”Minä oon jollain tavalla halunnu vastustaa tätä kohtaloa”
Identiteetin rakentaminen vapaaehtoistyöstä kerrotuissa kertomuksissa
Mirva Heimola, Helmi Haikarainen Psykologian koulutusohjelma Itä-Suomen yliopisto
Filosofinen tiedekunta
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto / psykologian oppiaine 24.9.2021
Itä-Suomen yliopisto, Filosofinen tiedekunta Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Psykologian oppiaine
Heimola, Mirva A. M.; Haikarainen, Helmi S.: ”Minä oon jollain tavalla halunnu vastustaa tätä kohtaloa”. Identiteetin rakentaminen vapaaehtoistyöstä kerrotuissa kertomuksissa.
Pro gradu -tutkielma, 61 sivua, 2 liitettä (4 sivua) Tutkielman ohjaaja: professori Katri Komulainen Syyskuu 2021
Asiasanat: vapaaehtoistyö, narratiivinen psykologia, identiteetti
Tiivistelmä
Tutkimuksessa tarkasteltiin vapaaehtoistyöhön liittyviä kertomuksia ja identiteetin rakentamista näissä kertomuksissa. Tavoitteena oli laajentaa vapaaehtoistyöstä olemassa olevia käsityksiä ja tuoda esille monipuolisia kuvauksia vapaaehtoistyöstä. Teoreettisena viitekehyksenä
tutkimuksessa toimi narratiivinen psykologia, jonka lisäksi hyödynnettiin erilaisia
vapaaehtoistyön selityksiin liittyviä tutkimuksia sekä altruismiin liittyvää tutkimusta, sillä useissa lähteissä vapaaehtoistyö liitettiin altruismiin. Ilmiötä taustoitettiin myös ikääntymisen
näkökulmasta, koska aineiston henkilöistä suurin osa oli eläkeikäisiä tai lähellä eläkeikää.
Aineisto koostui Itä-Suomen yliopistossa vuosina 2016 ja 2017 toteutetuista Elämänkulun pratkikum -kurssin litteroiduista elämäkertahaastatteluista. Haastattelut eivät liittyneet suoraan vapaaehtoistyöhön, mutta vapaaehtoistyö nousi esiin osassa haastatteluista. Tutkimusta varten luettiin 51 haastattelua, joista 27:stä löytyi tutkimukselle relevanttia ainesta. Analyysin
metodeina käytettiin pienten kertomusten lähestymistapaa sekä Bambergin identiteettiteoriaa.
Haastatteluaineistosta eriteltiin pieniä kertomuksia Labovin ja Waletzkyn suullisen kertomuksen rakennemallin sekä Hermanin prototyyppimallin avulla. Tämän jälkeen kertomuksia lähiluettiin Bambergin kolmen ulottuvuuden identiteettiteorian avulla.
Tutkimuksessa vapaaehtoistyö sai hyvin moninaisia merkityksiä. Vapaaehtoistyön tekemistä perusteltiin kertomuksissa yhtäältä aiempien tutkimusten kanssa samassa linjassa esimerkiksi arvoihin ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvillä syillä. Haastateltavat saattoivat myös rakentaa itselleen uskonnollisen henkilön identiteettiä, jolloin vapaaehtoistyön merkitys osana elämää kietoutui omiin uskonnollisiin lähtökohtiin. Toisaalta tutkimuksessa tuli esiin myös uusia näkökulmia vapaaehtoistyöhön, joista kiinnostavimpina näyttäytyivät poikkeavan identiteetin vastustaminen ja oman koetun puutteellisuuden kompensoiminen. Osa haastateltavista esimerkiksi kompensoi vapaaehtoistyöllä lapsettomuuttaan. Kaiken kaikkiaan tutkimus antoi vapaaehtoistyöstä hyvin laajan kuvan ja osoitti näin osaltaan, että vapaaehtoistyö on perinteistä näkökulmaa laajempi ja monisyisempi ilmiö. Vapaaehtoistyötä voisi tulevaisuudessakin olla kiinnostavaa tutkia tämän tutkimuksen tapaan aineistolla, jossa vapaaehtoistyö ei ole ollut alkuperäisenä aiheena. Näin vältetään vapaaehtoistyön tiukka määrittely ja ennakko-oletusten antaminen haastateltaville.
University of Eastern Finland, Philosophical Faculty School of Educational Sciences and Psychology Institute of Psychology
Heimola, Mirva A. M.; Haikarainen, Helmi S.: ”In a way, I have wanted to object this fate”.
Construction of identity in stories about volunteering.
Master’s thesis, 61 pages, 2 appendixes (4 pages) Supervisor: professor Katri Komulainen
September 2021
Keywords: volunteering, narrative psychology, identity
Abstract
This study focused on stories related to volunteering and on how the identity is constructed in these stories. The objective was to expand the perceptions related to volunteering and introduce diverse descriptions related to volunteering. Narrative psychology offered the broad theoretical framework for this research and various studies related to volunteering were also used. Since altruism was connected to volunteering in multiple studies, research related to altruism was also explored. As most of the interviewed people were retired or close to retirement age, age-related volunteering studies were also used for background.
The research material consisted of transcribed interviews executed on a course called
”Elämänkulun praktikum” (life course praktikum) in the University of Eastern Finland during the years 2016 and 2017. The interviews were not directly related to volunteering but volunteering came up in some of the interviews. 51 interviews were read and 27 of them included relevant information for the study. The methods used in the research were small stories approach and Bamberg’s identity theory. Small stories were extracted from the material using Labov and Waletzky’s oral story’s structure model and Herman’s prototype model. After this, the stories were observed using Bamberg’s three dimensional identity theory.
In the study, volunteering received very diverse meanings. On one hand, volunteering was explained in line with earlier research, for example on reasons related to personal values or social relationships. Interviewed people could also construct an identity of a religious person where volunteering was related do the religious values. On the other hand, the research also introduced new angles to volunteering which of the objection of one’s deviant identity and the compensation for one’s assumed deficiency were particularly interesting. For example, some used volunteering to compensate for not having children. Overall, this study presented a very broad description of volunteering and thus indicated that volunteering is broader and more complex of a phenomenon than traditionally considered. In the future, it may be interesting to do further research on volunteering with a material not originally related to volunteering. This allows a research where interviewed are not presented with a strict definition or other
expectations of volunteering.
1 Johdanto ... 5
2 Teoreettinen tausta ... 6
2.1 Vapaaehtoistyön määritelmä ... 6
2.2 Vapaaehtoistyö ja altruismi ... 9
2.3 Vapaaehtoistyön tekemisen erilaiset selitykset ... 9
2.4 Vapaaehtoistyö ja ikääntyminen ... 12
2.5 Narratiivinen psykologia ... 14
3 Tutkimusongelmat ... 16
4 Aineisto ... 16
5 Menetelmät ja analyysin kulku ... 17
6 Tulokset ... 18
6.1 Vapaaehtoistoiminta omille arvoille perustuvana identiteettinä ... 19
6.2 Vapaaehtoistyö uskonnollisuudelle perustuvana identiteettinä ... 23
6.3 Vapaaehtoistyö yhteisöllisen toimijan identiteetin rakentajana ... 25
6.4 Vapaaehtoistyö ikääntyvän identiteetin rakentajana ... 27
6.5 Vapaaehtoistyö sukupolvikokemuksesta rakentuvana identiteettinä ... 30
6.6 Vapaaehtoistyö vastapainona työlle ... 33
6.7 Vapaaehtoistyö järjestötoimijan identiteetin rakentajana ... 34
6.8 Vapaaehtoistyö velvollisuudentuntoisen identiteetin rakentajana ... 36
6.9 Vapaaehtoistyö semiprofessionaalisen identiteetin rakentajana ... 37
6.10 Vapaaehtoistyö poikkeavan identiteetin vastustamisena ... 39
6.11 Vapaaehtoistyö lapsettoman identiteetin kompensoimisena ... 46
6.12 Vapaaehtoistyöstä kieltäytyvän identiteetin rakentuminen ... 48
7 Pohdinta ... 51
1 Johdanto
Vapaaehtoistyö on monimerkityksellinen ja laaja ilmiö, eikä sille ole yhtä yksiselitteistä
määritelmää. Usein vapaaehtoistyö käsitetään sosiaalista hyvinvointia tuottavaksi toiminnaksi, jota yksilö tekee ilman palkkaa omasta vapaasta tahdostaan. Vapaaehtoistyö voidaan kuitenkin ymmärtää myös laajemmin – sen ei tarvitse olla lähtökohtaisesti auttamista, ja siitä voi saada myös palkkaa. Vapaaehtoistyötä tehdään laajasti aina sosiaali- ja terveysalasta urheilun, uskonnon ja ympäristönsuojelun alueille. Vapaaehtoistoiminta onkin yhteiskunnallisesti merkittävää niin inhimillisesti kuin taloudellisestikin. (Marjovuo, 2014.)
Vapaaehtoistoimintaan osallistuu suuri määrä suomalaisia. Siihen, ketkä vapaaehtoistyötä tekevät, vaikuttavat Sipolan (2019) pro gradu -tutkielman mukaan esimerkiksi terveys,
taloudelliset resurssit ja sosiaalinen pääoma. Vapaaehtoistoiminnan yleisyyteen yhteiskunnassa vaikuttavat muun muassa kulttuurissa vallitsevat arvot, ja yhden yleisimmistä yksilötasolla vapaaehtoistoimintaan liittyvistä arvoista on havaittu olevan hyväntahtoisuus (Bekkers, 2005;
Cnaan ym., 2011, Grönlundin, 2012, mukaan). Hyväntahtoisuus onkin mitattu suomalaisten tärkeimmäksi arvoksi (Puohiniemi, 2006, Grönlundin, 2012, mukaan).
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tutkia vapaaehtoistyöstä kerrottuja kertomuksia sekä sitä, miten ja millaisia identiteettejä näissä kertomuksissa rakennetaan. Psykologian alalla vapaaehtoistyön tutkimusta on tehty Suomessa vielä melko vähän. Marjovuon (2014) mukaan lisää laadullista tutkimusta vapaaehtoistyöstä tarvitaan, jotta pystytään ymmärtämään
vapaaehtoistyöntekijöiden itsensä käsityksiä vapaaehtoistoiminnasta ja rakentamaan siten kokonaiskuvaa ilmiöstä ja sen monimuotoisuudesta. Tämän tutkimuksen tavoitteena onkin tuoda esiin monipuolisia kuvauksia vapaaehtoistoiminnasta tutkimalla
vapaaehtoistyöntekijöiden kertomia kertomuksia. Vapaaehtoistyötä on tutkittu aiemmin usein motiivitutkimuksen lähtökohdista. Tässä tutkimuksessa näkökulma on vapaaehtoistyön
motiiveja monitahoisempi. Lähtökohtanamme on elämänkulun ja narratiivisen psykologian näkökulmat, ja olemme kiinnostuneita siitä, millaisia kertomuksia vapaaehtoistyön tekemisestä ja toisaalta sen tekemättömyydestä kerrotaan. Tutkimme, miten vapaaehtoistyön tekemistä tai
tekemättömyyttä selitetään ja perustellaan, sekä miten ja millaista identiteettiä kertomuksissa rakennetaan. Tarkastelemme myös sitä, miten vapaaehtoistyö näyttäytyy elämänkulussa, ja olemme kiinnostuneita moraalisista jännitteistä, joita kertomuksissa ilmenee. Suhteutamme tutkimustuloksia aiempiin tutkimuksiin ja pohdimme vapaaehtoistyön tekemistä myös esimerkiksi altruismin näkökulmasta.
