Tässä tutkielmassa kokoelmapoistoa käsitellään yhtenä museon kokoelmanhallinnan3 osana. Nina Robbinsin mukaan kokoelmanhallinta on museossa objekteille toteutetta-vien toimenpiteiden ketju, jonka avulla objektia ja sen tietosisältöjä museossa käsitel-lään. Se alkaa objektin hankinnasta ja päättyy poistoon. Kokoelmanhallinta jakautuu eri vaiheisiin, jotka ovat hankinta, dokumentointi, konservointi, säilytys ja poisto. (Robbins, 2016, s. 83; 198.)
Kokoelmapoisto on kokoelmanhallinnan ketjun mahdollinen viimeinen vaihe. Kokoel-mapoisto ei ole yhtä itsestään selvästi kaikille esineille museossa toteutettava toimen-pide, kuten hankinta, dokumentointi tai säilytys, mutta se on yksi vaihtoehto museoesi-neen elinkaaren aikana. Kokoelmapoisto voidaan määritellä eri tavoin. Sillä voidaan vii-tata sekä konkreettisiin poistotoimenpiteisiin että museo-objektin statuksen muutok-seen. Museoviraston julkaisema museoiden kokonaisarkkitehtuuri4 määrittelee kokoel-mapoiston toimenpiteeksi, jossa muuttuu tai raukeaa pysyvästi joko objektin omista-juussuhde, sen status museaaliseen kokoelmaan kuuluvana objektina tai molemmat.
Poisto tarkoittaa erilaisin menetelmin suoritettavaa objektin pysyvää siirtämistä pois
3 Museoalalla ovat käytössä sekä termit kokoelmahallinta että kokoelmanhallinta. Johdonmukaisuuden vuoksi käytän termiä kokoelmanhallinta, jota myös Museoalan ja taideteollisuusalan ontologia MAO/TAO käyttää (Kansalliskirjasto, 2021).
4 Museoiden kokonaisarkkitehtuurissa kuvataan museoiden toteuttamat lakisääteiset ja ICOMin määrit-telemät tehtävät. Se on kokonaisvaltainen esitys Suomen museokentästä, jonka tavoitteena on havain-nollistaa museoiden toimintaympäristöä, tehtäviä, tietovarantoja ja niiden hallintavälineitä. (Museovi-rasto, 2016.)
8 museokokoelmasta. Poistoprosessi pitää sisällään objektin poiston ohella sen dokumen-toinnin ja poistoa koskevien käytänteiden (poistopolitiikan) määrittelyn. (Malaro, 1997;
Museovirasto, 2016; Västi & Sarantola-Weiss, 2015, s. 6.)
ICOMin museoalan eettisten sääntöjen mukaan jokaisella museolla tulee olla sitä ylläpi-tävän tahon hyväksymä kirjallinen toimintaohje, kokoelmapolitiikka, jossa käsitellään myös kokoelmasta tehtävät poistot. Museolla tulee olla vahvistetut ohjeet, joissa mää-ritellään sekä poistamisen perusteet että poiston tavat. Museokokoelmasta poistamisen perusteiden tulee olla laillisesti ja eettisesti kestäviä. Perusteina voivat olla objektin so-pimattomuus museon tallennusalaan ja objekti sopisi paremmin jonkin toisen museon kokoelmaan, objektin säilyttäminen kokoelmassa ei ole eettisesti ja/tai juridisesti perus-teltavissa, objekti on tuhoutunut tai tuhoutumassa niin, ettei se ei ole enää kohtuullisin konservointikustannuksin pelastettavissa, objekti on vaarallinen muille kokoelmille tai henkilökunnalle tai kokoelmissa on useita samanlaisia tai lähes samanlaisia objekteja.
Jos kaksoiskappaleista kokoelmissa on olemassa tausta- ja lahjoitustiedoiltaan katta-vampia ja sitä kautta museoarvoltaan keskeisempiä objekteja, kontekstitiedottoman ob-jektin poistaminen voi olla perusteltua. (Olsen, 2018; Västi & Sarantola-Weiss, 2015, s.
