Muistoja Vuonteelta
Pernasaaren kasvatuslaitos (otettu ennen talvisotaa 1939) s ä n i, Otto Tarvainen, siirtyi v. 1924 Ky
min Uittoyhdistyksen työnjohtajaksi, ol
tu a a n s itä e n n e n m a tk u s ta ja la iv a Metsossa, joka kuljetti henkilöliikennettä Kuhankoskelta Leppälahteen.
Isän valinta uuteen työpaikkaan tapahtui niin, että edellinen työnjohtaja, Ruusulan talon isäntä Otto Paananen sairastui ja yhtiön esim iehet kysyivät häneltä jatka
jaa. Hän suositteli isääni ja niin tämä sai työpaikan.
Vuonna 1936 yhtiö rakensi 3 vuotta ai
emmin rakennetun sillan viereen uuden talon, joka on vieläkin paikallaan. Muu
timme siihen nykyisen EnckelTn paikal
ta, jossa talo oli silloin pieni ja meitä lap
sia oli jo 4. Joten muutto uuteen kotiin oli todella mieliin painuva. Se oli onnel
lista aikaa, kaikki niin uutta ja ihmeellistä, vaikkei ollut vesi-ja viemärijohtoja, puhumattakaan televisiosta tai har
rastuksista. Lemmikkieläiminä meillä oli koira ja kaneja.
Kymin Uittoyhdistys ja Pernasaaren kasvatuslaitos oli
vat kylällä ainoat työnantajat. Uitossa oli miehiä töissä kesäisin useita kymmeniä. Laivoja oli 3: Leppävesi, Tor- ronselkä ja Käkisalmi. Leppävesi- laivassa oli 6 miestä kahdessa vuorossa ja Torronselässä ja Käkisalmessa molemmissa 4 miestä kahdessa vuorossa. Sen aikui
sia moottoriveneitä oli ainakin 2 ja Vuonteen salmen uitossa oli useita miehiä. Oli kuin muuttolinnut olisivat tulleet, kun työt keväällä alkoivat. Laivarannasta alkoi kuulua kilkatusja kalkatus, kun laivoja korjattiin ja ihana R ustical-tervan haju levisi yli tienoon, kun veneitä tervattiin. Niitäkin oli kymmeniä.
Vanhat, monia vuosia työssä olleet, kyselivät minultakin kuulumisia ja joku toi keväällä uuden ongenvavankin tuliaisena.
Isä o li e lä k e ik ä ä n a s ti y h tiö s s ä tö is s ä ja v ie lä eläkkeelläkin veri veti vesille. Hän saikin olla monesti
"kapteenina” , tunsihan hän luodot ja karit kuin omat taskunsa. Otto-veli seurasi isän jälkeen samassa työs
sä. Isä vakuutti Otolle, että siinä on työsarkaa loppu
iäksi. Näin ei kuitenkaan ollut. Uudet tuulet puhalsivat:
Uitto loppui ja veli meni Vihtavuoren rikkihappotehtaalle töihin. Onneksi isä ei ehtinyt nähdä tätä muutosta. Oli
han se suuri tapaus, kun kaikki työ vesillä hiljeni.
Harrastuksista
Varsinaisia harrastuksia ennen ei ollut, vaan arkisia as
kareita: Kävimme kesällä ongella ja kalat piti itse perata.
Perunamaan kitkentä ja marjastus kuuluivat myös mei
dän lasten tehtäviin. Tärkein ja hauskin asia veden ää
ressä asuville oli tietysti uinti. Äiti valvoi, ettei menty lii
an syvälle. Rannat syvenivät jyrkästi ja virrassa oli myös pyörteitä. Ä itiä piti totella, jo s halusi uida. Talvella hiihdimme paljon, laivarannasta kohti Ruusulan rantaa.