2 Teoreettinen tausta
Laajana teoreettisena viitekehyksenämme on elämänkulun tutkimus, jota tarkastelemme narratiivisen psykologian lähtökohdista. Käsittelemme vapaaehtoistyötä laajasta ja
moniulotteisesta näkökulmasta, ja se poikkeaa siten useista aiemmista vapaaehtoistyöstä tehdyistä tutkimuksista, joissa vapaaehtoistyö kuvataan suppeammin. Perinteisesti
vapaaehtoistyö on lisäksi ymmärretty lähtökohtaisesti hyväksi toiminnaksi, jota ei tarvitse selittää tarkemmin. Tässä tutkimuksessa lähestymme aihetta näkökulmasta, jossa
vapaaehtoistyötä ei automaattisesti nähdä ehdottoman hyvänä toimintana, vaan se voi saada myös negatiivisesti värittyneitä merkityksiä.
Psykologian alan teorian näkökulmasta tutkimukseemme liittyy olennaisesti myös altruismin tutkimus, jota käsittelemme vapaaehtoistyön näkökulmasta luvussa 2.2. Lisäksi ikääntymiseen taustoittaa tutkimustamme, sillä aineistomme haastateltavat ovat eläkkeellä olevia tai eläkeikää lähestyviä henkilöitä. Pohdimme vapaaehtoistyön määrittelyn ohella myös sitä, ketkä
vapaaehtoistyötä tekevät ja miten vapaaehtoistyö kytkeytyy eri elämäntilanteisiin.
2.1 Vapaaehtoistyön määritelmä
Vapaaehtoistyö on ilmiönä laaja ja moninainen, ja sitä voidaan tarkastella useasta eri näkökulmasta käsin. Vapaaehtoistyöstä käyty keskustelu on perinteisesti ollut suppeaa ja koskenut vain pientä osaa vapaaehtoistyöstä. Perinteisen näkemyksen mukaan vapaaehtoistyö on toimintaa, jota tehdään altruistisen motivaation pohjalta ja joka pyrkii tuottamaan sosiaalista
hyvinvointia. Tämän näkökulman mukaan vapaaehtoistyöntekijät ovat lisäresursseja palkalliselle työvoimalle. (Marjovuo, 2014.)
Tässä tutkimuksessa käytämme laveampaa määritelmää, jossa vapaaehtoistyö voidaan jakaa esimerkiksi formaaliin ja informaaliin vapaaehtoistyöhön sekä kansalaisaktivismiin. Formaali vapaaehtoistyö on organisaatioiden kuten järjestöjen, seurakunnan ja julkisen sektorin kautta koordinoidusti tehtyä vapaaehtoistyötä. Informaali vapaaehtoistyö puolestaan on palkatonta työtä, jossa autetaan muita kuin sukulaisia. (Smith, 2016, 110; Rochester ym., 2010, 19–20.) Vapaaehtoistoiminta voidaan toisaalta jakaa myös globaalin määritelmän mukaan neljään eri luokkaan: 1) itseapu- ja vertaistoimintaan, 2) toisten auttamiseen, 3) osallisuuteen ja 4)
kampanjointiin tai asianajoon (Rochester ym., 2010). Laimio ja Välimäki (2011) taas jakavat vapaaehtoistoiminnan kentän edelleen tukea tuottavaan, osallistavaan ja tuettuun
vapaaehtoistoimintaan, vertaistoimintaan, palvelutoimintaan, talkoo-, keräys- ja tapahtumatoimintaan sekä järjestötoimintaan ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.
Vapaaehtoistoiminta näyttäytyy näin kenties laajempana kuin siitä yleisesti ajatellaan.
Vapaaehtoistyötä voidaan käsitellä myös prososiaalisuuden näkökulmasta. Eskolan (2001) mukaan prososiaalisuus on tärkeä motiivi vapaaehtoistyöhön, sillä ihmisellä on luontainen halu auttaa, mutta suora avun tarjoaminen on nyky-yhteiskunnassa vaikeaa. Toisaalta Marjovuo (2014) kyseenalaistaa tämän perinteisen käsityksen, jonka mukaan vapaaehtoistyö on aina auttamista. Lisäksi Claryn ja kumppaneiden (1996) mukaan vapaaehtoistyö ei itse asiassa useinkaan ole helppo tapa auttaa, vaan vapaaehtoistyötä tehdäkseen on nähtävä vaivaa (Rochester ym., 2010, 119).
Rochester ja muut (2010) kuvaavat vapaaehtoistoimintaa kolmen paradigman kautta.
Yleishyödylliseen ja maksuttomaan toimintaan kannustaa altruistinen motivaatio, kun taas aktiiviseen kansalaisuuteen liittyvässä toiminnassa motivaationa on esimerkiksi vertaisuus ja oma-apu sekä halu hoitaa yhteisiä asioita. Tämänkaltaisen toiminnan kohteena ei ole niinkään sosiaaliseen hyvinvointiin vaan esimerkiksi ympäristöön liittyvät kysymykset. Taide-, kulttuuri- ja urheilutoiminnan kohdalla motivaationa voi taas olla esimerkiksi oman persoonan ilmaiseminen
ja mielekäs vapaa-ajanvietto. Lisäksi Rochesterin ja kumppaneiden (2010) mukaan ihmisiä
motivoi vapaaehtoistoimintaan käsitys siitä, että aktiviteetti vastaa tiettyyn tarpeeseen. Erityisesti vanhempien vapaaehtoistyöntekijöiden kohdalla motivaatio liittyi Lown ja muiden (2007)
tutkimuksessa ylimääräiseen aikaan ja siihen, että vapaaehtoistyön tekeminen kuului sitä tekevien elämänfilosofiaan. Monella toimintaan motivoivat myös ihmisten tapaaminen ja tunne asioiden kehittämisestä. (Low ym., 2007.)
Vapaaehtoistyön määritelmään ei myöskään aina sisälly palkattomuuden vaatimusta, vaikka näin yleensä ajatellaan (Marjovuo, 2014). Marjovuon (2014) tutkimuksessa vapaaehtoiset käyttivät palkattomuutta esimerkiksi vapauden tai toiminnan vapaaehtoisuuden ilmaisuun, ja jotkut kokivat palkallisuuden uhkana toiminnan eettisyydelle. Marjovuon (2014) mukaan palkattomuuteen liittyvillä maininnoilla ei kuitenkaan ilmaistu altruismia, vaan enemmänkin vapautta palkkatyöhön liittyvistä rajoituksista ja säännöistä. Osa vastaajista kuitenkin näki palkkion mahdollisuuden myös positiivisena asiana, joskin palkka nähtiin työstä saadun palkan sijaan enemmänkin niin sanottuna “rahalahjana” (Marjovuo, 2014, 105). Kaiken kaikkiaan Marjovuon (2014) tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että palkattomuus vapaaehtoistyön määrittelijänä on monimutkaisempi ja ongelmallisempi asia kuin on yleisesti ajateltu. Tämän vuoksi käytämmekin tässä tutkimuksessa määritelmää, jossa vapaaehtoistyö voi olla myös palkallista.
On myös huomattava, että vapaaehtoistoiminnan, harrastustoiminnan ja yhdistystoiminnan rajat voivat olla häilyviä. Eri toimintamuodot saattavat myös olla niin vahvasti sidoksissa toisiinsa, että niitä on vaikea erottaa toisistaan. Vapaaehtoistoimintaa ei voikaan aina rajata muusta
toiminnasta irralliseksi. (Rajaniemi, 2009, 29.) Tämän vuoksi emme myöskään tässä tutkimuksessa sulje tutkimuksen ulkopuolelle sellaisia haastattelukatkelmia, joista ei voi
varmistua siitä, onko kyseessä vapaaehtoistoiminta, vai mieltääkö haastateltava itse toiminnan esimerkiksi harrastukseksi.
2.2 Vapaaehtoistyö ja altruismi
Musickin ja Wilsonin (2008, 3) mukaan vapaaehtoistyö on altruistista toimintaa, jonka tavoitteena on auttaa muita ilman materiaalista palkintoa. Vaikka emme tässä tutkimuksessa käytä
vapaaehtoistyöstä määritelmää, jossa se on yksiselitteisesti altruismiin pohjautuvaa, on
altruismin sisältävä määritelmä kuitenkin dominantti vapaaehtoistyöhön liittyvän tutkimuksen piirissä. Tämän vuoksi taustoitamme vapaaehtoistyötä myös altruismin näkökulmasta.
On aiheellista pohtia, onko vapaaehtoistyö todella aina auttamista – tai altruistista sellaista?
Esimerkiksi Clary, Snyder ja Ridge (1992, 1998) käyttävät vapaaehtoistyöstä funktionaalista motivaatioteoriaa, jonka mukaan vapaaehtoistyöntekijän motiivit rakentuvat kuudesta eri osa- alueesta: sosiaalisista motiiveista, arvoista, uramotiiveista, itseymmärryksestä, protektiivisista motiiveista ja itsearvostuksesta. Tässä teoriassa halu auttaa muita tulkitaan altruismiksi. Yeungin (2002) tutkimuksessa halu auttaa oli tärkein vapaaehtoistoimintaan motivoiva tekijä, joten tällä perusteella voisi tulkita, että vapaaehtoistoiminta perustuu usein altruismiin. Toisaalta voidaan kuitenkin kyseenalaistaa, mitä altruismilla tarkoitetaan: Batsonin (1991) tiukemman
altruismimääritelmän mukaan motiivi on altruistinen vain silloin, jos halu auttaa on ensisijainen motiivi. Halu auttaa ei kuitenkaan aina ole altruismiin pohjautuvaa, vaan ihminen voi auttaa muita myös esimerkiksi ensisijaisesti egoistisista syistä. Asiaa pohtii myös Marjovuo (2014), joka toteaakin, että vapaaehtoistyön motivaatiotutkimusten pohjautuessa usein Claryn ja
kumppaneiden (1992, 1998) käyttämään funktionaaliseen motivaatioteoriaan, on
vapaaehtoistyön altruistisen luonteen osoittaminen tutkimuksissa asetettava kyseenalaiseksi.
2.3 Vapaaehtoistyön tekemisen erilaiset selitykset
Hardill ja Braines (2011, 33–54) ovat eritelleet vapaaehtoistyöhön johtavia polkuja altruismiin painottuvasta näkökulmasta poikkeavasti. He nostavat esille esimerkiksi yhteiskunnan näkökulman, jossa vapaaehtoistyöhön rohkaistaan. Vapaaehtoistyöstä voidaan pyrkiä
tarkoituksella antamaan kuva asiana, joka on osa ”hyvän kansalaisen” määritelmää (emt., 36).