21.) Poiston tapoja voivat olla esimerkiksi lahjoittaminen toiseen museoon, siirtäminen museon sisällä esimerkiksi käyttökokoelmaan, vaihtaminen, myyminen, palauttaminen lahjoittajalle tai tuhoaminen. Kaikki poistamiseen liittyvät päätökset sekä poistettavat esineet ja niitä koskevat toimenpiteet on dokumentoitava. (ICOM, 2005.)
Museoviraston julkaisemassa Museotilastossa on eritelty vuodesta 2016 alkaen amma-tillisten museoiden kokoelmista tehtyjen poistojen määrä (Museovirasto, 2021). Sään-nöllisen tilastoaineiston keruu lienee yksi selkeä osoitus kokoelmapoistojen liittymisestä osaksi museoiden kokoelmanhallinnan arkea. Museotilasto kokoaa tilastotietoa tillisesti ja päätoimisesti hoidettujen museoiden tunnusluvuista. Museotilastossa amma-tillisesti ja päätoimisesti hoidettu museo määritellään seuraavasti ja samaan määritel-mään perustan myös oman tutkielmani:
9 1) Museon toiminta perustuu museolakiin.
2) Museon tulee olla valtion, kunnan, kuntayhtymän, säätiön, yhdistyk-sen tai muun yhteisön, ei yksityishenkilön, ylläpitämä.
3) Museon tulee olla sääntömääräisesti museotoimintaa harjoittava toi-mintayksikkö.
4) Museon tulee olla avoinna yleisölle säännöllisesti ja museotoiminnan tulee olla ympärivuotista.
5) Museon tulee joko omistaa omat kokoelmansa tai hallita kokoelmia deponoinnin tai muun pitkäaikaisen sopimuksen perusteella.
6) Museon kokoelmien tulee olla käyttäjien saavutettavissa.
7) Museolla tulee olla vähintään yksi vakituinen, päätoiminen, museoam-matillinen työntekijä.
Vuonna 2019 tilastokyselyyn vastasivat ainakin osittain kaikki Suomen 153 ammatilli-sesti hoidettua museota. Museoiden esinekokoelmissa oli tilaston mukaan 5 571 824 objektia ja kokoelmat karttuivat vuodessa 56 056 objektilla. (Museovirasto, 2021.) Kar-tunnalla tarkoitetaan kokoelmiin otettavien aineistojen määrää, joka voidaan museosta riippuen määritellä eri tavoin. Toisissa museoissa kaikki museoon tulevat objektit laske-taan mukaan kartunlaske-taan, toisissa vain kokoelmaan luetteloidut. (Heinonen & Lahti, 2000, s. 117–126.)
Museotilaston mukaan vuoden 2019 aikana poistoja museoiden esinekokoelmista teh-tiin yhteensä 2091 kappaletta. Vuosina 2016–2019 poistoja on tehty vuosittain yhteensä 2091–5622 kappaletta. Huomattavaa on, että poistokysymykseen on vastannut vuosit-tain noin sata museota, joista noin neljäkymmentä on tehnyt poistoja. (Museovirasto, 2021.) Pelkästään tilastojen valossa poistot eivät siis vaikuta erityisen merkittävältä ko-koelmanhallinnan toimelta, jos niiden määriä vertaa esinekokoelmien laajuuteen.
10 Tilastoaineistoja poistoista on kerätty myös Kokoelmapoistojen hyvät käytännöt -hank-keessa. Hankkeessa toteutetussa poistokyselyssä tiedusteltiin museon kokoelmista teh-tyjen poistojen perusteita ja poistojen syitä. Kyselyyn vastasi 65 museota. Ammatillisia ja ei-ammatillisia museoita ei kyselyssä eritelty, ja kysely oli avoinna koko museoken-tälle, ei vain kulttuurihistoriallisille museoille, vaikka valtaosa vastanneista (82 %) edus-tikin kulttuurihistoriallisia kokoelmia. Kyselyvastausten tuloksissa nousi esiin käytetyim-pänä (89 %) poistoperusteena objektin kunto- ja/tai puutteellisuus sekä yleisimkäytetyim-pänä poiston tapana (89 %) objektin tuhoaminen. (Västi & Sarantola-Weiss, 2015, s. 7–10.) Museoviraston julkaisema Kokoelmapolitiikan muistilista museoille käyttää kokoelman-hallinnan yhteydessä termiä museoesineen elinkaari. Esineellä on sekä fyysinen että kulttuurinen elinkaarensa. Fyysinen elinkaari tarkoittaa esineen olemassaoloaikaa sen valmistumisesta tuhoutumiseen asti. Tällä ajanjaksolla on selkeä alku- ja päätepiste.
