Maria Pietilä
HARKINTA, PÄÄTÖS JA POISTO
Poiston toteuttaminen museokokoelmasta
Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta Pro gradu -tutkielma Kesäkuu 2021
TIIVISTELMÄ
Maria Pietilä: Harkinta, päätös ja poisto: poiston toteuttaminen museokokoelmasta Pro gradu -tutkielma
Tampereen yliopisto
Informaatiotutkimus ja interaktiivinen media Kesäkuu 2021
Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on syventää ymmärrystä esinekokoelmasta tehtävän poiston prosessista ja siihen vaikuttavista tekijöistä kulttuurihistoriallisissa museoissa.
Tutkielma käsittelee poistoja yhtenä mahdollisena osana kokoelmanhallintaa. Tutkiel- massa selvitettiin, millaisia näkemyksiä ja kokemuksia esinekokoelmien parissa työsken- televillä museoammattilaisilla on kokoelmapoistoista. Käytännön tavoitteena on selvit- tää, mitkä tekijät edistävät tai hidastavat poistoprosessia, ja miten poistoprosessia voi- taisiin sujuvoittaa.
Kokoelmista tehtävät poistot ovat vakiinnuttaneet paikkansa hyväksyttynä kokoelman- hallinnan keinona suomalaisissa museoissa 2000-luvulla. Aiemmin museokokoelmat nähtiin pysyvinä, ja tavoitteena oli kaiken kokoelmiin tallennetun pysyvä säilyttäminen.
Kokoelmien ja niiden vaatimien säilytystilojen jatkuva kasvu ei kuitenkaan ollut mahdol- lista, ja keskustelu kokoelmapoistoista lisääntyi. Museoalan tilastojen mukaan kulttuu- rihistoriallisten museoiden esinekokoelmista tehdään poistoja vuosittain vähän, mutta aihe on herättänyt silti alalla runsaasti keskustelua. Museoesineisiin liittyvien moninais- ten merkitysten ja arvojen vuoksi kokoelmapoistojen toteuttaminen ei ole yksinker- taista, ja se koetaan usein paljon resursseja vaativana työnä.
Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on museoesineen merkityksen muodostumi- nen sekä kokoelmanhallinnan toimenpiteiden ketju, jonka yhtenä mahdollisena osana poisto nykyisin tunnistetaan. Tutkielma on laadullinen tapaustutkimus, jossa kokoelma- poiston prosessia ja siihen liittyviä kokemuksia tarkasteltiin esinekokoelmien parissa työskentelevien museoammattilaisten haastattelujen kautta. Aineistonkeruumenetel- mänä käytettiin puolistrukturoitua teemahaastattelua. Aineisto koostuu viidestä haas- tattelusta, jotka tehtiin esimies- tai asiantuntijatehtävissä kulttuurihistoriallisissa muse- oissa työskenteleville henkilöille. Aineistoa analysoitiin teemoitellun sisällönanalyysin avulla. Analyysin tuloksena selvisi, että poistoprosessi etenee kolmen eri vaiheen, har- kinta, päätös ja poisto, kautta, joista harkintavaihe käynnistyy usein osana jotakin toista kokoelmanhallinnan työvaihetta. Harkintavaihe on prosessin eniten resursseja vaativa osa, jonka aikana on ratkottava sekä teoreettisia että käytännöllisiä kysymyksiä. Vertais- tuki ja vuorovaikutus työyhteisössä koettiin tärkeiksi poistoharkinnan aikana. Keskuste- lujen kautta kokoelmiin liittyvä hiljainen tieto tulee näkyväksi, ja sitä voidaan käyttää poistoharkinnan tukena.
Avainsanat: museot, kokoelmat, kokoelmatyö, kokoelmanhallinta, poistot
Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck -ohjelmalla.
SISÄLLYSLUETTELO
1 JOHDANTO ... 1
2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS ... 4
2.1 Museo, kokoelma ja esine ... 4
2.2 Kokoelmanhallinta ja poisto ... 7
2.3 Museoammattilaisten suhde kokoelmapoistoihin ... 13
3 KIRJALLISUUSKATSAUS ... 17
4 TUTKIMUSASETELMA JA -MENETELMÄ ... 28
4.1 Tutkimuskysymykset ... 28
4.2 Tutkimusaineisto ... 29
4.3 Tutkimusmenetelmä ... 32
5 TULOKSET ... 36
5.1. Esinekokoelman muodostuminen ja hoito ... 36
5.2. Poistoprosessin vaiheet ... 41
5.2.1 Poistoperusteet ... 41
5.2.2 Poiston tavat ... 46
5.3. Poistoihin liittyvät kokemukset ... 49
6 JOHTOPÄÄTÖKSET... 57
LÄHTEET ... 64
LIITE 1: HAASTATTELUKYSYMYKSET ... 69
1
1 JOHDANTO
Pro gradu -tutkielmani käsittelee kokoelmanhallintaa suomalaisissa kulttuurihistorialli- sissa museoissa. Tarkemmin keskityn esinekokoelmasta tehtäviin poistoihin kokoelman- hallinnan keinona.
Aiempina vuosikymmeninä museoiden kokoelmat nähtiin pysyviksi. Kerran kokoelmaan liitetty esine on siellä aina. 1900-luvun lopussa ja viimeistään 2000-luvun alussa museo- alalla kuitenkin tiedostettiin kokoelmien jatkuvan kasvun mahdottomuus. Rajalliset säi- lytystilat ja resurssit asettivat toiminnalle reunaehtoja. (Hooper-Greenhill, 2000, s. 152–
153; Olsen, 2018.) Kokoelmien hallinnan yhteydessä keskusteluun nousivat poistojen to- teuttaminen ja toteuttamisen tavat. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana poistot ovat vakiinnuttaneet asemansa kokoelmanhallinnan keinona suomalaisissa kulttuurihis- toriallisissa museoissa ja nykyisin ne nähdään sekä mahdollisena että hyväksyttynä mu- seossa esineille toteutettavana toimenpiteenä.
Ammatillisten museoiden toimintaa ohjaavat Suomessa museolaki- ja -asetus (Museo- laki 314/2019, Valtioneuvoston asetus museoista 1192/2005). Kokoelmapoistojen to- teuttamista ohjaavat myös Kansainvälisen museoneuvoston ICOMin laatimat museo- alan eettiset ohjeet, joita ammatillisesti hoidetut museot noudattavat toiminnassaan.
Poistojen tulee perustua museota ylläpitävän tahon hyväksymiin menettelytapoihin ja poistot tulee dokumentoida. Poistojen toteuttaminen edellyttää museon henkilökun- nalta laajaa asiantuntemusta, harkintaa ja kokoelman syvällistä tuntemusta. (ICOM, 2005.)
Vaikka kokoelmapoistot ovat nykyisin hyväksytty osa kokoelmanhallintaa, niiden toteut- taminen herättää edelleen keskustelua ja tunteita. Museoalan tilastoja katsomalla pois- tot eivät näyttäydy erityisen laajana kokoelmanhallinnan toimena: vuonna 2019 amma- tillisesti hoidettujen kulttuurihistoriallisten museoiden esinekokoelmista poistettiin noin 0,04 % (Museovirasto, 2021). Tilastot eivät kuitenkaan kerro kaikkea. Museokoko- elmien esineisiin liittyvät laajat ja vaihtelevat merkitykset ja arvot, jotka nousevat esiin niiden museaalisen elinkaaren eri vaiheissa. Jokaisella esineellä on oma valmistus- ja
2 käyttöhistoriansa, ja esineillä on eri ihmisten silmissä usein erilainen symbolimerkitys (Heinonen & Lahti, 2001, s. 76). Päätös kokoelmasta poistamiseksi ei ole helppo, ja pois- ton lopullisuus herättää tunteita. Koska myöhemmin saattaa nousta esiin tietoa, jonka valossa poisto osoittautuukin vääräksi, poisto tekee näkyväksi myös erehtymisen ja vir- heen mahdollisuuden. Lisäksi poistoihin voi liittyä suhde julkisuuteen ja museon toimin- taympäristöön. Kuva museoista “kaiken säilyttäjinä” elää edelleen museoyleisön mie- lessä, ja poistot kokoelmista sopivat tähän mielikuvaan huonosti.
Kokoelmapoistoja koskevaa tutkimusta on tehty museoalalla 1990-luvulta alkaen sekä kansainvälisesti että Suomessa. Lisäksi aiheesta on julkaistu museografisia1 käytännön työn oppaita. Ensimmäinen alaa koskeva väitöstutkimus Suomessa julkaistiin vuonna 2016. Nina Robbins käsitteli tutkimuksessaan suomalaisten taidemuseoiden kokoelma- poistoja museologisen arvokeskustelun näkökulmasta. Käytännön poistotyöhön liittyviä oppaita on julkaistu Suomen museoliiton hankkeissa. Kuusi suomalaista museota to- teutti vuosina 2014–2016 kokoelmapoistoihin keskittyneen hankkeen, jossa tarkastel- tiin poistojen toteuttamista ja poistoprosessin kehittämistä sekä kulttuurihistoriallisissa museoissa että taidemuseoissa. Hankkeen tuloksena Suomen museoliitto julkaisi oppaat Kokoelmapoistojen hyvät käytännöt (2015) ja Kokoelmapoistojen yhteiset käytännöt (2016), joihin on koottu ohjeita poistojen toteuttamiseen sekä käytännön esimerkkejä erilaisista poistotapauksista. (Sarantola-Weiss & Västi, 2017.)
Esineisiin liittyvät moninaiset merkitykset, ja niiden kautta kokoelmapoistoihin liittyvät tunteet ovat läsnä myös omassa työssäni kulttuurihistoriallisen museon esinekokoel- mien parissa. Esineet eivät ole mykkiä, vaan jokainen esine on viesti jostakin. Esineet ovat myös vaativia, ne tarvitsevat ympärilleen tilaa ja oikeat säilytysolosuhteet, hallin- tajärjestelmiä, käsittelyvälineitä, huomiota ja hoitoa. Museoihin vuosikymmenten ja -
1 Museografia eli museotekniikka, museoalan työtä käytännössä käsittelevä (Vilkuna, 2010, s. 332).
3 satojen aikana kerrytetyt ja kertyneet esineet ja niiden vaatimukset tuntuvat joskus hy- vinkin konkreettiselta painolta kokoelmatyöntekijöiden harteilla.