Tällaiset tarkoitukselliset pyrkimykset ovat johtaneet siihen, että vapaaehtoistyöhön päädytään
siksi, että vapaaehtoistyö nähdään tienä halutulle uralle, apuvälineenä työttömyydestä johtuvien ongelmien ratkaisemiseen tai työelämään valmistautumiseen (emt., 37).
Myös Clary kumppaneineen (1996, 1998; Rocherster ym., 2012, 122–123) on käsitellyt
vapaaehtoistyön tekemisen taustoja. Heidän esittämänsä funktionaalisen näkökulman mukaan ihmisen motivaatio vapaaehtoistyöhön voi kummuta esimerkiksi arvoista, kuten altruismin tai huolehtimisen tarpeen toteuttamisesta. Motivaatio voi kummuta myös halusta saada uusia kokemuksia tai mahdollisuuksia käyttää taitoja, joita ei muuten käyttäisi (emt. 123).
Hieman samankaltaista näkökulmaa tarjoaa Iso-Britanniassa toteutettu Helping Out -tutkimus (Low ym., 2007; Rochester ym., 2012, 126), jossa vastaukset jakautuivat altruistisiin ja
välineellisiin syihin. 53 prosenttia vastaajista kertoi tekevänsä vapaaehtoistyötä, koska haluavat auttaa ihmisiä ja 41 prosenttia taas kertoi, että toiminnan syy oli tärkeä itselle. Muita syitä olivat ihmisten tapaaminen, toiminnan linkittyminen omaan perheeseen tai ystäviin, sekä se, että tutut olivat mukana toiminnassa. Tutkimuksessa tuli esiin myös uskonnollisia syitä (17 %) ja uusien kykyjen oppimista (19 %). Toisaalta 41 prosenttia vastaajista kertoi myös, että oli mukana siksi, että heillä oli ylimääräistä aikaa ja 29 prosenttia totesi olevansa mukana siksi, että yhteisössä oli tarvetta toiminnalle. Huomattakoon, että vastaaja sai kyselyssä valita useampia syitä. (Rochester ym., 2012, 126–127.)
Vapaaehtoistyötä on tutkittu myös identiteettien näkökulmasta. Grönlund (2011) tutki
identiteettityön, arvojen ja vapaaehtoistyön yhteen kietoutumista nuorilla aikuisilla Suomessa.
Tutkimuksessa tarkasteltiin identiteettiä vapaaehtoistyössä yksittäisten
vapaaehtoistyöntekijöiden arvojen näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoituksena oli pyrkiä ymmärtämään niitä tapoja, joilla yksilöt yhdistävät vapaaehtoistoiminnan identiteetteihinsä ja arvoihinsa identiteettinsä osana. Tutkimuksen teoreettisena näkökulmana toimi narratiivinen identiteetti McAdamsin mukaisesti (ks. esim. McAdams, 2001; MacAdams & McLean, 2013) ja arvoidentiteetti, jolla viitataan yksilön identifioitumiseen tiettyyn arvoon. Tutkimuksessa havaittiin, että vapaaehtoistyötä voidaan käyttää identiteettityössä omien arvojen ilmentäjänä.
Tutkimuksessa eroteltiin viisi arvoihin perustuvaa identiteettiryhmää: vaikuttajaidentiteetti,
auttajaidentiteetti, uskoon perustuva identiteetti, yhteisöllinen identiteetti sekä menestysidentiteetti. (Grönlund, 2011.)
Chen, Ye ja Wu (2020) tutkivat sosiologian alalla ikääntyneiden vapaaehtoistyöntekijöiden
identiteetin muotoutumista Shanghaissa, ja havaitsivat, että osallistujat sekä kehittivät uusia että lujittivat vanhoja ura- ja yhteisöidentiteettejä vapaaehtoistoiminnan aikana. Enemmistö
osallistujista koki, että vapaaehtoistyöstä tuli heidän uusi uransa eläköitymisen myötä.
Vapaaehtoistyö toimi professionaalisen identiteetin ylläpitäjänä ja oli toisaalta myös keino rakentaa yhteisöllistä identiteettiä eläkkeelle jäämisen jälkeen. Neljä viidestä osallistujasta oli Kiinan kommunistisen puolueen jäseniä, joille yhteisen hyvän ajaminen oli tärkeää ja jotka uskoivat vapaaehtoistoiminnan voivan olla keino siihen. Tutkimuksessa havaittiin myös, että vapaaehtoistoiminta saattoi toimia identiteetin vahvistajana: vapaaehtoistyö toimi sen todistajana, että ikääntynytkin voi olla aktiivinen yhteisössä. Toisaalta vapaaehtoistyö saattoi saada myös negatiivisia merkityksiä ja toimia näin identiteettiä heikentävästi: osa osallistujista koki, että nuoremmat sukupolvet kohtelivat heitä hauraina ja riippuvaisina ikänsä vuoksi, osalla taas oli vaikeuksia tasapainotella vapaaehtoistyön ja perheeseen liittyvien sitoumusten välillä.
(Chen ym., 2020.)
Sosiaaliseen identiteettiin keskittynyt tutkimus puolestaan tutkii yksilön identiteettiä ryhmien jäsenenä. Esimerkiksi Gray ja Stevenson (2020) tutkivat, kuinka jaettu sosiaalinen identiteetti vaikuttaa vapaaehtoistyöntekijöiden motivaatioon ja kokemukseen vapaaehtoistoiminnasta.
Yhdeksi keskeiseksi tekijäksi vapaaehtoistoimintaan osallistumisessa nousi tarve kuulua joukkoon (Gray & Stevenson, 2020).
Vapaaehtoistyötä on tutkittu myös uskonnon näkökulmasta. Esimerkiksi Johnston (2003) tutki eri kristinuskon suuntausten ja vapaaehtoistyön suhdetta elämänkulussa Yhdysvalloissa.
Tutkimuksessa havaittiin uskon lisäävän todennäköisyyttä, että yksilöt osallistuivat vapaaehtoistoimintaan uskonnollisen instituution sisällä. Tämä puolestaan nosti
todennäköisyyttä osallistua uskonnollisen instituution ulkopuoliseenkin vapaaehtoistoimintaan myöhemmin elämänkulussa. Tutkimuksessa havaittiin eroja uskonnollisten traditioiden välillä.
(Johnston, 2003.) Tutkimus tehtiin Yhdysvalloissa, joten tutkimuksen tuloksia ei voida suoraan verrata Suomeen.
Haarni (2009) on tutkinut aktiivisten eläkeikäisten selityksiä kansalais- ja vapaaehtoistoimintaan osallistumiselle. Hänen tutkimuksessaan oma terveys ja hyvinvointi olivat oleellisia tekijöitä eläkeikäisten tekemän vapaaehtoistyön taustalla. Vapaaehtoistoiminnan koettiin tuovan hyvinvointia mielekkäänä tekemisenä, fyysisenä ja psyykkisenä hyvinvointina sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen muodossa. Omasta hyvinvoinnista huolen pitäminen kuvattiin lähestulkoon velvollisuutena, ja vapaaehtoistoimintaa pidettiin hyvänä keinona itsestä huolehtimiseen.
Emme tässä tutkimuksessa suoranaisesti käsittele vapaaehtoistyön tekemisen syitä, mutta eräs olennainen lähtökohtamme on tutkia vapaaehtoistyölle kertomuksissa annettuja merkityksiä.
Tässä kohdin on hedelmällistä vertailla ja pohtia näitä merkityksiä myös aiempien tutkimusten valossa – saako vapaaehtoistyö tutkimuksemme kertomuksissa samankaltaisia merkityksiä kuin edellä kuvatuissa tutkimuksissa, ja miten esimerkiksi altruistinen näkökulma vapaaehtoistyöhön näyttäytyy omassa tutkimuksessamme?
2.4 Vapaaehtoistyö ja ikääntyminen
Vapaaehtoistyön voidaan olettaa näyttäytyvän elämänkulussa eri tavalla henkilön iästä ja
elämäntilanteesta riippuen. Luvussa 2.1 mainitsimme, että Lown ja muiden (2007) tutkimuksessa erityisesti vanhempien vapaaehtoistyöntekijöiden kohdalla motivaatio vapaaehtoistyön
tekemiseen liittyi ylimääräiseen aikaan ja elämänfilosofisiin arvoihin. Eläkkeelle jäämisen voidaan ajatella vaikuttavan merkittävästi siihen, kuinka paljon aikaa ihmisellä on käytettävänään
esimerkiksi vapaaehtoistyöhön. Haarnin (2010, 41) mukaan eläkkeelle jäädessään hyväkuntoisen ikääntyneen on itse löydettävä jotakin uutta ja mielekästä tekemistä täyttääkseen vapaa-ajan, jota on yhtäkkiä aiempaa enemmän. Arjen rutiinien katoaminen ja roolien muuttuminen vaatii sopeutumista uuteen elämäntilanteeseen. (Haarni, 2010, 41.) Vapaaehtoistoiminta voidaankin nähdä yhtenä mahdollisena sopeutumiskeinona eläköitymiseen.
Terveiden elinvuosien lisääntyminen on johtanut siihen, että ikääntymiseen yhdistetyt voimavarat on alettu nähdä yhteiskunnallisena resurssina: ikääntyvien jopa toivotaan
eläköidyttyään osallistuvan aktiivisesti yhteiskuntaan esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan kautta,
”auttaen ja palkatonta työtä tehden” (Haarni, 2009, 81). Toisaalta vapaaehtoistoiminnasta annetaan ikäryhmästä ja kulttuurista riippumatta vastaavanlaisia kuvauksia: esimerkiksi
japanilaisesta näkökulmasta vapaaehtoistyötä käsitellyt Nakano (2005) kuvaa, kuinka Japanissa vapaaehtoistyö nähdään tärkeänä sosiaalisena ja taloudellisena voimavarana, kriittisten
kuvausten mukaan jopa valtion tapana hyväksikäyttää halpaa työvoimaa (Nakano, 2005, 1–2).
Onkin tärkeää muistaa, että vaikka vapaaehtoistoiminnalla on todettu tutkimuksissa erilaisia psyykkisiä ja fyysisiä hyötyjä ikääntyneillä, on kokemus vapaaehtoistyöstä yksilöllinen ja myös vapaaehtoistyöhön osallistuminen yksilön oma valinta, vaikka kolmas ikä nähdään Suomessakin nykyisin yhteiskunnan resurssina (Haarni, 2009, 81–82).
Yleisesti ottaen vapaaehtoistoimintaan osallistuvat eläkeläiset tuntuvat kuitenkin näkevän osallistumisensa positiivisesti. Ikäinstituutin Vavero-hankkeessa 2007–2010 tehdyssä
tutkimuksessa yli puolet vastaajista ilmoitti osallistuvansa vapaaehtoistyöhön vähintään kerran viikossa. Suurin osa (72,9 %) kertoi halun parantaa tai ylläpitää omaa toimintakykyä erittäin tärkeänä tai tärkeänä syynä osallistua järjestötoimintaan. Myös vuorovaikutus muiden kanssa nousi esiin tärkeänä syynä osallistua vapaaehtoistoimintaan. (Rajaniemi, 2009, 2, 26.) Lisäksi moni vapaaehtoistoimintaan osallistuva koki tärkeäksi yhteisön hyväksi toimimisen (Haarni, 2010, 112–113). Äyräväinen, Piirainen, Lintunen ja Rantanen (2019) ovat puolestaan tutkineet eläkkeellä olevien vapaaehtoistyöntekijöiden kokemuksia vastavuoroisuudesta
vapaaehtoistoiminnassa.
