Erityisesti Alpon kertomuksissa korostui kauttaaltaan vapaaehtoistoiminta poikkeavan identiteetin vastustamisena. Alpo sairastaa diabetesta, joka rajoittaa merkittävästi hänen elämäänsä. Hänelle voitaisiin lähtökohtiensa perusteella helposti antaa sellaisen henkilön
identiteetti, jolla on selvästi rajoittunut toimintakyky tai päivittäisiä vaikeuksia, joita sairauden voi ajatella aiheuttavan. Lisäksi Alpo voidaan jo lukea iäkkääksi, sillä hän on haastatteluhetkellä 62-vuotias. Alpo on työtön ja siviilisäädyltään naimaton, jotka myös nähdään yleisesti
yhteiskunnassa riskitekijöinä. Kertomuksissa Alpo kuitenkin aktiivisesti vastustaa vallalla olevaa mallitarinaa ja identiteettiä, jonka yhteiskunta ja yleistetyt toiset voisivat mahdollisesti hänelle antaa. Näytteessä 14 Alpo kertoo, kuinka ajautui järjestötoimintaan.
Näyte 14: Kertomus järjestötoimintaan mukaan ajautumisesta
Alpo: ”Minulla oli paikka opiskelija-asuntolassa Kaupunginosassa, siellä kävin aina viikot. Viikonloput olin kotona. Sitä kautta mulla ei sitten opiskelijaelämä tullu kovinkaan tutuksi. Opiskelijayhteisö jäi sillä tavalla ohueksi. Ne muutamat
luentokaverit, jotka samoja aineita opiskeli, nehän tuli tutuksi. Mutta joskus oisko ollu kolmas opiskeluvuosi, olin liittyny Kaupungin diabetesyhistykseen. Jostain saanu tiedon ja yhteystiedot ja sitten liittyny jäseneksi. Sitten minä kerran menin heidän syyskokoukseensa. Syyskokouksessahan aina valitaan seuraavan vuoden hallitus. Ehkä siellä oli henkilöpula, koska joku kokouksenvetäjistä näytti, että hei,
sinä siellä takana, jolla on semmoinen ja semmoinen villapaita, että oisitko
kiinnostunu tulemaan hallitukseen. Minä sitten kysyin, että en minä nyt oikein tiiä, että mitä se vaatii. Minäkin kun oon viikonloput täältä Kaupungista pois, että milloin teillä on kokouksia ja kuinka paljon niitä on ja mitä siellä pitää osata ja tehä. Kai ne jotenkin sanoi, että ei siinä paljon tartte tehä, koska suostuin kuitenkin siihen paikalle. Niin minä rupesin hallituksen kokouksissa käymään. Ja minähän oon siinä mielessä niin tämmöistä riskiryhmää, että oon naimaton mies, joka on työtön ja jolla alkaa jo olla ikää aika paljon. Minun pitäisi olla sitä yhteiskunnan pohjasakkaa
näitten lähtökohtien perusteella. Mutta minä oon jollain tavalla halunnu vastustaa tätä kohtaloa ja ollu sitten mukana tämmöisessä kaikenlaisessa toiminnassa”.
Kertoja rakentaa nuoresta Alposta kuvaa ujohkona opiskelijana, joka ei juurikaan ole osallistunut opiskelijaelämään. Hän on tutustunut ihmisiin lähinnä luennoilla, ja opiskelijayhteisö on jäänyt hänen kohdallaan ”sillä tavalla ohueksi”. Kertoja selittää ulkopuoliseksi jäämistä sillä, että Alpo vietti opiskelija-asuntolassa vain viikot, ja oli viikonloput kotona: ”Sitä kautta mulla ei sitten se opiskelijaelämä tullu kovinkaan tutuksi.” Yleinen odotus siitä, että opiskelija osallistuu aktiivisesti opiskelijaelämään, ei Alpon kohdalla toteudu. Bambergin (2011) identiteettiteorian
ainutlaisuuden ja samanlaisuuden tasolla Alpo positioidaan erilaiseksi kuin muut opiskelijat, ainutkertaiseksi siksi, ettei kuulu odotetulla tavalla opiskelijoiden yhteisöön. Näin Alpolle rakennetaan poikkeavan opiskelijan identiteettiä.
