Ville Kuronen
Julkaistu kirjana, published as a book
Ei kuu kuule, ei päivä näe, Kirjayhtymä 1978 Vasaran alla, Kirjayhtymä 1979
Kylätön tie, Kirjayhtymä 1980
Veren ja viljan maa, Kirjayhtymä 1982 Jehu, Kirjayhtymä 1983
Vihtori Kunnaspään perintö, Kirjayhtymä 1988 Julkaistu vain e-kirjana, published as e-book only Pojasta mieheksi? käsikirjoitus/manuscript 1997 Viron vuoro, käsikirjoitus/manuscript 1997
Tämä teos on tekijänoikeudella suojattu. Tarkemmat tiedot e- kirjan käyttöoikeuksista ovat teoksen lopussa.
This work is copyright protected. Further information is at the end of this work.
Julkaistu e-kirjana, published as e-book 2021 ISBN 978-952-7439-01-2 (PDF)
© Timo Kuronen
Lokakuinen ilta hämärsi. Mutta vieläkin näki laajojen itää kohti viettävien kumpareisten peltojen yli kauas. Rinteen al- la karjan syksyllä paljaaksi kaluamat nurmet, radan takana ruskeaksi kulottunut vetinen niitty ympärillään paikoin tihe- ää koivuvarvikkoa, paikoin lyhyitä männynkäkkiäisiä kasva- va laaja suo, joka päätyi kauempana repaleisena kohoavaan täysin asumattomaan korpeen.
Peltojen reunassa törröttävästä savun mustaamasta riihes- tä kuului tasainen silppukoneen jurskutus. Kun pimeys ikku- nattomassa riihessä tiheni, katkesi viiden hengen voimin suo- ritettu silpunhakkuu, ja ulos pelmahti virkeä lapsiliuta. Toisi- aan tyrkkien lapset laskivat luikua navetalle viettävää vähälu- mista rinnettä alas. Tovin kuluttua ilmestyi ovelle lasten äiti.
Nostettuaan reunoiltaan risovan kukkuraisen silppukorin pol- viensa varassa yli kynnyksen, pysähtyi laiha kumarainen nai- nen raskaan silppukoneen polkemisen päälle hengähtämään.
– Hei... elekeepäs! hän riihenpölystä punehtuneita silmi- ään pyyhkien tapasi huutaa lapsilleen kengänpohjien repeä- misestä varoittaakseen, kun näkikin näiden rinteen huonoon luistoon kyllästyneinä taapertavan peräjälkeen tuvalle päin.
Suljettuaan riihen oven nainen katseli ympärilleen. Yhtään savukiemuraa, yhtään valaistua ikkunaa ei näkynyt mistään päin. He olivat saloeläjiä. Vain nämä omat kuuran peittämät kiviset pellot, rata, sen takana lohduttoman autio suo ja syk-
syisen alastonta metsää. Ja tietenkin nuo maalaamattomat, harmaantuneet rakennukset peltojen keskellä.
Lähes neljännesvuosisata takaperin he olivat tulleet tän- ne koskemattomaan korpeen terveinä ja vahvoina, esikoinen kapalossaan potkien. Se oli sitä aikaa, emännän teeriparven myöhäistä lentoa seurannut katse tiivistyi. Seitsemäntoistake- säisenä oli Uuno vienyt hänet miniäksi Hirvimäen rikkaudes- taan kuuluun Tolvaseen, taloon, jossa oli entuudestaan kolme miniää ja joka sijaitsi kaukana noitten metsien takana mut- ta kuului osana tähän laajaan Koivumäen kylään, jonka toi- sessa äärireunassa Rasisalo, heidän nykyinen asunpaikkansa, sijaitsi. Miten hän, ankaran kasvatuksen saanut pikkutilalli- sen tytär, olikaan pelännyt uudessa kodissaan, varsinkin ta- lon tiukkailmeistä isäntää, joka suuren perheen päämiehenä oli soveltanut talonpidossaan tarkkaa ehdottomaan kuriin pe- rustuvaa komentoa. Ei luonnistanut kauan sellainen yhteise- lämä. Kohta Mannen, vanhimman lapsen syntymisen jälkeen oli Ukko Tolvanen – joksi häntä erikoisten tapojensa ja tuh- din partansa vuoksi kutsuttiin – poikansa uppiniskaisuuteen kyllästyneenä tuonut heidät tänne perimmäiselle salopalstal- leen jossa ei ollut aariakaan sulaa peltoa. Vain vähäinen suo- niitty, jonka niittyvillat ja vihviläät hän kesä kesän jälkeen oli kantanut takkavitsalla pielekseen. Niillä ei liikoja lehmät he- runeet. Ensimmäisen talvensa he olivat kituuttaneet savusau- nassa vettä tirsuavia silmiään pyyhkien, esikoinen tikehtyäk- seen yskien. Seuraavana kesänä mies oli rakentanut pirtin se- kä raivannut kirveen ja kuokan kanssa peltoa laiha selkä hies- tä höyryten. Kun toiset paljonkin raavaammat miehet olivat saaneet kyllikseen kaksi kolme aaria kuokittuaan, oli Uuno päivää ja voimiaan viruttamalla kuokkinut neljä, jopa viisi- kin aaria päivässä. Niinpä sitten olikin raskas kiireinen raa- danta riistänyt perheenpään rinnasta jo alkuaankin kituliaa- na lepattaneen lämmön. Sen sijaan jo syntymälahjaksi saatu luonteen pippurimaisuus oli kasvanut kilpaa lapsikatraan si-
kiämisen kanssa ja, emäntä huoahti raskaasti, tehnyt elämästä toisin ajoin lähes maanpäällisen helvetin.
Raskaasti puuskuttava tavarajunan veturi kiskoi perässään radalla ohi vilistäviä, loppumattomalta tuntuvia tavaravaunu- ja ja havahdutti emännän mietteistään. Työntäyteistä oli tä- hänastinen elämä ollut. Tuossa kulkivat nenän editse kyydit puoleen ja toiseen, mutta aniharvoin hänellä oli ollut tilaisuut- ta irtaantua töistä ja nousta junaan matkustaakseen jonnekin.
Vaikka nuorempana kovasti mieli tekikin. Kun noillekin ase- mille virui tuota matkaa, sillä pahaksi onneksi tämä tila sattui olemaan juuri keskellä pitkää asemaväliä.
Viimeisten tavaravaunujen vilistessä puitten taakse tart- tui emännän harhailevaan katseeseen muutakin liikettä. Mie- het ajoivat hevosella pitkin kontteisia kujosia metsästä kotiin.
Manne topakasti ohjastaen, Antti ja Uuno kuin varjoina hä- nen takanaan istuen poikittain puun päällä, jonka latva vii- potti koholla vain tien töyssyissä joskus kuuraa hipaisten. Tu- van rappujen edessä hevonen pysähtyi. Manne ja Antti kan- toivat puun tupaan, jonne isäntäkin ensin reen kaustosta kir- veen kainaloonsa kurkotettuaan näkyi astuvan. – Jalaskoivu, emäntä sydänalaansa kouraisten huokasi. – Neun eissä tuas ne jokasyksyset ätäkät jalaksenpainamiset.
Nostettuaan silppukorin syliinsä hän tunsi sydämensä al- la vähäisen, tuskin tajuttavan liikahduksen. Hänen kymmenes lapsensa. Lähes loputtomalta tuntuviin synnytyksiinsä tuskas- tuneena hän painalsi silppukoria vatsaansa vasten, mutta sen ehtimättä edes kipeää tehdä hän pudotti äkkiä korin maahan.
– Herraisä... vaivasekshan mie lapsrukan... Varoen enää satuttamasta itseään hän irrotti karjatakkinsa kankaisen vyö- nauhan, sitoi sen korin sankoihin siten, ettei kori vetäessä päässyt leviämään ja alkoi kiskoa taakkaa perässään tallille päin.
– Siinon, hän sanoi tallipihalla hevosta riisuville pojilleen.
– Eikös nuosta appeen uamuu iltoo suanek. Mie puoskiin kan-
sa jauhoo rumpusin. Mie lähen tästä Martan kaveriks lypsy- len. Näky sekii jo mehästä tulevan.
Tuvassa isäntä veisteli ähkien sileätuohisen jalaskoivun ja työnsi hautumaan suureen kiviuuniin, jonne jalas mahtui lähes puoliväliin saakka. Muun perheen palatessa karjatöiltä vedettiin höyryävä jalas tohinalla uunista ja kiilattiin tiukas- ti vanhan, puisen painimen silmään, josta jalaksen levätessä lattiaa vasten myös alkupainaminen suoritettiin.
– Se naru siitä. Työnnä rutakammin!
Antti oli talon poikalapsista toiseksi vanhin. Vastoin koo- kasta ja rehevää Mannea hän oli laihankuikea ja ynseän toti- nen vaikuttaen melkein nälkää nähneen hintelältä. Täysin il- meettömänä hän tapasi työntää jalaskoivun alle köyden, jota isäntä kiristi sitä mukaa kuin jalas painui. Vahvemmat, arvon- sa tuntevat miehet eivät niin vähäpätöiseen työhön vaivautu- neet, eikä Antilla jalas hievahtanutkaan yhdellä kädellä. Hän sai ponnistaa kaikkensa, jotta se nousi kahdellakaan, jolloin jonkun olisi pitänyt työntää pahlosta tehty jakkara selälleen jalaksen alle, jonka vierestä vetonaru juoksi. Jakkaran laitta- jaa ei ollut, ja kun Antti irrotti oikean kätensä työntääkseen köyden, muljahti jalas vasemmasta kädestä jysähtäen lattial- le.
– On siinä kunnon kitale, ärisi isäntä halveksien. – Ai- kainen mies kohta eikä jalaksen nostajoo. Mite hiän henkesä elättänöö.
– Kyllä se poika vielä elättää henkesä siinä missä muut- tiik, puolsi Anttia vellipataa hämmentävä emäntä. – Kuha en- si kasvaa.
– Kasvaa, isäntä narisi. – Paskoo kasvaa. Manne tuon ikä- senä siitänähen... Tästä huluvatun kihniäisestä mihinkää ouk.
Seuraavalla nostolla työnsi emäntä jakkaran jalaksen alle, ja kun köysi näin alkoi luistaa, pyöräytti isäntä sen kätensä ympärille, painoi toisella tukevasti paininta ja alkoi kiskoa.
Kun jalas Mannen takaa ohjaillessa painui lähes puoleen
väliin sevän kaarta, ja kun se näin lyhennyttyään näytti mah- tuvan savun tummentaman laipion alle, kietaisi isäntä köyden siten, ettei jalas päässyt enää oikenemaan ja yhdessä miehet käänsivät jalaksen painimineen päivineen päinvastoin.
– Tuos tänne se... Ääh... tähä... tänne... tuohon!
Sanoillaan isäntä tarkoitti tupakkapölkkyä, joka perintei- sen työjärjestyksen mukaan vaihdettiin jalaksen yläpuolelle kääntämisen jälkeen jakkaran tilalle painimen alle. Yrjö jys- kytteli peremmällä tupaa kirveellä rutikuivia haisevia kessu- ja niska kyyryssä selin painajiin eikä tajunnut ensinkään, että hänestä olisi kysymys.
