Aineistosta nousi esiin myös katkelmia, joissa kerrottiin syitä sille, miksi vapaaehtoistyötä ei tehdä. Näytteessä 19 perustellaan, miksi vapaaehtoistyötä ei tehdä.
Näyte 19: Ei mikään yleinen neuvoja
Petteri: ”Kyllähän työhön täytyy tyytymätönki olla muuten ei haluu parempaa. Se millälailla mä kehitän työtä niin mä tietysti pyrin parantaa epäkohdat. Keskittyy siihen olennaiseen. Jos mul on hyvät kontaktit sinnepäin niille jokka on tärkeitä yrityksen kannalta, niin se on mulle tärkeempää ku ne kontaktit vaikka tulla valituks kaupungin vuoden yrittäjäks, niinku tultii yhtenä vuonna. Tottahan se on hieno saavutus seki mutta se että sä pidät välit kunnos mistä tulee se ruoka ja työ, jos sä sinne suuntaan riitaudut ni se saattaa olla ihan katki. Mä oon joskus pahana päivänä sanonu kaupungin päättäjille kun ne on pyytäny menttoritapahtumiin esimerkkihenkilöiks, mun suora vastaus oli siihen että mä katson että mä en ole kaupungille mitään velkaa, et kyllä mä yksittäisiä kavereita neuvon mutta mä en rupee miksikään yleiseks neuvojaks ainakaan oman firman kustannuksella. Mä ennemmin kehitän tätä sen ajan mikä on ja autan omia lapsia ja sukulaisia sen verran mitä kerkeen. Aikaa on mutta se ei vaan riitä joka kohtaan ja on kiva käydä tuol eteläski silloin tällöin, vaikka nyt vähän kiirus on ollu sielläki. Vapaa-aikaa pitää olla ja sanotaan niin että, rahaki on sellanen luonnonvara että mitä enemmä sitä on ni kaikki kuluu”.
Petterillä on oma yritys, ja häntä on joskus pyydetty ”menttoritapahtumiin esimerkkihenkilöiks”.
Petteri on vastannut pyyntöön, ettei koe olevansa ”kaupungille mitään velkaa”. Päähenkilö asemoidaan henkilöksi, joka neuvoo kyllä yksittäisiä kavereita, mutta ei tuntemattomia.
Kertomuksessa asetetaan vastakkain ”yleisenä neuvojana” toimiminen ja oma etu; muiden auttaminen olisi samalla itseltä pois: ”mä en rupee miksikään yleiseks neuvojaks ainakaan oman firman kustannuksella”. Petteri positioidaan kiireiseksi henkilöksi, jolle oma yritys ja sen
kehittäminen sekä toisaalta vapaa-aika on tärkeää. Petteri auttaa omia lapsiaan ja sukulaisiaan sen verran minkä ehtii, mutta ei koe velvollisuudekseen auttaa muita. Kertoja perustelee valintaa ajankäytöllä: ”aikaa on mutta se ei vaan riitä joka kohtaan”, vapaa-ajan tärkeydellä: ”vapaa aikaa pitää olla” ja myös rahalla: ”mitä enemmä sitä on ni kaikki kuluu”. Petteri toteaa myös
keskittyvänsä ”siihen olennaiseen” – hän ei välitä vuoden yrittäjäksi valitsemisesta, vaan pitää tärkeämpänä sitä, että työstä saa elannon. Oma yritys näyttäytyykin Petterille ”ruoan ja työn”
tuojana, ja se asetetaan tärkeäksi.
Vapaaehtoistyötä tekevien kertomuksissa vapaaehtoistyön tekemisen syiksi ja selityksiksi nousivat usein hyödyllisyys itselle tai yhteisölle, joko henkisellä tasolla tai konkreettisemmin.
Petterin kertomus kuvaa hyvin vastakkaista näkemystä ja erilaisia arvoja, joissa vapaaehtoistyö näyttäytyy jonakin ylimääräisenä asiana, joka vie aikaa tärkeämmiltä asioilta.
Myös Minnan kertomuksessa, joka mainittiin myös luvussa 6.8, vapaaehtoistoiminnan tekemättä jättäminen nostetaan esille. Näytteessä 20 vapaaehtoistyö näyttäytyy elämästä nauttimisen vastakohtana ja Minnalle henkilökohtaisesti sellaisena asiana, joka ei tuo hänen elämäänsä lisää nautintoa tai onnellisuutta.