Kun jäällä oli vähän lunta, hiihdimme, kuin olisimme luistelleet, siis nykyistä luisteluhiihtoa. Lintuharjun ladut olivat hyviä hiihtolatuja. Ohjeena oli, ettei Pernasaaren poikien kanssa saanut seurustella, vaikka samoja latuja hiihte lim m e kin . Koulun käynnin aloitin O ksalassa, Perintölän tuvassa. Talvella kuljimme koulumatkatkin hiihtämällä Lintuharjun poikki. Kun Oksalan koulu vuon
na 1938 valmistui, koulumatka lyheni huomattavasti ja kävin koulun loppuun uudessa koulurakennuksessa.
Äidin osuus isän rinnalla oli merkittävä. Meitä oli jo 4 lasta ja paljon työtä: Vesi oli kannettava järvestä, ei ollut koneita ja koko iso talo lämmitettiin puilla, tulisijoja oli peräti 6. Meillä oli kylän ainoa puhelin, lukuun ottamatta Pernasaarta. Siispä kyläläiset kävivät soittamassa lää
käri ym. asiat meiltä. Äiti hoiti myös yhtiön työmiesten pienet tapaturmat, sinkin pistot yms. kykyjensä mukaan.
Iloisena, sosiaalisena ja huumorintajuisena ihmisenä hän tuli toimeen niin nuorten kuin vanhojenkin kanssa.
Sota-aikaa
Tuli vuosi 1939ja syttyi talvisota. Kotiimme majoitettiin 10 miestä, nuoria alle asevelvollisuusiän ja vanhoja, jot
ka olivat taas yli asevelvollisuusiän, eivätkä joutuneet lähtemään rintamalle. Vartiointipaikat olivat silta ja Perna- saari. Silta oli hyvin tärkeä, koska Mikkeliin menevä maantie oli siihen aikaan merkittävä kulkureitti. Tätä tie
tä kotini ohi marssivat myös harmaatakkiset sotilaat pit
känä jonona johonkin kokoontumispaikkaan. Pernasaari 011 toinen vartiointipaikka ja siellä toimi mm. sotasairaala.
Kun lentolaivueet tulivat idästä, Lintuharjun suunnasta kohti Jyväskylää ja olivat jo näköetäisyydellä, annettiin
16 Kotiseutulehti
hälytys. Se annettiin ampumalla ilmaan muutamia lau
kauksia. Tätä käytäntöä ei jatkettu kauan, vaan siltaan laitettiin kolmion muotoinen triangeli, johon sitten lyötiin- hälytyksen merkiksi. Oli karmeaa, kun lentokoneiden jyrinä alkoi kuulua, koneet m enivät suoraan Jyväsky
lään, josta sitten kuului pommitusten ääniä. Mekin, äiti, minä ja syksyllä syntynyt pikkusisko, jouduim m e läh
temään kotoa, valkeat lakanat harteilla, laivarannan suuntaan, Pajamäkeen aina hälytyksen tullessa. Olim
me v ä h ä n a ik a a R u u s u la s s a k in " e v a k k o n a ” . Pikkusiskoni, joka oli vauva vasta, vilustui pakomatkojen aikana, sai keuhkokuumeen ja kuoli loppiaisena 1940.
Eräänä aamuna aikaisin olimme lähdössä äidin kans
sa Vihtasiltaan saattamaan vanhinta siskoa linja-autol- le. Hän to im i lä ä k in tä lo tta n a P a lo k a s s a s o ta sairaalassa. Yhtäkkiä koko tienoon valaisi kirkas valo.