Tutkielmani tavoitteena on museoammattilaisille tehtyjen haastattelujen avulla hankkia lisää ja syventää tietoa poistoprosessista sekä poistojen käytännön toteuttamiseen vai- kuttavista tekijöistä. Tarkastelen tutkielmassani kokoelmapoistojen toteuttamista kult- tuurihistoriallisten museoiden esinekokoelmista sekä poistojen toteuttamiseen vaikut- tavia tekijöitä - niin edistäviä kuin hidastaviakin. Käytännön tavoitteena on etsiä aineis- tosta esiin nousevia seikkoja, joiden avulla poistoprosessia voitaisiin edelleen sujuvoit- taa.
Seuraavissa luvuissa esittelen ensin työni teoreettisen viitekehyksen sekä keskeiset käyt- tämäni käsitteet. Sen jälkeen käsittelen tarkemmin aiheeseen liittyvää aiempaa museo- logista tutkimuskirjallisuutta sekä museografisia käytännön työn oppaita, joihin oma tut- kielmani perustuu. Sen jälkeen kerron keräämästäni tutkimusaineistosta, esittelen tut- kimuskysymykseni ja analysoin aineistosta esiin nousseita teemoja. Lopuksi teen yh- teenvedon saamistani tuloksista ja vertaan niitä aiempaan tutkimukseen.
4
2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS
Tässä luvussa määrittelen pro gradu -työssäni käytetyt keskeiset käsitteet, joiden kautta tutkielmani näkökulma ja teoreettinen viitekehys muodostuvat. Ensin kuvailen suoma- laisten kulttuurihistoriallisten museoiden2 toimintaympäristöä sekä avaan tarkemmin, millaisia merkityksiä kokoelmalla ja esineellä museoissa on, ja miten näitä käsitteitä tässä tutkielmassa käytetään. Toisessa alaluvussa käsittelen museoiden esinekokoelman hallinnan keinoja, ja poistoa yhtenä mahdollisena kokoelmanhallinnan tapana. Lopuksi käsittelen museoammattilaisten suhtautumista poistoihin ja tämän suhteen muutoksia viime vuosikymmenten aikana.
2.1 Museo, kokoelma ja esine
Kansainvälisen museoneuvoston ICOMin (International Council of Museums) mukaan museo on “pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.”
(ICOM, 2005.)
Museon määritelmän päivittämisestä on viime vuosina keskusteltu ICOMin piirissä (Ehanti, Patokorpi & Turtiainen, 2019), mutta vaikka uutta yhteistä ja kansainvälisesti hyväksyttyä näkemystä ei vielä olekaan syntynyt, yleisesti hyväksyttyä on museon teh- tävä ihmisen ja hänen ympäristönsä aineellisten ja aineettomien todistuskappaleiden tallentajana.
2 Kulttuurihistoriallisella museolla tarkoitetaan tässä tutkielmassa museota, joka on erikoistunut tiettyyn ajanjaksoon, alaan tai maantieteelliseen alueeseen ja tallentaa siihen liittyviä aineistoja ja objekteja esi- merkkeinä ihmisen ja kulttuurin kehityksestä. (Kostet, 2007a.)
5 Suomen museolaki määrittelee museotoiminnan tarkoitukseksi ”kulttuuri- ja luonnon- perinnön sekä taiteen tallentamisen ja säilyttämisen, aineistoja ja muita sisältöjä koske- van tutkimuksen edistämisen ja hyödyntämisen, aineistojen ja tiedon saatavuuden, saa- vutettavuuden ja käytön edistämisen, kulttuuri- ja luonnonperinnön sekä taiteen esittä- misen ja elämysten tarjoamisen, yleisötyön, vuorovaikutuksen sekä opetuksen ja kasva- tuksen edistämisen” (Museolaki 314/2019). Museolain määritelmän perusteella muse- olla tulee siis olla hallussaan aineistoja, joiden avulla se tehtäviään toteuttaa.
Erona muihin muistiorganisaatioihin, arkistoihin ja kirjastoihin, museoiden ominaispiir- teenä on tallentaa kokoelmiinsa ihmisten aineellista kulttuuriperintöä. Lait ja asetukset eivät määritä, muinaismuisto- ja luonnonsuojelulakia lukuun ottamatta, mitä kulttuuri- historiallisen museon tulee tallentaa kokoelmiinsa, vaan museoammattilaisten on teh- tävä päätökset itse. (Vilkuna, 2007.) Heinonen ja Lahti kuvaavat muistiorganisaatioiden eroja niiden suhtautumisessa tallentamiinsa aineistoihin: arkistojen pääpaino on aineis- tojen säilyttämisessä ja kirjastojen käytössä. Näiden lisäksi museot panostavat myös tut- kimukseen ja opetukseen. (Heinonen & Lahti, 2001, s. 12.)
Museon kokoelmat muodostuvat sinne tallennetuista aineistoista. Museoiden syntyhis- toria kietoutuu usein kuriositeettien ja erikoisuuksien tai katoamassa olevien kulttuurien tallentamiseen. Tällöin esineellä on ollut itseisarvo kulttuurinsa kuvaajana, eikä siihen liittyvistä tiedoista ole oltu kovinkaan kiinnostuneita. Usein esineitä vastaanotettaessa muistiin kirjattiin tavallisesti vain lahjoittajan nimi ja paikkakunta, aina ei niitäkään. (Hei- nonen & Lahti, 2001, s. 90.) Tästä syystä monilla pitkän historian omaavilla museoilla on aineistoja, jotka nykynäkökulmasta ovat “mykkiä”, koska niiden tausta- ja käyttötiedot eivät ole säilyneet, eikä tietoja pystytä enää jäljittämään (Kostet, 2007a). Omaan ai- kaansa suhteutettuina keräystavat ovat kuitenkin olleet perusteltuja ja suunnitelmalli- sia. Museon historian aikana esineisiin ja kokoelmiin liittyvät arvot ja merkitykset ovat muuttuneet.
Museon perustamisen yhteydessä kerätty peruskokoelma on muodostanut usein linjan kokoelmien myöhemmälle kehitykselle (Kostet, 2007a). Museon perinteet ovat myös
6 myöhemmin ohjanneet kokoelmaan ottamista. Jos museo on alkanut kerätä jotakin ai- neistoryhmää, keruun lopettamiselle johonkin mielivaltaiselta tuntuvaan aikaan ei yleensä ole ollut perusteita. (Heinonen & Lahti, 2001, s. 77.)
Tällä vuosituhannella kotimaisella museokentällä on keskusteltu fyysisten ja digitaalis- ten kokoelmien suhteesta, ja siitä, ovatko fyysiset kokoelmat edelleen edellytys museon toiminnalle. Syntyjään digitaalisia aineistoja museoissa on ollut jo pitkään ja tulevaisuu- dessa määrä luonnollisesti kasvaa. Museolaki tai ICOMin museomääritelmä eivät suo- raan ota kantaa kokoelmien fyysisyyteen, mutta esimerkiksi Museoviraston vuosittain kokoama Museotilasto tallentaa kulttuurihistoriallisten esinekokoelmien kartuntamää- riä, jota voidaan pitää oletuksena tällaisen kokoelman olemassaolosta museossa (Mu- seovirasto, 2021). Digitaalisten aineistojen tallentaminen, seulonta ja pitkäaikaissäilytys asettavat omat vaatimuksensa, mutta tässä tutkielmassa rajaus on tehty fyysisten koko- elmien tarkasteluun.
Museo koostuu paitsi esineistä myös siellä työskentelevistä ihmisistä. Museon työnteki- jät toimivat vallankäyttäjinä valitessaan aineistoja museon kokoelmiin. Museologian professori Janne Vilkuna on todennut, että museoihin kerätään vain sitä, minkä näemme ja ymmärrämme kulttuurimme puitteissa. Arvomme paljastuvat tarkastelemalla mitä kokoelmiin on otettu ja miten ne on siellä luokiteltu. Aivan yhtä tärkeä ilmaisin on se, mitä kokoelmissa ei ole, eli mitä sieltä on jäänyt tai jätetty pois. (Vilkuna, 2007.) Näin kokoelmiin ottaminen ja niistä pois jättäminen kuvaavat samalla eri aikojen arvostuksia ja luokitteluja. Museoiden tunnuspiirre on ollut ja on edelleen jatkuva keräystoiminta.
Vain esineet ovat tehneet museotoiminnan oikeutetuksi. Museoita on arvioitu niiden kokoelmien perusteella ja ennen kaikkea sillä, miten kokoelmia käytetään. Esineiden ja näyttelyiden arvo on riippunut museon päämääristä. (Heinonen & Lahti, 2001, s. 17–18;
s. 75–80.) Nykyaikana esineiden ja aineellisten ilmiöiden määrä on mittaamaton. Mitä siitä voidaan valita edustamaan tämän päivän kulttuuriperintöä? (Kostet, 2007a.) Teke- mällä valintoja säilytettävistä esineistä museo muistiorganisaationa ohjaa samalla sitä, mitä tulevaisuudessa menneestä voidaan muistaa.
7 Museon tallentamiin kokoelmiin ja esineisiin liitetään erilaisia merkityksiä. Eri ihmisille ja yhteisöille esineet voivat olla eri tavoin merkittäviä riippuen heidän taustastaan, ar- voistaan, mielenkiinnostaan, ymmärryksestään tai tietotaidostaan. Esineet ja niihin liit- tyvät merkitykset voidaan nähdä kommunikaationa ihmisten välillä, ja näiden merkitys- suhteiden kautta syntyy muistiorganisaatioiden toiminnan vaikuttavuus. (Robbins, 2016, s. 193–197.)
2.2 Kokoelmanhallinta ja poisto
Tässä tutkielmassa kokoelmapoistoa käsitellään yhtenä museon kokoelmanhallinnan3 osana. Nina Robbinsin mukaan kokoelmanhallinta on museossa objekteille toteutetta- vien toimenpiteiden ketju, jonka avulla objektia ja sen tietosisältöjä museossa käsitel- lään. Se alkaa objektin hankinnasta ja päättyy poistoon. Kokoelmanhallinta jakautuu eri vaiheisiin, jotka ovat hankinta, dokumentointi, konservointi, säilytys ja poisto. (Robbins, 2016, s. 83; 198.)
Kokoelmapoisto on kokoelmanhallinnan ketjun mahdollinen viimeinen vaihe. Kokoel- mapoisto ei ole yhtä itsestään selvästi kaikille esineille museossa toteutettava toimen- pide, kuten hankinta, dokumentointi tai säilytys, mutta se on yksi vaihtoehto museoesi- neen elinkaaren aikana. Kokoelmapoisto voidaan määritellä eri tavoin. Sillä voidaan vii- tata sekä konkreettisiin poistotoimenpiteisiin että museo-objektin statuksen muutok- seen. Museoviraston julkaisema museoiden kokonaisarkkitehtuuri4 määrittelee kokoel- mapoiston toimenpiteeksi, jossa muuttuu tai raukeaa pysyvästi joko objektin omista- juussuhde, sen status museaaliseen kokoelmaan kuuluvana objektina tai molemmat.