(Ekosaari, Jantunen & Paaskoski, 2013, s. 15.) Kulttuurisen elinkaaren määritelmä on monisyisempi. Kokoelmapolitiikan muistilista museoille kuvaa kulttuurisen elinkaaren vaiheet alkaen ensin objektista ideana, sitten valmiina mutta käyttämättömänä, sitten käyttöhistorian omaavana ja lopuksi tuhoutuneena, mutta dokumentoituna ja muistet-tuna objektina (Ekosaari, Jantunen & Paaskoski, 2013, s. 15). Objektin kulttuurinen elin-kaari voi olla fyysistä pidempi, ja se sisältää esineisiin liitetyt arvot ja merkitykset.
Parhaimmistakaan säilytystiloista tai konservointitoimista huolimatta objektit eivät ole ikuisia, vaan museoesineilläkin on rajallinen fyysinen elinkaarensa. Tämä on huomattu esimerkiksi 1900-luvulla valmistettujen kumi- ja muoviesineiden kohdalla (Paavola, 2015). Objektien poistaminen kokoelmasta tai suoranainen häviäminen ei kuitenkaan tarkoita, eikä saa tarkoittaa samaa kuin niiden dokumentointitietojen häviäminen. Täl-löin objektin olomuoto muuttuu fyysisestä kappaleesta kirjalliseen ja kuvalliseen muo-toon, mutta se ei lakkaa kokonaan olemasta. (Palo-oja & Willberg, 2000.) Objektin tiedot jäävät kokoelmanhallintajärjestelmään, vaikka itse esine poistetaan kokoelmasta ja ob-jektin kulttuurinen elinkaari voi näin jatkua.
Ennen poistopäätöstä on otettava huomioon kaikki käytännön poistamiseen liittyvät nä-kökulmat. Lisäksi poistoihin liittyy kahden tasoisia standardeja (Malaro, 1997). Lailliset
11 standardit kattavat kysymykset, mitä voidaan tai ei voida tehdä. Eettiset standardit puo-lestaan vastaavat kysymyksiin, mitä pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Marie Malaro huomauttaa, että eettiset standardit asettavat laillisia korkeammat vaatimukset toiminnalle. Eetti-sesti oikein toimiminen on usein enemmän kuin vain lain kirjaimen noudattamista. Sii-hen liittyy esimerkiksi ammattietiikka. (Malaro, 1997.) Suomessa museolaki ja -asetus ohjaavat ammatillisten museoiden toimintaa. ICOMin museoalan eettiset säännöt puo-lestaan ohjaavat alan ammattietiikkaa.
Yhtenä kokoelmanhallinnan keinona museoissa käytetään arvoluokitusta, joka voi toi-mia myös poistojen toteuttamisen tukena. Arvoluokituksessa kokoelmaobjektit jaetaan museon määrittelemien kriteerien pohjalta eri luokkiin, joista ensimmäisessä on koko-elmien keskeisin, korvaamattomin sisältö ja viimeisessä esineet, joita voidaan käyttää esimerkiksi opetuksessa ja lopulta poistaa. Luokkien määrä voi vaihdella museoittain, mutta keskeistä luokittamisessa ovat museon itsensä määrittelemät arvot ja kriteerit, joiden perusteella esineen asema kokoelmissa määräytyy. (Robbins, 2016, s. 133–140;
Pulkkinen, 2013, s. 36–40.) Suomessa arvoluokittamisesta alettiin keskustella 1990-lu-vulla (Vilkuna, 1993) ja tuolloin näkemys oli uutta. Aiemmin museoiden kokoelmia ei ollut juurikaan arvotettu, vaan kaikkia kokoelmaobjekteja käsiteltiin - ainakin virallisesti – yhtä merkittävinä. Arvoluokitusta kohtaan on esitetty myös kritiikkiä, eikä se yksinään ratkaise museoiden kokoelmatilojen haasteita, jos luokittelu johtaa vain esineiden uu-delleen sijoitteluun museon sisällä. Luokitus voi kuitenkin auttaa museon ydintehtävän kirkastamisessa, johon Patricia Ainsliekin viittaa artikkelissaan (Ainslie, 1997). Kriteeris-tön luomisen avulla museon keskeiset arvot tulevat näkyviksi. Arvoluokitus ottaa huo-mioon myös esineiden elinkaaren. Ajan kuluessa esineen arvoluokka voi muuttua sen kunnon mukaan. (Paavola, 2015; Pulkkinen, 2013, s. 26–27.)