S itä kesti hetken aikaa. Isä huusi s illa lta v a rtio paikaltaan, että se oli ehkä valoraketti. Me lähdimme Vihtasiltaan ja pelotti kovasti, että tien vieressä on de- santteja. Matka sujui kuitenkin onnellisesti. Jatkuvasti elettiin pelon vallassa, miehiä kaatui ja hävisi rintamal
la. Ruusulan Emma-täti tuli Kuusisaaresta meiltä ha
kemaan postinsa. Hän katsoi jo kaukaa, olisiko ainoal
ta pojalta tullut viestiä rintamalta. Kirjettä ei tullut enää koskaan ,vaan Otto jäi sille tielle. Samoin toisessa ta
lossa, Juntulassa, talon isäntä siunat
tiin kaatuneena, kun samalla kastettiin nuorempi lapsi. Isä ei ehtinyt nähdä nuorimmaistaan ollenkaan.
Maaliskuussa 1940 kuuntelimme tieto
ja rauhasta radiosta. Vartiopäällikkö, majuri Tavvast oli huonokuuloinen ja kuunteli korva radiossa kiinni. Kun rauhanehtoja lueteltiin, kuului radion vie
restä perkeleitä. Tuntui seuraavana päi
vänä uskomattomalta, ettei koneiden ääniä kuulunut, eikä tarvinnut pelätä.
Paljon oli tapahtunut ja paljon oli mene
tetty, mutta elämä jatkui työntäyteisenä.
P a ik k a k u n n a lle tu li u u sia ih m is iä , Vuonteellekin ja kaikki saivat kodin.
Meni vuosi loppuun, alkoi uusi vuosi ja monet siirtolaisista olivat jo uskaltaneet lähteä takaisin synnyinseuduilleen.
Kesällä 1941 alkoi jälleen sota. Ase-
velvollisuusiässä olevat miehet lähtivät taas. EnckelTn Esko ja puutarhuri antoivat m inulle ohjeita kasvi
huoneiden hoidosta. Olin neljäntoista ja sain hoidetta
vaksi tomaattihuoneenja kurkkuhuoneen. Jouduin käyn
nistämään alakerrassa sähkömoottorin, joka nosti ve
den ylös huoneisiin. Painelin napit ja hanat koneesta ja juoksin portaat yläkertaan nopeasti. Pelkäsin että moottori räjähtää, sitten taas koneen sammuttaminen yhtä nopeasti. Eskon äiti kävi välillä tarkastuksella.
Kuusentaimipenkkejä piti myös kitkeä. Ne olivat nykyi
sen mahtavan kuusiaidan sisäpuolella.
Uitosta
Jatkosodan aikana v. 1942-1943 teimme jo miesten hom
mia. Kymin uittoyhdistyksen esim ies majuri W iik tuli meille ja sanoi isälle, että täytyy ottaa naisia töihin. Isä sanoi, ettei siitä tule mitään. Silloin majuri ilmoitti pon
nekkaasti, että:” Tarvainen on vanhanaikainen.” Niin sii
nä kävi, että meitä naisia otettiin töihin. Oli Saarisen Eli
na, Hilja, siskoni Liisa ja minä (15v). Vanha Oksasen Kalle oli ainoa m iesjoukossam m e. Laajat Leppäveden ja Torronselän rannat tulivat tutuiksi. Joitakin nimiä jäi m ie le e n : V a s ik k a s a a ri, L u u lu n s a a ri, M ik o n s a a ri, Sikosaari. Keräsimme lautoista karanneita tukkeja, jo t
ka olivat ajautuneet rannoille. Kun vedet olivat laskeneet, o liva t tu k it jo s k u s hyvinkin kaukana m aalla. Siinä puoshaka vaan heilumaan ja vieritellen tukit veteen. Jos
kus kivien taakse jääneet piti puoshaalla kangeten ja nostaen saada pois. Silloin oli yhteistyö tarpeen. Välillä söimme äidin laittamia eväitä ja keitimme kiven kolossa kahvit vai olikohan se korviketta. Olimme 12 tuntia töis
sä, laiva vei meidät klo 6 ja haki illalla k lo l 8 pois.