Näyte 20: Vapaaehtoistyö elämästä nauttimisen vastakohtana
Minna: ”Mä en oo ikinä ollu semmonen et oisin hirveesti menny mihinkään
järjestöihin tai organisaatioihin mukaan. Mä oon vähän tylsä siinä mielessä. Mä oon tosi tylsä, et mä en oo ikinä oikeen kokenu mitään tarvetta tommosiin. Mun
ohjenuora on et hei, oo onnellinen, et niinku. Mun mielest jokaisen pitäs vaan tavotella sitä et on hyvä olla. Henkisesti. Ja tasapainossa. Tehä asioit mistä nauttii, et ehkä se on se. Oonksmä sit hedonisti, en tiiä onkse oikee sana. Ehkä mä oon sit vähän sellanen. Mä oon elämännautiskelija, ehkä se on niinku semmonen”.
Kertoja asemoi Minnan henkilöksi, joka haluaa nauttia elämästä, eikä vapaaehtoistoimintaan osallistuminen kuulu siihen. Tämä piirre kerrotaan osaksi Minnan pysyvää identiteettiä. Minnan mielestä jokaisen “pitäs vaan tavotella sitä et on hyvä olla” ja “tehä asioit mistä nauttii”.
Suhtautumistapa eroaa monen muun haastatellun kertomuksista, joissa vapaaehtoistyö ja toisten auttaminen tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen nähdään tavoiteltavana ja jopa velvollisuutena. Siinä missä monissa kertomuksissa nousee esiin esimerkiksi
lähimmäisenrakkaus ja toisista huolehtiminen, Minnan kertomuksessa tärkeintä on, että itsellä olisi hyvä olla. Kertoja rakentaa Minnalle elämännautiskelijan identiteettiä, jonka elämän ohjenuora on: ”hei, oo onnellinen”.
7 Pohdinta
Tässä tutkimuksessa tutkittiin vapaaehtoistyöhön liittyviä kertomuksia ja identiteetin rakentamista näissä kertomuksissa. Pyrimme selvittämään, millaisia kertomuksia vapaaehtoistyöstä kerrotaan ja miten vapaaehtoistyön tekemistä tai tekemättömyyttä
perustellaan. Lisäksi tutkimme, kuinka eri kertojat asemoivat itsensä vapaaehtoistyöntekijöinä ja samalla rakentavat identiteettiään. Pohdimme myös, näyttäytyykö ikä tärkeänä asemoinnin kohteena kertomuksissa, sillä suurin osa aineiston henkilöistä oli ikääntyneitä.
Tutkimuksemme aineisto oli monipuolinen ja vapaaehtoistyöstä välittyi sen kautta kuva kompleksisena ja monitahoisena ilmiönä. Kerrotuissa kertomuksissa korostui niiden variaatio.
Vapaaehtoistyöstä rakentui kuva monimuotoisena toimintana, joka vaatii vaihdellen erilaisia taitoja. Yhtäältä se vertautui harrastustoimintaan, joka tuo elämään mielekkyyttä ja jonka keskiössä on mukava yhdessäolo. Toisaalta se näyttäytyi työnkaltaisena, asiantuntijuutta ja kokemusta vaativana, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivänä järjestötoimintana.
Vapaaehtoistoiminta saattoi näyttäytyä yhtenä suhteellisen pienenä elämän osa-alueena, ja toisaalta se saattoi saada suuremman ja merkittävämmän osan ja värittää koko elämänkenttää ja -kulkua. Kertomuksissa kuvattiin vapaaehtoistyötä usein hyveellisenä, ylevänä,
lähtökohtaisesti hyvänä toimintana. Toisaalta vapaaehtoistoiminta sai myös negatiivisia merkityksiä: sitä kuvattiin ikävänä velvollisuutena, kritisoitiin asiantuntevien järjestöosaajien puutteesta sekä siitä, että itse asia unohtuu sosiaalisen oheistoiminnan alle. Aineistossa kyseenalaistettiin jopa vapaaehtoistyön vapaaehtoisuus: vapaaehtoisuuden voidaan nähdä loppuvan silloin, kun toimintaan lähtee mukaan.