– Tuok saatanan tolovana se tänne!
Pojan pörröinen runsashiuksinen pää kääntyi hitaasti.
Mustat silmät vilkaisivat ilmeettöminä isää, sillä kirveen jys- käessä hän ei vieläkään kuullut mitä hänelle sanottiin. Kiirei- sen isän jalat vatkasivat vimmatusti lattiaa, kun hän tulistu- neena huusi:
– Tänne tänne... tuo tähän se pölökky! Voi voi, sitä tulise vietävän äimee! Tuok tänne se pölökky! Tänne... tähä... tuo- hon!
Hätääntynyt poika viskasi kirveen lattialle ja tarttui sy- lin pölkkyyn, joka oli paksu, painava ja melkein yhtä pitkä kuin kantajakin. Talon perinteisiin kuului, että isännän tu- pakat hakkasi se pojista, josta ei vaativampaan työhön ol- lut. Näin oli Yrjö pienuudestaan huolimatta jo monta vuotta suorittanut tämän lapselle vastenmielisen pahanhajuisen työn.
Ärtti isä veti tohkeissaan alahuulensa suuhun niin syvälle, et- tä partakarvat kutkuttivat kitalakea, pullautti huulensa äkkiä ulos ja huusi:
– Se huluvatun vietävän tomppel! Kuaja... mätä ne tupa- kat muaha... seulalen... paperilen... sinne lattiile! Voi voii, sitä tulisen ompelemoo, kun mie tässä hyvästi persukkeillees!
Jälleen hylkäsi emäntä nöyrästi vellinkeiton ja ehätti Yr- jölle avuksi. Hän levautti sanomalehden lattialle, laittoi ajan
patinoiman tuohisen tupakkaseulan lehden päälle ja suhahti:
– Kuaja tuohon ja ala seuluu. Mitee sie täysineen sinne.
Neuvon mukaan Yrjö vipusi pölkyn poikittain polviensa päälle tyhjentãäkseen kahan seulaan, mutta juuri kun tupa- kat alkoivat valua, luiskahtikin raskas pölkky käsistä ja kessut roiskuivat ympäri lattiaa.
– Sitä tulise äimee minkä...
Parilla sähäkällä harppauksella isäntä säntäsi tuvan peril- le, tarttui poikansa tukkapäähän ja tempasi koholle. Säälimät- tömät kädet jauhoivat hiuksia. Ne nyhtivät, kourivat ja punoi- vat päätä niin suurissa kaarissa kuin pojan jäykät niskat sen suinkin sallivat. Munaskuitaan myöten pelästynyt poika tun- si, miten isän tylyt hikiset sormet vääntelivät ja puristelivat kasvoja, hakkasivat viimein leukaan altapäin äkäisesti rum- muttaen kunnes yhä kasvava viha työnsi mielestä pelon ja hän huusi lyöntien välissä käheästi: – Elä... elä... ukko... perkele...
tapak!
– Kyllä pitää olla hupsu äijä, tuhahti Laina rukkinsa takaa, omia lapsiaan tuolleen hakkaa. Eihän nuo tuonikäiset vielä älyä, eivätkä jaksa lentää kun pyssyn suusta.
Isäntä vilkaisi vanhinta tytärtään syrjäsilmällä kuin sivu- mennen, mutta marisi sitäkin voimallisemmin Yrjölle:
– Saakurannii työvout mitä... Kummie tässä hyvästi vete- len... Keree ne tupakat ja paikala. Joka sikkare!
Emäntä kaatoi pölkkyyn jääneet tupakanrippeet seulaan ja raahasi tyhjän pölkyn painimen luokse. Sinne palasi isän- täkin, vaikka kääntyikin rumaa poikaansa kyräten vähän vä- liä.
– Saatananko äimii heistä kaikista... Vaikka heitois toista tusinoo, ni sen viisaampoo. Tollottaat kahtuu ku mitkähää...
Sevästä lähes metrin pituudelta oli jaluspuu veistetty riit- tävän ohueksi ja se painuikin hyvin. Sitten veistos äkkiä jyrk- keni. Antin ja isännän voimat eivät riittäneet painamiseen ja tämä murahti tytöille: – Tulukoos painamaan sieltä!
Kaksostyttäret lukivat pöydän takana läksyjään, kun taas Laina ja Martta istuivat uuninvieruspenkillä käsitöitä tehden.
Laina kehräsi ja Martta karstasi hahtuvia. Laina pysäytti ruk- kinsa ja kehoitti Marttaa: – Mee sinä kaksosten kanssa.
– Tuota... etkös sitä sie meinoo lähtii?
– Phyh... en. Jos ette saane painetuksi yhtä jalasta minut- takin niin antaa olla painamatta.
Kolmen tyttären avuksitulo auttoikin painamista jonkin verran. Anttia pitempänä Martan kädet yltivät jalaksen päälle ylempää, kun taas Toini ja Terttu keikkuivat keskenkasvuisen pyöreine vatsoineen jalaksen tyvipuolen päällä. Isäntä kiristi vetoköyttä ja ähkyi tahdiksi: – ...äh... ääh! Tyttöjen kireät pal- mikot heilahtivat, vatsat latistuivat leveiksi jalasta vasten ja verevät suut ähkivät: – Yh... yh... yyh! Kun jalas suoraa kohti paksuni lisää, ei se painunut tälläkään joukolla.
– Eikö se yks hyväkäs sieltä osook!
Laina kohosi rukin takaa viivyttelemättä. Yli kolme vuot- ta hän oli palvellut Joensuussa liikeapulaisena ja oli tutustu- nut komeaan nuoreen rakennusmestariin. Kihloissa he eivät vielä olleet, mutta naimisiinmeno Pertin kanssa oli kuitenkin jo päätetty asia. Kotiinsa hän oli tullut valmistelemaan ka- pioitaan. Täsmällisine myymäläapulaisen puheineen ja siis- teine asuineen hän oli muuhun resuiseen joukkoon nähden kuin vieraasta maanosasta ilmestynyt.
– Mitee se siinä hölömöttää.
Lainan tyttömäisen pyöreä leuka kohosi napakasti. Jo vuosia kauppiasisäntänsä hillittyyn kohteluun tottuneena oman isän hermostunut, jyrkkä komentaminen loukkasi hän- tä. Hän käännähti niskojaan nakellen, ja hänen hyvin kehit- tyneet lantionsa keinuivat tyynen ärsyttävinä soukan hameen alla, kun hän sivulleen vilkaisematta asteli eteisen kautta pie- neen kamariinsa.
Isäntä seurasi hänen menoaan palavin silmin hädin tus- kin pidättyen päälle karkaamasta. Sitten hän tarkasti jalasta,
ja kun se oli painuakseen liian paksu, hän peruutti sen paini- mesta ja veisti ohuemmaksi.
Kun jalaksenpainamista veistämisen jälkeen ruvettiin jat- kamaan, livahti Yrjö huomaamatta ovesta ulos. Ennalta mää- rätyn työnjaon mukaan olisi hänen jalaksenpainamispäivinä koulusta palattuaan pitänyt tuoda liiteristä painimen panta tis- kiammeeseen likoamaan. Tänään se oli silpunhakkuun vuoksi unohtunut, ja poika viiletti tukka suorana pihan poikki liite- riin, jossa työnsi pannan puseronsa alle piiloon, livahti oven raosta tupaan ja konttasi empimättä ovensuupöydän alle, mis- sä suuri tiskiamme oli ja työnsi pannan likaveteen.
– Näh näh... elähää... Taijja ihan keskelä. Lyöhän sitä.
Kun jalaksen painamisessa oli pienikin tauko, siirtyivät tyttäret heti Mannen ympärille, jonka kookas olemus tuntui kipakkaa isää turvallisemmalta. Näin he tulivat Mannen kir- veen esteeksi, ja tämä komensi kiireisena:
– Mänkees vähä etemmä siitä. Nii lähelen telläätyyt, jottei kirves sovi heilahtamaan. Lyö tässä sitä.
Jälleen nytkyttivät vähävoimaiset jalaksenpainajat pitkin jalasta suurimmasta pienimpään. Yrjö ja jopa kansakouluaan aloitteleva Siirikin oli komennettu apuun. Lapsista nuorin, Väinö, nakotti tuvan perillä lattialla käpyjään lajitellen. Muu- tamasta ikävuodestaan huolimatta se tajusi, ettei ollut järin terveellistä tupata nokkaansa sinne, missä miehet touhusivat.
– Nä nä... katotaahaan välillä... Hyvihän tuo paukkuu.
Taispas sattuu juutas hasakkoo puuta, vaikka ehän mie mi- tää rojokoivuu ollu ottavinaan... Eipäs, eipäs taijjak pahkei- nen painuu, vaikkon tämmönen joukko. Tulukoohan tännemä sieltä... eihä se tyveltä nykyttäminen mitä toinna... No no, sii- tä ku painatta... ja painookii vähä rutakammin kunmie sanon.
Mitee se tyhjä nahuuminen velevottaa.
Jälleen jalas natisi ja napsoi mutta painui kuitenkin niin paljon, että Martta ylettyi päälle aivan isänsä vierestä. Tämä ähki ponnekkaasti tahtia, ja kun kerrankin sattui joukon ny-
käys yhtäaikaa, rusahti jalas ilkeästi ja sevän jyrkimmän tait- teen kohdalta irtosi sälö.
– Voi tulisen perkeleen ammuttava minkä tek!
Isännän katkera kiljaisu ilmaisi yhtä suunnatonta petty- mystä kuin jos hänen työllä ja tuskalla hankkimansa melkoi- nen omaisuus olisi simahtanut sälön myötä viimeistä penniä myöten. Säikähtynyt lapsilauma perääntyi silmät seisoen, kä- det koholle jäykistyneinä. Vain rohkeampi Martta teki poik- keuksen. Hän nytkytteli rauhallisena jalasta, ja kun se ei pai- nunut kovinkaan helposti, hän tokaisi vähätellen:
– Eihän tämä mitä poikki ouk. Pien sälö vuan irtos. Tuo- mosen tautta aikaisen miehen kiljuu.
– Siehä se huluvatun ammuttava sen katkasittii! Laputat- ko sie siitä. Sitä tulisen saatanan äimee, ku ei siitä käsiisä...
Isäntä tempasi käteensä lastun, jolla tapasi sivaltaa Mart- taa, mutta sisukas tyttö oli nopeampi. Hän kiskaisi lastun it- selleen ja sivalsi siekailematta isäänsä takamuksille.
– Nyt sie perkele vasta vihoviimesen pahatekos teit!
Isäntä sieppasi lattialta uuden lastun. Tällä kertaa hän ei ehtinyt kunnolla oikaista selkäänsä, kun lastu oli jälleen sähä- källä tytöllä ja lensi läsähtäen penkin alle. Samaten kävi paril- le seuraavallekin lastulle. Nyt isäntä riuhtaisi tyttönsä kädes- tä, tanssitti suuren ylivoimansa turvin itsensä ympäri ja läi- mäytteli vielä kerran käteen saamallaan lastulla tyttöä paka- roille ja kintuille. Martan onneksi leveä taipuisa lastu ei teh- nyt kovinkaan kipeää ja hän huusi lyöntien välissä uhitellen:
– Lyö... lyök ukko...! Perak... tapa jären... jos sisus pitää!