Eräänä päivänä olimme oikein ruohikkoisessa saares
sa, jossa oli paljon puita. Kun aloimme vieritellä puita, jokaisen alla oli hirveästi sisiliskoja. Koko päivä meni sisiliskojen parissa ja sen jälkeinen yökin, koska siskon
kanssa näim m e m olem m at painajaisunta sisiliskoista.
Olimme myös Torronselän puo
lella keruutöissä. Kerran siellä o lle s s a m m e s a ttu i m ie liin painuva tapaus. Kesken töiden tuli auringonpimennys. Olimme kotia vastapäätä, edesm en
neen sahan puoleisella rannal
la lahden poukamassa. Het
kessä pimeni, lintujen laulu lop
pui ja lehmätkin pysähtyivät pai
koilleen. M utta pianhan se päivä taas vaikeni.
Tukkeja ei vieritelty ainoastaan veteen, vaan ne piti saada myös puomien sisään. Toinen puomin pää oli syvem m ällä keluveneessä kiinni ja toinen pää kulki rannalla myös ve- n e e s s ä k iin n i. J o s k u s v e d e ttiin käsinkin, tukit jäi sinne pussiin ja siitä muodostui kuin pieni lautta, jonka laiva haki sitten pois.
Olisipa silloin ollut videokamera, meillä olisi ollut ainesta elokuvan tekemiseen asti. Joka päivä savuava nuotioja korvikekahvit nokipannusta. Olo oli erilainen kuin talviso
dan aikaan. Sota oli jokapäiväinen, minusta ei kuiten
kaan niin pelottava. Koneita ei jyristellyt yhtä usein tai
vaalla ja kiven koloihin ei tarvinnut piiloutua. Olimme kai miesten töissä tottuneet karumpiin olosuhteisiin.
Seuraavana kesänä Liisa-siskokin siirtyi lottatyöhön Palokkaan, jossa vanhin sisko, Alma oli jo työskennellyt
Kotiseutulehti 1 7
pitempään. Siellä toimi myös jonkun aikaa saksalaisten sotasairaala, johon hän sai työkomennuksen.
Minun osaltani uittotyöt jatkuivat ja saatiin uusia työ- kavereita, Juusosen Liisa, Puttosen Kirsti ja nuori mies Jäntin Martti. Siirryimme vaativampiin tehtäviin, laivan kansimiehiksi ja -na isiksi ja venemiehiksi. Martti käytti konetta ja työnsi metrin halkoja laivan uuniin, kurkisti mittarista, että vesi kattilassa oli kohdallaan. Isä oli kap
teeni, joka ohjasi laivaa. Tällä porukalla veimme Leppä- vesi-laivalla lautat Vuonteen alapuolelta Vaajakoskelle. 12 tuntia vesillä, oli tyyntä tai myrskyä, mentävä oli. Välillä haettiin laivaan metrisiä halkoja, jotta oli uuniin puita.
Työ eteni siten, että laiva vei ankkurin, otti lautasta kiin
ni, alkoi hinata ja me tytöt olimme veneissä ja kiersimme lauttaa, tarkastaen että puomien lenkit olivat kunnossa.
Puomit oli yhdistetty ns. vihtalenkeillä tai sinkkilenkeillä.
Vihtalenkit oli muistaakseni taipuisaa kuusta.
Lautoissa kun oli vettyneitä puita puomissa, otettiin lau
tasta ohut tukki ja laitettiin puomin silmään ja taivutettiin tukki lauttaan päin, jolloin se nosti puomia ja sitoi puita, niin etteivät päässeet lautasta vettyneen puomin yli.
Kerran kävi niin ,että ohut tukki ei osunut puomin sil
mään, meni ohi ja minä sen perässä veteen. Kun laiva hinasi koko ajan lauttaa, en jäänyt lautan alle. Isä näki laivasta tapauksen ja luuli jo menettäneensä tyttären.
