Lähtökohtanamme narratiiviselle tarkastelulle on elämänkulun tutkimus. Elämänkulun tutkimuksessa on keskeistä toimijuuden käsite: yksilöt rakentavat elämänkulkuaan niiden valintojen ja toimintojen avulla, joita he tekevät sosiaalisen ympäristön tuomien rajoitusten ja mahdollisuuksien sisällä (Shanahan & Elder, 2002). Psykologisessa elämänkulun tutkimuksessa on korostettu yksilön asemaa oman elämänkulkunsa tuottajana: yksilö toimii ja luo merkityksiä vuorovaikutuksessa sosiaalisen ja yhteiskunnallisen ympäristönsä kanssa, osin ympäristönsä rajoittamana, mutta osin kenties myös siitä välittämättä (Baltes & Reese, 1987).
Narratiivisessa psykologiassa ihminen nähdään aktiivisena toimijana, joka tulkitsee toimintaa ja tilanteita kieltä käyttämällä. Ihminen antaa näin aktiivisesti merkityksiä sekä omalle että muiden toiminnalle. Narratiivinen psykologia tutkiikin elämän sijaan kuvauksia eletyistä ja koetuista asioista (Vilkko, 1997). Ihminen tuottaa puhuessaan jatkuvasti kertomuksia. Kertomus on
kommunikaatiota, joka jäsentää esimerkiksi moraalista asemaa ja jolla rakennetaan identiteettiä (MacIntyre, 2004). Ihmiset siis rakentavat identiteettiään kertomusten kautta. Identiteettiä rakennetaan suhteessa kulttuurisiin mallitarinoihin, joilla tarkoitetaan ymmärrystä
yhteiskunnassa laajasti hyväksytyistä uskomuksista ja ennakkokäsityksiä ympäröivästä todellisuudesta. Mallitarinat ovat ikään kuin yksilön ymmärtämiä malleja siitä, kuinka hänen edustamassaan kulttuurissa tavallisesti tulisi toimia. (Hänninen, 1999.)
Identiteetti määritellään usein joksikin sellaiseksi, joka jokaisella yksilöllä on omasta itsestään ja joka on pitkälti riippuvainen itserepresentaatioista. Identiteetti ikään kuin kertoo meille, millaisia olemme. (Bamberg, 2011) Narratiivisessa identiteettikäsityksessä identiteetti ei kuitenkaan ole pysyvä tai muuttumaton, vaan identiteettiä rakennetaan ja muovataan jatkuvasti (Hall, 1999).
Identiteetin rakentaminen on aktiivista toimintaa, ja ihmiset neuvottelevat erilaisista identiteettipositioista tilanteisesti (Bamberg, 2004). Bambergin mukaan kerronnallisuus on keskeistä identiteetin rakentumisessa, ja yksilö muovaa jatkuvasti ymmärrystä itsestään tilanteisesti sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kertomuksia kertomalla ihminen jatkuvasti positioi eli asemoi itseään suhteessa muihin. Bambergin teoriassa on keskeistä, että yksilö ei pelkästään alistu esimerkiksi kulttuuristen mallitarinoiden tarjoamiin identiteetteihin, vaan toimii aktiivisesti rakentaen ja tuottaen kertomuksia sekä neuvotellen erilaisista identiteeteistä ja positioista. (Bamberg, 2004.)
Bamberg (2011, 6) kuvaa identiteetin rakentumista vuorovaikutuksessa kolmen ulottuvuuden kautta. Nämä ovat 1) ainutlaatuisuus vrt. samankaltaisuus suhteessa toisiin ihmisiin, 2) toimija vrt. toiminnan kohde sekä 3) pysyvyys vrt. muutos. Ihminen määrittää itseään jatkuvasti puheessaan suhteessa sekä toisiin että itseensä. Ensimmäisen ulottuvuuden kautta voidaan esimerkiksi miettiä, millaisiin ryhmiin tai kategorioihin ihminen määrittää itsensä, tai miten hän sijoittaa itsensä suhteessa näihin kategorioihin. Ilmaiseeko ihminen esimerkiksi kokevansa vahvaa kuuluvuutta johonkin tiettyyn ryhmään vai ottaako hän tähän etäisyyttä? Toinen ulottuvuus taas viittaa ihmisen toimijuuteen: miten ihminen puheessa ja vuorovaikutuksessa kuvaa omia vaikutusmahdollisuuksiaan omaan toimintaansa. Ihminen voi toisessa ääripäässä olla aktiivinen toimija, joka määrää itse kohtalonsa, toisessa ääripäässä taas vain toiminnan kohde, jolla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Kolmas ulottuvuus taas kytkeytyy edellisiin ulottuvuuksiin: se kuvaa sitä, millaista muuttuvaa identiteettiä ihminen rakentaa. Ihminen
saattaa esimerkiksi kuvata samaistuneensa aiemmin erilaisiin ryhmiin kuin puhehetkellä – tällöin on kyse muutoksen kerronnasta. Identiteettiä tutkittaessa on tärkeää kiinnittää huomioita näihin kaikkiin ulottuvuuksiin ja niiden kytkeytymiseen toisiinsa. (Bamberg, 2011, 6–18.) Kaiken
kaikkiaan narratiivinen psykologia antaa tutkimuksellemme teoreettisen viitekehyksen ja menetelmät, joiden kautta voimme lähteä tulkitsemaan aineistoa.