Kertomus etenee kuvaamalla, kuinka Alpo on liittynyt diabetesyhdistyksen jäseneksi. Kertoja erottaa menneisyyden nuoren Alpon ja sitä seuranneen, vähän aktiivisemman,
vapaaehtoistyöhön mukaan lähtevän Alpon toisistaan. Bambergin (2011) analyysimallin pysyvyyden ja muutoksen ulottuvuudella rakennetaan näin päähenkilön minän muutosta ei-aktiivisesta opiskelijasta kohti aktiivista vapaaehtoistyöntekijää. Kertoja ei kerro motiivia jäseneksi liittymiselle, mutta Alpo kuvataan ensin toimijan ja toiminnan kohteen tasolla
toiminnan kohteena, joka on ”jostain saanu tiedon ja yhteystiedot.” Tämän jälkeen Alpon omaa aktiivisuutta ja toimijuutta yhdistyksen jäseneksi liittymisessä korostetaan sanomalla: ”olin liittyny”. Tätä seuraa syyskokoukseen osallistuminen ja sitä kautta diabetesyhdistyksen
hallitukseen päätyminen. Alpo asemoidaan taas toiminnan kohteeksi: ”hei, sinä siellä takana, oisitko kiinnostunu tulemaan hallitukseen.” Kertoja asemoi Alpon hyvin vaatimattomaksi arvelemalla hallitukseen valitsemisen johtuneen henkilöpulasta ja korostamalla tämän
epäröintiä: ”en minä nyt oikein tiiä, että mitä se vaatii” ja antamalla kuvan, ettei valinta johtunut päähenkilön omasta aloitteesta. Sanavalinnoilla, kuten ”suostuin” ja ”ei siinä paljon tartte tehä”, ilmennetään vaatimattomuutta ja rakennetaan identiteettiä, jossa Alpo ei vielä koe olevansa tarpeeksi pätevä vapaaehtoistyöntekijä.
Kertomuksen lopussa kertoja kuvaa Alpon olevan riskiryhmää: ”oon naimaton mies, joka on työtön ja jolla alkaa jo olla ikää”, ja tämän vuoksi Alpon ”pitäisi olla sitä yhteiskunnan
pohjasakkaa”. Alpo asemoidaan henkilöksi, joka on halunnut vastustaa poikkeavaa identiteettiä, joka Alpolle voitaisiin hänen lähtökohtiensa perusteella antaa. Kertoja kuvaa kertomuksessa päähenkilön muutosta. Nuori, järjestötoimintaan vasta mukaan lähtemässä oleva Alpo rakennetaan epävarmaksi omista kyvyistään ja kuin sattumalta ja muiden aloitteesta
järjestötoimintaan mukaan ajautuneeksi toiminnan kohteeksi, mutta kertomuksen lopun jo ikääntynyt Alpo esitetään aktiiviseksi toimijaksi, joka on itse halunnut vastustaa yhteiskunnan hänelle tarjoamaa positiota ja joka on sen vuoksi ollut omasta tahdostaan ja päätöksestään mukana vapaaehtoistoiminnassa: ”Oon jollain tavalla halunnu vastustaa tätä kohtaloa ja ollu sitten mukana tämmöisessä kaikenlaisessa toiminnassa”.
Alpo käyttää vapaaehtoistoiminnassa mukana olemista myös oman toimintakykynsä todistajana, kuten näytteessä 15.
Näyte 15: Vapaaehtoistyö oman toimintakyvyn todistajana
Alpo: ”Jos vältellään liikaa eli verensokeri pidetään liikaa korkealla, niin se on sitten komplikaatioiden aihe. Eli pitäisi löytää optimitaso ja pysyä siinä. Se on kovasti vaativa tehtävä ja masentavakin, jos laittaa itelleen liian kovat vaatimukset ja niihin ei pysty tai tulee ylimenoja suuntaan tai toiseen. Se on jollain tavalla masentavaa.