Sukelsin pintaan, kipusin veneeseen ja kiireesti laivaan kuivattelemaan vaatteita laivan kattilan päällä. Näitä hinaustöitä teimme koko kesän. Syysöinä, kun oli jo pi
meää ja laiva oli vienyt ankkurin ja palasi hakemaan lauttaa, teimme tuohesta tulet keluveneen kokkaan, jo t
ta kapteeni osasi ohjata laivan lautan luo. Vaajakosken yläpuolelle päästyämme tärkeänä tehtävänä oli avata puomit, jotta puut pääsivät jatkam aan irrallisina kohti laskua. Jos puomi oli sinkistä, se avattiin ja nostettiin veneeseen uutta käyttöä varten, jos se oli taas vihtalenkki, se lyötiin kirveellä poikki ja sitten puoshaka käteen ja veneen veto puomin vartta pitkin kohti laivaa, ettei jou
duttu puiden mukana koskeen.
Torronselän puolella hinattiin myös lautat Kuhankoskelta Vuonteelle. Vuonteensalmen yläpuolella oli samanlainen operaatio, avata puomi ja puut uivat vapaana alas, jossa uusi puomi odotti. Usein isä, jos sää oli sopiva, laski lautan Torronselän puolelta irti, avasi puomin ja puut va
luivat hiljalleen alas. Isällä ei ollut työaikaa, oli ilta tai pyhä, sää ratkaisi. Torronselän puolella olivat Käkisalmi- jaTorronselkä-laivat työvuoroissa. Kun kesäiltoina tyyni ilta ja järven pinta saivat seurakseen hinaajalaivan lauttoineen, kuului jo kaukaa Hännisen Onnin laulanta.
Ne oli se lla isia hauskoja laulelm ia, jo ita hän istui laulelemassa laivan keulassa
Oli niitä ihania öitäkin: Elokuun yö, täysikuu, tyyni jä r
ven pinta ja hiven romantiikkaakin, olimmehan kaikki nuoria ja elämä edessäpäin.
Aikanaan tuli sitten rauha. Osa miehistä palasi, osa ei.
Menin v. 1945 Jyväskylään kouluun ja työhön ja muistan kauppojen edessä pitkät jonot. Ihmiset eivät aina edes tienneet, mitä jonotettiin. Pulaa oli kaikesta. Olin kansan
huollossa töissä ja koska olin nuorin työntekijä, vanhem
mat virkailijat opastivat, kuinka tärkeää on mitätöidä ku
pongit, ettei niitä voisi käyttää uudelleen.
Paljon on muistoja, jotka ovat jo unohtuneet. Mutta ku
ten Veikko Lavi laulaa: "jokainen ihminen on laulun arvoi
nen” , ajattelen, että jokaisen ihmisen elämästä voisi kir
joittaa kirjan. Päiviä on paljon ja jokainen niistä erilainen.
Päätän nämä muistelut Aarni Kauton runon, Kirkastus loppusäkeeseen:
Elämältä mä paljon sain,
enin lahjoitti kuitenkin laupias ilta.
Päämaalia turhaan hain,
elo yksinäisyyteen vain oli silta.
Tien päähän jo päästy on,
en takaisin kääntyä tahdo, en saata.
Laill’ laskevan auringon,
elon autuutta siunaan ja ihmisten maata.
(Nämä m uistelm at kuvineen kirjoitti entinen vuonteelainen A ili Tilli os. Tarvainen
Hän asuu nykyää n Ink eroisiss a j a on el äkkeellä Anjalan kirk koherr anvira ston kanslistin tehtävistä.)
VUONTEE
Se on kaunein paikka, se on rakkain paikka,
se on ajatusten pysähdyspaikka.
Kuun loiste sillalta ihailtuna,
välkkyvät veet, nuoruuden unelmat, parhaat onkipaikat ja tutut rantakivet.
Siellä synnyin 78 vuotta sitten, siellä vietin onnellisen lapsuuden, sinne nyt usein ajatukseni vie.
Aili Tilli
18 Kotiseutulehti