– Jaiii, jaii jaiii... huluvatunniik perkeleen työvout!
Tuottamatta suurtakaan kipua silpoontui lastu hakatessa pieniksi sälöiksi, ja isäntä sysäsi Martan tuvan perille. Tämä piti nytkin varansa. Hän jarrutti nopeasti, pyörähti pikisilmät leimuten ympäri ja singautti ivallisena.
– Vielähän tuo kuitennii henk jäi, vaikka sitähän sie!
Vasta nyt nousi itku pippurisen tytön kirkkaisiin silmiin.
Enemmän tosin nytkin kiukusta kuin kivusta ja pää painuksis- sa hän laahusti tuvan perälle ja viskautui vatsalleen sänkyyn.
Isäntä tuijotti tytärtään myrtyneenä. Kurkkuaan myöten täynnä itsesääliä hän lopulta kääntyi ja puheli vilpittömän hai- keana: – No, kehen heistä kaikista nuon syvämmikkyy tul- loon, niinku tuostaa havukasta... Vaikka kuin heitä koitteleis neuvvuu ja kasvattoo, ni vastaan vua karhataan. Ethä sitä nyt siekää ihan tuomonen, vaikka tavallisen epattoha sitä siekii out.
Viimeinen lause oli tarkoitettu emännälle, joka lieden ää- ressä vastasi pää painuksissa: – Kehehään... tosiaan.
– Missee se vielä pantakii... Tuos tänne se!
Yrjö livahti jalaksen takaa kärppänä tiskiammeelle. Hä- nen kauhukseen kuiva panta kellui kuin ilkkuen tiskiveden päällä ja kopaisu siihen riitti ilmaisemaan, ettei se ollut ylä- osaltaan edes kastunut, saati lionnut. – Nyt se isä... Pelästynyt poika ei tohtinut jatkaa ajatusta tämän pitemmälle, vaan tyrk- käsi pannan tiskiammeeseen ja hieroi ruoantähteistä koostu- neeseen niljaiseen sakkaan. Sitten hän nosti pannan varoen ja työnsi isänsä käteen. Siinä roikkui niljaisia perunanhituja.
– Missee seun tään tämmöseks ryvetelly! Saakuran pura.
– Ti-ti-tiskassaha se... Si-sielähä se muilonniik.
Isäntä nakkasi pannan ja säntäsi jälleen Yrjön kimppuun, mutta poika oli tällä kertaa vikkelämpi. Hän karkasi ovesta ja kiiti melkeinpä lentäen läpi kuuraisen pihan liiteriä kohti.
Säästäväisyyssyistä sen peräseinän kaksi alinta hirttä oli ra- kentaessa jätetty paikoilleen panematta. Poika livahti kärppä- nä raosta ja jätti ällistyneen isänsä manailemaan katkerana lii- terin puolelle. Vasta turvallisen syvälle metsään pinkaistuaan hän pysähtyi katsomaan taakseen.
– Senniik perkeleen ukon turvakko!
Jo hetken kuluttua alkoi vähissä vaatteissa olevaa metsäs- sä paleltaa ja kyynelet kihosivat pakostakin silmiin. Hieroes-
saan tuskitellen itseään, että pysyisi edes siedettävän lämpi- mänä hän piti vieläkin silmällä mahdollista takaa-ajajaa, mut- ta kun sitä ei hetkeen kuulunut, hän sietämättömän kylmän pakottamana puraisi pelkonsa ja viiletti pimeän turvin kohti alempana häämöttävää karjasuojaa.
Tällä välin painettiin jalas tuvassa lopullisesti. Panta kes- ti kuivanakin, eikä isännän auttanut muu kuin ryhtyä vaisuin ilmein tutkimaan sepää sälön kohdalta. Pöytälamppu kädessä hän tarkasteli jalasta vähä vähältä lauhtuen.
– Taitaahan tässä pahkeisessa tätä paksuutta vaikka miten olla. Hoouuu... ohan tässä lujoo melekein par tuumoo ja puol- liitoista riittäs. Katohan vaikka siekii, hän kehotti Mannea.
– Ohan tässä jären... hyh, jumalauta! Manne tokaisi.
– Sitähän miekii, isäntä jatkoi. – Mie tuanon semmosta hätee sain nähä ihan joutavan tautta. Hieno tuo sälö ja kun ihan pinnottaan kulukoo, ni täänhä suap revästä vaikka pai- kala irti. Pieppäs poika, tuota lamppuu, mie silipasen tään pois... Hyvästihän tuo läks. Suap verkon kalavosimii... Sii- nä on pojalen... heh! hän tyrkkäsi sälön Antille. – Tiek ka- lavosimii kuhan kuivaa ja kävyhän siitä suap kansa. Näytäs tänne se vielä...! Tuosta kun katkaset poikki, ni suat toises- ta piästä hyvän kävyn ja toisesta kalavosimii vaikka parittain tehnet. Suat oman verkonkutiin alottoo... Elä, elä, perkulet- ta vielä katkase! Kuhan kuivaa. Kuori nyt vuan ja viek uuni- len... pistä johonniik rakoon... Heh heh heh... Mie tosissaan jo tuanon arvelin, jotta pilolehan se män koko jalas. Van kan- sa mitä, hyvähän tästä tuloo. Nii on tasasesti painuna, jotta ei ouk mistää kohti ies pahemmin lyhnähtänäkää... Jären on hy- vä jalas. Ku sais tämmösen toisennii, ni pätispä rek tehäk. Voi voiii... heh heh heh... Kaikenlaista hätee se tämä imeiskurja suap tässä mualimassa kärsii ihan jopojoutavan tautta, niinku miekii tuanon, heh heh heh yh yyh y y yyyyyh...
Pahimman itkunpuuskan mentyä ohi vääntäytyi Martta sängyn reunalle istumaan. Vuoteen reuna oli korkea ja kun
ohut patja veti takamuksen syvälle sänkyyn ripottivat tytön solakat sääret kauniin avuttomina. Hieman vinoine pikisilmi- neen ja hartioille kihartuvine sinisenmustine hiuksineen hä- nestä oli pikku hiljaa kehittymässä kaunotar. Isännän lopet- taessa yksinpuheluaan ja nauraessa mutistui tytön verevä suu myrkyllisiin juonteisiin ja hän kuiski niin ivallisen halveksi- vasti kuin suinkin osasi:
– Mokomakii Tolovanen... Elä halavatun käkkänä luulek- kaa, jotta sie minuu pitkään komentelet... ja perat. Miehän lä- hen tästä kaupuntiin... Suat olla ihan ukko vissi, jotta miehän lähen. Tähän mie en siun tyrkittäväks aikoo jiäk. Mokoma- kii To... lo... va... nen. Uuuno Tolovanen. Uuno... uuunooo!
Oikein sittä kolomela ja nii halavatun pitkälä uuula.
Kun isännän nauraminen vieläkin rehevöityi virnisteli tyt- tö hämärästä nurkasta entistä julkeammin ja kuiski niin kovaa kuin suinkin uskalsi:
– Iivana... meijän äkänen isä iivana! Iivana, iivana, iivana!
Miehet nostivat jalaksen uunille piisiä vasten ja koului- käiset lakasivat lastut. Kyynelpisarat silmännurkissa kiehuen auttoi Martta äitiään ruoan laittamisessa, haukkasi haluttoma- na pöydässä mautonta kukonkuorta ja lusikoi päälle löysää ohravelliä. – Jos mie tästä helevetin hulluinhuoneesta vielä kerran piäsen, ni takasihan en tähän pihaan enee tule. En sittä vaikka ois mikä.
– Ääh... mitee se sitä tohlovaa... kähjiäinen.
Talon pitkässä pöydässä nakotti voiasetti vain isännän puoleisessa päässä. Vaikka navetassa ammui toistakymmen- tä lypsävää ja vaikkei voinmyynti emännän perintöosuuden saamisen ja muutaman onnistuneen maanoston jälkeen ollut- kaan enää yhtä merkityksellinen tekijä talonpidossa kuin en- sivuosina, vahtasi isännän säälimätön katse haukkana voiaset- tia ja kukon parhaita lihapaloja. Jalas ei ollut Antilla kunnolla noussut, ja kostoksi huonoudestaan hänen piti haikein mie- lin pudottaa veitsen kärkeen kaluamansa voisikkare takaisin
asetille. Manne sen sijaan lohkaisi voita ronskisti puolihuo- limattomaan tyyliinsä, sipaisi rennosti palaselleen ja hotkaisi suuhunsa.
– Kehnuukos tästä siälii härännykimästä... hyh!
Isäntä vilkaisi aikamiespoikaansa tuikeana, mutta tämän roteva olemus ja paskat mie veisoon ilme pakotti hänet nie- lemään harminsa ja tovin kuluttua hän kuin korvaukseksi äs- keisestä siirsi kukon surkeimman lihasipareen Antin puolelle ja murahti:
– Ota tuo tuosta... heh.
Lokakuinen ilta vaihtui vähitellen yöksi, ja viimeisenä emän- täkin ehti kevyeen unenhorteeseen, kun hän äkkiä kuin sisäi- sestä sysäyksestä häpsähti valveille. Vuosikymmenien tottu- muksesta hän heti herättyään alkoi lukea lapsiaan vanhim- masta nuorimpaan muistutellen samalla, missä oli kenetkin viimeksi nähnyt. – Herraisä siunoomaa, Yrjöhä seul poikessa.
Ei sitä ollu poikoo iltasila ruokapöyvässä enempää kun mua- takkaa mänemässä... Siunoo ja varjele, sehä isäsä ajo pojan pellolen ja ovet olivat kiinni.
Hän hivuttautui varovasti sängystä, ettei selällään kuor- saava mies heräisi ja kopeloi vuoteen alta jalkoihinsa vanhat tallukkaat. Varoen aiheuttamasta pienintäkään melua hän ve- täisi karjatakin hartioilleen, sytytti lyhdyn ovensuussa ja hiipi ulos.
Yötä kohti pakkanen oli kiristynyt. Ylhäällä loisti kirkas tähtitaivas, ja jalkojen alla rasahteli kuurainen pihanurmi.
Poikaa ei löytynyt liiteristä, jonka emäntä ensimmäisenä tarkasti. Aittojen ovet olivat kaikki lukossa, samoin saunan, tallin ja navetan ovet salpa päällä. Viluinen emäntä laahusti navetalta tallin päätyyn ja kohotti lyhtyä kohti korkeuksissa häämöttävää vintin luukkua.
– Yrjö... Yrjöö! Outko sie sielä? Tulek pois sieltä .. tiälä on vuan äitis... Ei siulen tehäk mitää pahoo, suat siitänähen
laskeutuu alas ihan pelekeemätäk.