Poisto tarkoittaa erilaisin menetelmin suoritettavaa objektin pysyvää siirtämistä pois
3 Museoalalla ovat käytössä sekä termit kokoelmahallinta että kokoelmanhallinta. Johdonmukaisuuden vuoksi käytän termiä kokoelmanhallinta, jota myös Museoalan ja taideteollisuusalan ontologia MAO/TAO käyttää (Kansalliskirjasto, 2021).
4 Museoiden kokonaisarkkitehtuurissa kuvataan museoiden toteuttamat lakisääteiset ja ICOMin määrit- telemät tehtävät. Se on kokonaisvaltainen esitys Suomen museokentästä, jonka tavoitteena on havain- nollistaa museoiden toimintaympäristöä, tehtäviä, tietovarantoja ja niiden hallintavälineitä. (Museovi- rasto, 2016.)
8 museokokoelmasta. Poistoprosessi pitää sisällään objektin poiston ohella sen dokumen- toinnin ja poistoa koskevien käytänteiden (poistopolitiikan) määrittelyn. (Malaro, 1997;
Museovirasto, 2016; Västi & Sarantola-Weiss, 2015, s. 6.)
ICOMin museoalan eettisten sääntöjen mukaan jokaisella museolla tulee olla sitä ylläpi- tävän tahon hyväksymä kirjallinen toimintaohje, kokoelmapolitiikka, jossa käsitellään myös kokoelmasta tehtävät poistot. Museolla tulee olla vahvistetut ohjeet, joissa mää- ritellään sekä poistamisen perusteet että poiston tavat. Museokokoelmasta poistamisen perusteiden tulee olla laillisesti ja eettisesti kestäviä. Perusteina voivat olla objektin so- pimattomuus museon tallennusalaan ja objekti sopisi paremmin jonkin toisen museon kokoelmaan, objektin säilyttäminen kokoelmassa ei ole eettisesti ja/tai juridisesti perus- teltavissa, objekti on tuhoutunut tai tuhoutumassa niin, ettei se ei ole enää kohtuullisin konservointikustannuksin pelastettavissa, objekti on vaarallinen muille kokoelmille tai henkilökunnalle tai kokoelmissa on useita samanlaisia tai lähes samanlaisia objekteja.
Jos kaksoiskappaleista kokoelmissa on olemassa tausta- ja lahjoitustiedoiltaan katta- vampia ja sitä kautta museoarvoltaan keskeisempiä objekteja, kontekstitiedottoman ob- jektin poistaminen voi olla perusteltua. (Olsen, 2018; Västi & Sarantola-Weiss, 2015, s.
21.) Poiston tapoja voivat olla esimerkiksi lahjoittaminen toiseen museoon, siirtäminen museon sisällä esimerkiksi käyttökokoelmaan, vaihtaminen, myyminen, palauttaminen lahjoittajalle tai tuhoaminen. Kaikki poistamiseen liittyvät päätökset sekä poistettavat esineet ja niitä koskevat toimenpiteet on dokumentoitava. (ICOM, 2005.)
Museoviraston julkaisemassa Museotilastossa on eritelty vuodesta 2016 alkaen amma- tillisten museoiden kokoelmista tehtyjen poistojen määrä (Museovirasto, 2021). Sään- nöllisen tilastoaineiston keruu lienee yksi selkeä osoitus kokoelmapoistojen liittymisestä osaksi museoiden kokoelmanhallinnan arkea. Museotilasto kokoaa tilastotietoa amma- tillisesti ja päätoimisesti hoidettujen museoiden tunnusluvuista. Museotilastossa amma- tillisesti ja päätoimisesti hoidettu museo määritellään seuraavasti ja samaan määritel- mään perustan myös oman tutkielmani:
9 1) Museon toiminta perustuu museolakiin.
2) Museon tulee olla valtion, kunnan, kuntayhtymän, säätiön, yhdistyk- sen tai muun yhteisön, ei yksityishenkilön, ylläpitämä.
3) Museon tulee olla sääntömääräisesti museotoimintaa harjoittava toi- mintayksikkö.
4) Museon tulee olla avoinna yleisölle säännöllisesti ja museotoiminnan tulee olla ympärivuotista.
5) Museon tulee joko omistaa omat kokoelmansa tai hallita kokoelmia deponoinnin tai muun pitkäaikaisen sopimuksen perusteella.
6) Museon kokoelmien tulee olla käyttäjien saavutettavissa.
7) Museolla tulee olla vähintään yksi vakituinen, päätoiminen, museoam- matillinen työntekijä.
Vuonna 2019 tilastokyselyyn vastasivat ainakin osittain kaikki Suomen 153 ammatilli- sesti hoidettua museota. Museoiden esinekokoelmissa oli tilaston mukaan 5 571 824 objektia ja kokoelmat karttuivat vuodessa 56 056 objektilla. (Museovirasto, 2021.) Kar- tunnalla tarkoitetaan kokoelmiin otettavien aineistojen määrää, joka voidaan museosta riippuen määritellä eri tavoin. Toisissa museoissa kaikki museoon tulevat objektit laske- taan mukaan kartuntaan, toisissa vain kokoelmaan luetteloidut. (Heinonen & Lahti, 2000, s. 117–126.)
Museotilaston mukaan vuoden 2019 aikana poistoja museoiden esinekokoelmista teh- tiin yhteensä 2091 kappaletta. Vuosina 2016–2019 poistoja on tehty vuosittain yhteensä 2091–5622 kappaletta. Huomattavaa on, että poistokysymykseen on vastannut vuosit- tain noin sata museota, joista noin neljäkymmentä on tehnyt poistoja. (Museovirasto, 2021.) Pelkästään tilastojen valossa poistot eivät siis vaikuta erityisen merkittävältä ko- koelmanhallinnan toimelta, jos niiden määriä vertaa esinekokoelmien laajuuteen.
10 Tilastoaineistoja poistoista on kerätty myös Kokoelmapoistojen hyvät käytännöt -hank- keessa. Hankkeessa toteutetussa poistokyselyssä tiedusteltiin museon kokoelmista teh- tyjen poistojen perusteita ja poistojen syitä. Kyselyyn vastasi 65 museota. Ammatillisia ja ei-ammatillisia museoita ei kyselyssä eritelty, ja kysely oli avoinna koko museoken- tälle, ei vain kulttuurihistoriallisille museoille, vaikka valtaosa vastanneista (82 %) edus- tikin kulttuurihistoriallisia kokoelmia. Kyselyvastausten tuloksissa nousi esiin käytetyim- pänä (89 %) poistoperusteena objektin kunto- ja/tai puutteellisuus sekä yleisimpänä poiston tapana (89 %) objektin tuhoaminen. (Västi & Sarantola-Weiss, 2015, s. 7–10.) Museoviraston julkaisema Kokoelmapolitiikan muistilista museoille käyttää kokoelman- hallinnan yhteydessä termiä museoesineen elinkaari. Esineellä on sekä fyysinen että kulttuurinen elinkaarensa. Fyysinen elinkaari tarkoittaa esineen olemassaoloaikaa sen valmistumisesta tuhoutumiseen asti. Tällä ajanjaksolla on selkeä alku- ja päätepiste.
(Ekosaari, Jantunen & Paaskoski, 2013, s. 15.) Kulttuurisen elinkaaren määritelmä on monisyisempi. Kokoelmapolitiikan muistilista museoille kuvaa kulttuurisen elinkaaren vaiheet alkaen ensin objektista ideana, sitten valmiina mutta käyttämättömänä, sitten käyttöhistorian omaavana ja lopuksi tuhoutuneena, mutta dokumentoituna ja muistet- tuna objektina (Ekosaari, Jantunen & Paaskoski, 2013, s. 15). Objektin kulttuurinen elin- kaari voi olla fyysistä pidempi, ja se sisältää esineisiin liitetyt arvot ja merkitykset.
Parhaimmistakaan säilytystiloista tai konservointitoimista huolimatta objektit eivät ole ikuisia, vaan museoesineilläkin on rajallinen fyysinen elinkaarensa. Tämä on huomattu esimerkiksi 1900-luvulla valmistettujen kumi- ja muoviesineiden kohdalla (Paavola, 2015). Objektien poistaminen kokoelmasta tai suoranainen häviäminen ei kuitenkaan tarkoita, eikä saa tarkoittaa samaa kuin niiden dokumentointitietojen häviäminen. Täl- löin objektin olomuoto muuttuu fyysisestä kappaleesta kirjalliseen ja kuvalliseen muo- toon, mutta se ei lakkaa kokonaan olemasta. (Palo-oja & Willberg, 2000.) Objektin tiedot jäävät kokoelmanhallintajärjestelmään, vaikka itse esine poistetaan kokoelmasta ja ob- jektin kulttuurinen elinkaari voi näin jatkua.
Ennen poistopäätöstä on otettava huomioon kaikki käytännön poistamiseen liittyvät nä- kökulmat. Lisäksi poistoihin liittyy kahden tasoisia standardeja (Malaro, 1997). Lailliset
11 standardit kattavat kysymykset, mitä voidaan tai ei voida tehdä. Eettiset standardit puo- lestaan vastaavat kysymyksiin, mitä pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Marie Malaro huomauttaa, että eettiset standardit asettavat laillisia korkeammat vaatimukset toiminnalle. Eetti- sesti oikein toimiminen on usein enemmän kuin vain lain kirjaimen noudattamista. Sii- hen liittyy esimerkiksi ammattietiikka. (Malaro, 1997.) Suomessa museolaki ja -asetus ohjaavat ammatillisten museoiden toimintaa. ICOMin museoalan eettiset säännöt puo- lestaan ohjaavat alan ammattietiikkaa.