Vapaaehtoistyön tekeminen sai kertomuksissa monenlaisia selityksiä ja perusteluja aina yhteisöllisyyden kokemuksista ja arvoista poikkeavan identiteetin vastustamiseen ja omien koettujen puutteellisuuksien kompensoimiseen. Vapaaehtoistoimintaa perusteltiin niin halulla vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin, omalla luonteella kuin keinona todistaa omaa
aktiivisuuttaan tai toimintakykyään. Vapaaehtoistyö saatettiin toisaalta kokea myös velvollisuudeksi. Vahvana vapaaehtoistoimintaa selittävänä tekijänä aineistosta nousi
uskonnollisuus. Usko ja seurakunta saattoivat näyttäytyä koko elämään vaikuttavana peruspohjana, jonka yhtenä ilmentymänä on vapaaehtoistoimintaan osallistuminen.
Vapaaehtoistyön tekemättömyyden perustelu oli aineistossa vähemmistössä, mutta sitäkin oli löydettävissä. Arvoilla saatettiin perustella sitä, ettei tee vapaaehtoistyötä ollenkaan, ja toisaalta sitä, miksi on jättäytynyt pois tietynlaisesta vapaaehtoistoiminnasta: toiminta ei sopinutkaan omaan arvomaailmaan. Vapaaehtoistoiminta saattoi näyttäytyä esimerkiksi oman hyvinvoinnin arvostamisen vastakohtana. Tekemättömyyttä perusteltiin myös ajankäytöllä ja yrittäjyydellä. Se saattoi näyttäytyä jopa oman edun vastaisena silloin, kun omistaa yrityksen. Tekemättömyyttä perusteltiin myös lapsilla ajankäytön näkökulmasta: yhteiskunnan mallitarinan mukaisesti lapsille kuuluu antaa mahdollisimman paljon aikaa. Työnteko ja perheellisyys perheellisen työntekijän ideaalin toteuttamisena esitettiinkin hyväksyttävinä syinä kieltäytyä
vapaaehtoistyöstä. On huomionarvoista, että vapaaehtoistyöstä kieltäytyminen tuntui kertomuksissa luovan jonkinlaisen selitysvelvollisuuden. Vapaaehtoistyöstä ei kertomusten sisällä kieltäydytty ilman syytä, vaan siitä kieltäytyvät selittivät ja oikeuttivat kieltäytymistä eri tavoin. Esimerkiksi perheellinen saattoi kieltäytyä siksi, että vapaaehtoistyö veisi aikaa perheeltä.
Erilaisia kansalaisuuden normatiivisuuteen, hyvän kansalaisen ideaaliin, liittyviä tekijöitä käytettiin siis kertomuksissa myös vapaaehtoistyöstä kieltäytymisen perusteluina ja oikeuttamisena.
Myös asemoinnin ja identiteetin rakentamisen tavoissa korostui variaatio. Identiteetin
rakentamisen voidaan ajatella olevan kytköksissä vapaaehtoistyön tekemiselle annettuihin syihin ja selityksiin. Kertomusten kertojat positioivat itseään vaihtelevilla tavoilla ja rakensivat
identiteettejään monenlaisin, ristiriitaisinkin tavoin. Kertojat saattoivat asemoida itsensä poikkeusyksilöksi, ainutlaatuiseksi joko luonteeltaan tai kokemuksen myötä hankituilta
taidoiltaan. Myös omaa toimijuutta korostettiin usein. Kertomuksissa rakennettiin niin aktiivisen järjestötoimijan ja yhteiskunnallisen vaikuttajan identiteettiä, itsenäisen ajattelijan ja toimijan identiteettiä kuin velvollisuudentuntoisen työntekijänkin identiteettiä. Näistä piirteistä useiden voi ajatella myös kuuluvan ”hyvän kansalaisen” määritelmään. Poikkeavaa identiteettiä myös vastustettiin silloin, kun poikkeavuus sai negatiivisia merkityksiä. Kertojat saattoivat myös
asemoida itsensä yhteisöön kuuluvaksi, samankaltaiseksi toisten kanssa, ja rakentaa näin yhteisöllistä identiteettiä. Yhtäältä saatettiin myös positioitua vaatimattomaksi ja epävarmaksi, toisaalta eri kontekstissa kokeneeksi ja asiantuntevaksi vapaaehtoistoimijaksi, mikä ilmensi myös identiteetin muutosta ja jatkuvaa rakentamista.