Vintistä ei kuulunut yhtään mitään ja emäntä puheli al- haalla harmistuneena: – No, mihinkää se poika katos, van muannoonko hiän heinissä nii sikeesti, jottei kuule... On se sekii ukon vaihokas, ajakka eto elävä pimiiseen pelekeemää ja kylymämään. Yrjö... Yrjööö! Tulekkas jo pois sieltä... Yr- jööö!
Kun huutoon ei tullut nytkään vastausta, kiipesi emäntä lyhtyineen pitkin kiikkeriä tikkaita tallin vintille. Sieltähän suuren etsinnän jälkeen poika löytyi, syvälle heiniin kaivau- tuneena. Kuumat kyynelet herahtivat helpottuneen emännän silmiin, kun hän kumartui herättämään nukkuvaa.
– Yrjö... Yrjö, nousekkas jo siitä! Elä pelekee yhtää, äitis tässä vuan on. Läksin ehtimää, kun et ollu muata rupiimassa.
Poika pyyhkäisi heinänruvat unisista silmistään.
– Mitee työ miusta... Minuu ois nii nukuttana.
– Nouseha jo pois... Oha se tok muutatoista tuvassa läm- pimän peiton alla kupsottoo.
– Isäpä selekään antaa! parkaisi poika hätäisenä.
– Noo, ouhan jo nyt... Makovaaha se jo isäs. Eikä se enee uamula muista koko asiita. Nouseha ja lähetään tupaan, läm- pimää. Vilu tässä pahkeinen minuukii puisteloo.
Läpi kuuraisen pihamaan tähtien tuikkaessa lempeästi korkeuksista ja viluisen pojan käsi turvallisesti äidin kädes- sä he palasivat tupaan. Ovella emäntä suhahti:
– Onko siula näläkä? Mie tekisin voileivän.
– Eemmie... minuu vuan nukuttaa.
– Kipase vuan sittä sänkyyn ja siunoo ihtes. Mie näytän tulta ja sammutan sittä tämän lyhin.
Kaikki talon kouluikäiset lapset, Toini, Terttu, Yrjö ja Sii- ri, nukkuivat samassa leveässä puusängyssä poikittain. Pääs- tyään vihdoin lähellä puoltayötä sänkyyn ja lämpimään, tun- tui peiton alla lauhkeana leijuva tyttöjen ohravellintuoksuinen pieru viluisesta pojasta suorastaan taivaan mannalta.
Halonteon loputtua ja ilmojen pakastuttua pysyvästi veisteli- vät isäntä ja Manne peltojen taakse kasketulla aholla ratapöl- lejä aamusta iltaan. Martta ja Antti kaatoivat ja ajoivat pöllin pari kerrallaan veistopaikalle. Joskus Manne onnistuessaan veistämään ratapölkyn ihan nappiin, oikaisi selkänsä, kopaut- ti kirveshamaralla liipetin lappeeseen ja mulkaisi isäänsä.
– On sittä muuten ku nokola pyyhkästy!
– Mitäh?
Isäntäkin oikaisi ähkäisten kivistävän selkänsä, mutta is- ki kohta entistä äkäisemmin kirveensä lastuukseen. – Keh- no tuota poikoo milleen voheltaa, hakkoos senniik aikoo, oli- si lähellä seisonut saattanut kuulla hänen mutisevan partansa välistä. Ja kohta kalkkui Mannen kirves samaa tahtia isänsä kanssa.
Kun veistettyjen pihkaa tirsuavien ratapöllien letkarivi pi- teni, ja kun sitten eräänä yönä pyrytti lunta oikein rekikelik- si asti, siirsi isäntä Mannen ajomieheksi ja komensi Martan auttamaan itseään pöllien veistossa. Auliisti tämä antoi kä- teen työvälineet ja tupakkavehkeet, nokesi linjalangan ja pi- nosi tuoreet, pihkaiset lastut. Värjötellessään virttyneissä ta- mineissaan veistopaikalla päivästä toiseen, satoi tai paistoi, vahvistui Martalla ajatus kaupunkiin lähdöstä lopullisesti. – Ja se on sittä aito varmoo, jotta tätähän tyttöö ei toukokuussa enee näilä tanterila näyk. Kukaha sinuu sittä passovaa, hän
ajatteli myrkyllisesti kessusätkää tupruttelevaa isäänsä vil- kaisten. Laina lähtöö kansa. Miehet ajaat hevosii ja nuorem- mat penskat käyvät kouluu. Suat ehtii tultikkus ja kessupussis nuttus taskusta itek... mokomakii Tolovane.
Mannea ei hevosmieheksi siirtyminen tippaakaan harmit- tanut. Puheliaana miehenä häntä orjallinen raataminen lä- hes tuppisuuna jurottavan isänsä kanssa olikin jo harmittanut.
Rantaan ajaissa hänellä sen sijaan oli tilaisuus pieneen hen- gähdystaukoon. Usein hän halko- tai liipettikuorman päällä antautuikin oikein sydämensä pohjasta hoilaamaan.
Liäkäri se sano jotta leikki on tää, jaskatu pililia leikki on tää, kun pyllystä kurkisti jätkän pää, jaskatu pililia poom.
Metsänreunassa ennen veräjää loiveni sammalladon koh- dalta alkanut lasku lyhyeksi tasanteeksi, jossa hevonen vauh- din laantuessa verkkeni takamus huojuen kävelemään. – No- oh, mitäs se tamma siinä! Manne nykäisi tomerasti ohjista. – Anna vuan hölökkäsöö... ääh! ja hevosen hyrähtäessä jälleen juoksemaan hän jatkoi lallatustaan:
Tuokooten ämmät koppa ja rätti, jaskatu pililia koppa ja rätti,
sillä poika tiältä nousoo ja nii helevetin nätti jaskatu pililia poom...
Heti veräjän ohitettua rinne äkisti jyrkkeni ja hevonen al- koi jarruttaa aisat notkuen, takaset sojollaan, niin että jäisten kavioitten kärjistä lumi purkuna suihkusi. Sen hätäinen nopea vilkaisu taakse näytti suorastaan kerjäävän; laita hyvä mies ne jarrut, muuten tässä piru perii.
Kumartuessaan irrottamaan sevästä vitsaksesta punottua pantaa jalaksen alle jarruksi hyräili Manne vieläkin. Hän luot- ti täysin ajotaitoonsa sekä pantaankin, ja siksi toiseksi hänen
mieltään jotenkin kutkutteli rinteen railakas laskeminen kur- veissa heittelevine kuormineen. – Jumalauta, tuola alakurvis- sa rek yhelä jalaksela! Vähääkään kiirehtimättä hän otti pan- nan ja napautti sen sevästä pyörimään jalaksen alle.
Hevosen tarmokkaasta jarruttelusta huolimatta vauhti oli ehtinyt kiihtyä melkoiseksi, ja pieneksi mielihyväkseen Man- ne tunsi äkillisen jarruttavan nykäyksen, kun panta putosi kirskahtaen jalaksen ja maan väliin. Ilo päättyi kuitenkin ly- hyeen, sillä vanha, risoontunut panta alkoi kovan vauhdin vuoksi virua ja rusahti lopullisesti poikki ensimmäiseen ja- laksen kohdalle sattuvaan kivensyrjään.
– Ptruuu, ptruuu...
Mäeltä katsoen tie kierteli rinteessä melko tarkkaan S- kirjainta noudattaen. Jo ylimmäistä mutkaa huristellessa Man- ne aavisti sen väistãmättömän totuuden, ettei nyt melko täy- sillä laukkaava tamma pystyisi hallitsemaan kuormaa alem- massa kurvissa. Silti hän ei yhtään hãtääntynyt. Hevonen oli tottunut rinteitten laskettelija, sillä oli melkeinpä ilmiömäi- nen kyky selvitä kiperistäkin tilanteista itseään särkemättä.
Hän taas voisi hypätä kuormalta alas, vastamaan puolelle, et- tei mitään tuhoisia lipsahduksia sattuisi. Kuorman rytkyessä vauhdilla puoleen ja toiseen hän varmoin ottein sujautti oh- jausperät pöllejä sitovan köyden alle siten, että ne jo pienes- tä nykäyksestä irtoaisivat leukoja repimättä hevosen mukaan.
Sitten hän loikkasi. Lähes samanaikaisesti räsähtivät mäki- vyöt poikki, ja kun viistorinnettä länget kaulalla kiitävä tam- ma tunsi, ettei sitä enää ohjastettu, se aivan kuin valpastui.
Seuraava kaarre lähestyi, sen takana louhikkoinen rinne pu- tosi jyrkästi suolle. Hevonen kohotti päätään, sen kaulaa vas- ten kaatuneet korvat pörhistyivät, ja täsmälleen kahta metriä ennen mutkaa se kohosi äkisti takasilleen ja paiskautui aisat poikki rusahtaen jyrkästi vasemmalle. Reki kuormineen su- hahti tammen ohitse sen kinteriä hipoen, kääntyi sisemmän aisantyngän töytäisystä tien kaartumisen suuntaan, kallistui
jyrkästi ja kierähti ryskyen kuormineen ympäri. Kun Antti hetken kuluttua nuhjasi panta turvallisesti jarruna rinteen alas, raatoi Manne metsästä uusia aisoja. Rysäyksessä oli murtu- nut myös reen oikea jalas, jonka Manne seuraavana yönseu- tuna vaihtoi uuteen isänsä äkeiden silmäysten seuratessa työn edistymistä.
Suurien matikkarysien tekeminen samoin kuin siika- ja lahna- verkkojen kutominen sekä niiden pauloittaminen olivat Tol- vasen isännän talvisten iltojen mielipuuhaa. Reenjalasten pai- naminen sitävastoin ei häntä miellyttänyt. Pitkät illat hän ää- nettömänä istua tokotti pöydän päässä joko verkkoa kutoen, pauloittaen tai paikaten vanhoja verkkoja. Tällä kertaa roikkui hänen edessään harva lahnaverkko. Tottuneesti, sivuilleen vil- kaisematta hän kouraisi pesuvadista juuri sopivaksi lionneen käpryn, oikaisi suoraksi ja antoi tuohisuikaleen kiertyä ver- kon yläpaulan ympärille tiukaksi rullaksi täsmälleen kahden vaaksan päähän edellisestä kohosta. – Vaston toinen lahna- verkko valamistumassa ja ainakii viis siikaverkkoo pitäs ke- ritä kevääseen männessä kutoo. Ja vielon nuokii jalaksenpai- namiset välilä. Kehnoja niitälii pojat myötässä särkööt.
Isännän mielestä pojat – Manne varsinkin – särkivät jos- kus rekiään melkeinpä tahallisesti. Kuin kostoksi tästä hän olikin antanut Mannen kaataa ja veistellä uuden jalaskoivun, mutta kun tämä hautumisen jälkeen jysäytti sen uunista lat- tialle painimen viereen, nousi hänkin sitä painamaan, niin mieltä kaapaiseva kuin työ hänelle olikin. Heti alkajaisiksi hän jauhalsi tukkapäästä Väinöä, joka käpylehmää takaperin kiskoessaan tupsahti vahingossa hänen jalkoihinsa.