3 Tutkimusongelmat
Tutkimme sitä, millaisia kertomuksia vapaaehtoistyöstä kerrotaan ja miten erilaisissa
kertomuksissa rakennetaan omaa identiteettiä vapaaehtoistyön kautta. Tutkimusongelmamme ovat:
1. Millaisia kertomuksia vapaaehtoistyöstä kerrotaan? Miten vapaaehtoistyön tekemistä tai sen tekemättömyyttä perustellaan?
2. Kuinka eri kertojat asemoivat itsensä vapaaehtoistyöntekijöinä ja rakentavat samalla identiteettiään? Näyttäytyykö ikä tärkeänä asemoinnin kohteena?
4 Aineisto
Tutkimuksemme aineistona on Itä-Suomen yliopiston psykologian maisteriopiskelijoiden toteuttamia elämäkertahaastatteluja. Haastattelut on tehty osana Elämänkulun tutkimuksen praktikumia (nykyäänAmmatillinen vuorovaikutus III), ja ne on toteutettu vuosina 2016 ja 2017.
Opiskelijat ovat litteroineet ja anonymisoineet haastattelut. Tässä tutkimuksessa käytämme litteroituja ja anonymisoituja versioita emmekä ole kuulleet alkuperäisiä ääninauhoja.
Koostimme aineiston keräämällä haastatteluista vapaaehtoistyötä koskevia katkelmia.
Haastatteluissa edetään kronologisesti aina haastateltavan lapsuudesta elämän
nykytilanteeseen, ja niissä käsitellään laajasti elämän eri osa-alueita. Haastattelujen painotukset vaihtelevat sen mukaan, millaisia asioita haastattelussa on noussut esiin keskeisinä asioina.
Haastattelurunko ja haastattelukutsu ovat liitteinä. Haastatteluja on yhteensä 51, joista 27:ssä oli asiaa vapaaehtoistyöstä.
Aineistossa on mukana katkelmia yhteensä 27 henkilöltä, joista 10 on vuoden 2016 ja 17 vuoden 2017 haastatteluista. Heistä 16 on naisia ja 11 miehiä. Haastateltujen tarkkaa ikä- ja
koulutustasojakaumaa on vaikeaa eritellä aineiston anonymiteetin vuoksi. Meillä ei ole tarkkaa tietoa esimerkiksi siitä, minkä ikäisiä haastatellut ovat, vaikka osassa haastatteluista tämä
tuleekin esille. Tämän vuoksi emme erittele jakaumaa tarkemmin, mutta voimme kuitenkin sanoa, että aineisto painottuu ikääntyneisiin, joko eläkeikäisiin tai suhteellisen lähellä eläkeikää oleviin.
Koostimme aineiston perehtymällä ensin kaikkiin vuoden 2017 haastatteluihin. Luimme haastattelut kokonaisuudessaan ja poimimme niistä kaikki vapaaehtoistyöhön liittyvät kohdat.
Lisäksi otimme mukaan elämänkulkua koskevia katkelmia. Koostimme aineiston yhdistämällä keräämämme näytteet yhteen, ja tässä vaiheessa karsimme osan alun perin poimimistamme haastattelukohdista, koska ne eivät vaikuttaneet enää relevanteilta tutkimuksemme aiheen kannalta. Tämän jälkeen etenimme varsinaiseen tutkimukseen eli tunnistamaan ja kokoamaan kertomuksia.
Toteutimme myöhemmin samaan tapaan myös vuoden 2016 aineiston raaka-analyysin, sillä koimme, että lisäaineisto voisi antaa tutkimukseen vielä uusia ja kiinnostavia näkökulmia.
Luimme haastattelut ja keräsimme 2017 vuoden aineiston tapaan talteen vapaaehtoistyöhön liittyvät katkelmat. Tämän jälkeen etenimme tarkempaan analyysiin.
5 Menetelmät ja analyysin kulku
Lähestymistapamme on aineistolähteinen, ja käsittelemme aineistoa ensisijaisesti narratiivisen psykologian menetelmillä. Aloitimme tunnistamalla ja erittelemällä aineistosta kertomuksia, jotka nimesimme ja joita analysoimme tarkemmin Hermanin (2009) prototyyppimallin sekä Labovin ja Waletzkyn (1997) suullisen kertomuksen rakennemallin avulla. Erittelimme
kertomuksista identiteettejä ja niiden eri ulottuvuuksia sekä niiden rakentumista kertomuksissa Bambergin (2011) menetelmien avulla.