Myös ikä nousi merkitykselliseksi tekijäksi. Vapaaehtoistoiminta näyttäytyi yhtäältä eläkeläisen harrastuksena ja toisaalta toimintana, joka voi olla rankempaa ikääntymisen myötä. Sen saatettiin kokea myös helpottavan työelämästä irrottautumista. Ikääntymiseen liittyy myös hyvän kansalaisen ja eläkeläisen mallitarina: vapaaehtoistyö saattoikin toimia keinona toteuttaa yhteiskunnan vaatimusta pysyä aktiivisena ja hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin
psyykkisestikin. Vapaaehtoistoiminta saattoi saada merkityksen myös identiteetin jatkuvuuden tuojana silloin, kun vapaaehtoistoiminta oli kulkenut mukana jopa koko elämän ajan ja jatkunut vielä eläkkeelläkin.
Haarnin (2010) mukaan vapaaehtoistoiminta voidaan nähdä yhtenä mahdollisena
sopeutumiskeinona eläköitymiseen. Tämä nousi esiin myös tässä tutkimuksessa. Vapaaehtoistyö saattoi saada merkityksen myös työelämän roolien paikkaajana sekä yhteisöllisyyden
kokemuksen tuojana eläköitymisen myötä. Vapaaehtoistyötä käytettiin myös oman identiteetin vahvistajana ja toimintakyvyn todistajana. Tämä on yhteneväinen Chenin ja muiden (2020) tutkimuksen havaintojen kanssa siitä, että vapaaehtoistyö toimi professionaalisen identiteetin ylläpitäjänä ja keinona rakentaa yhteisöllistä identiteettiä eläköitymisen myötä, sekä siitä, että vapaaehtoistyö saattoi toimia identiteetin vahvistajana esimerkiksi toimimalla sen todistajana, että ikääntynytkin voi olla aktiivinen.
Tutkimuksessa nousi vahvasti esiin näkökulma, jossa vapaaehtoistyöllä pyritään jollain tavalla rakentamaan itsestään parempaa ihmistä tai kansalaista. Tämä on yhteneväinen Hardillin ja Brainesin (2011, 36) tutkimuksen havaintoihin: heidän mukaansa vapaaehtoistyöstä pyritään antamaan kuva asiana, joka on osa ”hyvän kansalaisen” määritelmää. Jos tätä ”hyvän
kansalaisen” ideaalia ei täytä, se voi synnyttää kertomuksissa jonkinlaisen selitys- tai
kompensointivelvollisuuden. Esimerkiksi perheellinen työntekijä täyttää kansalaisen ideaalin,
mutta lapseton taas joutuu tutkimuksemme kertomuksissa selittämään asiaa ja täydentämään omaa koettua puutteellisuuttaan hyveellisenä pidetyllä vapaaehtoistyölle. Sama näkökulma tulee esiin kertomuksissa, joissa vapaaehtoistyöllä kompensoidaan sairaan tai muutoin normista poikkeavan identiteettiä. Vapaaehtoistyö näyttäytyy välineenä, jolla voi pyrkiä kohti hyvän kansalaisen normatiivista ideaalia. Onkin korostettava, että vapaaehtoistyö ei
tutkimuksessamme näyttäydy neutraalina ilmiönä. Voidaankin kenties ajatella, että
kertomuksissa on lopulta kyse erilaisista ongelmalliseksi määriteltävien asioiden selittämisestä:
vapaaehtoistyötä nähdään asiana, joka ylevöittää ihmistä ja sitä pidetään jopa sankarillisena toimintana, ja näin sitä voidaan käyttää selittämään ja korvaamaan omaa koettua
puutteellisuutta.
Myös perinteisesti vapaaehtoistyöhön liitetty altruismi tuli arvona esille joissain kertomuksissa, joskin sitä oli usein vaikea erottaa uskonnollisuuteen liittyvistä selityksistä. Erityisesti
kertomuksissa, joissa vapaaehtoistyö liitettiin uskonnollisuuteen, korostui piirteitä ja arvoja kuten huolenpito, toisen huomioon ottaminen, auttaminen ja yhteisöllisyys. Näitä piirteitä määriteltiin usein pysyviksi osiksi omaa identiteettiä. Vaikka altruismi ei siis tutkimuksessamme noussut kovin vahvasti esille, on se kuitenkin nähtävissä tuloksissa. Tutkimuksemme sopii myös Johnstonin (2003) havaintoon siitä, että usko lisää todennäköisyyttä siihen, että yksilöt
osallistuivat vapaaehtoistoimintaan uskonnollisen instituution sisällä. Monissa kertomuksissa kerrottiin esimerkiksi vapaaehtoistyöstä seurakunnassa.