– Senkö tulista se siihen...! Ja eikö se yks halavatun äi- mä...
– Mikäs täällä tämmönen temakka on?
Ratavartija Reinikainen, joka sivuansioikseen takoi kylä- läisille pieniä pajatöitä, oli päässyt livahtamaan tupaan talon- väen huomaamatta. Emäntä lapsikatraansa säestämänä huo- ahti kuuluvasti helpotuksesta, kun taas isäntä vieraan äänen kuullessaan pyörähti tyrmistyneenä ympäri. Ratavartija oli kookas, hyväryhtinen ja monitaitoinen mies, josta johtuen isäntä arvosti hänet vähintään kahta kastia itseään korkeam- malle. Iästään ja rikkaudestaan huolimatta hän ei edes rohjen- nut sinutella ratavartijaa vaan tuijotti häpeillen pitkin lattian rakoja.
– Nuoleha mie tässä puoskilen... ku eivät tuotakaa jakkuu.
– Johan tuo poika sellaisella kiireellä, vieras Yrjön jakka- ran retuuttamisen nähdessään ihmetellen sanoi. – Eikähän tuo ole vielä kiilakaan painimen silmässä.
– Kaa, saispa tuo jo tuossa väjälä olla... Mitee sitä tualen vieraalen kuuluu? Kuuluupa toila.
– Mitäpäs tässä. Lähdin vaan katsomaan tätä suurta per- hettäsi. Tahtoo pitkäski venyä illat yksin mökissä istuissa.
– Nii... kaah, oha se. Voipha se olla toila semmostakii, isäntä myönsi. – Vaikka eihän siinä teilä puoskat riesana leku.
Manne navautti ähkäisten kiilan kiinni, viskasi kirveen penkin alle ja tokaisi vierasta tervehtiessään:
– Sie sitä vuan resinala ajoo posottelet. Sie et meikäläisen tavala tarvihe lapikasta toisen eteen tellätä.
– Kun on talosta ajokki, niin ajettavahan sillä on, vastasi vieras hattua naulaan työntäessään.
Emännän kasvot loistivat. Sydän kurkussa hän oli laahus- tanut siitä lähtien, kun näki miesten tuovan päivällä jalaspuun kotiin, ja nythän tuosta hirmutyöstä selvisikin pelkällä säikäh- dyksellä. Tietämättä oikein miten mielihyväänsä purkaa hän kääri ja oikoi esiliinaansa kunnes sai viimein sanotuksi:
– No oikiiseen aikaan se tok kerrannii vieras sattu. Tässä semmonen tarvis miehisestä miehestä.
– Jaa, ettäkö jalasta painamaan?
– Kaa, sitähän myö tässä vähin. Kunnioittamansa vieraan läsnäollessa sai isäntä kenenkään auttamatta jalaksen alle ve- toköyden ja sitä kiskoessaan myönteli leppoisana. – Vaikka kyllähän myö tään vertasen homman omannii joukon kansa suamma. Ei vieraalta herrasvuattiit joutavan tautta likaavu.
– Tämä nyt... arkipuku.
Kun perhe asettui totutuille paikoilleen jalaksen ympärille viittasi Reinikainen Martasta lähtien nuoremmat omiin aska- reihinsa ja sanoi: – Eihän tässä koko revohkaa tarvita. Ja mi- kä jalaksenpainaja tästä Antista, höyhensarjalaisesta. Meehän katso päästä sattuuko meillä ensinkään keskelle ja tule Manne tänne, niin tämähän painuu ihan leikiten.
Hellan perällä lellui sulaa talia kenkien voiteeksi vanhassa kattilassa. Reinikainen kaapaisi lastuun talia ja sipaisi paini- meen köyden kohdalle. Isäntä ihasteli köyttä kiskoessaan:
– Voi pahkeinen, nythän tää juoksoo vaikka miten... Hoo- uuu, eihä tähän paljuu painamista tarvihekkaa... No, kaikki konstit ne tuollaa ratavahila. Enpäs tuota huluvattuu mie ou ennen tokahtina.
Siihen vieras suhkasi ovelasti silmää iskien:
– Etkös sinä isäntä sitä tiedä, vaikka on tämmönen liu- ta perhettäkin, ettei sekään maailman makein ota sujuakseen kunnolla ilman liukastusainetta. Päkittämistä se minun tie- tääkseni on.
Isäntä tuijotti vierasta hölmistyneenä. Päästyään lopulta- kin asiasta rattaille hän ratkesi hihittelemään riemukkaasti.
– Hi hi hi, päkittämistäpä toila... Nii, niihän seun toila se- kii, ku sen jären tavala... No kaikista sie... kaikesta se hiännii ottaa oppii tähännii narunrasvuusee, hi hi hi hi... Suap pah- keisen värtiiselä tuola ratavahila nauroo, jotta ihan mahaan koskoo, heh heh heh yh y yyh yyyyyyh!
Vain Mannea ei vieraan läsnäolo miellyttänyt. Hän oli hy- vää vauhtia kipuamassa ohi isänsä perheen ylimmäksi käski-
jäksi ja jalaksenpainamisseremoniassa oli hänen mielestään vain yksi ainoa hänen arvolleen sopiva tehtävä; katsoa pai- nuiko jalas keskelle paininta. Ja tämän kunnian oli vieraan käskystä Antti riistänyt. Ilmeikäs naama happamana hän kiis- ti:
– Kyllähän ne vuan jos veturinnii pyörät rasvattas, ni mi- tenkähän se mahtas käyvä tuohonnii Repomäilen noustessa?
Mie pahon vuan pelekeen, jotta takasi se rojahtas suolen ko- ko höskä... Ja ihan toisella laijala paininta koko jalas. Antista siitä sen kahtojaks... tolovanasta. Senkö piruu häntä panookaa sinne... hyh!
– Kyllä mie vuan tämän, rohkeni Antti vieraan turvin kiis- tää. Toiset Tolvaset sen sijaan riemuitsivat vieraasta oikein sy- dämensä pohjasta. Yksinpä itse isäntäkin, joka Reinikaisen kotiinsa lähtiessä toivotteli mehevänä:
– Liikutteha vieras tiällää päin kulukiissanu vähä useem- min!
Kaikkein onnellisin oli kuitenkin emäntä, joka muun tohi- nan lisäksi oli tällä kertaa säästynyt mahdolliselta ulosajettu- jen lapsiensa etsimiseltäkin. Vielä nukkumaan mentyäänkin hän risti kiitollisena kätensä ja pyysi Taivaalliselta Isältään il- tarukouksensa lopuksi vakavana:
– ...ja satuta tuo ratavahti jalaksenpainamisiltona tänne usiimman kerran. Ei semmosta hätee ukon kansa muu joukko näkemässä. Eihän tuo tästä kovin etäälä ja kun vielä resinala ajeloo... aamen.
Joukon paljoudesta huolimatta horottivat Tolvasen perä- ja nurkkakamarit pitkät talvet kylmillään, sillä säästyiväthän täl- läkin tavoin monet nalikkapinot vuosien mittaan. Lainan ol- lessa kotosalla tehtiin kuitenkin poikkeus. Jo rippikouluajois- ta lähtien tämä määrätietoinen, kauneudestaan kuulu tyttö ei alistunut nukkumaan tuvassa muun perheen kanssa vaan pi- ti päänsä ja lämmitti itselleen nurkkakamarin vanhempien-
sa marinoista välittämättä. Vain Martan hän joskus salli tulla kumppanikseen. Kuten nytkin.
– Sekö Pekka tuloo tänä päivänä sinuu isältä kysymään?
– Niin. Lainan äänestä kuulsi melkoinen mielihyvä kun hän äitinsä kolkutukseen heränneenä vastasi siskolleen. – Mi- nä meenkin aamujunalle Perttiä vastaan.
– Vai sen poikii. Martta venytteli tilkkutäkin alla raukeana itseään, siveli hyvää vauhtia kehittyviä rintojaan ja kuiskasi yli pimeän huoneen: – Outko sie jo ollut Pekan kansa ihan silleesti?
– Mitenkä silleesti?
– Ihanpa silleesti, jotta...? Nooh, kyllähän sie sen tiijät.
– Mitä sinä oikein tarkoitat?
Martta sormeili kärsimättömänä vatsanpohjansa mustaa, kiharaista tuuheutta. – Ihanpa silleesti, jotta...? Niin no, niin- ku nyt mies ja nainen, kun ne ovat oikein hyvät toisilleen?
– Pyyh... en.
Kysyjä nykertyi peiton alle pettyneenä. Hetken kuluttua hän polvi löysästi sivulla kosketteli klitoristaan kunnes kuu- ma mielihyvä vapisutti lantion seutuja. Huohotustaan pidä- tellen hän kuiskasi sivulleen. – Etkö sie anna Pekan ies... mie tarkotan, jotta silleesti... vaikka hyvin pikkusen... nooh, hy- väillä sieltä?
– Älä nyt hupsuttele, tunteiltaan paljonkin siskoaan vii- leämpänä Laina oli jo melkein tyttöiässä päättänyt olla as- tumatta äitinsä polkuja ja suorastaan opettajamaisesti puheli siskolleen: – Ei miehiin kannata siinä asiassa luottaa. Ei sit tippaakaan. Sehän äidin puheitten mukaan isäkin on ollut rii- atessa kuin sulaa voita, vaikka siitä myöhemmin tommonen pippuri tuli.
– Kuule, Martta kuiskasi hänelle jännittyneenä, tarkotatko sie jotta äit ja isä...? Jottako äit jo ennen vihkimistä...?
Eteisen ovelta kuuluva ensimmäistä käskevämpi kolku- tus katkaisi äkisti tyttöjen keskustelun. Viivyttelemättä Martta
nousi, sytytti pienen pöytätuijun ja alkoi sen niukassa valossa pukeutua.
– Hyi, hyi! hän hutaisi inhoten vaatteitaan. – Kyllä ne nuo navettarytkyt sittä... Ei niitä pyhäuamuna saunan jäläke keh- toos laittoo. Haisoot ku kärpänruato.
Martan lähdettyä Lainakin nousi, haki yöpaitasillaan tu- vasta vettä ja peseytyi huolellisesti. Sitten hän pukeutui puo- lihämärässä kamarissa peilistä itseään vilkuillen ja laskeu- tui pilkkopimeässä haparoiden kotirinteen radalle. – Huh, hän huoahti melko harmistuneesti, ei edes rataa ole aurattu.
Harvojen lumihiutaleiden leijuessa verkalleen savunhar- maalta taivaalta talvista tunnelmaa täydentäen hän pitkän pa- tikkamatkan nostattamin hehkuvin poskin asteli viimein sun- nuntaihiljaiselle vielä aamuhämärälle Hölhön rautatieasemal- le.
– Huomenta tyttö! huikkasi hänelle vanha asemamies le- veästi lyhtypylväästä.
– Huomenta.
– Mikäs se tämän korvenruusun asemalle näin varhain toi? Eihän se tähän aikaan junakaan kaupunkiin mene.
– Kyllä minä sen tiedän.