Yhtenä kokoelmanhallinnan keinona museoissa käytetään arvoluokitusta, joka voi toi- mia myös poistojen toteuttamisen tukena. Arvoluokituksessa kokoelmaobjektit jaetaan museon määrittelemien kriteerien pohjalta eri luokkiin, joista ensimmäisessä on koko- elmien keskeisin, korvaamattomin sisältö ja viimeisessä esineet, joita voidaan käyttää esimerkiksi opetuksessa ja lopulta poistaa. Luokkien määrä voi vaihdella museoittain, mutta keskeistä luokittamisessa ovat museon itsensä määrittelemät arvot ja kriteerit, joiden perusteella esineen asema kokoelmissa määräytyy. (Robbins, 2016, s. 133–140;
Pulkkinen, 2013, s. 36–40.) Suomessa arvoluokittamisesta alettiin keskustella 1990-lu- vulla (Vilkuna, 1993) ja tuolloin näkemys oli uutta. Aiemmin museoiden kokoelmia ei ollut juurikaan arvotettu, vaan kaikkia kokoelmaobjekteja käsiteltiin - ainakin virallisesti – yhtä merkittävinä. Arvoluokitusta kohtaan on esitetty myös kritiikkiä, eikä se yksinään ratkaise museoiden kokoelmatilojen haasteita, jos luokittelu johtaa vain esineiden uu- delleen sijoitteluun museon sisällä. Luokitus voi kuitenkin auttaa museon ydintehtävän kirkastamisessa, johon Patricia Ainsliekin viittaa artikkelissaan (Ainslie, 1997). Kriteeris- tön luomisen avulla museon keskeiset arvot tulevat näkyviksi. Arvoluokitus ottaa huo- mioon myös esineiden elinkaaren. Ajan kuluessa esineen arvoluokka voi muuttua sen kunnon mukaan. (Paavola, 2015; Pulkkinen, 2013, s. 26–27.)
Tampereen kaupungin museoita voidaan pitää arvoluokituksen käyttöönotossa alan edelläkävijöinä Suomessa. Museot julkaisivat ensimmäisen oman luokitusjärjestelmänsä 1990-luvulla. Arvoluokitus perustuu Tampereen museoiden valtakunnallisiin tallennus- vastuualueisiin, ja sen lähtökohtana ovat arviointikriteerit, kuten objektin edustavuus,
12 tietoarvo ja kunto, joiden mukaan objekti pisteytetään. Näin objektit voidaan jakaa ar- voluokkiin aina ensimmäisestä, kokoelman arvokkaimmasta ja korvaamattomasta kult- tuuriperinnöstä aina viimeiseen viidenteen poistoluokkaan, jonka esineistä voidaan luo- pua. Tälle välille asettuvat esimerkiksi kaksoiskappaleet, opetuskokoelmat ja rekvisiitta.
(Palo-oja & Willberg, 2000). Tampereen museoiden tutkijat Ritva Palo-oja ja Leena Will- berg ovat todenneet, että
“…kokoelmakartutus suuntautuessaan nykyhetkeen ei ole am- mattitaitoisesta toiminnasta huolimatta niin erehtymätöntä, ett- eikö kokoelmia voisi jälkikäteen arvioida uudelleen. Ajan myötä painotukset muuttuvat ja etäisyys antaa uutta perspektiiviä, jo- ten arvottaminenkin elää ja muuttuu. Parempi ja taloudellisempi vaihtoehto on ottaa aikakaudestaan hieman laajempi otos, kuin jälkikäteen täydentää liiallisesta kriittisyydestä johtuvia aukkoja.
Täydennyskartutus on sitä paitsi kalliimpaa ja aikaa vievää. Sil- loin ollaan lisäksi sen kulttuuriperimän armoilla, mikä on tallen- tunut tahattomasti tai keräilijöiden mieltymysten mukaisesti.”
(Palo-oja & Willberg, 2000.)
Palo-oja ja Willberg esittävät kokoelmapoistot osana kokoelmanhallinnan luonnollista tehtävänkuvaa, ja he ottavat huomioon esineen elinkaaren. Kokoelmia on voitava arvi- oida jälkikäteen uudelleen, koska työn painopisteet muuttuvat ajan myötä ja ajallinen etäisyys antaa uusia näkökulmia. Arvotukset ovat ajassa eläviä ja muuttuvia. Kirjoittajat toteavat artikkelissaan, että arvoluokituksen läpikäyneistä kokoelmista tiedetään, mistä ne koostuvat ja mitä aukkoja kokoelmissa mahdollisesti on. Arvoluokituksen jälkeen ko- koelmiin ei ole tarpeen tallentaa mitään “varmuuden vuoksi”, vaan kartutus perustuu kokoelman tuntemukseen. (Palo-oja & Willberg, 2000.) Käytännön työ kuitenkin usein osoittaa, että “laajemman otoksen” ottaminen on juuri kirjoittajien mainitsemaa “var- muuden vuoksi” -tallentamista ja johtaa siihen, että seuraavan sukupolven työntekijöillä on edessään aineistomassoja, joiden käsittelyyn resurssit eivät riitä. Onko kuitenkin pa- rempi tallentaa vähemmän, mutta tarkoilla kontekstitiedoilla ja hyväksyä, että kokoel- miin jää ammattitaitoisesta tallentamisesta huolimatta aina aukkoja? Voivatko museon esinekokoelmat koskaan kuvata menneisyyttä täysin sellaisena kuin se oli, vai tarjoa- vatko ne siihen kurkistusaukkoja ja erilaisia näkökulmia?
13
2.3 Museoammattilaisten suhde kokoelmapoistoihin
Museologian professori Janne Vilkuna on korostanut kokoelmista vastaavien museoam- mattilaisten asemaa vallan haltijoina. Museoammattilaisten päätökset kokoelmiin otta- misesta ja niiden ulkopuolelle jättämisestä vaikuttavat siihen, millaisen kuvan esineko- koelmat myöhemmin menneisyydestä antavat. Museointiprosessi on muistamisen li- säksi mitä suuremmassa määrin myös unohtamisen prosessi. Ensimmäinen unohtami- nen toteutuu, kun valitaan mikä objekti otetaan kokoelmiin muistettavaksi ja mikä jäte- tään unohdettavaksi. Seuraavaksi objektin konteksteja kirjattaessa paljon jälleen unoh- detaan tiedostaen tai unohtuu tiedostamatta. Kun objektia esitellään museossa, vali- taan taas vain osa sen konteksteista esiteltäväksi. Lisäksi menneisyys on sekä hyvässä että pahassa aina tulkintaa. Siksi ei ole ollenkaan samantekevää, kuka tai ketkä määrit- tävät, tulkitsevat tai hallitsevat kulttuuriperintöä. (Vilkuna, 2007). Toisaalta museoiden eri aikoina ja eri tavoin tallennetut ja erilaisissa olomuodoissa säilytettävät esineelliset, kuvalliset ja asiakirjalliset kokoelmat muodostavat kokonaisuuden, joiden kautta men- neisyyttä tarkastellaan. Tämä lievittänee museoammattilaisten hartioita painavaa vas- tuuta, koska tallennuspäätökset eivät ole pelkästään subjektiivisia, vaan ne kuvaavat ku- nakin aikana vallinnutta maailmankuvaa, suhtautumistapoja sekä käytettävissä olevia resursseja.
Museoiden kokoelmapoistoja on vielä 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa kuvailtu
”vaietuksi aiheeksi”, jonka olemassaolo tiedettiin, mutta siitä puhuttiin julkisuudessa vain vähän (Vilkuna, 2000). Vuonna 2007 Turun maakuntamuseon johtaja Juhani Kostet käytti Suomen Museoliiton, Helsingin kaupunginmuseon ja Helsingin kaupungin taide- museon järjestämän ajankohtaisseminaarin esitelmässään otsikkoa “Poistot - museo- työn vaiettu alue” (Kostet, 2007b). Otsikon tavoitteena lienee ollut yleisön herättely, mutta otsikointi kuvaa myös sitä, etteivät poistot olleet vielä tuolloin täysin itsestään selvä ja kiistaton osa museoiden kokoelmanhallintaa.
Vilkuna esittää poistoista vaikenemiseen kaksi syytä. Aiheen käsittelyyn ei ollut tarvetta aikana, jolloin alan resurssit kasvoivat jatkuvasti. Toisin kävi, kun säilytystilat täyttyivät,
14 uusien tilojen hankkiminen ei ollut enää taloudellisesti mahdollista ja kasvun rajat alet- tiin hahmottaa. Toisena syynä Vilkuna esittää alan paradigman muutoksen. Aiemmin museotyön päämääränä nähtiin kaiken kokoelmiin tallennetun säilyttäminen ikuisesti.
Näin poistamisesta tuli työssä epäonnistumisen manifestaatio. Museoalan ammattilai- sen ammattitaito ei ollutkaan riittänyt hahmottamaan, mikä oli säilyttämisen arvoista.
Sama koski sekä passiivista (esim. objektin katoaminen tai tuhoutuminen) että aktiivista (esim. objekti huomataan museon tallennusalaan kuulumattomaksi) poistoa. (Vilkuna, 2000.) Objektin kokoelmasta poistaminen olisi ollut osoitus epäonnistuneesta tallenta- misesta tai säilyttämisestä, kärjistettynä museon työntekijöiden ammattitaidottomuu- desta.
Kun kokoelmat laajentuivat, myös museoammattilaisten suhteen niiden hallintaan oli muututtava. Yksittäisten esineiden hallinnan sijasta oli keskityttävä aineistomassojen ja esineryhmien hallintaan. Kokoelmien hallintaan liittyvät taloudellisten resurssien koh- dentaminen, säilytystilojen riittävyys ja laatu sekä hallintakapasiteetti eli henkilökunnan riittävyys, välineet ja mahdollisuudet hallita laajoja kokoelmia. (Vilkuna, 2000.) Hallinta- kapasiteettiin liittyvät esimerkiksi aineiston käsittelymenetelmät ja luetteloinnin tavat, jotka vastaavat laajoja aineistomassoja (Kostet, 2007). Yhden esineen käsittelyyn käy- tettävä aika tulisi suhteuttaa koko kokoelman laajuuteen sekä käytössä oleviin resurs- seihin.
Keskustelu poistoista kotimaisella museokentällä oli aluksi ongelmalähtöistä ja taloudel- lisiin tekijöihin keskittyvää (Robbins, 2016, s. 29), josta edellä mainitut Kostetin esitelmä ja Vilkunan artikkeli olivat esimerkkejä. Osittain keskustelun sävyt säilyivät samoina vielä 2010-luvulla. Kun Museoviraston pääjohtajaksi siirtynyt Kostet julkaisi Museoviraston blogissa kirjoituksen arkeologisten kokoelmien karsinnasta, kirjoitus keräsi runsaasti alan ammattilaisten kommentteja, joissa poistoja käsiteltiin enimmäkseen kriittisesti (Kostet, 2013).
