelin teoksen ansiona voi- daan pitää sitä, että hän pyrkii jä- sentämään ja analysoimaan erilai- sia filosofisia jäsennysvaihtoehtoja

sekä erottaa historiallisen ja raken- teellisen (konstitutiivisen) näkö- kulman ja osoittaa, millaisiin seik- koihin lukijan on otettava kantaa.

Hän tarkastelee esimerkiksi pan- psykismin ja teismin heik kouk sia ja torjuu ne (s. 78, 120). Ongelmal- lisena pidän kuitenkin sitä, että hän torjuu emergenssiopin liian yksioi- koisesti (s. 111–113) ja vetoaa te- leologiaan (mm. s. 192).

Emergenssiä esiintyy kaikil- la olevaisen tasoilla. Esimerkik- si kulta-atomit, joilla ei ole muo- toa, väriä eikä ulottuvaisuutta, voi- vat muodostaa kultahipun, jolla on nuo ominaisuudet. Pelkkä moneus riittää synnyttämään jotakin, millä on makrofysikaalisia ominaisuuk- sia. Yksityisillä kulta-atomeilla on piilevä ominaisuus, potentia. Kun riittävän moni atomi kerääntyy yh- teen, muodostuu aineellinen kap- pale, vaikka yksityisillä atomeil- la ei ole aineellisia ominaisuuk- sia. Tuollaisia potentioita on maa- ilmankaikkeudessa äärettömästi, niistä toteutuu vain pieni osa, ja voimme kuvitella ja järjestää nii- tä jonkin verran lisää (mm. kriit- tinen massa).

Itse olen jäsentänyt ilmiötä esit- tämällä, että emergentit ominai- suudet ovat kyllä lähtökohtaisesti epifenomeeneja, mutta jotkin epi- fenomeenit kykenevät pitämään it- seään yllä vaikkapa sitomalla ener- giaa ja jotkin vaikuttamaan aineel- liseen perustaansa niin kuin psyyke ohjaa tajuntaa ja tajunta ruumista.

Epifenomeenit toteutuvat tilassa (ikkunassa), jonka alemman tason ominaisuudet jättävät avoimeksi, ja monimutkaistuminen voi edetä vain tuollaisten ikkunoiden kaut- ta; tämä ei kuitenkaan ole teleolo- ginen ilmiö vaan alkeishiukkasten ominaisuuksista juontuva ontolo-

ginen polku. Mieli ei siis toimi fy- siikan lakeja vastaan vaan niiden mahdollistamassa tilassa. Aivois- sahan ei tapahdu mitään ihmeel- listä tai yliluonnollista.

Toisin kuin Nagel, en siis näe mitään ihmeellistä enkä tarkoitus- hakuista (teleologista) siinä, että sopivissa oloissa sattumalta ja pit- kän ajan kuluessa elottomasta ai- neesta syntyy monistuvia molekyy- lejä ja monistumisen epävarmuus johtaa vähitellen siihen, että syn- tyy yhä mutkikkaampia molekyy- lejä, koska joskus harvoin virhei- den seassa on sellaisia uudennok- sia, jotka monistuvat entistä tehok- kaammin.

Kirjansa viimeisessä luvus- sa Nagel tuntuu kannattavan jon- kinlaista arvorealismia, mutta tä- mä vaikuttaa varsin ongelmallisel- ta. Mielekkäämmältä tuntuu, että jokaisessa yksityisessä tilanteessa emergoituu sumea eettisten me- nettelytapojen joukko ja hyveelli- nen yksilö voi toiminnassaan ta- voittaa parhaan mahdollisen rat- kaisun. Samaa menettelyä ei voi soveltaa eri tilanteisiin: joskus on parempi päästää sairas eläin tus- kistaan, joskus lääkitä sitä.

Mielen ja kosmoksen pahin on- gelma on heikkolaatuinen suomen- nos. Teksti vaikuttaa koneellisesti käännetyltä, ja se on täynnä käsit- tämättömiä virkkeitä: ”Projektilla- ni on tuttu muoto toteuttaa joukko yhdessä mahdottomalta näyttäviä ehtoja” (s. 54). ”Luultavasti vastaus riippuisi mentaalisten organismien kelpoisuuden tekemiseksi riippu- vaksi mielestä” (s. 105). Suomennos on käytännössä hyödytön, koska lu- kija joutuu vähän väliä tarkistamaan alkuteoksesta, mitä kirjoittaja on oi- keastaan tarkoittanut.

Kirjan suomentaja ei ole kyen-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6 79 nyt tuottamaan sujuvia, yksihah-

motteisia suomenkielisiä lauseita, vaan hän on toistanut lähtötekstin rakenteita orjallisesti ja kirjaimel- lisesti. Käännös kärsii vierasvoit- toisesta sanonnasta, monihahmot- teisista rakenteista, häiritsevästä samasijaisuudesta ja välimerkki- virheistä. Englanninkielisten lau- serakenteiden orjallinen jäljittely on johtanut kielenvastaisiin verbi- rakenteisiin ja lauseenvastikkeisiin (”argumentoi voivamme olettaa”).

Kirjaimellinen ”täsmällisyys” ei johdakaan viestin sujuvaan välit- tymiseen vaan kääntyy tarkoitus- taan vastaan.