Pyylevyyttään läähättävä asemamies puhalsi lyhdyn sam- muksiin ja laskeutui muutamat askelmat narskuvalle lumelle.
Peittelemätön ihailu turpeilla kasvoillaan hän alkoi arvailla.
– Se taitaa tytölen sulhanen kaupungista. Kun noin naama puhtaana ja jalansyten vastassa ollaan.
– Phyyh, eikö tänne asemalle muuten saisi.
– Toottakai, toottakai, mie vaan, että eipä sitä ihan asiatta tämmöstä matkaa.
– Ei tämä niin mahdoton matka ole, etteikö muutenkin.
Lainan viimeiset sanat hukkuivat lähestyvän veturin val- taisaan kohuun ja puuskutukseen. Nokisesta piipusta tuprusi savu, sivuventtiilit purkivat sihisevää tulikuumaa höyryä ja
pyörät natisivat kiteisillä kiskoilla viimeiset metrinsä. Siinäpä se seisoikin musta rumilus raskaasti matkasta henkäillen.
– Hei!
– Hei!
– Nooh, siinäpäs se tul korvenruusulen ottaja. Vaikka sitä äsken niin vastaan oltiin.
Rakastuneet eivät piitanneet asemamiehen leveästä vir- nuilusta, vaan Lainan käsi luontevasti Pertin kainalossa he toiveikkaina kirkkain silmin tarpoivat pitkän ratamatkan Tol- vasen kohdalle ja kipusivat ylös samaa kontteikkoa tietä, jota pitkin ratapöllejäkin ajettiin.
– Kuis tästä voidaan kuormien kanssa ajaa, kun on noin jyrkkä tämä rinne? Pertti ihmetteli.
– Ne laittaat pannat jalasten alle.
– Kummoset pannat?
– Tommoset, Laina pyöräytti käsillään ympyrän ilmaan. – Umpinaiset, en minä osaa tarkemmin selittää. Katsotaan niitä, kun mennään kotiin.
– Joo, katsotaan vaan. Tässähän tulee ihan uteliaaksi.
Tallipihalla Pertti tarkasteli tutkien rekiä ja pantoja. Käy- tännön miehenä hän oli jyvällä nopeasti.
– Kyl mää tään nyt tajuan. Mäen päällä nämä pudotetaan sevästä, näin... eikös? Kun reki liukuu eteenpäin, ne menee alle itsestään. Toi tuki, kaplas, vai miksi sitä sanotaan, estää menemästä läpi. Mut täähän on kätevä. Ei tarvii ollenkaan mäkeä hiekottaa.
– Sattuu niitä silti haavereitakin joskus. Vasta se viime vii- kolla Manne kuormineen metsään humautti.
– Älä, se lienee kait toi panta katkennu.
– Manne kun yleensäkin tapaa laskea mäet hurjan rajusti.
Isäntä istui pihanpuoleisen ikkunan pielessä koululaisten tuomaa päivän vanhaa lehteä lukien. Kääntäessään sivua hän sattui vilkaisemaan ikkunasta ja huomasi tulijat. Lukulaseil- la näki tallille hämärästi, joten isäntä otti ne käteensä, työnsi
lehden taakseen pöydälle ja tirkisteli kulmiaan rypistellen ik- kunasta. – Kaah, Perttihä se taitaa... ja meijän tyttöhä se.
Koululaiset sysäsivät kirjansa pöydälle ja kiitivät kurkki- maan tulijoita toisesta ikkunasta, jolloin emäntä äsähti: – Mi- tee ne kaikki havukat ikkunaan lentäät, ettäköhän nuota ke- rinne nähä!
Manne oli tällä kertaa kauppaamassa joulukortteja kylä- läisille, muu aikaisempi joukko puuhasi askareissaan eri puo- lilla tupaa. Kun tulijat kolistelivat eteisessä, pyyhki isäntä huolellisesti tervehtimistä varten kätensä housujen takamuk- siin ja veppasi vanhoissa huovissaan naama loistaen ovelle, sillä rakennusmestarivävy oli hänelle enemmänkin kuin mie- leinen. Äkisti aurinkoiset kasvot kuitenkin jäykistyivät, kun hän suunnattomaksi harmikseen kuuli, miten tulijain askelet kopisivat pitkän eteisen toiseen päähän, vaatekomerosta kuu- lui hetken hiljaista puhelua ja tyttöjen kamarin ovi narahti.
Hän ei enää tavannutkaan peitellä pettymystään. Äkeä katse kiersi ympäri tupaa, mutta kun kaikki oli harmittavan hyvin kohdallaan, lapsetkin koulukirjojensa kimpussa, ei ärähtämi- sen aihetta löytynyt etsimälläkään. Suurin ponnistuksin tyytyi murahtamaan emännälle:
– Määs sano niile, jotta tuloot tupaa.
– Mää itek. Ei tuone liene siula sen pitempi taival ku miu- lakaa.
– Mitee se siinä – monjahta... osook.
Emäntä oli tällä kertaa miehelleen harvinaisen ynseä. Hän ei ollut edes vihjaissut vävyn tulosta niin tärkeänä kuin asian pitikin. Oikeastaan syy olikin Lainassa, joka oli sen kieltänyt.
Manne sotaväessä miehistyttyään ja Laina kaupungissa asut- tuaan olivat päässeet isänsä niskan päälle. Tämän ei huolinut näille suurestikaan ärähtää, kun he kostivat takaisin olemalla ääneti ja sitä isäntä ei kestänyt, niin täydellisen piittaamaton kuin hän nuorempien lastensa suhteen olikin.
Kamarissa Pertti tivasi hämmästyneenä Lainalta:
– Kummostakos tämä nyt oikein? Ennen on aina menty tupaan tervehtimään muu joukko ja varsinkin isäsi. Mites me nyt tänne tultiin?
– Nyt ei mennä... Tai ehkäpä joskus... myöhemmällä.
– Mitä varten?
– Kyllä sen ehdit tietää.
– Mä toin isällesi tuliaisiakin. Käyn mä ainakin ne vie- mässä.
Tuliaisilla Pertti tarkoitti sikareja ja kannua ”virolaista”, jonka oli nimenomaan varannut kosimistilaisuuteen appea varten. Kokeneena hän tiesi, miten rikkaat urakanantajat ja varsinkin tuleva appi olisi käsiteltävä. Hän nousi lähteäkseen, mutta Laina takertui kaulaan naisen ottein.
– Ei ei ei... Älähän nyt hosu.
– Säähän kumma tyttö olet. Ensin kutsut kosiomatkalle ja kun mä tuun et edes anna tavata isääsi.
– Kyllä sä ehdit tämän asian toimittaa. Ei meillä niin kiire.
– Kuulehan tyttö. Nyt sinä kerrot kaiken. Koko sotkun.
Lainan oli suostuttava joskin vastahakoisesti. Katkonaisin sanoin, itseensä kohdistunutta isänsä ärhentelyä melkoisesti liioitellen hän kertoi illasta kun suuren tuvan puolella painet- tiin jalasta. Kuunneltuaan aikansa Pertti hujautti huolettomas- ti:
– Eihän tommosesta huoli ikäänsä jököttää.
– Mitä sitä tulee tämän ikäisille rähjäämään.
Myöhemmin hieman ennen nukkumaanmenoa Laina ar- veli vievänsä Pertin isänsä luokse. Samassa tupsahti Martta kamariin pirteänä touhua täynnä.
– Hei! hän huikkasi Pertille kätensä ojentaen. – Siustapas on tullu ylypii, kun pompit suoraan tänne sakastin puolelen.
Et taija meitä tupaväkii enee tuntiikkaa.
– Kerro mulle mustalainen... Pertti pyöräytti Marttaa muutaman tanssiaskelen, mutta jatkoi nolona: – Laina se mut tänne. Ensimmäisestä ovesta mä muuten olisin.
Martta läimäytti siskoaan olalle.
– Kuulehan, etkö sie meinoo tosissaas Pekkoo tupaan tuu- va?
– En, ainakaan nyt... Antaa isän ensin vähän aikailla.
Martan silmät välähtivät hilpeinä.
– Jassoo... vai sen poikii... Sen mie vuan sanon, jotta miusta se ukko Uuno Tolovanen näytti oleva semmosela tuu- lela, jotta jos ainakii miusta ois kysymys, mie ehtisin jo ens yöks korttierin muualta enkä tämän katon alta.
– Minä sitä vaan en etsi.
Pertti tarttui suostuttelevasti Lainan käteen.
– Lähdetään nyt. Mitä sä suotta isääsi härnäät. Huomasi ikkunasta tulomme. Minusta tämmönen on tavattoman noloa.
Lainan silmät välähtivät taipumattomina. Luontevasti hän solutti kätensä Pertin kaulaan ja esti tämän tupaanlähtöaikeet pienellä hyväilyllä. Martalle hän tokaisi Pertin olan yli:
– Minun puolesta saa moinen ukko vaikka räjähtää. Mulle se ei haittaa yhtikäs mitää.
– Elähän kehu liikoja etukäteen, Martta varoitti. Lähties- sään myöhemmin kamarista hän sanoi ovelta: – Tämän tytön se on lähettävä navettaan, iltatöilen. Meilä ei nuorempii lais- kana syötellä. Eikä siijetä liikoo nirsoiluukaa, ainakaa miulta.
Hei sitten!
– Hei hei!
Isäntä marssi tuvassa kuin kissa pistoksissa. Kerran hän säntäsi papereilleen, tupakoilleen ja vaatteilleen varattuun etukamariinkin. Kun tyttöjen kamarista juuri silloin kuului makea nauru ja päälle vaimeaa kuiskuttelua, hän pyörähti ta- kaisin tupaan ja sanoi emännälle myrkyllisesti:
– Siunko neun kaikki huluvatut... yllytettävä iseesä vas- taan...
– Mää kysy iteltään, ounko mie yllyttänä. Emäntä silmäili miestään rauhallisen halveksivana. – On siinää isä... ja isäntä.
Ensin rähisöö ja perkaa kaikki, sitte ei uskalla sovittelemaan männä. Kaikki pitäs miun valamiiks eteen passata.
– En mie ouk Lainalen mitää sanona.
– Et... enempee kun muulenkaa joukolen.
Heti Pertin tulosta kuultuaan oli emäntä yrittänyt kaikken- sa saadakseen vanhimman tyttärensä suopeammaksi isäänsä kohtaan. Mutta Laina oli ollut jyrkän taipumaton. Huomattu- aan yritystensä toivottomuuden emäntä oli huoahtanut alistu- neesti. – Hyvä isä siunoomaa tuota tyttöö. Mite hänestä tästää vielä selevinnöö.
Kun Martta illan hämärtyessä navettaan lähtiessään sytytti mattolamppuun valon, käänsi kärttyisä isäntä heti niin pienel- le, että kouluikäiset juoksivat ruikuttamaan äidilleen, etteivät nähneet kunnolla lukea. Tämä tuiskahti heille ärtyneesti:
– Mänkee siitä tok ämpyilemää isälleeny. Miehän sitä en kuitenkaa pienentänä.