Ratkaisuna kokoelmatyön kehittämiseen ja kokoelmien kirkastamiseen on museoiden kesken kehitetty kokoelmayhteistyötä. 2010-luvulla Suomessa käynnistettiin kansainvä-
15 listen esimerkkien mukaan ammatillisten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyö- verkosto TAKO. TAKO kehittää ja ylläpitää museoiden valtakunnallista tallennustyönja- koa, koordinoi nykydokumentointihankkeita sekä toimii museoiden kokoelmatyön am- matillisena keskustelufoorumina. Verkoston toiminta-ajatuksena on yhteisesti tunnis- tettujen ja jaettujen tallennusalueiden kautta mahdollistaa kokoelmien monipuolista käyttöä ja liikkuvuutta sekä lisätä kokoelmien merkitysten avaamista ja saavutetta- vuutta. Verkosto edistää toiminnallaan kokoelmayhteistyötä ja pyrkii kehittämään mu- seoiden kokoelmatuntemusta. (TAKO, 2020.) Kun museoiden tallennusvastuualueita määritellään ja julkaistaan TAKO-verkoston kautta, tämä voi mahdollistaa esimerkiksi objektien siirtoja niille paremmin sopiviin museoihin ja kokoelmiin. Näin lisääntynyt vuo- rovaikutus voi osaltaan lisätä kokoelmien saavutettavuutta ja käyttöä.
TAKO-verkosto ylläpitää myös Kokoelmakartta-palvelua, jonka avulla museot voivat ja- kaa tietoa omista osakokoelmistaan sekä yleisölle että toisille museoille (TAKO, 2020).
Osakokoelmalla tarkoitetaan esimerkiksi keruuhankkeen tuloksena tai lahjoituksena museoon tullutta aineistoryhmää, joka muodostaa kokonaisuuden tietyn aihepiirin ym- pärille. Osakokoelmien esittely tekee näkyväksi museoiden tallennustyötä sekä sen his- toriaa ja voi myös omalta osaltaan auttaa kokoelmien liikkuvuuden lisääntymisessä.
“Palvelu vastaa pitkään museoissa esillä olleeseen tarpeeseen esitellä esimerkiksi sellaisia kokoelmia, joita ei vielä voi selata verkossa Finna-palvelussa tai joita ei ole vielä luetteloitu tieto- kantoihin. Palvelu toimii myös yksittäisen museon työvälineenä oman kokoelman sisällön ja painopisteiden hahmottamisessa sekä esittelyssä.” (TAKO, 2020.)
Kokoelmapoistojen hyvät käytännöt -hankkeen raportti nostaa esiin poistoihin vaikutta- van tekijän, jota on melko vähän tarkasteltu alan tutkimuskirjallisuudessa. Hankkeen ky- selyvastauksissa mainitaan nousseen esiin “tunnekoukun”, joka voi haitata poistopää- tösten tekoa. (Västi & Sarantola-Weiss, 2015, s. 12). Kirjoittajat eivät määrittele tarkem- min tunnekoukun käsitettä, mutta tällä todennäköisesti viitataan tunnesiteisiin, joita museotyöntekijät muodostavat kokoelmissa oleviin esineisiin. Tässä palataan uudelleen
16 museoesineiden - ja ylipäätään kaikkien meitä ympäröivien esineiden - monimerkityk- sellisyyteen. Esineet eivät ole vain esineitä, vaan niihin kiinnytään, ja ne ovat aina vies- tejä jostakin ja jollekin (Pearce, 1995, s. 13–27).
17
3 KIRJALLISUUSKATSAUS
Tässä luvussa analysoin kokoelmapoistoja koskevaa aiempaa tutkimuskirjallisuutta, jonka perusteella olen muodostanut oman tutkimusasetelmani. Koska alan kotimaista tutkimuskirjallisuutta on ilmestynyt vähän, käsittelen myös museoalan oppikirjoja ja käytännön työn oppaita, jotka selventävät sekä alan työskentelykäytäntöjä että aiheen ympärillä käytyä kotimaista keskustelua ja ilmapiiriä.
Käytän tutkielmani lähdekirjallisuutena ensin museologisia perusteoksia, jotka avaavat alan teorian muodostusta ja käyttämiäni käsitteitä, kuten Susan M. Pearce “On collec- ting. An investigation into collecting in the European tradition” (1995) ja Eilean Hooper- Greenhill “Museums and the Interpretation of Visual Culture” (2000). Sen jälkeen lähes- tyn tarkemmin kokoelmanhallintaa ja poistoja sen yhtenä osana käsitteleviä tutkimuksia ja artikkeleita. Näistä tarkemmin käsittelen Nina Robbinsin väitöstutkimusta “Poisto mu- seokokoelmasta. Museologinen arvokeskustelu kokoelmanhallinnan määrittäjänä”
(2016), Marie Malaron artikkelia “Deaccessioning. The American Perspective” Stephen E. Weilin teoksessa “A Deaccession Reader” (1997), Peter Daviesin artikkelia “Disposals Debate, Dissent and Dilemma” hänen toimittamassaan teoksessa “Museums and Dis- posals Debate. A Collection of Essays” (2011) sekä Nick Merrimanin artikkelia “Museum collections and sustainability” (2008).
Susan M. Pearce avaa museoesineisiin liittyviä laajoja ja monisyisiä merkityksiä. Pearce kuvaa museokokoelmien perustuvan fyysisille esineille ja niihin liittyville merkityksille.
Esineen museoarvo muodostuu sen edustamien merkitysten kautta. Ihmisten perus- luonteeseen kuuluu Pearcen mukaan tunnesiteiden muodostaminen esineisiin sekä oman identiteetin luominen ja muokkaaminen esineiden kautta. Esineet kantavat mu- kanaan merkityksiä menneisyydestä nykypäivään ja edelleen tulevaisuuteen. Näin ne edustavat fyysisen olomuotonsa lisäksi jotain itseään suurempaa, osa niistä on ollut ole- massa ennen meitä ja osa jää meidän jälkeemme. Museoihin kerätyissä kokoelmissa tu- levat näkyviin myös esineiden keskinäiset suhteet. Yksi esine kasvattaa ympärilleen mer- kityssuhteiden verkoston kokoelman osana. (Pearce, 1995, s. 13–27.)
18 Vaikka valtaosa nykypäivän teollisesti tuotetuista esineistä on vaihdettavissa toisiin vas- taaviin, esineillä on kuitenkin valmistajansa ja sen jälkeen mahdollisesti lukemattomia käyttäjiä. Objektilla on oma elämänsä: se “syntyy” ja “elää” sosiaalisessa ja kulttuuri- sessa kontekstissa ja lopulta “kuolee”, kun sen materiaalinen olemassaolo loppuu. (Ki- nanen, 2007). Tuotantohetkellään esineet ovat persoonattomia ja kasvottomia, mutta museossa nykypäivän teollisista esineistä tulee sitä, mitä niistä tehdään. Esineitä käyte- tään museossa rekvisiittana. Sen sijaan, että esineet puhuisivat museossa, me puhumme museossa esineiden kautta. (Sjöberg-Pietarinen, 2004, s. 322–323; Kinanen, 2007.) Eilean Hooper-Greenhill on todennut teoksessaan “Museums and the Interpretation of Visual Culture” (2000), että museoiden “suuren keräämisen” vaihe on ohitettu. Vaikka museot edelleen säilyttävät ja hoitavat objekteja, ne keskittyvät enemmän kokoelmien käyttöön kuin jatkuvaan kartuttamiseen. Lisäksi kokoelmiin liittyvä moniäänisyys on li- sääntynyt. Kokoelmiin liittyvät moninaiset merkitykset tunnistetaan aiempaa parem- min. Museot voivat tarjota kokoelmiensa kautta laajan kirjon erilaisia näkökulmia, koke- muksia ja arvoja. (Hooper-Greenhill, 2000, s. 152–153.) Tämä edellyttää, että kokoelmiin kuuluvien esineiden käyttö- ja omistushistoria tunnetaan. Ilman kontekstitietoja esineet ovat mykkiä, eikä niiden käyttö tutkimuksessa ja opetuksessa ole täysipainoisesti mah- dollista.
Varsinaista kokoelmapoistoja koskevaa suomenkielistä tutkimuskirjallisuutta on ilmes- tynyt vähän. Nina Robbinsin väitöskirja “Poisto museokokoelmasta” (2016) käsitteli ai- hepiiriä taidemuseoiden näkökulmasta. Kokoelmapoistoihin liittyviä pro gradu -tutkiel- mia ovat esimerkiksi Ritva Pulkkisen “Poistot museoiden kokoelmahallinnassa” (2013) ja Emilia Västin “Poistoja paperilla. Gösta Serlachiuksen taidekokoelman kokoelmapoistot museoammatillistumisen ja muotoutuvan poistoetiikan valossa” (2018).
Nina Robbinsin väitöstutkimus käsittelee taidemuseoiden kokoelmista tehtäviä poistoja museologisen arvokeskustelun näkökulmasta. Tutkimuksessa tehtiin suomalaisille tai- demuseoille laaja kysely niiden toteuttamista poistoista. Tutkimus nosti esiin poistot osana kokoelmanhallinnan ketjua ja pyrki vastaamaan kysymykseen, onko mahdollista
19 luoda kokonaiskuva siitä poiston ilmapiiristä, joka suomalaisissa taidemuseoissa vallit- see sekä tuottaa arjen työssä toimivaa tietoa (Robbins, 2016, s. 199). Robbins esitti tut- kimuksessaan poistot kokoelmanhallinnan ketjun tasa-arvoisena, vaikka ei yhtä usein toteutettavana, toimenpiteenä yhdessä hankinnan, dokumentoinnin, konservoinnin ja säilytyksen kanssa.
Robbinsin tutkimuksessa keskeiseksi havainnoksi nousi organisaatiossa olevan hiljaisen tiedon merkitys kokoelmapoistojen toteuttamisessa. Hiljaisen tiedon Robbins määritte- lee tiedoksi, joka ei ole virallista ja kirjoitettua, mutta siitä huolimatta juurtunut syvään museon toimintamalleihin ja ohjaa sitä kautta museon toimintaa. Robbins perustaa nä- kemyksensä Michael Polanyin hiljaisen tiedon teoriaan (Polanyi, 1962), jonka yhtenä pe- riaatteena on tiedon henkilökohtainen, kokonaisvaltainen ja ihmisen konstruoima luonne, jossa mukana ovat tunne ja halu. (Robbins, 2016, s. 146; Linturi, 2004.)
Robbins toteaa museoalalla olevan paljon käytäntöjä, jotka opitaan työn ohessa teke- mällä ja ne siirtyvät tekijältä toiselle. (Robbins, 2016, s. 144–145.) Robbinsin näkemys on sovellettavissa taidemuseoiden lisäksi myös kulttuurihistoriallisiin museoihin, koska koulutuspolut ovat samankaltaiset. Museoalan tehtävissä työskentelyn pätevyysvaati- muksena oleva yliopistotasoinen opetus antaa teoreettiset valmiudet alalla toimimi- seen, mutta käytännössä työ opitaan kokemuksen kautta. Robbins tuo tutkimuksessaan esiin, miten kokoelmapoistoissa yhdistyvät teoreettinen argumentointi ja museoam- mattilaisten kantama hiljainen tieto:
“Hiljaisen tiedon avulla on mahdollista yhdistää teoria ja käy- täntö sekä häivyttää aikaisemmin konkreettiseen poistoon liitty- viä epävarmuustekijöitä. Hiljainen tieto on linkki teorian ja käy- tännön välillä, ja sen välittäjinä ovat kokoelmanhallinnan parissa työskentelevät museoammattilaiset.” (Robbins, 2016, s. 147–
148.)
