Haastattelussa käsiteltiin työntekijän oman suhtautumisen muutoksia poistoihin hänen työssäoloaikanaan. Pitkän työuran museoalalla tehnyt haastateltava kuvaili poistoihin suhtautumisen muutosta sekä omalta kannaltaan että yleisemmällä tasolla. Poistoja on tehty aina, mutta vuosien kuluessa avoimuus aiheesta on lisääntynyt (H1).
“--alkuajoilta muistan -- silloin ei vielä keskusteltu tästä poisto-politiikasta tai tämmöisistä prosesseista niinkään. Kyllä se on tul-lut tässä matkan varrella. Aikaisemmin oli varmaan, että niistä ei puhuttu. Poistoa ehkä tehtiin, mutta tuntui siltä, että sitä ei voi tehdä. Ne on niin pyhiä ne museoesineet. Mutta käytännössä ei ollut aina kyllä näin. Eihän mitään lahoa kasaa kannata säilyttää.
Mutta kyllä tähän on sitten tultu, ihan teoreettisella tasolla otettu tämä asia ja hyväksytty ja keskusteltu asiasta. Ehkä sen vaan helpottanut, että tähän on tullut selkeät prosessit. Se ei ole niin epävirallista. -- Ja se on tietysti helpottanut, että siitä on tie-tynlaisia päätöksiä, näin voidaan tehdä ja kuinka voidaan tehdä.
Ei tarvi piilotella tämmöisiä toimenpiteitä.” (H1)
“Mä ehkä koen sen tämmöisenä museoalan sukupolvia rajaa-vana asiana. -- ja myöskin vähän ammattiryhmiä rajaarajaa-vana. Huo-maa, että on vähän eri koulukuntia myöskin museoammattilais-ten keskuudessa. -- Muistan, että silloin kun me opiskeltiin, niin oli semmoinen kuin “poisto” [kuiskaten], voi harkita, jos on oi-kein… se oli niin kun semmoinen… hyvä että sitä uskallettiin sa-noa ääneen. Ja se oli kuolemansynti melkein. -- Ja nyt sitten on heitä, jotka on kasvaneet siihen, että se on ihan täysin normaalia ja kuuluu museotyöhön.” (H3)
Haastateltavat kuvaavat vastauksissaan suhtautumistapojen muutoksia työssäoloaika-naan 2000-luvulla sekä työntekijäsukupolvien eroja suhteessa poistoihin.
“Mä tulin [töihin] keskelle näitä kysymyksiä, ratkomaan niitä ja tekemään poistoja. Ja vähän pelkään, että mulla on vääristynyt kuva siitä asiasta. Olen todella poistopositiivinen ihminen mu-seoalalla ehkä. -- Jos saadaan tämä tilanne paremmin haltuun, se saattaa kääntyä jopa toiseen suuntaan tulevaisuudessa.” (H5)
50
“Nyt me eletään aikaa, että niitä esineitä otetaan paljon vähem-män vastaan. -- Meidän sukupolvi tekee töitä niitten aikaisem-pien kanssa, jotka on tallentanut ns. kaiken. (H4) -- Olen ajatellut myös niin, että vaikka tommoinen reilu 200 esinettä on iso määrä kerralla poistettavaksi, niin jos sen jakaa niille edeltäville vuosikymmenille, niin eipä se sitten kovin paljon olekaan. Taval-laan se on aika maltillista kuitenkin se poisto, mutta se on selvää, jos niitä ei tehdä jossain vaiheessa, niin sitten pitää tehdä ker-ralla vähän enemmän.” (H5)
Tallennus- ja poistopäätösten aikasidonnaisuus nousi esiin haastatteluissa, samoin kuin alalla vallitsevat paradigmat. Opiskelu- ja työhistorian aikana vaikuttaneet suuntaukset näkyvät työn tekemisen tavoissa.