Isännän äkisti kuohahtava luonto ei kaivannut sen kui- vempia sytykkeitä. Silmät tulena leimuten hän jahoi Toinia, Terttua, Yrjöä ja Siiriä tukasta kahta kerrallaan ja tyrkki hei- dät tuvan perimmäiseen nurkkaan.
– Jaaii, jaaiii, jaaiii... Huluvatunnii perkeleen työvouvvit!
Ei päivällä osanneet... saakuran äimät.
Sitten hän potkaisi koiraa, joka ulisten häntä koipien vä- lissä säntäsi ulos ja kiiti lumi töppösistä tupruten tallin eteen rekien alle. Tuvassa ei tuntunut suureltakaan sunnuntairauhal- ta. Antin kapeat leuat jauhoivat pöydän takana jotain tyhjää, sitten hän nousi ja lähti talliin. Nuoremmat lapset kyyristeli- vät nurkassaan pakahduttavaa, syvältä pursuavaa itkuaan pi- dätellen ja silmät pelkoa kiiluen, joka vain kasvoi, kun näki- vät äitinsä sieppaavan separon jalustalta maitosiivilän ja lyp- sykiulun ja ehättävän ulos. Päästyään kuulomatkan päähän tä- mä huokasi:
– On se tuas ukkorukala syvän kykyllää... Ku ei vua puos- kii vaivaseks perkas. Voi herraisä tok kuitennii.
Emännän lähdettyä tapasi isäntä makuulle. Kuohuva luon- to ei antanut kuitenkaan unenrauhaa. Menetetty rattoisa ru- pattelutuokio pirtulasin ääressä sikaria tuprutellen jurnutti sii- nä määrin mieltä, että hän tuokion kuluttua säntäsi pystyyn ja astua veppasi polvet koukussa etukamariin. Seinän takaa kuuluva rakastuneiden hiljainen puhelu ja hilpeät nauruntirs- kahdukset myllersivät kiihtyneen mielen raivoon asti. Kiuk- kuisesti huuliaan purren hän säntäsi ulos. Liiteristä löytyivät äkkiä naulat ja vasara, jotka käsissään hän palasi puolijuok- sua eteiseen, jossa jostain hetkellisestä mielijohteesta vetäisi oven auki. Martan tullessa aiemmin kamarista oli talon kis- sa luikahtanut tytön jalkojen välistä vaatekomeroon. Nyt se yritti takaisin ulos, mutta nähdessään viiksiensä edessä isän- nän pelätyt tossut, se säikähtäen nykäisi päänsä lapojen väliin ja perääntyi hätäisesti takaperin. Ovi jysähti kiinni nopeam- min. Kissan selkänikamat rusahtivat ilkeästi ja syvältä kur- kusta tunki käheä rääkäisy. Sen tassut nytkähtivät kynnyksellä vain muutaman kerran, kun kiukkuinen potku lennätti velton raadon sulhasen syliin, joka hämmästyneenä kurkisti kamarin oven raosta, mitä eteisessä oli tekeillä.
Yrmeänä silmät vihaa leimuten naulasi isäntä eteisen oven kiinni. Kuudella pitkällä piikillä, jyskyttävin hermostu- nein iskuin. Varmuudeksi hän nykäisi kahvasta ja nyt ei ollut totilasi enää tippaakaan mielessä, kun hän murahteli:
– Et sie saatanan rusettikaula... yhtä saloo pois karkoo...
ku tuanon sinne telläävyt.
Kun isäntä myöhemmin oli iltatarpeillaan pidettiin muun joukon kesken kiireinen neuvottelu Lainan ja Pertin kama- rista päästämiseksi. Tultiin siihen tulokseen, että jonkun oli- si jäätävä eteiseen sanomaan Mannelle, kun tämä palaisi tyt- tökyliltä, että hän irrottamalla ulkoapäin ikkunan vapauttaisi arestilaiset. Martta menosi:
– Nii, kuka vuan jiänöön ja sanonoon. Mie sanon Lain- alen kahtennii kertaa, jotta tuloot tupaan. Mie en heijän tautta
kylymätä porstuussa ihtijään, se on vissi. Syyttävyyt ihtijää, ku eivät uskona.
Kaksosten silmät pyörivät valppaina ja Terttu sanoi:
– En miekää lähe porstuusee. Vaikka mitä sielä. Jos tuvas- sa suap vahtii, mie vahin.
– Eenkä mie lähes, Toini lisäsi.
– Eihää sitä nyt tuvassa, epäsi emäntä tuskastuneena. – Eihä se isäny anna ovissa ravata yölä. Kun männään isänu tultuu pihalen tarpeilleemu, se on yhen jiätävä porstuusee jo tullessa.
Antti vilkaisi halveksien joukkoa lehtensä takaa.
– Voi ku pelekäävät pennut. Mie siitänähe vaikka riihessä yhe yötä.
– Jiäkkii sitten sie, emäntä ilahtui. – Ku et kerran pelekee.
Antin alahuuli lerpahti äkkiä pitkäksi.
– Een mieee... Mitee mie sinne jiän. Ohan tässä muitakii.
Suapha se siitänähe Yrjö jiähä. Mitä tekemistä kuitenkaa.
– Yrjöpä tietysti, Martta toisti. – Eihä se meijän Antti osoo muuta sanuukkaa, kun vuan äit sitä jonnekkii käsköö.
– Mitees hiän miusta joka kohtaan, kerta Yrjökii joutaa.
Neuvottelua johtanut emäntä tyytyi tähän. Luonteeltaan alistuvana hän ei miehelleen enempää kuin vanhemmille po- jilleenkaan pannut kertaakaan tosimielessä vastaan.
Kesken huoliensa oli emäntä ovia sulkiessaan muistanut työntää Yrjölle lämpimiksi Mannen savottaturkin. Se pääl- lään poika käpristeli pitkän eteisen perimmäisessä nurkas- sa. Suuresta turkista huolimatta häntä palelsi. Ja nukuttikin.
Pysyäkseen paremmin valveilla hän hivuttautui turkin liepeet laahaten vaivalloisesti jalkeille. Pelottikin. Onneksi yö ei ollut kovinkaan pimeä. Eteisestä saattoi erottaa kaikki yksityiskoh- dat, joskin hämärästi. Yrjö kipusi polvilleen eteisen pitkälle penkille ja katsoi ikkunasta. Kuun valaisemalla pihalla juok- senteli koira Nalle. Se nuuski portaiden pieliä, juosta vinttasi pihamaan aitan ovelle, mutta kun ei löytänyt suuhun otetta-
vaa, kiersi liiterin kautta takaisin ja istahti rapuille kuono ra- dalle päin. Voi ku uskaltas laskii Nallen porstuusee, Yrjö hai- keana mietti. Sen ku ottas turki sisää, ois paljo lämpimämpi ja muutennii mukavampi. Van ei, sitä ei suanu tehäk. Porstuu ovii ei sua auvasta ennen Mannen tuloo, äit sano. Isäs suattaa kuulla ku ov narisoo, havahtuu siihe ja sittä rähisöö... Rähi- söö, minkähän tautta nuohen isiin pitää aina rähistä? Iivana...
Martta se sano isee iivanaks melekein aina, ku vua isä ei ol- lu kuulemassa. Iivana... se voip olla hyvin ruma sana, ku äit ei antana häne, Toini eikä Tertu sillee sanuu. Varmasti se on ruma sana se iivana. Vaikka kyllä Martta on muute mukava.
Paljo mukavampi ku Manne ja varsinnii ku Antti, joka ei äitin käskemiselä lähtenä minnekkää... Van Marttapa sejos voittas isän, ni miepä oisin ihan varma, jotta isä ei kellenkää rähiseis.
Eikä naulois tyttöin kammarin ovija kiinni. Paha ku Martta ei voita. Vaikka Antin se voittaa, mie oun sen nähny. Suattaa se vielä voittoo isännii, kuha se vähä vahvoo.
Ulkona oli Nalle kyllästynyt hiljaisen pihamaan vartioin- tiin ja juossut jonnekin omille teilleen. Kun Yrjö huomasi Nallen kadonneen hän mietti harmistuneena:
– Missähä hitossa sekii Manne kuhnailloo. Se on sitten kylälä melekein joka ilta, vaikka tietää, mite äit harmitteloo...
Kukaha sielä kylälä näi myöhää valavoo, ku ei jo tule. Uamula se on aikaseen kouluunlähtö ja sittä se nukuttaa. Vaikka kyllä tuo jo nukuttas nyttii.
Rakastuneet loikoivat kamarissa Lainan petillä silmät auki ja otsat mietteliäissä rypyissä. Pertti hieroi vahvaa leukaan- sa Lainan olkapäähän.
– Sanohan jo lopultakin, mite mä täältä pois pääsen. Kun olisi välttämättä oltava huomenna työssä.
– Älä nyt tossa hätääsi halkea.
– Halkea, sä sit... Pois täältä joka tapauksessa on päästävä.
– Kyllä me päästäänkin kunhan aika joutuu. Ja mitä se
hyödyttää lähteä ulos nyt... yöllä. Kun ei ennen aamua kulje yhtään junaa. Pakkaseenko sulla semmonen mielteko?
– Sanoit me. Mitä sä sillä tarkoitit?
– Mää lähden myös... tietysti. Yhtä matkaa.
– Hmmm, mää vain sitä, että voitko sä noin vain kotoasi lähteä?
– Phyyh, ei minua mikään estä... Ainakaan tämän jälkeen.
– Mihin sä kaupungissa aiot mennä?
Lainan sinisilmät räpyttelivät hetken aikaa tiheämmin.
Vuoden vaihteesssa heidän olisi pitänyt mennä vihille ja sii- hen oli enää vajaa kuukausi. Mihinkä muka aiot mennä? hän kertasi mielessään. Kysymystä ei voinut tulkita kuin yhdellä tavalla. Hän vastasi napakasti:
– Töihin.
– Mihin?
– Ei kai se suuremmalti sinulle kuulu... Tai jos sen niin ehdottomasti haluat tietää voin mää sen sanoakin. Mä meen entiseen paikkaani.
– Mää vaan sitä, että se saattaa olla hyvin kyseenalaista...
Pääsy nimittäin.
– Siitä sinun ei tarvii ensinkään huolehtia.
– Mee vaan... Ei se minua heilauta. Mää vaan, että kerran mä olen putiikissa käynyt ja siellä oli paikallasi toinen.
Saatuaan kissanraadon syliinsä oli Pertti pikku hiljaa ryh- tynyt harkitsemaan naimisiinmenoaan tarkemmin. Hitsi, mi- kä hoppu hänellä nuorella miehellä oli kytkeä itseään tällai- seen sotkuun. Kun ei ollut edes omaa asuntoa. Sen hän to- sin saisi, siitä ei ollut epäilystä, mutta kun työt olivat siellä sun täällä, hän ei ollut pitänyt kiirettä sellaisen hankkimisel- la. Kun sai asua vanhempien luona milloin oli tarvis. Pertti oli alun alkaen ihaillut Lainan sopusuhtaisia sääriä, hän hiveli niitä ja nöpösteli mietteissään ohuita, käsinvirkattuja pitsejä tytön alushameen helmassa. Kun käsi hipaisi ylempää, tarttui Laina siihen topakasti.