Robbinsin tutkimuksessa hiljainen tieto nousi kokoelmapoistojen toteuttamisen kes- keiseksi tekijäksi. Kokoelmapoistojen käsittelyyn museossa liittyy esineiden arvon ja merkityksen määrittely, mikä taas sisältää paljon organisaation hiljaista tietoa. Arvoista
20 voidaan työyhteisössä keskustella ja ne voivat olla yhteisesti jaettuja, mutta Robbins to- teaa, ettei niitä ole juurikaan tuotu julki esimerkiksi kokoelmapoliittisten ohjelmien kautta. (Robbins, 2016, s. 148.)
Peter Daviesin toimittamassa teoksessa “Museums and Disposals Debate. A Collection of Essays” (2011) sekä museoiden kokoelmanhallintaa että kokoelmapoistoja käsitellään eri näkökulmista. Teoksen artikkelissa “Disposals Debate, Dissent and Dilemma” Davies käsittelee kokoelmapoiston vaiheita siihen liittyvien termien kautta. Kokoelmapoistoon viitataan esimerkiksi termeillä deaccessioning ja disposal. Deaccessioning kuvaa objektin poistamista museon rekisteristä tai kokoelmanhallintajärjestelmästä ja disposal objektin hävittämistä. (Davies, 2011.) Suomen kielessä terminologia on yksiselitteisempää, kuten Robbins on todennut. Termillä poisto viitataan prosessin kaikkiin vaiheisiin. Erona Da- viesin määritelmään suomalaisella museokentällä objektin poistaminen museon rekis- teristä koetaan vieraana, ja poistettujenkin objektien tiedot pyritään säilyttämään koko- elmanhallintajärjestelmässä, jotta tiedot kokoelman historiasta säilyvät. Eri termit tuo- vat kuitenkin esiin poistoprosessin eri vaiheet. (Robbins, 2016, s. 98–101) Poistoon liittyy sekä hallinnollisia (deaccessioning) että käytännöllisiä (disposal) tehtäviä.
Poistoja kokoelmatyön kehittämisen näkökulmasta käsittelee myös Simon J. Knell artik- kelissaan “Altered values: searching for a new collection” (2014). Hänen mukaansa mu- seoiden kokoelmia ei ole juurikaan uudelleenmääritelty sen jälkeen, kun esineet ovat tulleet museoon ja kokoelmat ovat muodostuneet. Jos esineiden vastaanotto ei ole ollut tietoista ja harkittua, kokoelmien merkittävyys on Knellin mukaan vain illuusio. Aihetta on hänen mukaansa tärkeä käsitellä, koska kokoelmien merkityksiä ja merkittävyyttä ei voi tarkastella ilman kokoelmanhallinnan koko ketjun tarkastelua. Ilman tarkastelua ko- koelmatyön kehittäminen ei ole mahdollista. Jos kokoelmanhallinnan eri vaiheet näh- dään toinen toistaan seuraavana ketjuna, tulisi kokoelmasta poistamisen olla yhtä help- poa kuin kokoelmaan ottamisen. Kokoelmapoistoista Knell esittää osuvan kysymyksen.
Jos museoammattilaisen asiantuntemus kattaa kokoelman täydentämisen, miksi se ei kattaisi myös kokoelmasta poistamista? (Knell, 2014.)
21 Kokoelmapoistojen teoreettiseen käsittelyyn on esitetty perusteita esimerkiksi Patricia Ainslien (1997) ja Nick Merrimanin (2008) artikkeleissa. Patricia Ainslie käsittelee artik- kelissaan “A Deaccessioning Strategy at Glenbow, 1992–97”, miten kokoelmapoistoja käytettiin välineenä museon ydintehtävän kirkastamiseksi. Poistettujen objektien myyn- nistä saadut varat käytettiin kokoelmien hoitoon. Poistoprosessi dokumentoitiin tar- kasti. Ainslie toteaa, ettei poistaminen tarkoita kokoelmatyön tason laskemista, vaan se päinvastoin kirkastaa työn ytimen. Mikä on museon ydinalue ja - tehtävä, mihin se kes- kittyy? (Ainslie, 1997.) Poistojen toteuttamisella Ainslie osoittaa olevan selkeitä hyötyjä, mutta aina poisto ei kuitenkaan ole helppo tai nopea tapa kokoelmanhallinnan resurs- siongelmiin. Se vaatii kokoelmiin perehtymistä ja niiden syvällistä tuntemista. Esineiden poistamiseen vaadittu työaika ei usein suoraan realisoidu säästettyinä tila- tai työvoima- kustannuksina. (Robbins, 2016, s. 180–186.)
Nick Merriman tarkastelee artikkelissaan “Museum Collections and Sustainability”
(2008) museoiden kokoelmatyötä kestävän kehityksen näkökulmasta. Merriman esittää näkökulman, jonka mukaan museoiden toiminta ei ole kestävän kehityksen mukaista, koska kokoelmiin tulee aina enemmän aineistoja kuin sieltä poistetaan. Hän toteaa, että tulevaisuudessa kokoelmia tulisi arvioida niiden sisältämien arvojen ja merkitysten nä- kökulmasta. Kaikkien aineistojen samanarvoisuus ei ole kestävää. (Merriman, 2008.) Ko- koelmapoistoihin liittyy usein pelko epäonnistumisesta tai virheen mahdollisuudesta (Västi & Sarantola-Weiss, 2015, s. 12–13). Merriman lievittää tätä ahdistusta toteamalla, että päätökset on tehtävä nykypäivän tiedon perusteella - tulevaisuus on aina tuntema- ton. Kulttuuriperintöä eivät kanna pelkästään esineet, vaan kulttuuriperintö on aina so- siaalisesti rakentuva kokonaisuus, muuttuva ja häilyvä. (Merriman, 2008).
“If we begin to see museum collections as historically contingent and partial, and we accept the implications of academic dis- course on forgetting, then this frees us up to take our own re- sponsibility for active stewardship of collections rather than feel- ing that the role of the curator is simply to accept their prede- cessors’ decisions which have to be preserved intact for an inde- finable posterity. This, emphatically, does not mean that we can get rid of anything we like. Rather, it means that curators and managers will have to develop the confidence to ascribe value
22 and significance to collections, in order to allow their sustainable
development.” (Merriman, 2008.)
Nick Merriman kehottaa ajattelemaan museokokoelmia muuttuvana ekosysteeminä, joka tarvitsee hallintaa ja kehittämistä, joskus kasvattamista ja joskus karsimista. Millai- nen olisi tasapainoinen kokoelma? Keskeistä on hänen mukaansa ymmärtää, että kaikkia kokoelmia ei voida, eikä tarvitsekaan käsitellä samalla tavalla. Hänen mukaansa se voi jopa tarkoittaa, että joillain kokoelmilla tai kokonaisilla museoilla on rajallinen elinkaa- rensa. Jotta museo voisi toimia kestävästi, ei sen ole välttämätöntä kerätä kokoelmia.
Tulevaisuudessa museo voisi materiaalisen tallentamiseen sijaan keskittyäkin merkitys- suhteiden tallentamiseen. (Merriman, 2008.) Merrimanin ajatus ei ainakaan vielä ole laajemmin toteutunut suomalaisissa museoissa, vaikka kokoelmatyöstä kestävän kehi- tyksen näkökulmasta on puhuttu meilläkin esimerkiksi Museoalan teemapäivillä vuonna 2019 (Museovirasto, 2019).
Kotimaiset museologian yliopisto-opetuksessa käytettävät artikkelikokoelmat “Näkökul- mia museoihin ja museologiaan” (Vilkuna, 2000), “Museologian perusteet” (Heinonen &
Lahti, 2001), “Museologia tänään” (Kinanen, 2007) ja “Suomen museohistoria” (Petters- son & Kinanen, 2010) käsittelevät museologiaa tieteenalana sekä museotyötä eri näkö- kulmista. Teosten artikkeleissa sivutaan myös kokoelmapoistoja.
Museologian opetuksessa käytettävistä teoksista poistoja käsitellään laajimmin Museo- logian perusteissa. Teoksen kolmas, uudistettu painos on julkaistu vuonna 2001 ja siinä kokoelmapoistoja käsitellään yhden kappaleen verran. Kirjoittajat korostavat museolain ja alan eettisten sääntöjen tarkkaa noudattamista poistoja käsiteltäessä ja edellyttävät, että museolla tulee olla poistoperiaatteista kirjallinen päätös. Kirjoittajat toteavat, että aiemmin museokokoelmista poistoja on tehty vain rikkoontumisen, “pilaantumisen”, häviämisen tai varkauden seurauksena. Kokoelmien kasvu on kuitenkin pakottanut mu- seot käsittelemään kaiken aiemmin tallennetun säilyttämisen mielekkyyttä. Kirjoittajat toteavat alan realiteetit, mutta suhtautuminen poistoihin on silti varovaista. Kokoel- mista tulee heidän mukaansa poistaa ja hävittää rikkoutuneet ja vaaralliset objektit sekä
23 käyttökelvottomat näytteet, ja vain erityinen syy antaa aiheen säilyttää kontekstitiedot- tomia objekteja. Ensisijaisena poiston tapana kirjoittajat pitävät lahjoittamista tai myyn- tiä toiselle museolle. (Heinonen & Lahti, 2001, s. 86–87.) Herää kysymys, miksi muut- kaan museot olisivat kiinnostuneita ottamaan vastaan esineitä, joiden omistus- ja käyt- töhistoriaa ei tunneta.
Käytännön museotyötä, kokoelmien luettelointia ja dokumentointia, käsittelevässä kap- paleessa poistoista mainitaan vain, että “varkaus-, vahingoittumis-, kulumis- ym. tapauk- set vaativat esineiden poistamista luetteloinnista. Tällöin täytetään lähtölomake tai poistopöytäkirja ja liitetään siihen selvitys poistamiseen johtaneista syistä.” (Heinonen
& Lahti, 2001, s. 107.) Museologian perusteet ei tarjoa juurikaan käytännön ohjeita pois- tojen toteuttamiseen, mutta tuo esiin niiden mahdollisuuden - kuitenkin suurta tark- kuutta ja harkintaa noudattaen. Teos on tarkoitettu alan oppikirjaksi ja sen julkaisuai- kana poistokeskustelu on ollut kehittymässä. Tekstistä saa väistämättä vaikutelman, että opiskelijankin on hyvä tietää kokoelmapoistoista, mutta varsinaisesti niistä päättä- minen kuuluu museoammattilaisille, jotka tekevät päätökset koulutuksensa ja työkoke- muksensa perusteella.