“Mun mielestä tässä nimenomaan kannattaa toimia järkevästi ja miettiä, että kaikkea me ei voida kuitenkaan pitää tallessa. Kyllä-hän se pohdintaa tietenkin aiheuttaa, teenkö nyt oikeita päätök-siä. Mutta käytännön tilanteiden mukaan sitä mennään, ihan niin kuin tallentamisessakin on joku päättänyt, mitä tallennetaan ja mitä ei tallenneta. Niin se vaan on, et siellä on subjektiiviset näkökohdat mukana, objektiivisesti ei vaan pysty… -- Me teh-dään tätä näin, ja aikaisemmat sukupolvet on tehneet toisella ta-paa ja voi olla, että seuraavat sukupolvet on sitä mieltä, että tässä ei ole tehty oikeita ratkaisuja, mutta jokainen toimii aika-naan sen mukaan, minkä näkee parhaaksi.” (H1)
“Toiset on aikanaan tehneet parhaansa ja sen hetkisen tiedon perusteella tehneet niitä päätöksiä ja ajatelleet, että tämä on jär-kevää. Ja nyt me nauretaan niille. Me [museoalan työntekijät] ol-laan vähän tällainen sopulilauma, että meillä on yksi johtava ajattelu ja se tietty periaate, jonka mukaan toimitaan. Se voi olla parinkymmenen vuoden päästä jotain aivan muuta. Pääperiaat-teet toki varmaankin säilyy, mutta kyllä meidän päätöksillekin to-dennäköisesti joskus kahvipöydässä nauretaan.” (H3)
Paradigman muutoksiin perustuen haastatellut nostivat esiin poistojen dokumentoinnin merkityksen. Poistoperusteiden kirjaamisen ja päätöksenteon avoimuuden myötä myös jälkipolville selviää, millä perusteilla työtä on tehty, ja mihin päätökset ovat pohjautu-neet.
“Kun päädytään siihen poistamiseen, niin sitten tietysti merki-tään luettelointitietoihin tieto siitä poistosta. Se esine dokumen-toidaan ennen poistoa ja täytetään kokoelmapoistolomake ja
51 sitten arkistoidaan sekä lomake että kuva ja tiedot. Eli kaikki
mahdollinen koitetaan jättää talteen. Kokoelmapoistolomak-keelle tarvitaan objektin numero, nimi, mihin kokoelmaan se kuuluu ja tarkka perustelu sille poistolle. Sitten avataan ne pois-totoimenpiteet eli missä yhteydessä se on poistettu, mitä on tehty dokumentoinnin osalta ja miten se on sitten käytännössä tuhottu tai poistettu.” (H5)
Haastateltavat tuntevat alaan liittyvän lainsäädännön ja eettiset ohjeet tarkasti. Museo-alan keskustelua poistoista seurataan ja Museo-alan oppaat tunnetaan. Yksi haastateltava ku-vaili, miten Kokoelmapoistojen hyvät -käytännöt julkaisussa käytäntö on saatettu kirjal-liseen muotoon. Näin alalla työskentelevät ovat saaneet paikan, johon vedota työssään.
(H2)
Poistot samoin kuin lahjoitukset kokoelmaan ovat osa museon toimintaprosesseja, eikä niistä tiedoteta erikseen julkisuuteen. Poistot kokoelmasta kirjataan vuosittaisiin tilas-toihin, mutta yksityiskohtaisesti niitä ei eritellä (H1-H5). Museon hallintomallista riip-puen poistoista voidaan kertoa esimerkiksi vuosittaisissa toimintakertomuksissa, mutta tällöinkin poistot nähdään osana museon normaalia toimintaa, eivätkä ne ole herättä-neet suurempaa kiinnostusta hallinnoivan tahon puolelta (H1). Museon toimintaympä-ristöstä kuitenkin riippuu, miten paljon käytännön toiminta ympäröivää yhteisöä kiin-nostaa. Myös yhteisöllä voi olla tunneside museoon ja sen kokoelmiin. Kokoelmasiirto-jen suunnittelu ja yhteistyö museon yleisön ja sidosryhmien kanssa voi olla hidasta ja työllistävää, mutta se voi onnistuneimmillaan hyödyttää molempia osapuolia.
“Tosi iso semmoinen paine on kyllä niissä poistoissa joissakin ti-lanteissa, koska toimii pienellä paikkakunnalla ja kaikki toiminta museon suhteen on aika julkista. Kyllähän siinä on semmoinen vähän pelottavakin fiilis tavallaan, että jos nyt teen jotain ihan emämokia, niin minkälaisen ryöpytyksen mä saan tässä ajassa? -- Vaikka on tämmöisiä negatiivisia tuntemuksia, jotka liittyy - sii-hen poistopäätökseen, niin se on myös ihan hirveän iso helpo-tuksen tunne, mikä niihin usein liittyy. Se kokonaisuus, mistä niitä tehdään, oman ja muiden työn selkeyttäminen, sillä on tosi iso painoarvo myös.” (H5)
52
“Yksi semmoinen positiivinen kokemus oli [objektin nimi] siirtä-minen harrastajayhdistykselle. Se olisi ollut meillä mahdoton säi-lytettävä ja kunnostettava. Se oli mun mielestä onnistunut siirto.
