Muistoja
myymäläauto ajalta
eljäkymmentä vuotta taaksepäin, olin töissä.
Karstulan Kaupalla mieheni Heikin kans
sa. Siihen aikaan olivat sivukylätkin asuttuja, ja ihmisiä joka puolella.
Niinpä Kaupallekin ostettiin myy
mäläauto.
Pariskunta kun olimme, meille esitettiin pyyntö siirtyä autoon kuljettaja- myyjiksi. Aikamme har
kittuamme, otimme paikan vastaan.
Olihan se jännittävää lähteä kylä
kunnille kiertämään.
Aluksi täytyi oppia pitämään laskukone ja tiskipaperi sellaisessa paikassa, ettei ne ajon aikana pu
donneet lattialle. Vaakakin täytyi joka pysäkillä asentaa kohdalleen.
Itse hoitelin liha-, makkara- ja einespuolen. Heikki piti huolen maatalous ym. tarvikkeista.
Siihen aikaan kun ei kuuluttu EU.:un, ei ollut sellaista paperisotaa maatalouden kanssa kuin nykyi
sin. Autossa oli kuittivihko, mihin laitoimme ylös, mitä asiakkaat kulloinkin ostivat. Aina kun lehti täyttyi annoimme sen asiakkaalle.
Jokaisesta ostoksesta ei tarvinnut erillistä kuittia.
Päivät kuluivat nopeasti. Asiak
kaat olivat kuin omaa perhettä, kun heidät oppi tuntemaan. Avointa, lämminhenkistä porukkaa. Mitä tavaraa ei ollut, tuotiin se mukana seuraavalla kerralla.
Kesät ja syksyt menivät sivu
teilläkin mukavasti, mutta talven liukkailla keleillä oli vaikeampaa.
M uistan erään kerran, kun olimme lähdössä eräältä pysäkiltä. Olimme mäen päällä, ja renkaiden alla liukas jää. Laitoin tavallista karkeaa suolaa vetopyörien eteen, jotta pääsisimme lähtemään. Nytpä ei suola auttanut
kaan, ja auto lähti valumaan hiljaa alaspäin. Heikki huusi autosta:
"Laita jotain vaatetta alle". Minulla ei ollut muuta laittaa, kun juuri val
miiksi kutomani villatakki. Roiske- läpät rapisivat, kun napit irtosivat
takista. Auto nousi ylös, ja minä sain muutaman reiän takkiini, nappien kohdalle. Keräsin napit pois, parsin reiät ja laitoin napit paikoilleen. N äin ei auto valunut mäen alla olevaan asuinrakennukseen.
Olihan se sellaista tapahtumari
kasta aikaa, ja mielenkiintoistakin.
Ei ollut kahta samanlaista päivää.
Tulee mieleen, eräs nyt jo rajan taa siirtynyt mummo. Hän halusi aina tehdä kaupat Heikin kanssa.
Hän tuli juuri etuovesta autoon, kun Heikki puolestaan meni takaovesta ulos. Mummo kierteli autossa ja katseli, missä se tai tämä oli. Kysyin mummolta, "m itä hän etsii?" Hän ei vastannut mitään, mutta mummon ilme paljasti Heikin tulleen sisälle.
Työpäivät tahtoivat venyä kiel
tämättä pitkiksi. Meillä oli kylläkin eväät mukana. Jokaiselle lenkille oli aina varattu pieni ruokailuaika.
Monet kakut, ja letut hillon kera on asiakkaiden luona syöty. Noista kai
kille vielä kerran kiitos.
Oli jo pimeä ilta, kun eräs mum
mo tulee tirripaistilla höystetty perunalaatikkolautanen mukanaan
autoon sanoen. "Tuon pienelle pir
panalle, ettei kuole nälkään." Minä söin herkut, ja Heikki teki kaupat.
Tuolla lenkillä viimeiset asiakkaat toivat kassin tai repun maitolavalle, puutelistoineen. Keräsimme tavarat kasseihin, ja laitoimme ne takaisin maitolavalle.
Näin jälkeenpäin, kun kauppa- ala on taakse jäänyttä, kulkiessam- me noita vanhoja teitä, joissa vielä on maitolavoja, tuovat ne mieleen asiakkaat, jotka kokoontuivat la
voille kauppa-autoa odottelemaan.
Monen elämänkaari on tällä aikaa päättynyt.
Kesäisin tapaa kirkolla samoja henkilöitä, jotka kävivät aikoinaan myymäläautossa. Monet heistä ovat joutuneet muuttamaan työn perässä muualle. Mielessäni sijoittelen heitä tietylle reitille ja tietylle pysäkille
Kaikkia asiakkaita muistan läm
möllä. Myymäläautoaika toi minulle paljon kokemuksia, ja antoi rikkaut
ta elämään.
Rauhallista ja lämmintä joulu mieltä teille kaikille.
S eija Lieto
Kuvassa Seija ja H eikki Lieto, Voitto Joki
nen, Kaisa M äkelä lapsineen, Eila ja A uli Toikka, M arja-Liisa Autonen, Kuva Viiden Kunnan Sanom at 8.9.1966
25