Tutkimuksemme tulokset sopivat myös Grönlundin (2011) havaintoihin. Grönlundin (2011) arvoihin perustuviin identiteettiryhmiin liittämiä asioita nousi tässä tutkimuksessa esiin vapaaehtoistyön perusteluina ja selityksinä. Grönlundin (2011) tutkimuksessa
vaikuttajaidentiteetin kuvattiin muodostuvan halusta vaikuttaa ja parantaa maailmaa,
auttajaidentiteettiin liitettiin halu auttaa muita, uskoon perustuvaan identiteettiin kristilliset arvot ja usko keskeisenä osana elämää, yhteisöidentiteettiin yhteisöön kuuluminen ja
menestysidentiteettiin oman vastuunsa täyttäminen sekä tehottomuuden kritisoiminen.
Tutkimuksemme oli yhteneväinen myös Rajaniemen (2009) huomioon siitä, että vuorovaikutus muiden kanssa näyttäytyy tärkeänä syynä osallistua vapaaehtoistoimintaan.
Tutkimuksemme tavoitteena oli tuoda esiin monipuolisia kuvauksia vapaaehtoistoiminnasta ja sille annetuista merkityksistä. Tutkimus onnistui nostamaan esiin moninaisuutta, joka
vapaaehtoistoimintaan liittyy. Vapaaehtoistyö näyttäytyi kertomuksissa osana ihmisten elämää ja identiteetin rakentamista hyvin monipuolisesti. Variaatio on aiempaan tutkimukseen
peilattuna jopa yllättävän laajaa.
Narratiivinen tutkimus on luonteeltaan relativistista ja tulkinnallista. Tutkija tekee tulkintoja vuorovaikutuksessa tutkimuskohteensa kanssa ja on näin osa tutkimuskohdettaan. (Heikkinen, 2018, 184.) Riessmanin (2008) mukaan narratiivisen tutkimuksen luotettavuutta voidaan
tarkastella esimerkiksi seuraavien neljän periaatteen kautta: 1) historiallisen totuuden ja
vastaavuuden, 2) johdonmukaisuuden, vakuuttavuuden ja esitystavan, 3) pragmaattisuuden sekä 4) poliittisuuden ja eettisyyden periaatteen. Tutkimuksessa suhtauduimme aineiston
kertomuksiin kunnioittavasti ja haastateltavien kertomaa epäilemättä. Tutkimuksen
tarkoituksena oli tuoda esiin haastateltavien omaa ääntä ja näkökulmaa sekä niitä merkityksiä, joita he vapaaehtoistyölle antoivat, eikä siis esimerkiksi täsmällisiä, yleistettävissä olevia
totuuksia. Tutkimuksessa vertailimme haastateltujen kertomuksia keskenään ja tarkastelimme niiden samankaltaisuuksia ja toisaalta eroavaisuuksia. Kuvasimme tutkimuksemme kulkua luvuissa, jotka käsittelivät aineistoa sekä menetelmiä ja analyysin kulkua, ja pyrimme näin tuomaan esiin sitä, miten tutkimus suoritettiin ja miten päädyimme tekemiimme tulkintoihin.
Tutkimus nosti esiin monipuolisia kertomuksia ja kuvauksia vapaaehtoistyöstä, ja toi siten uutta näkökulmaa aiheeseen.
Narratiivinen tutkimusote on lähtökohdiltaan ihmisyyttä ja ihmisten omia merkityksenannon tapoja kunnioittava. Tutkimusta tehdessä tulee kuitenkin ottaa huomioon tutkimuseettisiä kysymyksiä niin aineiston hankintaan, haastattelutilanteeseen ja sen litterointiin, tulkintaan kuin anonymiteettiinkin liittyen (Hänninen, 2008). Tämän tutkimuksen aineistona käytettiin
psykologian opiskelijoiden vuosina 2016–2017 toteuttamia elämäkertahaastatteluja. Opiskelijat ovat litteroineet ja anonymisoineet haastattelut. Tässä tutkimuksessa käytimme haastatelluista henkilöistä opiskelijoiden valitsemia pseudonyymejä. Jokaisen haastattelun on tehnyt eri henkilö,
ja jokainen haastattelija on siten osaltaan vaikuttanut aineiston muodostumiseen.