He kuitenkin ymmärtävät, miten sitä pitää säilyttää ja miten sitä pitää kohdella. Se helpotti meitä, koska sen ylläpidossa olisi ollut kohtuuttomat kustannukset. Mutta siinä poistettava esine, jolla kuitenkin oli sinänsä arvoa, päätyi semmoiselle taholle, joka pys-tyy sen säilyttämään, pitämään siitä huolta ja kunnostamaan.”
(H1)
Haastateltavat kuvailevat museon esinekokoelmien muuton yhteydessä tehtyjä poistoja ja niihin liittyneitä tunteita. Lainauksessa tulevat näkyväksi myös monen museon koh-dalla edelleen todellisuutta olevat puutteelliset kokoelmatilat ja niiden vaikutus kokoel-mien säilymiseen. Haastateltavat kuvailivat elävästi kokoelkokoel-mien muuton aikana vallin-neita olosuhteita (H4-H5).
“Muistan yhdet kangaspuut, jotka oli kappaleina tilassa, jossa nii-den todellakaan ei olisi pitänyt olla. Ne oli semmoiset, että mihin tahansa tartuit, siitä jäi osa käteen. Tosi paljon tuollaista ihan tu-houtunutta esineistöä tulee mieleen. Ja sitten toisaalta oli sem-moinen ahdistus, paine siitä, että piti saada se muutto tehtyä ja ne poistot tehtyä. Ja pitäisi tavallaan poistaa mahdollisimman paljon, mutta mahdollisimman vähän. Välillä kun käy niitä kuvia läpi, niin tulee melkein fyysisesti paha olo. Se oli vaikeaa. Mutta toisaalta taas pakko tehdä.” (H5)
“Sen muistan myös, että sitten kun me kannettiin niitä [poistet-tavia esineitä] jätelavalle, siinä vieressä oli rakennuksia, joissa oli ihmisiä ikkunassa katsomassa. Se tuntui aika pahalta, koska ei sitä kuitenkaan voinut selittää siinä. Se oli sellainen puolijulkinen tilanne ja tuli vähän sellainen olo, että viekää tämä lava nyt no-peasti pois. (H5) -- Joku sermi olis pitänyt laittaa eteen, niin kuin jotain ruumiita kuljetetaan. Tommoiset työt tekisi… ei siinä mi-tään pahaa ole, mutta silti ne tekisi mieluummin oman porukan kesken. (H4) -- Niin ja kun tiedät tekeväsi oikein, mutta pitäisi kaikille selittää alusta asti, että mitä me tässä tehdään. Ymmär-rän, miltä se ulkopuolisen silmiin näyttää. Että no niin. Nyt se museo heittää ja poistaa kaiken sieltä.” (H5)
Haastatteluissa kysyttiin, mitä poistojen tekemistä edistäviä tai hidastavia tekijöitä haas-tateltavat ovat tunnistaneet. Samaan teemaan kietoutuvat myös vastaukset kysymyk-seen, millaista apua kaipaisit poistojen toteuttamiseen.
53
“Myötävaikuttavia on eritasoiset siivoukset, fyysiset ja digitaali-set. Käydään joko varastoja läpi tai sitten käydään kokoelman-hallintaa läpi, luetteloita ja tietoja.” (H3)
Myös materiaalien tuntemus nostettiin esiin poistojen toteuttamiseen vaikuttavana te-kijänä. Kokoelmissa saattaa olla esimerkiksi lääkkeitä tai kemikaaleja, joiden koostumuk-sesta ei ole varmuutta.