Minä tunnen itteni jotenkin masentuneeksi. Mulla ei oo aloitekykyä kaikkiin asioihin, joita haluaisin. Toisaalta tämä pitkä lista, mikä tulee järjestötoiminnasta, niin itteäkin
ihmetyttää, että miten tuossa pystyn olemaan mukana. Vaikka nyt tämä tilanne tässä, ei tässä moni ihminen ole. En oo vielä huomannu dementiaoireita millään tavalla. Pystyn hoitamaan yhdistystehtäviä enkä oo kuullu moitteita, että etkö sinä nyt näe ite, että oot jo tuossa kunnossa. Semmoinen jonkinlainen optimismi ja into, että haluankin olla mukana näissä touhuissa. Ja minä oon innolla tässä mukana”.
Kertomuksessa kertoja asemoi Alpon ensin sairaaksi kuvaamalla Alpon sairauden aiheuttamia vaikeuksia jokapäiväisessä elämässä. Verensokerin optimitason ylläpitäminen kuvataan
vaativaksi ja jopa masentavaksi tehtäväksi. Alpolle annetaan masentuneen, puutteellisen aloitekyvyn omaavan identiteetti: ”Minä tunnen itteni jotenkin masentuneeksi. Mulla ei oo aloitekykyä kaikkiin asioihin, joita haluaisin”. Seuraavaksi kertoja kuitenkin hylkää masentuneen, alhaisemman toimintakyvyn omaavan identiteetin ja käyttää aktiivisuuttaan järjestötoiminnassa oman toimintakykynsä todistajana. Huomionarvoista on, että Alpon esitetään kertomuksessa jopa yllättyvän itse toimintakyvystään: ”itteäkin ihmetyttää, miten tuossa pystyn olemaan mukana.” Alentuneen toimintakyvyn omaavan identiteetti on siis mahdollisesti ollut Alpolle vaihtoehto, mutta hän on huomannut, että ei kuulukaan siihen. Tätä vielä vahvistetaan
nostamalla Bambergin (2011) analyysimallin mukaisesti ainutlaatuisuuden ja samanlaisuuden ulottuvuudella esiin päähenkilön ainutkertaisuutta vertaamalla tilannetta muihin: “ei tässä moni ihminen ole”.
Kertoja pohtii järjestötoiminnan vaikutusta edelleen muistioireiden ja yhdistystehtävien hoitamisen kautta ja hylkää näin entistä vahvemmin sairaan, ja toisaalta myös ikääntyneen, identiteetin. Dementiaoireisen identiteetti suljetaan pois kertomuksessa myös muiden äänellä:
”Pystyn hoitamaan yhdistystehtäviä enkä oo kuullu moitteita”. Näin Alpo myös positioidaan toimijan ja toiminnan kohteen ulottuvuudella toimijaksi, joka suoriutuu tehtävistään. Kuten näytteessä 1, tässäkin kertomuksessa kuvataan päähenkilön muutosta. Vaikka Alpon sairaus onkin pysyvä, identiteetti ei sitä ole. Kertomuksen alussa masentuneen identiteettiin asemoitu Alpo on kertomuksen lopussa edennyt tilanteeseen, jossa kertoja korostaa Alpon intoa ja positiivista asennetta, joka näyttäisi kumpuavan pitkälti järjestötoiminnasta. Kertoja rakentaa
Alpolle lopuksi optimistisen ja innokkaan järjestötoimijan identiteettiä: ”Optimismi ja into, että haluankin olla mukana näissä touhuissa.”
Alpon kertomuksissa poikkeavaa identiteettiä vastustetaan myös korostamalla omaa kokemukseen perustuvaa asiantuntijuutta ja ammatillista osaamista, kuten näytteessä 16.
Näyte 16: Mallipotilaana toimiminen kokemusasiantuntijuuden osoittamisena
Alpo: ”Minähän olin noin kymmenen vuoden ajan mallipotilaana Yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Sinne oli kutsuttu eri vammaisjärjestöistä
vapaaehtoisia olemaan ruokapalkalla mallipotilaana. Opiskelijapuolelta osallistujina olivat lääkäriopiskelijat. Me mallipotilaat oltiin luentosaliympäristössä
harjoittelupotilaina. Lääkärikokelaat oli yleensä erittäin jännittyneitä, koska oli ensimmäinen kerta, kun heidän piti tavata tuntematon potilas ja pyrkiä saamaan selville, mikä potilasta vaivasi ja ehkä tarjoamaan jotain apuakin. Meitä potilaita koulutettiin, että meidän ei kuulu vaatia hoitoja vaan pyrkiä kannustamaan opiskelijaa saamaan irti meistä ne oleelliset asiat, jotka ratkaisee diagnoosin.