Haastatteluihin osallistuminen on ollut vapaaehtoista, ja haastatteluihin osallistuneille on annettu tieto, että haastattelut arkistoidaan mahdollista myöhempää opetus- tai
tutkimuskäyttöä varten (ks. haastattelukutsu liitteenä). Haastatteluissa ei keskitytty oletuksena vapaaehtoistyöhön (ks. haastattelurunko liitteenä), vaan haastatellut itse ovat nostaneet
vapaaehtoistoiminnan esiin merkityksellisenä osana elämäänsä. Tämä mahdollistaa hyvin laajan kuvan muodostumista vapaaehtoistoiminnasta. Haastattelujen luonne on toisaalta voinut
muovata haastateltavien tulkintoja esimerkiksi niin, että vapaaehtoistyötä on korostetusti merkityksellistetty suhteessa elämänkulun ja työpolun kokemuksiin. Ei siis voida olettaa, että vapaaehtoistyö aina liitettäisiin yhtä laajalti esimerkiksi normatiiviseen elämänkulkuun.
Tulkintaa tehdessä ja tuloksia kirjoittaessa pyrimme kunnioittavaan ilmaisutapaan sekä haastateltujen anonymiteetin varmistamiseen. Tutkimuksen aikana olemme säilyttäneet haastatteluita kokonaisuudessaan omilla laitteillamme huolehtien siitä, että ne eivät päädy tutkimuksen ulkopuolisille. Tutkimuksen raporttiin valittiin mahdollisimman laajoja
aineistokatkelmia, jotta haastateltujen oma ääni pääsisi esiin ja jotta lukijalla on mahdollisuus myös kritisoida tekemiämme tulkintoja. Tutkimuksessa halusimme antaa haastatelluille mahdollisuuden ilmaista ajatuksiaan niitä kunnioittaen ja kritisoimatta. Toisaalta
aineistokatkelmat valittiin pyrkien siihen, että haastateltujen anonymiteetti säilyisi eivätkä he olisi katkelmista tunnistettavissa.
Vapaaehtoistyön moninaisuutta, identiteetin rakentamista vapaaehtoistyön kautta sekä vapaaehtoistyölle annettujen merkitysten kirjavuutta olisi mielenkiintoista tutkia lisää.
Tutkimuksessa tulisi ottaa huomioon, miten jo tutkimuksen nimi tai esimerkiksi
haastattelukysymysten asettelu ohjaa haastattelun kulkua ja vaikuttaa siten tutkimuksen tuloksiin. Näin monisyisessä ilmiössä on vielä runsaasti tutkittavaa.
Lähteet
Aarresola, O., Itkonen, H., Salmikangas, A-K. & Mäkinen, J. (2019). Liikunnan ja urheilun
vapaaehtoistyö, osallistuminen ja jäsenyys. Teoksessa J. Mäkinen (toim.), Aikuisväestön liikunnan harrastaminen, vapaaehtoistyö ja osallistuminen 2018 (s. 28–47). KIHU. Jyväskylä: Kilpa- ja
huippu-urheilun tutkimuskeskus.
Baltes, P. B. & Reese, H. W. (1987). Elämänkaaren näkökulma psykologiassa. Teoksessa M.
Korkiakangas (toim.), Puoli vuosisataa psykologian tutkimusta ja opetusta Jyväskylässä.
Jyväskylän yliopisto. Psykologian laitoksen julkaisuja, 289, 113–165.
Bamberg, M. (2004). Positioning with Davie Hogan. Stories, tellings, and identities. Teoksessa. C.
Daiute & C. Lightfoot (toim.), Narrative analysis: Studying the development of individuals in society (s. 135–157). Thousand Oaks: Sage.
Bamberg, M. (2011). Who am I? Narration and its contribution to self and identity. Theory &
Psychology, 21(1), 3–24.
Batson, D. (1991). The Altruism Question. Toward a Social-Psychological Answer. University of Kansas. New Jersey: Lawrence Erlbaum Associates.
Chen, L., Ye, M., & Wu, Y. (2020). Shaping Identity: Older Adults’ Perceived Community
Volunteering Experiences in Shanghai. Nonprofit and Voluntary Sector Quarterly, 49(6), 1259–
1275.
Clary, E.–Snyder R.–Ridge, R. (1992). Volunteers Motivations: A Functional Strategy for the Recruitment, Placement, and Retention of Volunteers. Nonprofit Management & Leadership 2 (4), 333–350.
Clary, E.–Snyder, R.–Ridge, R. (1998) Understanding and Assessing the Motivation of Volunteers:
A functionalist approach. Journal of Personality and Social Psychology, 74, 1516–1530.
Eskola, A. (2001). Vapaaehtoistyö auttamisena ja oppimisena. Tampere: Vastapaino.