“Meiltä löytyi pullollinen elohopeaa. Sen hävittäminen ei ole mi-kään… Pitäisi ottaa yhteyttä apteekkiin ja selvittää miten me tä-män kanssa toimitaan. Kun se on korkkipullollisessa savipullossa -tyyppisesti. Ei sitä voi mennä pudottamaan mihinkään naapurin apteekkiin.” (H3)
“Esimerkiksi nämä vaarallisten aineitten poistot. Olen varannut Lassila & Tikanojan7 ja sieltä on tullut sitten vaarallisten aineitten hakijat.” (H2)
Isommille hävitettäville erille voidaan tilata erilliskuljetus, mutta miten toimia yhden poistettavan esineen kanssa? Kun kyse on yksittäisistä objekteista, aikaa oikean toimin-tatavan selvittämiseen voi kulua suhteettoman paljon verrattuna poiston tuloksena säästyviin resursseihin.
Museot tuntevat vastuunsa poistojen loppuun saattamisessa. Tuhottavista objekteista poistetaan luettelointinumerot ja muut mahdolliset tunnistetiedot, objekti hajotetaan osiin, niin ettei sitä voi enää tunnistaa ja osat hävitetään materiaalin mukaisesti kierrät-täen (H1-H5). Kierrättämiseen liittyviä, hyvin käytännönläheisiä, tekijöitä haastateltavat mainitsivat muutamia.
“Kun me ei olla täällä [kokoelma-]tiloissa oikeastaan tehty koko-elmapoistoja, niin se, että jos mulla nyt tässä olisi esine, joka mun täytyisi tuhota, niin en oikeastaan tiedä, että miten sen täällä fyysisesti tekisin. Semmoiset fasiliteetit tällä hetkellä puut-tuu.” (H5)
7 Lassila & Tikanoja Oyj on muun muassa jätehuollon palveluita tarjoava yritys. Haettu 1.6.2021 osoit-teesta https://www.lt.fi/fi/
54
“Se vähän riippuu, että mikä se esine on. -- nämä polttamiset museonjohtaja on polttanut mökin uunissa.” (H2)
Vastauksissa keskityttiin poistojen käytännön toteuttamiseen. Vastauksissa poistojen toteuttaminen vaikutti etenevän aaltomaisesti. Poistoharkinnan tekeminen vaatii paljon resursseja, mutta sen perusteella itse poistopäätöksen tekeminen on helppoa. Lopulta taas poiston käytännön toteuttaminen saattaa tuoda eteen odottamattomia hankaluuk-sia. Yksi vastaajista visioi puolittain tosissaan foorumista, jolta saisi vertaistukea.
“Voisi olla museoalan sisäinen Facebook-ryhmä ´Kuva esineestä, jonka poistimme ja perustelut, miksi´. Museoiden vertaistuki-ryhmä. Jos meillä on täällä jumin syömä kuppi, niin jos Kansallis-museossa on sellainen, niin mitä he sille tekee. Saisi jotenkin var-muutta siihen, että mitkä on ne kohtuulliset konservointitoimen-piteet. Jos ei isolla museolla ole resursseja esimerkiksi pakastaa kaikkea, niin mikä on se meidän kohtuullisuuden aste siinä koh-taa.” (H5)
Kokoelmasiirtofoorumia ideoitiin myös Kokoelmapoistojen yhteiset käytännöt -julkai-sussa muun muassa hollantilaisten ja englantilaisten esikuvien perusteella (Västi, 2016).
Kansainvälisissä esimerkeissä näkyy kokoelmapoistojen erilainen perinne. Foorumin ko-timaisessa suunnittelussa sivuttiin sen toteuttamisen tapoja, sillä täysin julkista fooru-mia ei pidetty sopivana sen yleisölle mahdollisesti antamien väärien mielikuvien vuoksi.
Toisaalta nykyisin museot kuvaavat avoimesti muita kokoelmanhallinnan vaiheita esi-merkiksi sosiaalisen median tileillään. Milloin samanlainen avoimuus voisi ulottua myös kokoelmapoistoihin?
Yksi haastateltava toi esiin myös sen, että poistojen eri vaiheissa työvoimaresurssin tar-peet vaihtelevat. Poistopäätöksen teko on helppoa siinä vaiheessa, kun kokoelma on hallinnassa ja tiedetään, millaista aineistoa se sisältää. Sitä pidetään kuitenkin ihanneti-lanteena, johon saattaa olla vielä matkaa. Lisäksi päätösten teko vaatii energiaa ja kes-kittymiskykyä. Jos tilanne on kuormittava, päätösten teko voi vaikeutua.