Suomessa ei ole tehty juurikaan tutkimusta siitä, millaiseen vapaaehtoistoimintaan ikääntyneet erityisesti osallistuvat. Rajaniemen (2009, 30) tutkimuksessa huomattiinkin, että
vapaaehtoistoiminnan muotoja ei tarkastella ensisijaisesti ikäsopivuuden näkökulmasta, vaan oman kiinnostuksen ja voimavarojen mukaan. On kuitenkin huomattu, että liikuntaan liittyvissä seuratoiminnoissa, kuten urheiluseuroissa, ikääntyneitä on mukana verrattain vähän (Aarresola, Itkonen, Salmikangas & Mäkinen, 2019, 30), mikä voi liittyä toiminnan fyysisiin vaatimuksiin.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös, että Aarresolan ym. (2019) tutkimuksessa
vapaaehtoistyötä tekivät selkeästi enemmän korkeasti kouluttautuneet. Korkeasti koulutettujen määrä nuoremmissa ikäluokissa on selvästi suurempi kuin vanhemmissa (Kaukonen, 2009), joten asia voi liittyä myös sukupolveen.
2.5 Narratiivinen psykologia
Lähtökohtanamme narratiiviselle tarkastelulle on elämänkulun tutkimus. Elämänkulun tutkimuksessa on keskeistä toimijuuden käsite: yksilöt rakentavat elämänkulkuaan niiden valintojen ja toimintojen avulla, joita he tekevät sosiaalisen ympäristön tuomien rajoitusten ja mahdollisuuksien sisällä (Shanahan & Elder, 2002). Psykologisessa elämänkulun tutkimuksessa on korostettu yksilön asemaa oman elämänkulkunsa tuottajana: yksilö toimii ja luo merkityksiä vuorovaikutuksessa sosiaalisen ja yhteiskunnallisen ympäristönsä kanssa, osin ympäristönsä rajoittamana, mutta osin kenties myös siitä välittämättä (Baltes & Reese, 1987).
Narratiivisessa psykologiassa ihminen nähdään aktiivisena toimijana, joka tulkitsee toimintaa ja tilanteita kieltä käyttämällä. Ihminen antaa näin aktiivisesti merkityksiä sekä omalle että muiden toiminnalle. Narratiivinen psykologia tutkiikin elämän sijaan kuvauksia eletyistä ja koetuista asioista (Vilkko, 1997). Ihminen tuottaa puhuessaan jatkuvasti kertomuksia. Kertomus on
kommunikaatiota, joka jäsentää esimerkiksi moraalista asemaa ja jolla rakennetaan identiteettiä (MacIntyre, 2004). Ihmiset siis rakentavat identiteettiään kertomusten kautta. Identiteettiä rakennetaan suhteessa kulttuurisiin mallitarinoihin, joilla tarkoitetaan ymmärrystä
yhteiskunnassa laajasti hyväksytyistä uskomuksista ja ennakkokäsityksiä ympäröivästä todellisuudesta. Mallitarinat ovat ikään kuin yksilön ymmärtämiä malleja siitä, kuinka hänen edustamassaan kulttuurissa tavallisesti tulisi toimia. (Hänninen, 1999.)
Identiteetti määritellään usein joksikin sellaiseksi, joka jokaisella yksilöllä on omasta itsestään ja joka on pitkälti riippuvainen itserepresentaatioista. Identiteetti ikään kuin kertoo meille, millaisia olemme. (Bamberg, 2011) Narratiivisessa identiteettikäsityksessä identiteetti ei kuitenkaan ole pysyvä tai muuttumaton, vaan identiteettiä rakennetaan ja muovataan jatkuvasti (Hall, 1999).
Identiteetin rakentaminen on aktiivista toimintaa, ja ihmiset neuvottelevat erilaisista identiteettipositioista tilanteisesti (Bamberg, 2004). Bambergin mukaan kerronnallisuus on keskeistä identiteetin rakentumisessa, ja yksilö muovaa jatkuvasti ymmärrystä itsestään tilanteisesti sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kertomuksia kertomalla ihminen jatkuvasti positioi eli asemoi itseään suhteessa muihin. Bambergin teoriassa on keskeistä, että yksilö ei pelkästään alistu esimerkiksi kulttuuristen mallitarinoiden tarjoamiin identiteetteihin, vaan toimii aktiivisesti rakentaen ja tuottaen kertomuksia sekä neuvotellen erilaisista identiteeteistä ja positioista. (Bamberg, 2004.)
Bamberg (2011, 6) kuvaa identiteetin rakentumista vuorovaikutuksessa kolmen ulottuvuuden kautta. Nämä ovat 1) ainutlaatuisuus vrt. samankaltaisuus suhteessa toisiin ihmisiin, 2) toimija vrt. toiminnan kohde sekä 3) pysyvyys vrt. muutos. Ihminen määrittää itseään jatkuvasti puheessaan suhteessa sekä toisiin että itseensä. Ensimmäisen ulottuvuuden kautta voidaan esimerkiksi miettiä, millaisiin ryhmiin tai kategorioihin ihminen määrittää itsensä, tai miten hän sijoittaa itsensä suhteessa näihin kategorioihin. Ilmaiseeko ihminen esimerkiksi kokevansa vahvaa kuuluvuutta johonkin tiettyyn ryhmään vai ottaako hän tähän etäisyyttä? Toinen ulottuvuus taas viittaa ihmisen toimijuuteen: miten ihminen puheessa ja vuorovaikutuksessa kuvaa omia vaikutusmahdollisuuksiaan omaan toimintaansa. Ihminen voi toisessa ääripäässä olla aktiivinen toimija, joka määrää itse kohtalonsa, toisessa ääripäässä taas vain toiminnan kohde, jolla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Kolmas ulottuvuus taas kytkeytyy edellisiin ulottuvuuksiin: se kuvaa sitä, millaista muuttuvaa identiteettiä ihminen rakentaa. Ihminen
saattaa esimerkiksi kuvata samaistuneensa aiemmin erilaisiin ryhmiin kuin puhehetkellä – tällöin on kyse muutoksen kerronnasta. Identiteettiä tutkittaessa on tärkeää kiinnittää huomioita näihin kaikkiin ulottuvuuksiin ja niiden kytkeytymiseen toisiinsa. (Bamberg, 2011, 6–18.) Kaiken
kaikkiaan narratiivinen psykologia antaa tutkimuksellemme teoreettisen viitekehyksen ja menetelmät, joiden kautta voimme lähteä tulkitsemaan aineistoa.
3 Tutkimusongelmat
Tutkimme sitä, millaisia kertomuksia vapaaehtoistyöstä kerrotaan ja miten erilaisissa
kertomuksissa rakennetaan omaa identiteettiä vapaaehtoistyön kautta. Tutkimusongelmamme ovat:
1. Millaisia kertomuksia vapaaehtoistyöstä kerrotaan? Miten vapaaehtoistyön tekemistä tai sen tekemättömyyttä perustellaan?
2. Kuinka eri kertojat asemoivat itsensä vapaaehtoistyöntekijöinä ja rakentavat samalla identiteettiään? Näyttäytyykö ikä tärkeänä asemoinnin kohteena?
4 Aineisto
Tutkimuksemme aineistona on Itä-Suomen yliopiston psykologian maisteriopiskelijoiden toteuttamia elämäkertahaastatteluja. Haastattelut on tehty osana Elämänkulun tutkimuksen praktikumia (nykyäänAmmatillinen vuorovaikutus III), ja ne on toteutettu vuosina 2016 ja 2017.
Opiskelijat ovat litteroineet ja anonymisoineet haastattelut. Tässä tutkimuksessa käytämme litteroituja ja anonymisoituja versioita emmekä ole kuulleet alkuperäisiä ääninauhoja.
Koostimme aineiston keräämällä haastatteluista vapaaehtoistyötä koskevia katkelmia.
Haastatteluissa edetään kronologisesti aina haastateltavan lapsuudesta elämän
nykytilanteeseen, ja niissä käsitellään laajasti elämän eri osa-alueita. Haastattelujen painotukset vaihtelevat sen mukaan, millaisia asioita haastattelussa on noussut esiin keskeisinä asioina.
Haastattelurunko ja haastattelukutsu ovat liitteinä. Haastatteluja on yhteensä 51, joista 27:ssä oli asiaa vapaaehtoistyöstä.
Aineistossa on mukana katkelmia yhteensä 27 henkilöltä, joista 10 on vuoden 2016 ja 17 vuoden 2017 haastatteluista. Heistä 16 on naisia ja 11 miehiä. Haastateltujen tarkkaa ikä- ja
koulutustasojakaumaa on vaikeaa eritellä aineiston anonymiteetin vuoksi. Meillä ei ole tarkkaa tietoa esimerkiksi siitä, minkä ikäisiä haastatellut ovat, vaikka osassa haastatteluista tämä
tuleekin esille. Tämän vuoksi emme erittele jakaumaa tarkemmin, mutta voimme kuitenkin sanoa, että aineisto painottuu ikääntyneisiin, joko eläkeikäisiin tai suhteellisen lähellä eläkeikää oleviin.
Koostimme aineiston perehtymällä ensin kaikkiin vuoden 2017 haastatteluihin. Luimme haastattelut kokonaisuudessaan ja poimimme niistä kaikki vapaaehtoistyöhön liittyvät kohdat.
Lisäksi otimme mukaan elämänkulkua koskevia katkelmia. Koostimme aineiston yhdistämällä keräämämme näytteet yhteen, ja tässä vaiheessa karsimme osan alun perin poimimistamme haastattelukohdista, koska ne eivät vaikuttaneet enää relevanteilta tutkimuksemme aiheen kannalta. Tämän jälkeen etenimme varsinaiseen tutkimukseen eli tunnistamaan ja kokoamaan kertomuksia.
Toteutimme myöhemmin samaan tapaan myös vuoden 2016 aineiston raaka-analyysin, sillä koimme, että lisäaineisto voisi antaa tutkimukseen vielä uusia ja kiinnostavia näkökulmia.
Luimme haastattelut ja keräsimme 2017 vuoden aineiston tapaan talteen vapaaehtoistyöhön liittyvät katkelmat. Tämän jälkeen etenimme tarkempaan analyysiin.
5 Menetelmät ja analyysin kulku
Lähestymistapamme on aineistolähteinen, ja käsittelemme aineistoa ensisijaisesti narratiivisen psykologian menetelmillä. Aloitimme tunnistamalla ja erittelemällä aineistosta kertomuksia, jotka nimesimme ja joita analysoimme tarkemmin Hermanin (2009) prototyyppimallin sekä Labovin ja Waletzkyn (1997) suullisen kertomuksen rakennemallin avulla. Erittelimme
kertomuksista identiteettejä ja niiden eri ulottuvuuksia sekä niiden rakentumista kertomuksissa Bambergin (2011) menetelmien avulla.