Mahollisesti hoitoa, jos heillä tietämys riittää, mutta ei pidä edellyttää. Tämmöinen vuorovaikutus oli sen toiminnan tavoite. Me saatiin potilaat valita vaiva mistä valitettiin ja ohjeena oli, ettei pidä olla liian henkilökohtainen, ettei luhistuisi kohtalonsa alle. Minulla ei sitä vaaraa koskaan ollu ja esiinnyin diabeetikkona. Kun sitä oli ammattiopettajakin, ehkä se oli ammatillista näkemystä, missä mitassa voi lääkäriparkaa kiusata ja kuinka vaativana esiintyä. Omaa käyttäytymistä saa ja pitikin muuttaa lääkärin toiminnan mukaiseksi tarpeen mukaan, kiristää tai
höllentää. Jo siinä vaiheessa, kun ehkä oli se suullinen esiintyminen vielä uutta, niin oli kyllä niin hauskaa ja mielenkiintoista hommaa, että harvoin siihen on päässy.
Jokaisen koetilanteen jälkeen tuli yleiskeskustelu siitä, miten asiat meni ja miten lääkäri koki tilanteen ja mitä tarkkailijat ja ohjaaja sanoi. Oli hyvin tärkeää, että sain potilaana pitää puheenvuoron myös, että mitä minä ite odotin siltä tilanteelta ja miten arvioin lääkärin käyttäytymisen. Sai aina pitää yleisluennon siitä, että
nimenomaan diabeetikko, minkälainen voi potilaana olla. Meitä voi olla viimeisen päälle asiantuntijoita ihan fysiologisella ja lääketieteellisellä tasolla tai sitten masentuneita tai tietämättömiä, ja avuttomia. Ymmärsin, että minä olin siellä aika toivottu potilas. Ohjaajat aina odotti minulta luennon pitämistä, että tulee
tämmöinen näkökulma lääkäripuolenkin koulutukseen. Kun ei oo perhettä eikä tartte ajatella, että vie jonkun toisen aikaa. Se on kaikki omassa käytössä, niin se on antanu tämmöisen”.
Kertomuksessa kuvataan Alpon pitkää kokemusta lääkäriopiskelijoiden mallipotilaana toimimisesta. Mallipotilaaksi Alpo on päätynyt alun perin kutsuttuna: ”oli kutsuttu eri vammaisjärjestöistä vapaaehtoisia”. Kertomuksen alussa kertoja positioi Alpon osaksi
vammaisjärjestöjen vapaaehtoisista koostuvaa mallipotilaiden joukkoa. Ainutlaatuisuuden ja samanlaisuuden ulottuvuudella Alpo siis asemoidaan samanlaiseksi toisten potilaiden kanssa.
Samankaltaisuutta korostetaan sanavalinnoilla kuten ”me potilaat” ja ”meitä potilaita koulutettiin”. Lääkäriopiskelijat puolestaan positioidaan jännittyneiksi ensikertalaisiksi: ”Oli ensimmäinen kerta, kun heidän piti tavata tuntematon potilas”. Asetelma eroaa tavanomaisista lääkärin ja potilaan positioista. Yleensä potilaat ovat toimijuuden ulottuvuudella yksiselitteisesti toiminnan kohteita. Harjoittelupotilaat kuitenkin asemoidaan toimijoiksi, jotka itse valitsevat
”vaivansa” ja joiden tehtävänä on ”pyrkiä kannustamaan opiskelijaa saamaan irti oleelliset asiat”
diagnoosin ratkaisemiseksi, mutta ei vaatia hoitoa eikä siten olla hoidon kohteena. Lisäksi mallipotilailta odotettiin oman käyttäytymisensä muuttamista ”lääkärin toiminnan mukaiseksi tarpeen mukaan”. Lääkäriopiskelijat puolestaan asemoidaan opetuksen kohteiksi. Kertoja arvioi, että ”tämmöinen vuorovaikutus oli sen toiminnan tavoite”. Lopuksi mallipotilaat saivat pitää puheenvuoron siitä, ”mitä ite odotin siltä tilanteelta ja miten arvioin lääkärin käyttäytymisen”.