– Kuule, älä, älä viitsi.
– Mitä... enhän mää ole sulle mitään tehnyt.
– Mä en ole sinun luutturiepusi. En ole ollut, enkä ole nyt- kään.
Laina kiihtyi Pertin mielestä aivan tarpeettomasti ja hän yritti tarkkailla tytön kasvoja pimeässä. Ihmetellen hän sanoi:
– Kummonenkos sääkin vain loppujen lopuksi olet. Mää olenkin katsellut, että te olette kaikki vähän...
– Ei minua pidetä samalla tavalla, kun isä pitää äitiä.
Pertti ällistyi yhä enemmän.
– Kuulehan tyttö! Enhän mää ole sinua komennellut... en- kä pitänyt. Eikä ole mitään aikomustakaan semmoseen.
– Pidä sitten näppisi kurissa... tai raavi omaa takapuoltasi.
Ei minua sieltä yhtään kutita.
Pertti siirtyi äkkiä vuoteen äärimmäiseen reunaan.
– Ja määhän osaan olla ihan miten vain. Sitäpaitsi sun pyynnöstäs mää täällä olen.
– Ja saat mennä poiskin.
– Ikkunatko mä rikon?
– Tee kuten haluat.
– Että sääkin jaksat... ja sitten viitsit.
– Säähän tämän aloitit.
– Sääpäs! Sä...
– Sinä.
– Sääpäs!
– Älä yhtään väkätä...
Yrjö heräsi eteisen nurkassa äkkiä siihen, kun joku huusi.
Kaameaan, koiran itkunsekaista ulvomista muistuttavaan uli- naan, joka nousi ja laski ja laantui viimein matalaan, tuskai- seen vaikerrukseen. Sydän hurjasti takoen poika kavahti is- tualleen. Kauhuissaan hän yritti ampaista tupaan mutta kom- pastui turkin liepeisiin ja nykertyi avuttomana lattialle. Toin- nuttuaan pahimmasta järkytyksestä hän jo muistikin. – Se ol äit. Äit se näk pahoo unta. Joka kerta ku äit näki pahoo unta,
sillo se huuti. Äit se ol nyttii, ei se mikää muu, ku isä kuu- lu kerran tuvassa murahtavan: Äää... ääh... nouse. Mitee se siinä... ouk ulisematak.
– Van minkähän tautta se äit näk myötäsä noita pahoja unii? Oiskoha se sentautta, ku isä sille myötäsä äksys? Ua- musila äit sitte huasto, jotta millo häntä unessa lyötiin, millo kuatu seinä tähe vuor piäle. Ja sillo ku hiän ei piäse karkuu, ni sillon hiän huutaa... Van minkähän tautta se ei isä millonkaa nähny pahoja unii? Ei se varsinkaa huutana äitin tavala. Se suattaakii olla silleen, jotta äksyt, aikaiset miehet eivät mil- loinkaan niäkkää niitä pahoja unii. Niihä se on varmasti, ku ne eivät kerta huuvva.
Yrjön sydän hakkasi vieläkin haljetakseen, kun hän kom- puroi takaisin eteisen penkille. Emännän unissaan ulvominen oli joka ainoan kerran niin kamalaa, että sitä säikãhti jokai- nen. Tuvassa kouluikäiset takertuivat hätäpäissään toisiinsa, ja yksinpä Marttakin, joka ei yleensä vähää hätkähtänyt, tunsi kylmien väreiden juoksevan pitkin selkäpiitään. Yrjöä kuiten- kin lohdutti eteisessä tieto, ettei hän ollut enää talossa ainoa, joka valvoi. – Ku ei vua Manne tulis ennenku isä kerkivää uuvvestaan nukkuuk.
Rauhoituttuaan lisää käpristyi Yrjö mukavammin turkin sisään.
Kahdesta väliseinästä huolimatta kantautui emännän huu- to karmivana nurkkakamariinkin. Pertti sanoi:
– Tuo äitisi elämä on varmaan hyvin kovaa. Näkee usein noita painajaisunia. Tää on mulla kolmas yö täällä teillä ja joka yö hän on huutanut. Kummonen toi isäs oikein äidillees on?
– Piru.
– Sitä mää arvelinkin. Kumma ettei toikaan Manne... Kyl- lä hän mun mielestä voisi hieman isäänsä hillitä.
– Phyyh, Mannen puolesta isä saa vaikka talon nurin kääntää. Jos isä ei hänelle puskuile, niin muista hän vähät vä-
littää.
– Musta taas Manne vaikuttaa oikein varmaotteiselta ja päättävältä.
– On missä on. Riippuu siitä mistä roikkuukin.
Seuraavan kerran tunki kevyen unen läpi Yrjön tajuntaan hä- märä tunne siitä, että suksia kolisteltiin seinää vasten. – Ääh, johan se Manne lopultakii. Samassa kuului ikkunan takaa lu- men narskeen säestämä hilpeä rakkausviisu.
Kaisan kansa me kah... hik... kesken Riihes-sää reuhasimme ja simme Nokiset silimät ne muljahteli kum-me lemmestä jutteliim-me...
Yrjö laskeutui penkiltä, hiipi varovasti ovelle ja avasi haan. Rappujen edessä horjui yllättynyt Manne.
– Ku... ku... kuutako si... sie out vahtimassa?
– Pertti tul illala meilen. Se on Lainan kansa tuola kama- rissa.
– O... olokoot... Eihä se miun hattuu heilauta mi... missee ne ku... kukerteloot.
– Nii va isäpä ku naulas vuatekomeron oven kiinni. Se siun pitäs auvvasta ikkuna, jotta ne sieltä pois pääsis.
Manne tuijotti harittaen nurkkakamarin mustaa ikkunaa leveät kämmenet koholla heiluen ja horjahdellen.
– O... ouk tok siinä hupsimatak. E... eihä se mitä ouk nau- lannuk.
– Ja varmala naulas. Äit käski miun vahtii ja sanuuk siu- len.
– Jo... jo nyt helekkar... E... eikö teistä sittä kukaa... su...
suak nauloo irti... Mi... missä lienööt temmi ja hohtimettii?
Ehän miekää niitä paljain näppösin.
Yrjö osoitteli kädellään kohti liiteriä.
– Kä... käyk hakemassa... Ei mitää valamiiks suahak. Mi...
miunko seus joka kohtaan torvettava... hyh.
Yrjö kipaisi liiteristä työvälineet. Jo Mannen kiskoessa ensimmäistä naulaa ilmestyi ikkunan taakse kaksi yöasuis- ta hahmoa, joille Manne virnisti leveästi ja heilautti kättään.
Hohtimet arveluttavasti ruutua vasten kalisten hän irroitti lo- putkin pokaa kiinnittävät naulat ja kampesi taltalla ikkunan irti. Pertti roikotti kissanraatoa hännästä, heitti sen lumeen ja kuiskasi Mannelle: – Terve sinä vankiraukkojen vapauttaja!
– Terve... terve terve! No no, mistee se ukko teihin nii työ- liity, jo... jotta iha o... oven taakse salapas?
– En mää vaan oikein... Musta tämä vähän kumma juttu.
Pertti yritti kyhätä jotain selityksen tapaista, mutta Laina työnsi hänet pukeutumaan ja sanoi välinpitämättömästi:
– Phyyh, tietäähän tuon isän... hupsun. Mitään sen kum- mempaa tarvitse, kun jo puoli maailmaa nurin kääntää.
– Se... semmostaha se tahtoo olla, ku en vua mie koissa...
Ky... kyllä jumalauta, jos mie satun pihassa olemaan, ni eipä saakel ois naulannu tätä ikkunoo... ei jukoliste.
Pukiessaan ylleen vaatekappaleen toisensa jälkeen puheli Laina ikkunasta katkonaisesti, tuuskahdellen:
– Eihän se tätä ikkunaa naulannutkaan, ovenhan se... Kyl- lä se tuo meidän isä on sitten hupsu... ja äksy. Voi taivas! on siinä vain äidillä tietämistä... Aamusta viidestä ilta kahdek- saan kunhan reuhkasee... Syöttää lehmät ja kantaa vedet suu- relle karjalle... Välillä passaa ukkoaan... Ei rukkasiaan uunilta aikainen mies saa. Nekin joka lähtöön käteen on annettava.
– Ei se ukko hyppyytäkkää sitä hyvi, ku vuan mie kois- sa... Van mi... mikäs karjapaimen tässä miekää, jotta sauvan kanssa vahissa uamusta iltaan.
– Sauvan kanssa tai sauvatta. Sama jytäkkä tuo on meillä päivästä toiseen olitpa sinäkin kotona tai et.
– Kyllä... kyllä mie sentähe vähä kahtona.
– Katsona olen minäkin... surkeinta siinä on vaan se, ettei se kenenkään selkänahkaa säästä.
– Mihis sie out lähössä?
– Kaupunkiin... paikkaan. Minähän en tähän äyskittäväk- si. Ja sen minä sanon, jotta sinun ja Antin olisi lopultakin pidettävä komentoa isälle. Ei yksinkertaisesti antaa juoksut- taa äitiä joka paikkaan eikä hakata nuorempia penskoja. Ei- hän tuo nyt yksi ukko purematta niele kun vaan panette lujat eteen.
Perttikin tuli jälleen ikkunaan musta rusetti tyylikkäästi leuan alla ja muutenkin mallikelpoisen siistissä asussa. Välit- tämättä hitustakaan tilanteen noloudesta hän tuikkasi harmit- tomasti:
– Jaaha, tästäkös sitä nyt paraatiovesta! hän oli kookas vahva mies ja täytti ahtaan ikkuna-aukon kokonaan. – Jos vas- taantulija sattus, niin olispahan siinä ja siinä sopisko ohitta- maan. Jaa... a, mutta teillähän mennäänkin sisään tosta keit- tiön ovesta. Mää olenkin ihmetelly pitkin iltaa, tai yöhän nyt jo on, että kummonenkos talo tämä, kun tästä paraatirapusta ei kukaan kulje.
– Si... sie sitä näyt vuan siitä kuleksiva. Si... sie taijjat olla siks herraskainen, jotta sie et näitä arkirappuja ensinkää.
– Katsoppas kummoset rappuset tässä pääovessa... Näin jyrkät! .
Pertti hypähti rivakasti lumeen ja nosti Lainan ikkunalta.
Hänen kätensä viivähti tytön vyötäröllä kauan, mikä osoit- ti heidän sopineen täysin äskeisen hermojen kireydestä joh- tuneen kinastelunsa. Säpsähtäen Laina huomasi Yrjön, joka värjötteli edelleen viluisena portailla.
– Mitä ihmettä se Yrjö siinä kököttää? Mee ihmeessä si- sään.
– Se... sehä ol saakel tuossa porstuussa vahissa, kun mie...
– Ka kunpa äit sano, jotta ovissa ei suak rahtaatuu. Pitää tulla tupaan Mannen kansa, Yrjö totisena selvitti.