Tampereen kaupungin museoita voidaan pitää arvoluokituksen käyttöönotossa alan edelläkävijöinä Suomessa. Museot julkaisivat ensimmäisen oman luokitusjärjestelmänsä 1990-luvulla. Arvoluokitus perustuu Tampereen museoiden valtakunnallisiin tallennus-vastuualueisiin, ja sen lähtökohtana ovat arviointikriteerit, kuten objektin edustavuus,
12 tietoarvo ja kunto, joiden mukaan objekti pisteytetään. Näin objektit voidaan jakaa ar-voluokkiin aina ensimmäisestä, kokoelman arvokkaimmasta ja korvaamattomasta kult-tuuriperinnöstä aina viimeiseen viidenteen poistoluokkaan, jonka esineistä voidaan luo-pua. Tälle välille asettuvat esimerkiksi kaksoiskappaleet, opetuskokoelmat ja rekvisiitta.
(Palo-oja & Willberg, 2000). Tampereen museoiden tutkijat Ritva Palo-oja ja Leena Will-berg ovat todenneet, että
“…kokoelmakartutus suuntautuessaan nykyhetkeen ei ole am-mattitaitoisesta toiminnasta huolimatta niin erehtymätöntä, ett-eikö kokoelmia voisi jälkikäteen arvioida uudelleen. Ajan myötä painotukset muuttuvat ja etäisyys antaa uutta perspektiiviä, jo-ten arvottaminenkin elää ja muuttuu. Parempi ja taloudellisempi vaihtoehto on ottaa aikakaudestaan hieman laajempi otos, kuin jälkikäteen täydentää liiallisesta kriittisyydestä johtuvia aukkoja.
Täydennyskartutus on sitä paitsi kalliimpaa ja aikaa vievää. Sil-loin ollaan lisäksi sen kulttuuriperimän armoilla, mikä on tallen-tunut tahattomasti tai keräilijöiden mieltymysten mukaisesti.”
(Palo-oja & Willberg, 2000.)
Palo-oja ja Willberg esittävät kokoelmapoistot osana kokoelmanhallinnan luonnollista tehtävänkuvaa, ja he ottavat huomioon esineen elinkaaren. Kokoelmia on voitava arvi-oida jälkikäteen uudelleen, koska työn painopisteet muuttuvat ajan myötä ja ajallinen etäisyys antaa uusia näkökulmia. Arvotukset ovat ajassa eläviä ja muuttuvia. Kirjoittajat toteavat artikkelissaan, että arvoluokituksen läpikäyneistä kokoelmista tiedetään, mistä ne koostuvat ja mitä aukkoja kokoelmissa mahdollisesti on. Arvoluokituksen jälkeen ko-koelmiin ei ole tarpeen tallentaa mitään “varmuuden vuoksi”, vaan kartutus perustuu kokoelman tuntemukseen. (Palo-oja & Willberg, 2000.) Käytännön työ kuitenkin usein osoittaa, että “laajemman otoksen” ottaminen on juuri kirjoittajien mainitsemaa “var-muuden vuoksi” -tallentamista ja johtaa siihen, että seuraavan sukupolven työntekijöillä on edessään aineistomassoja, joiden käsittelyyn resurssit eivät riitä. Onko kuitenkin pa-rempi tallentaa vähemmän, mutta tarkoilla kontekstitiedoilla ja hyväksyä, että kokoel-miin jää ammattitaitoisesta tallentamisesta huolimatta aina aukkoja? Voivatko museon esinekokoelmat koskaan kuvata menneisyyttä täysin sellaisena kuin se oli, vai tarjoa-vatko ne siihen kurkistusaukkoja ja erilaisia näkökulmia?
13