Lisäksi kääntäjä on ihastunut pitkiin genetiiviketjuihin, joita on vaikea jäsentää, vaikka ne lukisi monta kertaa: ”humelaisen perin- teen antirealistisen kannan moraa- lin” (s. 163), ”systemaattisen ja ris- tiriidattoman yleisten käytännöl- listen ja moraalisten perusteiden ja periaatteiden löytämisen pro- sessin” (s. 174). Sivulla 83 lukija jää ihmettelemään, mikä on ”Wittgen- steinin filosofian tehtävä”.

Suomennos kärsii kauttaaltaan substantiivitaudista, muun muassa siksi että kääntäjä toistaa alkuteks- tin nomini+infinitiivi-rakenteita eikä yritäkään korvata niitä suo- menmyötäisillä ratkaisuilla: ”tavan yhdistää”, ”kyky havaita”, ”kyvystä havaita”, ”kyvystä selittää”, ”voima- varat selittää”, ”mahdollisuus yh- distyä”, ”mahdollisuutta muodos- taa”, ”syy olla”, ”tavan sisällyttää”,

”kykyyn käsittää” et cetera ad nau- seam. — Samat ongelmat vaivaavat myös ”kääntäjän esipuhetta”.

Heikkolaatuinen suomennos te kee Nagelille karhunpalveluk- sen. Lukija jää ihmettelemään pait- si suomennoksen täsmällisyyttä myös Nagelin ajattelua. Viimeis-

tään kustannustoimittajan olisi pi- tänyt puuttua käännöksen vikoihin.

Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofian tohtori ja suomentaja.

Löytöretki ihmissuvun geneettiseen

varhaishistoriaan

Svante Pääbo: Neandertalilainen:

Kadonnutta perimää etsimässä.

Suomentanut Veli-Pekka Ketola.

Art House 2015.

Svante Pääbo on ensin lääkärik- si valmistunut ruotsalainen biolo- gi, jonka äidinpuoleiset sukujuuret ovat Virossa. Hän on paleogenetii- kan perustaja ja työskentelee ny- kyisin Leipzigissä, minne hänelle perustettiin oma genetiikan laitos osana samalla luotua evolutiivisen antropologian Max Planck -insti- tuuttia vuonna 1997, pian Sakso- jen yhdistymisen jälkeen. Tuolloin Saksassa satsattiin todella paljon rahaa entisen Itä-Saksan alueen tie- teen ja muun kulttuurin tason ko- hottamiseksi.

Kirja on seikkaperäinen kerto- mus neandertalinihmisen tuman genomin nukleotidijärjestyksen avaamisesta, jonka Pääbon johta- ma tutkimusryhmä onnistui teke- mään vuosina 2000–10. Tuo tut- kimusmatka oli hyvin monivai- heinen seikkailu, jossa onnistumi- set ja takaiskut vuorottelivat. Teos on laadittu tavallaan muistelmien muotoon, se sisältää pikku tarinoi- ta tekijän omista elämänvaiheista tutkimushankkeen eri käänteissä.

Teoksen alku on hyvin vetävästi kirjoitettu ja kiinnostavaa luettavaa

jopa siinä määrin, että se tuo mie- leen koukuttavuudestaan kuului- san James D. Watsonin kirjan Kak- soiskierre (Weilin & Göös 1969).

Keskipaikkeilla herää kuitenkin kysymys, kenelle kirja loppujen lo- puksi on tarkoitettu. Sen sävy on yleistajuinen, mutta saattaa olla, että maallikkolukija pitkästyy tur- han tarkkoja yksityiskohtia sisältä- vään selostukseen tutkimuksen eri vaiheista. Tiivistäminen olisi ollut paikallaan. Toisaalta ammattige- neetikolle kirja käy hakuteokses- ta. Loppuluvut, joissa lähestytään neandertalinihmisen DNA:n yk- sityiskohtaisen rakenteen julkaise- mista, ovat jälleen sangen jännittä- vää tekstiä.

Silloin kun luin Pääbon ryhmän edellä mainittua tutkimusta koske- van julkaisun¹ ja kirjoitin siitä se- lostuksen tähän lehteen², ymmär- sin kyllä, että työ on ollut erikoisen vaativa, mutta en voinut aavistaa, millaisia haasteita se on sisältänyt.

Ne tuodaan tässä kirjassa rehelli- sesti esiin.

Pääbon mielenkiinto muinais- ta DNA:ta kohtaan kohdistui aluk- si egyptiläisiin muumioihin. Mui- naishistoria oli kiinnostanut häntä siitä lähtien, kun hän 13-vuotiaana oli käynyt Egyptissä äitinsä kans- sa. Hänen läpimurtotyönsä oli- kin egyptiläisen muumion DNA:n kloonaaminen, jonka julkaisu (1985) avasi hänelle tien kansain- väliseen tunnettavuuteen ja myös fossiilisen DNA:n tutkimukseen.

Samanaikaisesti heräsi hänen kiin- 1 Green, R.E., Krause, J., Briggs, A.W.

ym. (2010). A draft sequence of the Neanderthal genome, Science 328: 710–722.

2 Portin, P. (2010). Uusin tieto nean- dertalinihmisen ja nykyihmisen suhteesta. Tieteessä tapahtuu 7/2010, 3–8.