Aloitimme aineiston käsittelyn erittelemällä lähilukua varten rajaamastamme aineistosta
kertomuksia. Keskityimme ensin erityisesti kahden henkilön näytteisiin, jotka valitsimme suurelta osin niiden laajuuden vuoksi. Molempien näytteiden henkilöt, pseudonyymit Alpo ja Virpi,
kertovat vapaaehtoistyöstä haastattelun eri konteksteissa, ja palaavat aiheeseen useita kertoja.
Henkilöiden näkökulmat vapaaehtoistyöhön poikkeavat melko paljon toisistaan, joten tällaista esivalintaa voi perustella myös monipuolisuudella ja kattavuudella. Kehitimme analyysitapaa Alpon ja Virpin haastattelujen avulla, jonka jälkeen analyysi eteni muihin haastatteluihin.
Seuraavaksi siirryimme käyttämään edellä mainittuja menetelmiä kertomusten ja muiden puhetapojen tunnistamiseksi. Käytimme kertomusten tunnistamiseen pääasiassa Labovin ja Waletzkyn (1997) suullisen kertomuksen rakennemallia, jossa kertomus hahmotetaan
tunnistamalla aineistosta kertomuksiin sisältyviä rakenneosia, kuten tiivistelmä, orientaatio, komplikaatio, evaluaatio ja resoluutio. Tämä malli ei kuitenkaan sopinut kaikkiin aineiston
kertomuksiin. Esimerkiksi Virpin kertomuksiin malli tuntui sopivan huonosti. Käytimmekin osaan analyysistä Hermanin (2009) prototyyppimallia, joka toimii erityisesti sellaisissa kertomuksissa, joissa on saavutusten ja selvärajaisten toteutusten sijaan enemmän esimerkiksi aktiviteetteja ja tiloja tai hypoteettisia asioita.
Kertomusten tunnistamisen jälkeen luokittelimme ne teemoittain sen mukaan, millaisena vapaaehtoistyö niissä näyttäytyy. Erittelimme samalla sitä, miten kertojat positioivat
päähenkilöitä ja millaisia identiteettejä he näille antavat, tai millaisista identiteettejä henkilöiltä mahdollisesti suljetaan pois. Hyödynsimme Bambergin identiteetin kolmen ulottuvuuden näkökulmaa, jossa identiteettiä käsitellään yhtäältä ainutlaatuisuuden ja samankaltaisuuden, toimijan ja toiminnan kohteen sekä pysyvyyden ja muutoksen näkökulmasta (Bamberg, 2011, 6).
Kiinnitimme erityisesti huomioita esimerkiksi sellaisiin kohtiin, joissa kertomusten henkilöt rakentavat jollakin tavalla toisista poikkeavaa, ainutlaatuista identiteettiä, tai kertovat jonkinlaisesta muutoksesta.
6 Tulokset
Aineistossa kerrottiin hyvin monenlaisia kertomuksia vapaaehtoistyöstä, ja niitä voidaan luokitella eri teemoihin sekä vapaaehtoistyöstä annetun kuvan että kertomuksissa rakennetun
identiteetin perusteella – ja toisaalta nämä ovat myös sidoksissa toisiinsa. Kertomusten
tarkastelu antoi laajan katsauksen siihen, miten vapaaehtoistyö voi näyttäytyä elämänkulussa ja miten kertomusten päähenkilöt sen perusteella asemoidaan. Identifioimme kertomuksista 12 erilaista teemaa sen perusteella, millaista identiteettiä päähenkilöille kertomuksissa rakennettiin:
1. Vapaaehtoistyö omille arvoille perustuvana identiteettinä 2. Vapaaehtoistyö uskonnollisuudelle perustuvana identiteettinä 3. Vapaaehtoistyö yhteisöllisen toimijan identiteetin rakentajana 4. Vapaaehtoistyö ikääntyvän identiteetin rakentajana
5. Vapaaehtoistyö sukupolvikokemuksesta rakentuvana identiteettinä 6. Vapaaehtoistyö vastapainona työlle
7. Vapaaehtoistyö järjestötoimijan identiteetin rakentajana
8. Vapaaehtoistyö velvollisuudentuntoisen identiteetin rakentajana 9. Vapaaehtoistyö semiprofessionaalisen identiteetin rakentajana 10. Vapaaehtoistyö poikkeavan identiteetin vastustamisena
11. Vapaaehtoistyö lapsettoman identiteetin kompensoimisena 12. Vapaaehtoistyöstä kieltäytyvän identiteetin rakentuminen
Vapaaehtoistyötä tekevät ihmiset antavat toiminnalleen monenlaisia merkityksiä, ja tämä näkyy teemojen monipuolisuudessa. Aineistossa korostui vapaaehtoistoiminnalle annetut monet merkitykset ja variaatio. Seuraavaksi tarkastelemme jokaista teemaa yksityiskohtaisesti.