“Hirveän isossa stressissä ja väsyneenä ja nälkäkiukkuisena ei kannata tehdä poistoja, että pystyisi ne perustelemaan järke-västi itselleen ja muille ja olemaan siitä asiasta varma. Silloin se
55 on helpompaa henkisesti. -- Olisi ihan kiva, jos voisi monistaa
it-sensä muutamaksi, jotka voisi tehdä sitä [poistoharkintaa]. Ko-koelmien haltuunottoon ja siihen haarukoimiseen kaipaisin enemmän käsiä ja päitä kuin siihen päätökseen.” (H5)
Vastaajat kokevat kaipaavansa eniten aika- ja työvoimaresursseja poistoharkinnan teke-miseen. Toisaalta taas kaivataan hyvin käytännönläheistä apua poistojen käytännön to-teuttamiseen eli useimmiten esineiden tuhoamiseen ja kierrättämiseen eettisesti ja eko-logisesti.
Haastateltujen edustamat museot poikkeavat toisistaan monin tavoin, esimerkiksi ko-koelmien laajuuden, historian, kokoelmatyötä tekevän henkilökunnan määrän ja käy-tössä olevien resurssien osalta. Yhteistä museoille kuitenkin ovat alaa ohjaavan lainsää-dännön ja ohjeiden noudattaminen, joista muodostuvat raamit käytännön kokoelma-työn tekemiselle sekä tavoitteet, joihin työssä pyritään (H1-H5).
Kokoelmapoistojen harkinta käynnistyy tarkastelluissa museoissa useimmiten osana jo-takin toista esinekokoelmien hallintaan liittyvää projektia. Kun esinekokoelmat muutta-vat, varastotiloja inventoidaan tai kartoitetaan näyttelyyn tulevaa aineistoa, esineet päätyvät fyysisesti käsiteltäviksi ja niiden kuntoa ja tietosisältöjä vertaillaan. Poiston tarve huomataan, kun esimerkiksi esineen huono kunto, puutteelliset taustatiedot tai museon kokoelmaan sopimattomuus tulevat tarkastelun myötä näkyviksi. (H1-H5.) Tarkastelluissa museoissa kokoelmien muutto on toiminut usein edistävänä ja laukaise-vana tekijänä poistoharkinnalle, mutta samasta syystä ovat syntyneet myös monet pois-toprosessin haasteet. Pääasiallinen, kenties tarkkaan aikataulutettu ja resursoitu, teh-tävä on ollut muutto ja poistotarve sen sivujuonne. Poistoharkinnan on koettu vaativan enemmän aikaa kuin mihin nopeatempoisessa muutossa on ollut mahdollisuuksia. Pois-toharkinnan aikana tehdään valtaosa poistoon liittyvästä ajatustyöstä, sillä poistoperus-teiden lisäksi samalla käsitellään poiston tapoja ja koko prosessin läpivientiä. Poistohar-kinnan kohteena olevan esineen taustaa selvitetään ja se saatetaan dokumentoida uu-delleen. Poistoprosessi on usein ainakin ajatuksellisesti viety pitkälle jo siinä vaiheessa, kun hallinnollinen poistopäätös laaditaan. Harkinnan aikana on kartoitettu mahdollisia
56 poiston tapoja, sillä usein kokoelmapoliittisten ohjeiden mukaan poistotapa tulee kirjata poistopäätökseen. Mitä enemmän harkintavaiheessa on ollut aikaa koko prosessin kä-sittelylle, sitä helpompaa esineen fyysinen poistaminen on.
Poistoprosessin haasteiksi nousivat käytännön kysymysten lisäksi myös erilaiset tuntei-siin liittyvät tekijät, jotka voivat tuntua kuormittavilta tarkkaan resursoidun kokoelman-hallintaprojektin aikana. Haastatellut kuvailivat poistoprosessia usein erilaisilla tuntei-siin liittyvillä termeillä. Kokoelmiin rakastumista kuvaillaan museoihmisten helmasyn-tinä (H3), ja huonokuntoisten esineitten poistaminen voi “surettaa” (H2). Ensimmäinen haastatellun poistama esine “kirpaisi” (H4), vaikka poistopäätös oli selkeä ja perusteltu.