Aloitimme aineiston käsittelyn erittelemällä lähilukua varten rajaamastamme aineistosta
kertomuksia. Keskityimme ensin erityisesti kahden henkilön näytteisiin, jotka valitsimme suurelta osin niiden laajuuden vuoksi. Molempien näytteiden henkilöt, pseudonyymit Alpo ja Virpi,
kertovat vapaaehtoistyöstä haastattelun eri konteksteissa, ja palaavat aiheeseen useita kertoja.
Henkilöiden näkökulmat vapaaehtoistyöhön poikkeavat melko paljon toisistaan, joten tällaista esivalintaa voi perustella myös monipuolisuudella ja kattavuudella. Kehitimme analyysitapaa Alpon ja Virpin haastattelujen avulla, jonka jälkeen analyysi eteni muihin haastatteluihin.
Seuraavaksi siirryimme käyttämään edellä mainittuja menetelmiä kertomusten ja muiden puhetapojen tunnistamiseksi. Käytimme kertomusten tunnistamiseen pääasiassa Labovin ja Waletzkyn (1997) suullisen kertomuksen rakennemallia, jossa kertomus hahmotetaan
tunnistamalla aineistosta kertomuksiin sisältyviä rakenneosia, kuten tiivistelmä, orientaatio, komplikaatio, evaluaatio ja resoluutio. Tämä malli ei kuitenkaan sopinut kaikkiin aineiston
kertomuksiin. Esimerkiksi Virpin kertomuksiin malli tuntui sopivan huonosti. Käytimmekin osaan analyysistä Hermanin (2009) prototyyppimallia, joka toimii erityisesti sellaisissa kertomuksissa, joissa on saavutusten ja selvärajaisten toteutusten sijaan enemmän esimerkiksi aktiviteetteja ja tiloja tai hypoteettisia asioita.
Kertomusten tunnistamisen jälkeen luokittelimme ne teemoittain sen mukaan, millaisena vapaaehtoistyö niissä näyttäytyy. Erittelimme samalla sitä, miten kertojat positioivat
päähenkilöitä ja millaisia identiteettejä he näille antavat, tai millaisista identiteettejä henkilöiltä mahdollisesti suljetaan pois. Hyödynsimme Bambergin identiteetin kolmen ulottuvuuden näkökulmaa, jossa identiteettiä käsitellään yhtäältä ainutlaatuisuuden ja samankaltaisuuden, toimijan ja toiminnan kohteen sekä pysyvyyden ja muutoksen näkökulmasta (Bamberg, 2011, 6).
Kiinnitimme erityisesti huomioita esimerkiksi sellaisiin kohtiin, joissa kertomusten henkilöt rakentavat jollakin tavalla toisista poikkeavaa, ainutlaatuista identiteettiä, tai kertovat jonkinlaisesta muutoksesta.
6 Tulokset
Aineistossa kerrottiin hyvin monenlaisia kertomuksia vapaaehtoistyöstä, ja niitä voidaan luokitella eri teemoihin sekä vapaaehtoistyöstä annetun kuvan että kertomuksissa rakennetun
identiteetin perusteella – ja toisaalta nämä ovat myös sidoksissa toisiinsa. Kertomusten
tarkastelu antoi laajan katsauksen siihen, miten vapaaehtoistyö voi näyttäytyä elämänkulussa ja miten kertomusten päähenkilöt sen perusteella asemoidaan. Identifioimme kertomuksista 12 erilaista teemaa sen perusteella, millaista identiteettiä päähenkilöille kertomuksissa rakennettiin:
1. Vapaaehtoistyö omille arvoille perustuvana identiteettinä 2. Vapaaehtoistyö uskonnollisuudelle perustuvana identiteettinä 3. Vapaaehtoistyö yhteisöllisen toimijan identiteetin rakentajana 4. Vapaaehtoistyö ikääntyvän identiteetin rakentajana
5. Vapaaehtoistyö sukupolvikokemuksesta rakentuvana identiteettinä 6. Vapaaehtoistyö vastapainona työlle
7. Vapaaehtoistyö järjestötoimijan identiteetin rakentajana
8. Vapaaehtoistyö velvollisuudentuntoisen identiteetin rakentajana 9. Vapaaehtoistyö semiprofessionaalisen identiteetin rakentajana 10. Vapaaehtoistyö poikkeavan identiteetin vastustamisena
11. Vapaaehtoistyö lapsettoman identiteetin kompensoimisena 12. Vapaaehtoistyöstä kieltäytyvän identiteetin rakentuminen
Vapaaehtoistyötä tekevät ihmiset antavat toiminnalleen monenlaisia merkityksiä, ja tämä näkyy teemojen monipuolisuudessa. Aineistossa korostui vapaaehtoistoiminnalle annetut monet merkitykset ja variaatio. Seuraavaksi tarkastelemme jokaista teemaa yksityiskohtaisesti.
6.1 Vapaaehtoistoiminta omille arvoille perustuvana identiteettinä
Perinteisesti vapaaehtoistyötä on pidetty jonkinlaisena auttamisena ja joissakin lähteissä se ymmärretään edelleen lähtökohtaisesti altruistisena auttamiseen liittyvänä toimintana. Vaikka tässä tutkimuksessa löysimme paljon muitakin näkökulmia aiheeseen, on kertomuksista nähtävissä myös vapaaehtoistyön “perinteinen” luonne altruistiseen motivaatioon pohjaavana toimintana. Moni haastateltu kuvasi vapaaehtoistyötä esimerkiksi nimenomaan auttamisen ja muille tehtävän hyvän näkökulmasta. Kertomuksissa nousi esiin myös muita
vapaaehtoistoimintaan linkittyviä arvoja, kuten oikeudenmukaisuus.
Näytteessä 1 Mari vertaa vapaaehtoistoimintaa muuhun yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen ja pohtii vapaaehtoistyöhön liittyviä arvoja omasta näkökulmastaan. Kertomuksessa nostetaan esille myös uskonnollisuus, jota käsittelemme tarkemmin luvussa 6.10. Aineiston perusteella voidaan sanoa, että uskonto, seurakuntatoiminta ja auttaminen kulkevat usein jollakin tavalla käsi kädessä. Tämä voi mahdollisesti liittyä uskonnon kautta omaksuttuihin elämänarvoihin.
Tämä tulee myös ekspliittisesti esille seuraavassa näytteessä, jossa kerrotaan seurakuntatoiminnan ja auttamistyön yhteyksistä.
Näyte 1: Vapaaehtoistyö omien arvojen toteuttamisena
Mari: ”Silloin kun mä tulin tänne niin mähän menin politiikkaan, mut pyydettiin. Mä en oo nyt ollu siinä mitenkään. Toisaalta mä oon kuitenkin yhteiskunnallisesti aktiivinen koko ajan, koen sen velvollisuutena. Ja varsinkin poliittinen aktiivisuus, se ei oo sen takia sydäntä lähellä että mä en jaksa sitä riitelyä mikä tällä hetkellä on meidän kunnassa. Mua on pyydetty taas seuraaviin vaaleihin ehokkaaksi, mutta mä en oo todellakaan kiinnostunut yhtään koska mä en jotenkin jaksais. Mä oon
miettiny että pitääkö mun ruveta näihin hommiin sen takia että mua isänmaa tarvii en tarkota että mä oon niin erinomainen mutta jos mä oisin vähän siellä valona tai liennyttämässä jotakin vihaa ja kiukkua. En haluais olla mut se on nyt vähän
vaiheessa. Mä oisin ihan valmis tän hylkäämään kokonaan koska tää on se mihin mä haluun satsata eniten voimavaroja (auttamistyö). Niin ja tämä (vapaaehtoistyö) niistä tulee kuitenkin se, ne on mun mielestä sellasia oikeanlaisia, ne tapahtuu sillai et niistä ei tiedetä. Ne on itelle tosi tärkeitä ja tavallaan se kunnia ei tuu itelle, että se tulee sille oikealle asialle ja Jumalalle. Ja niissä on arvot tavallaan kohillaan. Täällä ei oo (yhteiskunnallinen vaikuttaminen) täällä on ihmisillä omat intressit ja kaunat”.
Kertoja kuvaa Marin olleen yhteiskunnallisesti aktiivinen ”koko ajan”. Bambergin (2011) kolmitasoisen identiteettiteorian mukaisesti pysyvyyden ja muutoksen ulottuvuudella yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta rakennetaan kertomuksessa Marille pysyvää aktiivisen vaikuttajan identiteettiä. Samanaikaisesti Marista rakennetaan toimijan ja toiminnan kohteen
ulottuvuudella aktiivista toimijaa. Mari on mennyt mukaan politiikkaan koska häntä pyydettiin, ja koska hän kokee yhteiskunnallisen aktiivisuuden velvollisuutenaan. Marin kerrotaan kokevan poliittinen toiminta epämiellyttävänä riitelynä, johon hän ei itse haluaisi mukaan ja jonka hän haluaisi itse asiassa jättää kokonaan ja satsata sen sijaan ”eniten voimavaroja” auttamistyöhön.
Mari asemoidaan velvollisuudentuntoiseksi vaikuttajaksi, joka on lähtenyt politiikkaan mukaan ja harkitsee asettumista ehdolle seuraaviin vaaleihin, koska häntä on pyydetty ja koska ”isänmaa tarvii”. Mari positioidaan ”valoksi” joka voisi liennyttää kiukkuista ja vihaista ilmapiiriä. Bambergin (2011) mukaisesti ainutlaatuisuuden ja samanlaisuuden ulottuvuudella Mari positioidaan siis ainutkertaiseksi, positiivisella tavalla muista poikkeavaksi yksilöksi.
Vapaaehtoistyön kerrotaan olevan Marille tärkeää, sillä ne ovat ”sellasia oikeanlaisia” ja ”niissä on arvot tavallaan kohillaan”. Mari positioidaan auttajaksi, joka haluaisi olla mukana arvojansa vastaavassa toiminnassa. Marille on tärkeää että ”kunnia ei tuu itelle” vaan ”oikealle asialle ja Jumalalle”. Kertoja positioi näin Marin erilaiseksi kuin muut politiikassa mukana olijat, joilla on
”omat intressit ja kaunat”. Arvot ja niiden mukainen vapaaehtoistoiminta rakennetaan kertomuksessa Marille niin tärkeiksi, että Mari olisi jopa valmis ”hylkäämään kokonaan”
politiikan, velvollisuudentunnosta huolimatta.
Arvojen merkitys nousee esille myös Sakarin kertomuksissa. Näytteessä 2 kerrotaan lapsuuden ympäristön vaikutuksesta arvojen omaksumiseen:
Näyte 2: Kertomus arvojen omaksumisesta Haastattelija: ”Millasen kasvatuksen te lapset saitte?”