Museoalan käytännöllistä puolta, museografiaa, avaavat enemmän esimerkiksi Museo- viraston ja Suomen museoliiton julkaisemat oppaat, kuten “Kokoelmapolitiikan muisti- lista museoille” (Ekosaari, Jantunen & Paaskoski, 2013) sekä “Merkitysanalyysimene- telmä” (Häyhä, Jantunen & Paaskoski, 2015) sekä “Kokoelmapolitiikan hyvät käytännöt”
ja “Kokoelmapolitiikan yhteiset käytännöt” -oppaat, jotka julkaistiin saman nimisissä hankkeissa. Suomalaistenkin hankkeiden taustalla on ollut kansainvälisiä oppaita kuten brittiläiset Museums Association julkaisema Disposal Toolkit (2014) sekä The National Museum Directors’ Conferencen Too much stuff? (2003).
Disposal Toolkit esittelee poistojen toteuttamisen yksityiskohtaisen prosessikuvauksen.
Erona suomalaisiin käytäntöihin Toolkit nostaa poiston tavoiksi ensisijaisesti lahjoituk- sen, siirron tai vaihdon. Kohteena voi olla toinen ammatillisesti toimiva museo, vaihto museoiden kesken, lahjoitus julkisorganisaatiolle tai palautus lahjoittajalle. Tuhoaminen
24 esitetään viimeisenä keinona siinä tapauksessa, että objekti on vaaraksi muille kokoel- mille tai henkilökunnalle. (Disposal Toolkit, 2014, s. 15–20.) Huomattavaa kuitenkin on, että kierrättäminen esitellään prosessikuvauksessa erikseen. Tässä vaikuttanevat kult- tuurierot, sillä Suomessa kierrättäminen käsitetään itsestään selväksi osaksi objektin tu- hoamista.
Disposal Toolkit nostaa yhtenä poistoprosessin toteuttamisen vaiheena esiin prosessista viestimisen (communicating the process):
“Good proactive communication can do much to increase the public awareness of this area of museum practice. Museums should adopt an open and honest approach that explains the context and potential benefit of the planned course of action.”
(Disposal Toolkit, 2014, s. 26.)
Suomalaisella museokentällä ei ole samanlaista käytäntöä kokoelmapoistoista tiedotta- miseen julkisuudessa. Kunnallisissa museoissa viranhaltijapäätökset, myös poistoja kos- kevat, ovat lähtökohtaisesti julkisia (Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta 21.5.1999/621), mutta muu julkinen tiedottaminen aiheesta museon asiakkaille ei liene yleistä (Robbins, 2016, s. 173–174).
Kokoelmapolitiikan hyvät käytännöt -hankkeessa suomalaisille museoille tehtiin poisto- kysely. Kyselyssä tiedusteltiin museoissa toteutettujen kokoelmapoistojen syitä, poisto- tapoja sekä poistopolitiikkaan ja -prosessiin liittyviä ongelmia ja toimivia kohtia. Kyselyn pohjalta toimitettiin julkaisu, jonka tarkoituksena oli tarjota museoille ohjeita ja väli- neitä poistojen toteuttamiseen. Julkaisun näkökulma on käytännöllinen ja nimenomaan kulttuurihistoriallisten museoiden esinekokoelmapoistoihin keskittyvä. Poistettaviin esi- neisiin liittyvät arvot nostettiin esiin myös julkaisussa poistoissa huomioitavana ja niihin vaikuttavana tekijänä. Yhtenä prosessin haasteena kyselyyn vastanneet museot mainit- sivat erilaiset vuorovaikutustilanteet. Vuorovaikutustilanteiden haasteet voidaan ryhmi- tellä julkaisussa kuvailtujen vastausten perusteella haasteisiin työyhteisön sisällä (eri- mielisyydet poistosta, yksittäisten työntekijöiden mielikuvat ja näkemykset), toisten mu- seoiden kanssa (vaikeus saada tietoa muiden museoiden kokoelmista esimerkiksi koko- elmasiirtoa varten), museon yleisöjen kanssa (museon asiakkaillakin voi olla tunnesiteitä
25 esineisiin) tai jopa itse esineiden kanssa (esineisiin liittyvät merkitykset ja arvot). (Västi
& Sarantola-Weiss, 2015, s. 12–13.) Koska kyselyn tavoitteena oli tuottaa käytännöllistä tietoa poistoprosessin toteuttamisen tueksi, kyselyvastauksia käsiteltiin tiiviisti.
Merkitysanalyysimenetelmä on suomalaisille museoille kehitetty ja kansainvälisiin esi- kuviin pohjautuva museo-objektien ja -kokoelmien merkitysten ja museoarvon määrit- telymenetelmä. Menetelmässä museo-objekteja tarkastellaan eri kriteerien kautta, jotka ovat: edustavuus, autenttisuus, historiallinen ja kulttuurinen merkitys, elämyksel- linen ja kokemuksellinen merkitys, yhteisöllinen merkitys, ideaalitila sekä hyödynnettä- vyys ja käytettävyys. Arviointikriteereitä voi käyttää myös apuna esimerkiksi tallennus- ja poistopäätösten sekä kokoelmien hoitoa tai käyttöä koskevien päätösten tekemiseksi tai arvoluokan määrittämiseksi. (Häyhä, Jantunen & Paaskoski, 2015.) Kokoelmapoisto- jen yhteiset käytännöt -julkaisussa käytiin läpi esimerkkejä merkitysanalyysin käytöstä poistoprosessissa. Julkaisussa todettiin, että merkitysanalyysi menetelmänä ei sovi kai- kille kokoelmaesineille, sillä kaikkia objekteja ei ole mahdollista tai mielekästä tarkas- tella yhtä syvällisesti. Menetelmä voi sen sijaan sopia niille objekteille, joilla on oma har- rastajayhteisönsä ja sillä objektiin liittyvää syvällistä tietoa ja asiantuntemusta. Julkaisun esimerkkitapauksessa kuvattiin, miten raitiovaunuharrastajien asiantuntemusta hyö- dynnettiin raitiovaunujen poistopäätöksiä tehtäessä. (Kallio & Sarantola-Weiss, 2016.) Ritva Pulkkisen informaatiotutkimuksen pro gradu vuodelta 2013 käsitteli poistoja suo- malaisten kulttuurihistoriallisten museoiden kokoelmapolitiikoissa. Pulkkinen toteaa tutkielmansa lopuksi, että kokoelmapolitiikkojen olemassaolo ei sinänsä vielä kerro pois- tojen käytännön toteuttamisesta, ja poistojen toteutuminen käytännössä olisi toisen tutkimuksen aihe. Hän esittää, että tutkimuksen taustamateriaalina voisivat toimia esi- merkiksi kokoelmien karsintaa ja kierrätystä käytännössä koskevat tiedot ja tilastoitavat aineistot. (Pulkkinen, 2013, s. 77.) Nykyisin museoiden kokoelmapoistoista kerätään ti- lastotietoja, mutta julkaistujen lukujen valossa poistot näyttäytyvät niin marginaalisena kokoelmanhallinnan toimena, että pelkkä tilastollinen tarkastelu ei yksin selitä niiden ympärillä käytyä ja käytävää keskustelua. Museoviraston keräämä tilastoaineisto on kui-
26 tenkin yksi osoitus siitä, että poistoihin liittyvä keskustelu on jatkunut ja edelleen arki- päiväistynyt Pulkkisen tutkielman jälkeen. Myös monet oman tutkielmani tausta-aineis- tona käyttämäni museografiset oppaat ovat ilmestyneet vasta Pulkkisen tutkielman jäl- keen.
Kokoelmapoistojen teoreettiseen tarkasteluun antaa perusteita museoalan kehittä- mistä linjaava Opetus- ja kulttuuriministeriön museopoliittinen ohjelma 2030, joka ko- rostaa kestävän kehityksen huomioimista kaikessa museoiden toiminnassa (Mattila, 2018, s. 13). Ohjelmassa todetaan, että kestävän kehityksen näkökulmasta esinekokoel- mien ja niiden säilytystilojen uudelleenarviointiin on tarvetta. Ohjelma kannustaa mu- seoita keskitettyjen kokoelma- ja konservointitilojen käyttöönottoon ja kokoelmien säi- lyttämiseen ekologisesti kestävällä tavalla. Ohjelmassa nostetaan esiin TAKO-verkoston merkitys, sillä TAKO-toiminnan keskeisenä tavoitteena on tukea museoiden kokoelma- poliittisten ohjelmien toteuttamista tallennusalueista tiedottamalla ja kokoelmayhteis- työtä lisäämällä. Yhteistyön lisääminen tukee samalla museokokoelmien kartuntaa kes- tävällä tavalla, kun museot ovat entistä paremmin tietoisia toistensa tallennusalueista.
Museopoliittinen ohjelma nostaa esiin kokoelmapoistot toteamalla, että olemassa ole- vista kokoelmista on kyettävä tekemään perusteltuja poistoja yhteisesti sovittuja peli- sääntöjä noudattaen. (Mattila, 2018, s. 21–24.)
Tutkimuskirjallisuudessa kokoelmapoisto esitetään käytännössä vaiheittain etenevänä toimena, ja tähän näkemykseen perustan myös oman tutkielmani. Davies, Malaro ja Robbins jäsentävät poiston tapahtuvaksi kahdessa osassa: 1) virallinen poistopäätös ja 2) poiston käytännön toteuttaminen. Termi “poistaminen” sisältää molemmat tasot.
(Davies, 2011, 20–42; Malaro, 1997; Robbins, 2016, s. 98–99.) Poistamista on käsitelty tutkimuskirjallisuudessa vaiheittaisena toimena, koska vaiheiden luonne eroaa toisis- taan. Vaiheet voivat myös erota toisistaan huomattavasti ajallisesti. Joskus on lisäksi hel- pompaa tehdä poistopäätös kuin poistaa esine käytännössä. (Malaro, 1997.) Tähän liit- tyvät esineiden arvot ja merkitykset (Pearce, 1995, s. 13–27) sekä poiston lopullisuus.
Esineiden kantamia arvoja ja merkityksiä käsitellään jo ennen poistoprosessin käynnis- tämistä sekä sen aikana. Joskus niihin palataan vielä poistojen teon jälkeenkin.