Lisääntynyt keskustelu ja käytännön työn oppaat ovat “helpottaneet, eikä työtä tarvitse piilotella” (H1). Vaikka poistoihin liittyy negatiivisia tuntemuksia, niiden loppuun saatta-minen tuo “myös ihan hirveän ison helpotuksen tunteen” (H5). Museoesineisiin liittyvät arvot, merkitykset ja tunteet tulevat näkyviin poistoharkinnan aikana työtä sanallisesti kuvailtaessa.
57
6 JOHTOPÄÄTÖKSET
Tutkielmani viimeisessä luvussa teen yhteenvedon tutkimuskirjallisuuden ja keräämäni aineiston välillä sekä nostan esiin aineiston käsittelyn perusteella havaittuja poistopro-sessia sujuvoittavia tekijöitä.
Tutkielmani tavoitteena oli selvittää kokoelmapoistojen toteuttamista käytännössä kult-tuurihistoriallisten museoiden esinekokoelmista. Käytännön toteutuksessa tulevat kui-tenkin näkyviin prosessin edelliset vaiheet, niihin liittyvät onnistumiset ja haasteet. Ko-koelmapoistoja ei myöskään voi käsitellä irrallaan museon muusta kokoelmanhallin-nasta, sillä poistot ovat yksi osa museossa esineille tehtävää toimenpiteiden ketjua (Rob-bins, 2016, s. 79–80). Poisto ei ole toimenpiteiden ketjun välttämätön, vaan yksi mah-dollinen vaihe. Ketjun vaiheista esimerkiksi konservointi ei välttämättä myöskään to-teudu kaikkien kokoelmaesineiden kohdalla, mutta sekin on yksi mahdollinen museossa esineille toteutettava toimenpide.
Museoalan tilastojen valossa poistot eivät näyttäydy erityisen laajana tai merkittävänä kokoelmanhallinnan toimena, mutta esineiden materiaalisuus, niihin liittyvät moninai-set arvot ja merkitykmoninai-set sekä poiston lopullisuus vaikuttavat siihen, että poistoihin liittyy muita kokoelmanhallinnan toimenpiteitä enemmän tunteita. Haastattelujen perusteella suhtautuminen poistoihin ei tunnu enää jakavan mielipiteitä kokoelmien parissa työs-kentelevien keskuudessa, vaan poisto nähdään itsestään selvänä osana museon kokoel-manhallintaa. Alalla pitkään toimineet ja suhtautumistapojen muutoksen nähneet haas-tateltavat tosin totesivat pitäneensä kokoelmapoistoja aina itsestään selvänä osana mu-seon kokoelmatoimintaa. Työn tekemistä on vuosien kuluessa kuitenkin helpottanut ai-heen näkyväksi tekeminen ja hyväksyttyjen toimintaprosessien luominen. Vaikka poisto nähdään nykyisin vakiintuneena osana kokoelmanhallinnan toimenpiteiden ketjua, va-kiintuminen ei ole vielä kaikilta osin ulottunut käytännön toimintatapoihin.
58 Haastatteluissa nousi esiin, että poisto ei useinkaan etene suoraviivaisesti vaan aaltoliik-keenä. Poistosta erottui haastateltavien kertomuksissa tutkimuskirjallisuudessa esitet-tyjen kahden vaiheen (Davies, 2011; Malaro, 1997 ja Robbins, 2016) sijaan jopa kolme eri osaa:
1) harkinta 2) päätös 3) poisto
Tällöin aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa esitetty ensimmäinen vaihe, poistopäätös, vaikuttaa jakautuvan kahdeksi erilliseksi osaksi. Ensimmäisessä vaiheessa, poistoharkin-nassa, koetaan tarvittavan eniten resursseja: sekä aika- että työvoimaresursseja. Silti tä-män vaiheen toteuttaa usein yksi museotyöntekijä, jolle poiston mahdollisuus tulee vas-taan esineitä fyysisesti tarkastellessa. Harkintavaiheen aikana yhdelle työntekijälle voi kasaantua hyvin erityyppisiä tehtäviä. Päätavoitteena voi olla esimerkiksi esineiden va-linta näyttelyyn tai pakkaaminen muuttoa varten. Tästä syystä työvaiheella on usein tar-kasti määritelty aikataulu. Samalla työntekijä saattaa huomata poistoa vaativia esineitä tai ainakin tarpeen poistokeskustelulle. Poistoprosessin toteuttaminen, poiston perus-teet ja tavat ovat selvillä, mutta käytännössä sillä hetkellä resursseja on vain päätavoit-teen toteuttamiseen.