Sakari: ”Onkohan muakaan kasvatettu? Mä luulen, että se oli jotenkin enemmän tämmöstä, että me imettiin sitä. Imettiin arvoja. Täähän liittyy yhteiskunnalliseen keskusteluun ja niihin arvoihin, mitä siihen liittyy, tämmönen
oikeudenmukaisuuden ajattelu. Se on varmaan meille kaikille hyvin keskeistä. Ja tasa-arvo ja muiden ihmisten ja läheisten huomioon ottaminen laajasti ottaen. Jos isän roolia miettii, positiivisia asioita on, että kylällä asu syrjemmässä köyhä perhe ja hän teki luottamustehtävien kautta kaikkensa, että sitä perhettä autettiin. Se perhe
kävi meillä kylässä ja me käytiin siellä. Ne eli erittäin vaatimattomissa olosuhteissa.
Tää erilaisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen on tullu sitä kautta. Ja romaniperhe asu meidän vieressä ja ne kävi meillä ja me käytiin siellä kylässä.
Ennakkoluulottomuus erilaisuutta kohtaan on tullu käytännön elämän kautta. Ehkä mää oon imeny perheeni, tai isäni kautta tai hänen sukunsa puolelta, mitä käytiin keskusteluja niin aina oli yhteiskunnalliset asiat monta kertaa pinnalla. Mut sitä ei syötetty, eikä pakotettu, vaan tää on ihan itse löydetty tämä rooli”.
Kertomuksessa kuvataan Sakarin lapsuudenperheen ja kasvatuksen vaikutusta päähenkilön arvojen omaksumisen kannalta. Kertoja kuvaa arvot joksikin, jotka ”imettiin” kasvatuksesta.
Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo sekä muiden ihmisten ja läheisten huomioon ottaminen kerrotaan arvoiksi, jotka koko perhe jakaa. Ainutlaatuisuuden ja samankaltaisuuden ulottuvuudella päähenkilö positioidaan näin samankaltaiseksi perheenjäsentensä kanssa.
Kertomuksessa rakennetaan myös pysyvyyttä arvojen kautta: lapsena omaksutut arvot ovat päähenkilölle tärkeitä edelleen nykyhetkessä.
Kertoja kuvaa Sakarin ”imeneen itseensä” arvomaailmaa yhteiskunnallisista keskusteluista sukulaistensa kanssa. Ilmaus korostaa toiminnan kohteena olemista. Toisaalta kertoja korostaa lopuksi Sakarin positiota aktiivisena toimijana: ”ei syötetty, eikä pakotettu, vaan tää on ihan itse löydetty tämä rooli.” Kertoja rakentaa näin Sakarille itsenäisesti ajattelevan toimijan identiteettiä.
Arvojen merkitys vapaaehtoistoimintaan liittyen nousi esiin myös esimerkiksi Helmin kertomuksessa, jossa kuvataan, kuinka erään vapaaehtoisjärjestön johtajan
vähemmistövastaiset mielipiteet erosivat jyrkästi Helmin omasta arvomaailmasta, jonka mukaan
”jokasella on oikeus olla mitä on, ei oo muilla oikeutta mennä arvostelemaan.” Arvomaailman kuvataan osaltaan vaikuttaneen siihen, että Helmi jättäytyi järjestön toiminnasta pois.
6.2 Vapaaehtoistyö uskonnollisuudelle perustuvana identiteettinä
Uskon ja seurakunnan merkitys nousi esille useissa haastatteluissa. Joissakin haastatteluissa aihe tuli ilmi vain lyhyinä mainintoina, esimerkiksi seurakuntatoimintaan liittyen. Osa
haastatelluista kuitenkin kertoi laajemmin seurakunnan ja uskon merkityksestä suhteessa vapaaehtoistyöhön. Esimerkiksi Ollin kertomuksissa nostetaan esiin “kristillisten perusarvojen”
merkitys ja niiden vaikutus koko hänen arvomaailmaansa ja periaatteisiinsa. Näytteessä 3 Ollista rakennetaan kuvaa henkilönä, jolle usko on ollut vahvasti läsnä koko elämän ajan.
Näyte 3: Kertomus uskon merkityksestä
Olli: ”Usko elikkä seurakunta on minun yks tukipilari elämässä, se antaa sekä ilossa että surussa voimavaraa elämään. Usko Jeesukseen ja seurakunnan kautta niin, se on tukiverkosto ja vähän samalla tavalla koettava asia kun perhe, tukipaikka missä saa surut ja ilot jakaa ja sieltä saa monenlaista. Oon myös seurakunnan tehtävissä ollu mukana musiikkipuolella, lapsityössä, se antaa lisäarvoo ja peruspohjan miltä ponnistaa. Yhtenä perustana usko Jeesukseen on voimavara, rajapinta mikä Raamatun sanan kautta antaa ohjenuorat että niitä kun pyrkii noudattamaan elämässä ja lähimmäisen rakkaus mikä nousee sieltä on yhteiskunnassa yks tärkeimpiä asioita. Rakastetaan lähimmäistä ja pidetään huoli ittestä, toisista ja ollaan armollisia niillä perus, kolmella asialla on hirveen iso merkitys että me jaksetaan mennä tässä. Kristilliset perusarvot tuli oikeestaan kasvatuksen myötä.
Mut ite se on pitäny päättää, että minkä tien valitsee. Ihan nuorena 7-vuotiaana lasten leirillä päätin että haluan seurata Jeesusta. Mä oon aina sanonu, että kun minä nuorena pojankloppina annoin elämäni Jeesukselle, niin se on paras tie mitä voin suositella kelle tahansa. Ei sen parempaa tietä. Siinä on ne kaikki elämän peruspilarit millä pärjää, olipa tuiskua tai tuulta. Tai paisto aurinko. Siihen minä nojaan, enkä päivääkään antas pois. Siitä saa olla ilonen ja hyvillä mielin.
Elämä soljui ja seurakunnan kautta sitä tukea sai ja oppi asioita ja Raamattuhan on loppujen lopuks hyvin yksinkertainen kirja. Että ihminenhän tekee sen
monimutkaiseksi sitten että rupee sompailee ja sotkee juttuja sinne. Mutta se on
tänä päivänä se johtolanka, joka vie eteenpäin ja se on ollu iso, oikeestaan tärkein asia koko elämässä että löytää sen oikeen tien mitä mennä”.
Ollin kertomuksesta nousee esiin uskon ja seurakunnan merkitys laajasti koko elämän kannalta.
Seurakunta on Ollille perheenkaltainen tukiverkosto, ja usko Jeesukseen ja kristilliset perusarvot kuvataan tukipilarina ja koko elämän perustana. ”Sieltä saa monenlaista”, seurakuntatoiminta on vastavuoroista ja mukana elämässä niin ilossa kuin surussakin. Usko ja seurakunta kuvataan voimavarana, joka auttaa jaksamaan elämässä. Seurakunnan tehtävissä mukana oleminen on antanut Ollille ”lisäarvoo ja peruspohjan miltä ponnistaa”. Bambergin (2011) analyysimallin mukaisesti ainutlaatuisuuden ja samanlaisuuden ulottuvuudella Olli asemoidaan seurakunnan jäseneksi, seurakunnan joukkoon kuuluvaksi.
Kertoja kertoo kristillisten perusarvojen ”rakastetaan lähimmäistä ja pidetään huoli ittestä, toisista ja ollaan armollisia” tulleen vanhemmilta kasvatuksen myötä, mutta toisaalta arvojen omaksuminen ja niiden mukaan eläminen kuvataan aktiivisena itsenäiseen ajatteluun
perustuvana toimintana, ”ite se on pitäny päättää”. Kertoja rakentaa päähenkilöstä toimijaa, joka ei vain ajelehdi vaan on päättänyt jo pienestä asti seurata Jeesusta, pysynyt tässä päätöksessä ja elämä on sen jälkeen ”soljunut”.
Kertoja positioi Ollin seurakuntalaiseksi, jonka koko elämän pohjana on usko Jeesukseen. Tämän kuvataan ohjaavan Ollin elämää ja valintoja, myös vapaaehtoistyön tekemistä. Olli positioidaan vapaaehtoistyötä tekeväksi seurakunnan jäseneksi, jonka toimintaa ohjaavat kristilliset
perusarvot ja usko Jeesukseen. Kertoja rakentaa vapaaehtoistoimintaan osallistumisesta kuvaa yhtenä kristillisten perusarvojen mukaan elämisen ilmentymänä. Kertoja kuvaa Ollin löytäneen
”oikeen tien mitä mennä”. Olli positioidaan erilaiseksi kuin ihmiset, jotka tekevät Raamatun monimutkaiseksi ”sompailemalla” ja ”sotkemalla juttuja sinne”. Olli asemoidaan erottuvaksi myös ihmisistä, jotka eivät seuraa Jeesusta.
Ollin lisäksi myös monen muun kertomuksissa seurakunta, usko tai hengellisyys saavat
merkityksellisen roolin. Esimerkiksi Mari, Heli, Alli ja Inkeri mainitsevat kertomuksissaan jonkin
tai kaikki näistä kolmesta toisiinsa limittyvästä asiasta. Kertomuksissa oli myös useita pienempiä mainintoja seurakuntaan liittyvästä vapaaehtoistyöstä: esimerkiksi Vesan kertomuksessa
kerrotaan Vesan pitäneen seurakuntakerhoa nuorena, mutta tämän merkitystä esimerkiksi elämänkulkuun tai vapaaehtoistoimintaan osallistumiseen myöhemmin elämässä ei pohdita.
Marin kertomuksissa arvomaailma esitetään merkityksellisenä tekijänä Marin elämässä (ks. luku 6.1). Myös Helin kertomuksessa arvot nousevat merkitykselliseen rooliin, ja niiden kerrotaan kumpuavan jo pyhäkoulusta: ”Auttaminen ja toisen huomioon ottaminen oli sellaisia tärkeitä”.
Heli kävi lapsena seurakunnan kerhossa, ja nykyään vapaaehtoistoiminnan ja seurakunnan kuvataan olevan ”elämän suola” harrastusten ohella. Helin identiteetin pysyvyyttä rakennetaan näin seurakunnan toiminnan kautta. Allin kertomuksessa puolestaan uskolla on merkityksellinen rooli siinä, miten Alli löysi itselleen sopivan vapaaehtoistoiminnan muodon rukoilemalla: ”No se löyty silleen, että mie olin rukoillu mielessäni että tulloo mulle semmonen, joka minnuu oikeesti kiinnostaa”.
Inkerin kertomuksissa uskonnollisuus nousee esiin laajana, koko elämän käsittävänä,
merkityksellisenä tekijänä: ”pohjavire on tämmönen uskonnollinen, uskon että on joku isompi voima joku järjestys”. Tämä kytkeytyy läheisesti myös arvoihin, jotka kumpuavat jo lapsuudesta:
”työ ja heikompien auttaminen, yhteisöllisyys”. Inkeri mainitsee tärkeäksi myös kaikille yhtäläisen ihmisarvon tunnustamisen. Inkerille rakennetaan uskonnollisen henkilön identiteettiä.
6.3 Vapaaehtoistyö yhteisöllisen toimijan identiteetin rakentajana
Vapaaehtoistyö liitettiin kertomuksissa usein myös ihmissuhteisiin ja yhteisölliseen toimintaan.