Mallipotilaat toimivat tilanteessa siis myös arvioijina.
Myöhemmin kertomuksessa kertoja korostaa päähenkilön erilaisuutta muihin mallipotilaisiin verrattuna. Päähenkilö erotetaan potilaista, joille liian henkilökohtaisten oireiden esittäminen voisi olla liian raskasta: ”Minulla ei sitä vaaraa koskaan ollu ja esiinnyin diabeetikkona”. Alpo asemoidaan oman sairautensa asiantuntijaksi: ”Meitä voi olla viimeisen päälle asiantuntijoita
ihan fysiologisella ja lääketieteellisellä tasolla” ja erilaiseksi kuin diabeetikot, jotka eivät ole oman sairautensa asiantuntijoita vaan ”masentuneita tai tietämättömiä, ja avuttomia”. Alpo
positioidaan myös kokeneeksi harjoittelupotilaaksi: ”olin noin kymmenen vuoden ajan mallipotilaana”. Lisäksi kertoja korostaa päähenkilön ammatillista osaamista: ”Kun sitä oli ammattiopettajakin, ehkä se oli ammatillista näkemystä, missä mitassa voi lääkäriparkaa
kiusata”. Kertoja tuo esiin, että päähenkilö oli toivottu mallipotilas, jolta odotettiin ”yleisluennon”
pitämistä siitä, millainen ”nimenomaan diabeetikko voi potilaana olla”, ja jonka tuoma näkökulma oli arvostettu.
Kertomuksessa päähenkilö asemoidaan sekä toimijaksi että toiminnan kohteeksi. Mallipotilaaksi lähteminen on ollut vapaaehtoista, ja potilaat saavat itse valita esittämänsä vaivan. Nämä
ilmentävät toimijuutta. Toisaalta kertoja positioi Alpon potilaaksi, johon yleensä kuuluu toiminnan kohteena oleminen. Tämä ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, vaan päähenkilö myös pitää harjoittelupotilaan roolissa lääkäriopiskelijoille luennon, jonka arvoa lääkärien
koulutukselle ja asiantuntevaa otetta kertoja korostaa: ”Ohjaajat aina odotti minulta luennon pitämistä, että tulee tämmöinen näkökulma lääkäripuolenkin koulutukseen.” Tässäkin kertoja rakentaa päähenkilölle oman tilanteensa asiantuntijan identiteettiä.
Kertomuksessa kertoja selittää vapaaehtoistyön tekemistä sillä, että se on Alpolle ajankäytön puolesta mahdollista: ”Kun ei oo perhettä eikä tartte ajatella, että vie jonkun toisen aikaa.” Tässä tehdään näkyväksi myös yleinen käsitys siitä, että perheelle kuuluu antaa mahdollisimman paljon aikaa. Tarkastelemme aihetta enemmän luvussa 6.11. Kertoja toteaa vielä, että aika ”on kaikki omassa käytössä, niin se on antanu tämmöisen.” Kertoja kuvaa mallipotilaana toimimisen ja muun vapaaehtoistyön merkityksellisenä toimintana, joka antaa niin päähenkilölle itselleen kuin muillekin. Lisäksi mallipotilaana toimimisesta kerrotaan, että se ”oli kyllä niin hauskaa ja mielenkiintoista hommaa, että harvoin siihen on päässy.”
Kokonaisuudessaan kertomuksessa ei ole nähtävissä samaa vaatimattomuutta, joka nousee esiin monissa Alpon pienissä kertomuksissa. Sitä vastoin kertomuksessa korostetaan
päähenkilön ammatillista osaamista ja kokemukseen perustuvaa asiantuntijuutta.
Kertomuksessa rakennetaan siis osaavan ja arvostetun asiantuntijan identiteettiä, ja samalla vastustetaan avuttoman ja masentuneen diabeetikon identiteettiä. Kertomus on näin myös poikkeavan identiteetin vastustamista.