Gray, D., & Stevenson, C. (2020). How can “we” help? Exploring the role of shared social identity in the experiences and benefits of volunteering. Journal of Community & Applied Social
Psychology, 30(4), 341–353.
Grönlund, H. (2011). Identity and Volunteering Intertwined: Reflections on the Values of Young Adults. Voluntas (Manchester, England), 22(4), 852–874.
Grönlund, H. (2012). Volunteerism as a mirror of individuals and society: reflections from young adults in Finland. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.
Grönlund, H. (2013). Cultural Values and Volunteering: A Cross-Cultural Perspective. Teoksessa Vakoch, D. A (toim.), Altruism in Cross-Cultural Perspective (s. 71–84). New York: Springer.
Haarni, I. (2009). ”Pitää lähteä liikkeelle” – aktiivisten eläkeikäisten selityksiä kansalais- ja vapaaehtoistoimintaan osallistumiselle. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti, 46(2).
Haarni, I. (2010). Kolmas elämä: aktiiviset eläkeikäiset kaupungissa. Gaudeamus Helsinki University Press: Ikäinstituutti.
Hall, S. (1999). Identiteetti. Tampere: Vastapaino.
Hardill, I., & Baines, S. (2011). Enterprising Care?: Unpaid Voluntary Action in the 21st Century.
Bristol: Policy Press.
Heikkinen, L. T. (2018). Kerronnallinen tutkimus. Teoksessa Valli, R. (toim.), Ikkunoita
tutkimusmetodeihin. 2, Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin (s. 170–187). Jyväskylä: PS-kustannus.
Herman, D. (2009). Basic elements of narrative. Chichester, U.K.; Malden, MA: Wiley-Blackwell.
Hänninen, V. (2002). Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Tampereen yliopisto.
Hänninen, V. (2008). Narratiivisen tutkimuksen eettiset haasteet. Teoksessa Pietilä, A.-M. &
Länsimies-Antikainen, H. (toim.), Etiikkaa monitieteisesti. Pohdintaa ja kysymyksiä. (s. 121–137).
Kuopio: Kuopion yliopisto.
Johnston, J. B. (2013). Religion and Volunteering Over the Adult Life Course. Journal for the Scientific Study of Religion, 52(4), 733–752.
Kaukonen, R. (2009). Miesten koulutustaso paranee hitaammin kuin naisten. Hyvinvointikatsaus 3/2009. Tilastokeskus. Luettu 5.9.2021 sähköisenä osoitteessa
https://www.stat.fi/artikkelit/2009/art_2009-09-30_001.html
Labov, W., & Waletzky, J. (1997). Narrative analysis: Oral versions of personal experience. Journal of Narrative & Life History, 7(1-4), 3–38.
Laimio, A. & Välimäki, S. (2011). Vapaaehtoistoiminta kehittyy. Jyväskylä: Keski-Suomen Sosiaaliturvayhdistys.
Low, N., Butt, S., Ellis P. & Davis Smith, J. (2007). Helping Out: A National Survey of Volunteering and Charitable Giving. London: Cabinet Office.
MacIntyre, A. (2004). Hyveiden jäljillä. Moraaliteoreettinen tutkimus. Helsinki: Gaudeamus.
Marjovuo, A. (2014). Vapaaehtoistyön ytimessä: Järjestömuotoinen vapaaehtoistyö sosiaalisten representaatioiden näkökulmasta. University of Helsinki.
McAdams, D. P. (2001). The Psychology of Life Stories. Review of General Psychology, 5(2), 100–
122.
McAdams, D. P., & McLean, K. C. (2013). Narrative Identity. Current Directions in Psychological Science: A Journal of the American Psychological Society, 22(3), 233–238.
Musick, M. A. & Wilson, J. (2008). Volunteers: A Social Profile. Bloomington: Indiana University Press.
Nakano, L. (2005). Community Volunteers in Japan: Everyday Stories of Social Change. Routledge.
Nylund, M. & Yeung, A. B. toim. (2005). Vapaaehtoistoiminta: anti, arvot ja osallisuus. Tampere:
Vastapaino.
Rajaniemi J. (2009). Mielekkäästi vapaaehtoistoiminnassa. Tuloksia kyselystä järjestöjen ikääntyneille jäsenille. Raportteja 2/2009. Helsinki: Ikäinstituutti.
Riessman, C. K. (2008). Narrative methods for the human sciences. Los Angeles: SAGE Publications.