Vapaaehtoistyö saattoi esimerkiksi olla kertomusten henkilöille hyvin tärkeä ihmissuhteiden tuoja tai ylläpitäjä. Joillekin aineiston henkilöille vapaaehtoistyö myös toi yhteisöllisyyden tunnetta. Näytteessä 4 kuvataan vapaayhteistyön merkitystä sosiaalisten suhteiden näkökulmasta.
Näyte 4: Ystävän kanssa vapaaehtoistoiminnassa
Liisa: ”Mie oon partiolaisissa. Sit mie oon nuorisoseurassa ja seurakunnassa, oonko mie vielä jossain yhteisössä? No oon luottamustoiminnan Pankin hallinnossa, Seuran rahastonhoitaja ja jäsenenä kaiken maailman suomen ladussa ja paimensukusten lapinkoirien kerhossa, en ees tiiä missä kaikissa”.
Haastattelija: ”Miten arvelet et muut näkee sinut ystävänä tai näissä sosiaalisissa porukoissa?”
L: ”Kai ne kokkee, että jos mie oon jonkun luvannu tehhä niin tietää, että se hoittaa sen. Ja aika paljon oon semmosena liikkeelle panevana voimana, ideoimassa ja tekemässä ja perrään kahtomassa ja ystävän kanssa tehhään paljon yhessä, partiossa ja nuorisoseurassa ollaan molemmat aktiivisesti mukana”.
H: ”Mikä näitten ryhmien merkitys on sulle elämässä?”
L: ”Onhan ne tärkeitä, partiokin liippaa läheltä tämmöstä ommaa mitä tekkee muutenkin. Samoin ne seurakunnan jutut, nehän on ihan lähellä. Emmie varmaan ossais ellää ilman niitä, ne on ihan sitä olennaista”.
H: ”Onko ne myös vastapainoa sitten jotenkin?”
L: ”On, niin kyllä”.
H: ”Työlle ja kodille, et on kaikkee. Onks sulla ikinä ollu elämässä vaiheita, että oot kokenu olevas yksinäinen tai ulkopuolinen?”
L: ”No en oo kyllä kerenny olemmaan”.
Liisasta rakennetaan kertomuksessa kuvaa henkilönä, joka on mukana hyvin monenlaisessa toiminnassa. Toimintamuotoja luetellessa Liisan on vaikea edes muistaa kaikkia niitä, joissa on mukana. Haastattelija johdattaa Liisan pohtimaan näiden toimintamuotojen ja ryhmien
sosiaalista merkitystä itselleen. Liisasta rakennetaan kuvaa hyvin aktiivisena, ”liikkeelle panevana voimana”, ja samalla korostetaan, että hän osallistuu toimintaan yhdessä ystävänsä kanssa. Kun haastattelija lopulta kysyy Liisalta, onko tämä kokenut olevansa yksinäinen, Liisa toteaa, ettei ole ehtinyt. Vapaaehtoistyö näyttäytyykin kertomuksessa hyvin tärkeänä ihmissuhteiden kannalta.
Myös Inkerin kertomuksissa vapaaehtoistyö näyttäytyy vahvasti osana yhteisöllisen henkilön identiteettiä. Näytteessä 5 Inkeri kertoo erilaisista ryhmistä ja yhteisöistä, joihin on osallisena vapaaehtoistoiminnan kautta.
Näyte 5: Yhteisön jäsenenä vapaaehtoistoiminnan kautta
Inkeri: ”Nyt eläkkeellä oon aktiivisemmin toiminu SPR:n toiminnassa. Tossa aika iso porukka toimii, siellä on entisiä työkavereita kanssa. SPR:n toiminnassa on ainakin yks esimies, yks kollega jonka kanssa opiskelttiin yhtä aikaa, hänen eläkejuhlille meen auttelemmaan. Tuolta harrastajapiiristä jumppakavereita on aika pitkältä ajalta. Ja Paikallisen harrasteryhmän killassa toimin. Kilta on vanhempien rouvien naisvoimisteluun kuuluva perinneyhdistys”.
Haastattelija: ”Mitkä on tärkeimpiä sosiaalisia ryhmiä tai porukoita joissa oot ollu osallisena?”
I: ”Varmaan ihan eniten tämä SPR:n piirissä toimiva vapaaehtoistyöpiiri, ja sitten Paikallisen harrasteryhmän piiri, kyllä Martoissakin kulen mut se ei oo niin läheinen et siellä käyn miten kerkiän ja sielälkihän pienellä paikkakunnalla ni samoja ihmisiä”.
Inkeristä rakennetaan kuvaa henkilönä, joka on ollut hyvin aktiivisesti mukana monenlaisessa toiminnassa. Näistä toiminnoista puhuttaessa käytetään ihmissuhteisiin liittyviä sanoja, kuten ”porukka” ja lisäksi kerrotaan myös tapauksesta, joissa Inkeri pääsee toiminnan kautta olemaan tekemisissä aiemman kollegansa kanssa. Kun haastattelija kysyy Inkeriltä, mitkä sosiaaliset ryhmät ovat olleet hänelle tärkeimpiä, Inkeri nostaa esille useampia
vapaaehtoistoiminnan ryhmiä. Inkerille rakennetaan identiteettiä aktiivisena toimijana ja yhteisön jäsenenä, joka on toiminut innokkaasti erilaisissa yhteisöissä jo jonkin aikaa.
6.4 Vapaaehtoistyö ikääntyvän identiteetin rakentajana
Aineistomme koostuu pääosiin ikääntyneiden haastatteluista, joten eräs hypoteeseistamme oli, että myös ikääntyminen vaikuttaa jollakin tavalla vapaaehtoistyön kuvauksiin ja sille annettuihin merkityksiin. Aineiston perusteella huomasimmekin, että monella haastateltavalla
vapaaehtoistyö liitetään jollain tavalla ikääntymiseen, mahdollisesti myös eläkkeelle jäämiseen.
Esimerkiksi Sakari kuvaa eräässä kertomuksessa, että ilman vapaaehtoistyön tekemisen jatkamista “olisi varmaan ollu paljon hankalampaa se (työelämästä) irrottautuminen”. Myös Vesan kertomuksissa ikääntyminen on kantava teema.
Näytteessä 6 pohditaan ikääntymistä ja sen vaikutuksia elämään myös vapaaehtoistoiminnan kannalta.
Näyte 6: Kertomus ikääntymisen vaikutuksista
Haastattelija: ”Ootko huomannu että sun ikään kohdistuu vaatimuksia tai odotuksia?”
Vesa: ”Ei työtä ajatellenkaan ei, ainut missä ikä tulee vastaan erotuomarihommissa periaatteessa viiskytviis on rajapyykki et pitäs luopua niistä tietyntason peleistä ja ottaa vaan alempii ja että havaintokyky ja kaikki huononee nii”.
H: ”Ootko joutunut luopumaan mistään?”
V: ”No lentopallosta oon joutunu mul on jänne poikki kädestä. Se leikattiin mut sitä ei saatu enää korjattuu mut hävis leposäryt että se oli hyvä asia. Toiveena on että jaksas olla eläkkeeseen asti työkunnossa ja henkisessä vireyessä. Se on niin toisenlaista tuo lasten kanssa ihmisten kanssa oleminen että ei voi oikein tehä hitaammin taikka huonommin vaan pitää tehä täysillä et toivottavasti siihen jaksaa ja vielä siitä ohikki. En mie usko et tää hirveesti muuttuu lähimmän viientoista vuoden aikaan vaikka jäis eläkkeelle. Uskon et mä oon vapaaehtostyössäki mukana ja puutarhaa jyrsitään ja mökillä puita karsitaan ja ei siinä varmaan yllätyksiä oo jos saan toivoa”.
Kertomuksessa kerrotaan, millä tavalla ikääntyminen on vaikuttanut Vesan elämään ja millaisena hän näkee tulevaisuuden. Iän ei kerrota vaikuttaneen muuten paitsi ”erotuomarihommissa periaatteessa viiskytviis on rajapyykki et pitäs luopua niistä tietyntason peleistä.” Vesalla on toiveena, että jaksaisi olla eläkkeeseen asti työkunnossa. Kertomus tekee näkyväksi odotukset siitä, että hyvässä fyysisessä kunnossa pysyminen nähdään tärkeänä ja tavoiteltavana asiana, ei
pelkästään eläkkeeseen asti vaan vielä eläkkeelläkin ”vielä siitä ohikki”. Tulevaisuuden kerrotaan näyttäytyvän samanlaisena, vaikka jäisi eläkkeelle ja Vesa uskoo vapaaehtoistyön olevan osa elämää vielä eläkkeelläkin: ”En mie usko et tää hirveesti tästä muuttuu”. Näin kertomuksessa rakennetaan pysyvyyttä.
Inkerin kertomuksissa puolestaan vapaaehtoistoiminta liitetään vahvasti ikääntyneen
identiteettiin. Inkeri on eläkeikäinen ja kertoo toimivansa aktiivisesti tunnetun kansainvälisen vapaaehtoisliikkeen Suomessa toimivassa kansallisessa yhdistyksessä (ks. luku 6.3). Inkeri toteaa eräässä kertomuksessaan toiminnan olevan ”niinku eläkeikäsen harrastusta”. Hän pohtii myös suoraan vapaaehtoistoiminnan roolia kompensoimassa työelämästä pois jäämistä: ”ei se harrastuspuoli kokonaan peitä sitä työelämän roolien menettämistä”. Inkeri siis mieltää vapaaehtoistoiminnan jollakin tavalla työelämän korvaajana, mutta ei kuitenkaan koe sen korvaavan sitä täysin. Lisäksi Inkeri kuvaa perheen muuttumista keskeisemmäksi työelämän roolin muuttuessa ikääntymisen myötä. Tämä ilmentää muutoksen ulottuvuudella identiteetin muutoksen rakentamista.
Myös Marin kertomuksissa korostetaan terveyden ja iän vaikutusta vapaaehtoistyön tekemiseen, kuten näytteessä 7.
Näyte 7: Vapaaehtoistyö rankkana työnä
Mari: ”Terveys säätelee meiän elämää hyvin pitkästi. Jos aviomies on huonossa kunnossa niin elämä on ihan erilaista ku silloin ku se menee ku nuoret miehet.
Mutta meiän on hyväksyttävä se. Ikääntyminen. Sen mukana tulee. Mä oon aina kokenut ite että oon ihan älyttömän terve. En oikeesti oo sairastanu paljo mitään.
Mut nyt aviomiehen kautta terveyttä joutuu peilaamaan erilailla. Mäkin oon tajunnu että en mä oo kuolematon, että kyllä määkin voin kuolla. Tää ei oo mitenkään ristiriitainen asia. Mutta tää on koko ajan läsnä. Tää ikääntymisen hyväksyminen, mikä liittyy aviomieheen kuitenkin. Mutta se liittyy myös minuun, enhän määkään oo enää mikään eilisen teeren tyttö. Oon huomannut sen seurakunnan jutuissa, että on ihan eri asia olla kaksvitosena vapaaehtoistyössä viikonloppu töissä kuin
nelivitosena kaks päivää paahtaa siellä. Mä ymmärrän niitä jotka ei suostuneet tulemaan päiväks enempää vapaaehtoistyöhön, et he ei jaksa töihin, ei jaksa töihin!