27 Peter Daviesin (2011), Marie Malaron (1997) ja Nina Robbinsin (2016) kuvaama poisto- prosessin vaiheittaisuus tekee näkyväksi poiston etenemisen. Poiston vaiheet edellyttä- vät erilaisia resursseja. Tutkimuskirjallisuudessa esitetty ensimmäinen vaihe, hallinnolli- sen päätöksen tekeminen, edellyttää tiedollisia resursseja, kokoelman syvällistä tunte- musta ja näkemystä museon ydintehtävästä. Tässä vaiheessa joko tiedostaen tai tiedos- tamatta käsitellään myös museoesineiden kantamia arvoja. Toinen vaihe, fyysinen pois- taminen, edellyttää puolestaan erilaisia, käytännöllisiä resursseja, kuten henkilö- ja ai- karesursseja.
“Collecting in an educational organization is not a mechanical process. It´s a combination of intelligent selection and periodic re-evaluation.” (Malaro, 1997.)
Tässä luvussa esittelin kokoelmapoistoja koskevaa tutkimuskirjallisuutta. Koska poistot käsitetään tässä tutkielmassa osana kokoelmanhallinnan toimenpiteiden ketjua, niiden merkityksen hahmottamiseksi on ensin avattava museoalan yleistä teorian muodostusta ja alan opetuksen suuntaviivoja.
Tutkimuskirjallisuudessa kokoelmapoisto hahmotettiin kahden toisiaan seuraavan vai- heen kautta. Varsinkin aiemmassa museografisessa kirjallisuudessa poistojen käsittely on kuitenkin painottunut poistopäätösten käsittelyyn fyysisten poistojen jäädessä vä- hemmälle huomiolle. Poistopäätös on nähty poistoprosessin päätepisteenä. Käytän- nössä siinä kohdassa poistoprosessi on vasta puolivälissä.
Kokoelmapoistojen teoreettiselle tutkimukselle kirjallisuudessa esitettiin perusteita ko- koelmatyön kehittämisen ja kestävän kehityksen näkökulmista. Kestävän kehityksen huomioiminen nostetaan esiin sekä kansainvälisessä tieteellisessä kirjallisuudessa että alan poliittisissa linjauksissa kotimaassa. Vaikka kokoelmapoistoista kerätään nykyisin tilastoaineistoa, poistojen kokonaiskuva ei hahmotu pelkästään tilastollisen tarkastelun kautta. Kokoelmapoistojen ja niiden toteuttamiseen vaikuttavien tekijöiden tarkem- malle tarkastelulle erilaisia lähdeaineistoja yhdistämällä lienee edelleen tarvetta.
28
4 TUTKIMUSASETELMA JA -MENETELMÄ
Tässä luvussa esittelen aiemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta muodostetut tutkimus- kysymykseni, hankkimani tutkimusaineiston sekä aineiston käsittely- ja analyysimene- telmät. Tutkimuskysymysten muodostamisen ja tutkimusmenetelmän valinnan taustalla ovat vaikuttaneet myös oma työhistoriani ja kokemukset työssäni kulttuurihistoriallisten museoiden esinekokoelmien parissa.
4.1 Tutkimuskysymykset
Tutkimuskirjallisuudessa tuotiin esiin kokoelmapoistojen vaiheittaisuus: Ensin tarvitaan 1) poistopäätös, jonka jälkeen 2) käytännön poisto voi toteutua (Davies, 2011; Malaro, 1997 ja Robbins, 2016). Aiemmassa poistoja käsittelevässä kirjallisuudessa vaiheittai- suus ei ole kuitenkaan erottunut näin selvästi, vaan poistoprosessia on tarkasteltu koko- naisuudessaan. Usein poistopäätös on nähty koko prosessin päätepisteenä, vaikka siinä vaiheessa prosessi on vasta puolivälissä. Kuitenkin useissa tutkimuksissa ja aiheeseen liittyvässä keskustelussa on tuotu esiin prosessin monitahoisuus sekä poistoihin liittyvät museoesineiden vaihtelevat merkitykset ja arvot, jotka kulkevat mukana prosessin eri vaiheissa vaikuttaen siihen joko tiedostaen tai tiedostamatta. Malaro toi omassa artik- kelissaan esiin myös poiston vaiheiden ajallisen etäisyyden toisistaan (Malaro, 1997).
Poistopäätöksen ja esineen fyysisen poistamisen välillä saattaa kulua pitkäkin aika riip- puen poiston toteutustavasta ja käytössä olevista resursseista.
Tässä tutkielmassa selvitän poiston vaiheiden toteutumista osana kokoelmanhallinnan toimenpiteiden ketjua. Keräämäni aineiston avulla pyrin selvittämään, miten tutkimus- kirjallisuudessa eritellyt poistoprosessin vaiheet esiintyvät käytännön työssä, ja mitkä tekijät eri vaiheisiin vaikuttavat. Lähestyn tutkimusaineistoa seuraavien kysymysten kautta:
1. Miten esinekokoelmasta tehtävä poisto toteutetaan tarkastelluissa museoissa?
2. Mitkä tekijät edistävät tai hidastavat poistoprosessia?
3. Miten poistoprosessia voitaisiin sujuvoittaa?
29 Tämän tutkielman lähtökohtana on oletus kokoelmapoistosta osana museossa esineille toteutettavaa kokoelmanhallinnan toimenpiteiden ketjua (Robbins, 2016, s. 79–91).
Ammatillisesti hoidetut museot noudattavat toiminnassaan sekä alan lainsäädäntöä että eettisiä ohjeita. Näiden perusteella museolle on laadittu sitä ylläpitävän tahon hy- väksymä kokoelmapolitiikka, jossa käsitellään myös poistojen toteuttamista, niiden pe- rusteita ja toteuttamisen tapoja. Kokoelmapoistosta on tällöin tullut tunnustettu ja hy- väksytty osa museon kokoelmanhallintaa.
Museoiden kokoelmapoliittiset ohjelmat luovat edellytykset poistolle, mutta kuten Pulk- kinen omassa pro gradu -tutkielmassaan totesi, ne eivät vielä kerro siitä, miten linjauksia sovelletaan käytännössä ja miten poistot todella toteutetaan. Pulkkinen esitti tutkiel- massaan, että poistojen tarkempi tarkastelu edellyttäisi tilastoaineiston keruuta muse- oiden toteuttamista kokoelmapoistoista ja niiden kierrättämisestä. (Pulkkinen, 2013, s.
77.) Osittain tämänkaltaista tilastoaineistoa onkin kerätty 2010-luvulla sekä Museotilas- tossa että Kokoelmapoistojen hyvät käytännöt -hankkeessa. Pelkästään tilastoja tarkas- telemalla poistojen kokonaiskuva jää kuitenkin suppeaksi. Tässä tutkielmassa jatkan tar- kastelua, miten poiston vaiheet näkyvät käytännön prosessien toteuttamisessa.
Poistoprosessin ja poistokokemusten kuvailun perusteella pyrin hahmottamaan poiston toteuttamiseen vaikuttavia seikkoja. Vaikutusta on voinut olla esimerkiksi museoalalla aiheesta käydyllä keskustelulla sekä hankkeilla ja museografisilla oppailla. Oletuksena on, että käytännön työn kuvailun perusteella voidaan löytää tekijöitä, jotka vaikuttavat työhön edistävästi tai hidastavasti. Työhön vaikuttavat tekijät voivat nousta esiin, kun museotyötä tekevät ammattilaiset kuvailevat käytännön työtä ja poistokokemuksia.
Poiston vaiheiden tarkemman erittelyn avulla voidaan näin tehdä näkyväksi eri vaihei- den vaatimia resursseja. Tätä kautta on mahdollista vaikuttaa resurssien suuntaamiseen ja näin helpottaa poistojen toteuttamista.
4.2 Tutkimusaineisto
Keräsin tutkimusaineiston haastattelemalla viittä museoalan ammattilaista, jotka työs- kentelevät esimies- tai asiantuntijatehtävissä kulttuurihistoriallisissa museoissa ja joiden
30 tehtäviin kuuluu kokoelmaprosesseista (kartunta, hallinta ja poisto) vastaaminen tai ko- koelmapoistoista päättäminen. Haastateltavat edustavat viittä eri museota, jotka poik- keavat toisistaan niin koon, tallennusalan kuin resurssien ja alueellisen sijainnin suhteen.
Kokoelmahenkilökunnan määrä, käytettävissä olevat resurssit ja kokoelmien tallennus- historia vaikuttavat luonnollisesti työn tekemisen arkeen, mutta koska haastatteluissa käsiteltiin vastaajien henkilökohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä, taustaorganisaatio ei nouse tässä työssä niin merkittäväksi kuin se voisi nousta, jos työntekijät esiintyisivät edustamansa museon nimissä. Työntekijän henkilökohtaiset kokemukset omasta työs- tään voivat olla samankaltaisia käytettävistä resursseista riippumatta ja toisaalta saman työyhteisön sisälläkin asiat voidaan kokea eri tavoin. Työntekijät ja heidän edustamansa museot esiintyvät työssäni anonyymisti. Viittaan haastateltaviin tekstissä lyhenteillä H1- H5.
Haastateltavilla on erilaisia rooleja poistoprosessissa, mutta kaikki haastateltavat tunte- vat koko prosessin työpaikallaan sekä hallinnollisesti että käytännössä. Haastateltavista kaksi toimii esimiesasemassa tai siihen verrattavassa roolissa, ja työssään he ovat päät- tämässä kokoelmapoistoista kokoelmavastaavan esityksen perusteella. Kolme haasta- teltavaa vastaa työssään poistoesityksen valmistelusta ja poistoprosessin toteuttami- sesta. Koska vastaajien edustamien museoiden koko vaihtelee, esimiesasemassa toi- miva voi olla päätöksenteon lisäksi mukana poistoprosessin käytännön toteuttami- sessa.
Haastateltavat toimivat työssään asiantuntijana itsenäisesti, ja heillä on sekä korkeakou- lutus että työkokemuksen kautta hankittua syvällistä osaamista omalta erikoisalaltaan.
Yleisen määritelmän mukaan asiantuntijuuteen voidaan ymmärtää sisältyvän vaatimus sen jatkuvasta kehittymisestä sekä sitä kautta muodostuva asiantuntemuksen jatkuva syveneminen ja laajeneminen. Käytännössä asiantuntijan osaamista hyödynnetään or- ganisaatiossa sen tavoitteiden saavuttamiseksi. (Niemi & Kräkin, 2019; Toivanen, 2019.) Näin asiantuntijoiden kokemukset ja näkemykset omasta työstään ovat arvokkaita or- ganisaation toiminnan kannalta.