Rochester, C., Paine, A. E., Howlett, S., & Zimmeck, M. (2012). Volunteering and society in the 21st century. Basingstoke (Hampshire): Palgrave Macmillan.
Shanahan, M. J. & Elder, G.H. Jr. (2002). History, Agency, and the Life Course. Teoksessa L. J.
Crockett (toim.), Agency, Motivation, and the Life Course (s. 145-185). Nebraska Symposium on Motivation Vol. 48. Lincoln, NE: University of Nebraska Press.
Sipola, M. (2019). Vapaaehtoistoimintaan osallistuminen suomalaisessa yhteiskunnassa. Pro gradu. Helsingin yliopisto.
Vilkko, A. (1997). Omaelämäkerta kohtaamispaikkana. Naisen elämän kerronta ja luenta.
Tampere: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 663.
Yeung, A. (2002). Vapaaehtoistyö osana kansalaisyhteiskuntaa – ihanteita vai todellisuutta?
Tutkimus suomalaisten asennoitumisesta ja osallistumisesta vapaaehtoistoimintaan. Helsinki:
Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY ry.
Äyräväinen, I., Piirainen, A., Lintunen, T., & Rantanen, T. (2019). Vapaaehtoistyöntekijöiden kokemuksia vastavuoroisuudesta ikääntyneiden ihmisten
vapaaehtoistyössä. Gerontologia, 33(1), 3–18.
Liitteet
Liite 1: Haastattelukutsu
KUTSU ELÄMÄKERTAHAASTATTELUUN
Itä-Suomen yliopiston psykologian yksikössä tehdään aikuisen elämänkulkua tarkastelevaa tutkimusta.
Tutkimusaiheet liittyvät eri elämänalueisiin, kuten koulutukseen, työhön, parisuhteeseen ja perheeseen.
Psykologikoulutuksessa tutkimusperinne tulee tutuksi opiskelijoille Elämänkulun tutkimuksen harjoituskurssilla, jossa paneudutaan aikuisen elämänkulkuun, tätä koskeviin teorioihin sekä elämänkulkukerrontaan. Harjoituskurssin aikana opiskelijat toteuttavat laajan elämäkertahaastattelun, joka kattaa eri elämänalueita koskevia teemoja. Opiskelijat tekevät toteuttamiensa haastattelujen pohjalta seminaarityön, jossa he soveltavat elämänkulkututkimukseen liittyvää teoriatietoa.
Psykologian oppiaine etsii nyt halukkaita noin 60 -vuotiaita aikuisia osallistumaan Elämänkulun harjoituskurssin puitteissa toteutettaviin elämäkerrallisiin teemahaastatteluihin. Otan Sinuun yhteyttä kysyäkseni kiinnostustasi tällaiseen haastatteluun. Haastattelut ovat vapaaehtoisia ja täysin luottamuksellisia.
Haastattelu voidaan toteuttaa Sinulle parhaiten sopivana ajankohtana ja parhaaksi katsomassasi rauhallisessa paikassa. Haastattelu tehdään kahdessa osassa, noin 2–3 tuntia kerrallaan. Haastattelut nauhoitetaan. Myöhemmin nauhoitteet kirjataan tekstitiedostoksi. Tässä vaiheessa kaikki haastattelussa mahdollisesti esiintyvät tunnistetiedot muutetaan. Kun nauhoite on purettu tekstitiedostoksi, nauhoite tuhotaan. Myös yhteydenotoissa käytetyt nimi- ja osoitetiedot hävitetään.
Haastattelujen pohjalta tehdyissä seminaaritöissä ei myöskään esiinny tietoja, joiden perusteella haastateltavan voisi tunnistaa. Koska kyseessä on opiskeluun kuuluva harjoitustyö, valmista seminaarityötä ei toimiteta haastateltavalle. Tekstitiedostot, joissa ei ole jäljellä mitään tunnistetietoja, arkistoidaan harjoituskurssin päättyessä Itä-Suomen yliopiston psykologian yksikköön mahdollista myöhempää tutkimus- ja opetuskäyttöä varten.
Toivon, että Sinulla on mahdollisuus ja kiinnostusta osallistua omaelämäkerralliseen haastatteluun.
Annamme mielellämme lisätietoja haastatteluista ja niiden toteuttamisesta.
Ystävällisin terveisin,
Opiskelija Katri Komulainen Petri Karkkola
Opiskelija Katri Komulainen Petri Karkkola