Se vaan on oikeesti niin. Että pitää palautua”.
Kertomuksessa kertoja kuvaa Marin ja tämän miehen terveydentilaa sekä näiden vaikutusta heidän elämäänsä. Marista rakennetaan kuvaa henkilönä, joka on aina kokenut olevansa terve ja hyvässä kunnossa, ja hän on vasta hiljattain ymmärtänyt, ettei ole “kuolematon” – Mari on siis vasta hiljattain joutunut hyväksymään vanhemman, ikääntyvän ihmisen identiteetin. Tämä ilmentää myös minän ja identiteetin muutosta. Mari kuvaa kertomuksessa suhdettaan
vapaaehtoistyöhön: “on ihan eri asia olla kaksvitosena vapaaehtoistyössä viikonloppu töissä kuin nelivitosena kaks päivää paahtaa siellä”. Vapaaehtoistyö näyttäytyykin tässä kertomuksessa toimintana, jota tehdäkseen on oltava terve. Mari taas asemoidaan henkilöksi, jolle
vapaaehtoistyö on nykyään rankempaa kuin nuorempana. Vapaaehtoistyö näyttäytyy myös toimintana, joka on työn tapaan rankkaa.
6.5 Vapaaehtoistyö sukupolvikokemuksesta rakentuvana identiteettinä
Erityisesti Virpin kertomuksissa vapaaehtoistyö kuvataan päähenkilön sukupolven ja tämän luonteen ilmentäjänä ja siitä itsestään selvästi seuraavana asiana. Kertoja tuo esiin tätä pysyvää, synnynnäistä luonnetta toistuvasti useissa eri konteksteissa. Virpin kertomuksissa korostetaan päähenkilön aktiivisuutta erilaisessa toiminnassa aina kouluneuvoston puheenjohtajasta kulttuuritoimikuntaan ja monenlaiseen järjestötyöhön. Näin rakennetaan päähenkilön identiteettiä aktiivisena toimijana ja vaikuttajana. Virpi asemoidaan useissa kertomuksissa innokkaaksi vaikuttajaksi, joka on lähtökohtaisesti kiinnostunut toimimaan vapaaehtoisena yhteisten asioiden, kuten ympäristön, vuoksi. Virpiä motivoi vapaaehtoistoimintaan
yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaminen, ja Virpin tekemä vapaaehtoistyö voidaankin luokitella kansalaisyhteiskunnan paradigmaan tai kansalaisaktivismiin kuuluvaksi vapaaehtoistoiminnaksi.
Virpin kertomuksissa nostetaan esille myös sukupolven käsite ja vapaaehtoistyön kytkeytyminen sukupolvikokemukseen.
Virpin kertomuksissa perustellaan vapaaehtoistyön tekemistä halulla vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin ja kiinnostuksella yhteiskunnallisiin ja yhteisiin asioihin. Kertoja perustelee päähenkilön vaikuttamisen halua sisäisellä palolla ja intohimolla, ja se näyttäytyy tärkeänä ja pysyvänä osana päähenkilön luonnetta koko elämänkulun ajan. Kertoja rakentaa yhteisiin asioihin
vaikuttamisesta kuvaa yksiselitteisen hyvänä toimintana, joka ei kaipaa tarkempia perusteluja ja joka kuuluu synnynnäisesti päähenkilön luonteeseen.
Näytteessä 8 kuvataan Virpin identifioitumista omaan sukupolveensa ja sen merkitystä tämän elämälle.
Näyte 8: Vapaaehtoistyö oman luonteen ja sukupolven ilmentäjänä
Virpi: ”Kun vietettiin viikonloppua oli tanssilavoja ja rokkarit kaikki mahdolliset niin on ollu aika luontevaa et ajattelee et on ollu rock’n’roll sukupolvea. Se on ollu iso asia ja se varmaan kantoi mua aika pitkälle kun oli se yksinäisyyden tunne kotona kun oli isän kanssa kahdestaan, sillä oli iso merkitys mun elmässä. Tunnistan sen sukupolven. Kun tuli opiskelemaan musiikki oli läsnä meidän järjestötoiminnassa et me ei oltu niitä 68 vallankumouksellisia mut oltiin kuitenkin nuorta sukupolvea. Me oltiin se ydinvoiman vastustajien sukupolvi. Ympäristöliike ja ydinvoimanvastaiset mielenosoitukset. Ihan aidosti tunnen ajattelevani niinku nuoret ajattelee et välillä mun on vaikee ajatella et oon ihan kohta 60, näkyy se fysiikassa mut näkyykö se mun ajattelussa et en haluakaan et näkyy oon ihan mielellään rokkarisukupolvea, osaan katsoa sillä tavalla tulevaisuuteen. Mä toivon et pystyn säilyttämään itseni tämmösenä ihan loppuun asti että olen joustava mieleltäni ja et mun mieli uudistuu löydän niitä kivoja asioita ja pysyn sillä tavalla henkisesti nuorena. Mikkohan on sanonu et äiti sä oot tosi positiivinen ja ilonen ja onnellinen, et on kiva et sä oot noin ilonen ihminen kai se on se sisänen intohimo se syntymässä saatu optimistisuus. Ja uteliaisuus et asiat joiden eteen mä haluan tehdä töitä on läsnä arjessa, mun on vaikee kuvitella et olisin hirveen paljon erilaisempi kymmenen vuoden päästä, varmaan joudun enenevässä määrin toimimaan näissä fyysisissä reunaehdoissa ja
joudun itseäni haastamaan et pysyn virkeänä ja valppaana mun ajattelussa, en halua et musta tulee sellanen et urautuisin tai et musta tulis jotenkin joustamaton”.
Kertomuksessa Virpi asemoidaan sukupolvikokemuksen kautta osaksi ”rock’n’roll sukupolvea”.
Sukupolveen liittyvät piirteet ovat kertojan mukaan olleet Virpille tärkeitä, ja sukupolveen kuulumisella on ollut Virpille ”iso merkitys” joka ”varmaan kantoi mua aika pitkälle kun oli se yksinäisyyden tunne kotona”. Ainutlaatuisuuden ja samanlaisuuden ulottuvuudella Virpi positioidaan sukupolveensa kuuluvaksi. Virpi asemoidaan vahvasti sukupolveensa
identifioituvaksi, kertoja kuvaa kertomuksessa tätä vahvalla ilmauksella “ydinvoiman vastustajien sukupolvi”. Tässä Virpiä asemoidaan jo vaikuttajaksi, ja tämän halua parantaa maailmaa
korostetaan. Virpi oli nuorena mukana ympäristöliikkeessä ja ydinvoimanvastaisissa
mielenosoituksissa. Vaikka kertoja asemoikin Virpin sukupolveensa identifioituvaksi, kertoja asemoi toisaalta hänet mieleltään nuorten kaltaiseksi: ”tunnen ajattelevani niinku nuoret
ajattelee”, ja siten ikäistensä joukkoon kuulumattomaksi. Virpi asemoidaan henkilöksi, joka ei ole muuttunut mieleltään ikänsä myötä, vaan suhtautuu edelleen samalla tavalla vaikuttamiseen ja on edelleen yhtä utelias ja optimistinen. Tätä pysyvää luonnetta tuodaan esiin myös Virpin pojan sanoilla: ”äiti sä oot tosi positiivinen ja ilonen ja onnellinen”. Toisaalta Virpin nuoren mielen ilmentämiseen liittyy myös uudistumisen kautta muutos: ”olen joustava mieleltäni ja et mun mieli uudistuu”.
Virpin kuvataan olleen nuoresta saakka aktiivinen toimija, jonka elämänkulussa aktiivisuus ja tärkeiksi kokemiensa asioiden eteen töiden tekeminen on ollut läsnä ilman katkoksia, ja ”asiat joiden eteen mä haluan tehdä töitä on läsnä arjessa” edelleen. Kertoja rakentaa kertomuksessa pysyvyyden ja muutoksen ulottuvuudella kuvaa päähenkilön luonteen ja identiteetin
pysyvyydestä, joka jatkuu myös tulevaisuudessa: ”vaikee kuvitella et olisin hirveen paljon erilaisempi kymmenen vuoden päästä”. Toisaalta kertomuksesta ilmenee myös ikääntymisen tuoma väistämätön muutos, jonka myötä Virpi joutuu ”enenevässä määrin toimimaan näissä fyysisissä reunaehdoissa”.
6.6 Vapaaehtoistyö vastapainona työlle
Useissa kertomuksissa vapaaehtoistyö näyttäytyi positiivisessa valossa jonakin sellaisena asiana, jonka voi nähdä tuovan elämään jonkinlaista lisäarvoa. Se saatettiin esimerkiksi ottaa puheeksi harrastuksien tai miellyttävään vapaa-ajan toimintaan liittyvän keskustelun yhteydessä.
Näytteessä 9 kuvataan yhteisöllisyyden merkitystä Mairen elämässä.
Näyte 9: Vapaaehtoistyö mielekkäänä yhteisöllisyyttä tuovana asiana
Haastattelija: ”Sä sanoitki et nyt ei oo työtä mutta se työelämä onkse ollu aikasemmi ehkä elämänkentässä?”
Maire: ”Joo, joo. Kyl mummielest ihmine kaipaa jonku muuki semmose yhteisö et mihi se menee ja mihi se kuuluu. Emmää oo töitäkää sillai pitäny et se ois semmone paha. Tietysti jos rahaa ny muutenki tulis nii ehä mää ny siin välttämäti ehkä kaipais jos mul kauheesti olis sitä rahaa ni mää keksisi jotai muut semmost,
hyväntekeväisyysjuttuu taik jotai muut mihi vois sit men jos ei rahan tähde tarviis töis käydä. Emmää tiiä. Kyl se jos on semmonen hyvä työpaikka ja hyvä työyhteisö nii mummiest se o iha kivaa ollu käydä töissä”.
Kertomuksessa nostetaan yhteisön merkitys hyvinvoinnin kannalta. Kertoja puhuu palkkatyöstä, mutta toisaalta nostaa esiin, että jos rahan takia ei tarvitsisi käydä töissä, Maire tekisi jonkinlaista
”hyväntekeväisyysjuttuu”, josta voisi löytää yhteisön, johon kokisi kuuluvansa. Mairelle töissä olennaista on ”hyvä työpaikka ja hyvä työyhteisö”. Mairelle rakennetaan identiteettiä henkilönä, jolle vapaaehtoistyö voisi korvata tällaiset työn tuomat elämään lisäarvoa tuovat piirteet.
Myös näytteessä 10 järjestötoiminta esitetään innostava asiana, joka tuo elämään lisäarvoa.
Näyte 10: Järjestötoiminta innostava asiana
Liisa: ”Myö aina olttiin menossa ja olttiin aktiivisesti seurakunnan nuorissa mukana ja koulun kaikissa toiminnoissa, että hyvin semmosta toimeliasta, et joskus saatto