Koska eri ihmiset ja yhteisöt liittävät esineisiin erilaisia merkityksiä (Pearce, 1995, s. 13–
27), haastatellut kokivat vertaistuen ja keskustelut muiden työntekijöiden kanssa har-kintavaihetta helpottavana ja poiston seuraavaa vaihetta, päätöksentekoa, edistävinä tekijöinä. Keskustelevan päätöksenteon ja vuorovaikutuksen merkitys nousivat esiin haastatteluissa. Keskustelujen ja vuorovaikutuksen kautta tehdään näkyväksi työyhtei-sön kantamaa hiljaista tietoa ja siirretään toimintatapoja työntekijöiltä toisille, kuten Robbins totesi taidemuseoiden kokoelmapoistojen kohdalla. Välttämättä kaikkea koko-elmiin ja niiden syntyhistoriaan liittyvää tietoa ei myöskään ole kirjattu ylös. (Laukka ym., 2020, s. 5; Robbins, 2016, s. 144–148.) Tällöin olisi tärkeää, että poistojen harkintavai-heen merkitys omana työvaiharkintavai-heenaan tunnistettaisiin työyhteisössä, ja vaiharkintavai-heen aikana
59 esimerkiksi säännölliset keskustelut kollegoiden kanssa tai työskentely työpareina tai -ryhmissä olisivat mahdollisia. Näin työyhteisön kantamaa hiljaista tietoa voidaan käyttää poistoharkinnan tukena.
Poistoprosessin ensimmäisen vaiheen, harkinnan, merkitys korostui haastatteluissa. Sen aikana tehdään suurin osa prosessiin liittyvästä suunnittelutyöstä, joten vaiheen toteu-tuminen vaikuttaa myös seuraavien vaiheiden ja koko prosessin läpivientiin. Harkinnan aikana selvitetään ja käsitellään harkinnan kohteena oleviin objekteihin liittyviä merki-tyssisältöjä, jotka voivat olla monisyisiä. Poistoperusteiden lisäksi harkintavaiheen ai-kana voidaan ratkoa jo hyvin käytännöllisiä kysymyksiä, kuten mahdollisia poiston ta-poja, jotka usein kirjataan poistopäätökseen.
Varsinainen poistopäätös näyttäytyi haastattelujen perusteella prosessin suvantovai-heena. Poistopäätös on harkintaan perustuva hallinnollinen toimenpide, jonka toteut-taa museonjohtaja kokoelmista vastoteut-taavan työntekijän esityksen perusteella. Tämä vaihe koettiin usein selkeänä, koska eniten energiaa vaativa harkinta ja suunnittelutyö on sii-hen mennessä tehty. Harkinnan perusteella kokoelmista vastaava työntekijä on tehnyt poistoesityksen, johon kirjataan poiston perusteet ja toteutustapa.
Aiemmassa tutkimuksessa (Davies, 2011; Malaro, 1997 ja Robbins, 2016) esitetyn en-simmäisen vaiheen, poistopäätöksen, jakaminen kahdeksi voi selkiyttää eri vaiheiden vaatimia resursseja. Kun työvoima- ja aikaresursseja vaativa harkintavaihe erotetaan omakseen ja harkintaan perustuva hallinnollinen päätösvaihe omakseen, koko prosessin laajuus tulee näkyvämmäksi. Ensimmäisessä vaiheessa hyödynnetään kokoelmatyönte-kijöiden ja koko työyhteisön kantamaa hiljaista tietoa. Sen näkyväksi tekeminen ja siir-täminen eteenpäin työyhteisössä vaikuttaa koko yhteisön toimintaan.
Kolmantena ja viimeisenä vaiheena haastatteluaineistossa erottuu esineen fyysinen poisto, poisto käytännössä. Myös sen toteutumisessa näkyvät edelliset vaiheet: miten poistoharkinta on tehty, miten poistoprosessi on määritelty museossa ja millaiset pois-tokäytännöt ovat. Kuka poistosta käytännössä vastaa ja miten materiaalien kierrätys museolla on järjestetty? Poiston viimeisen vaiheen toteuttamiseen vaikuttaa se, miten
60 tarkasti käytännön kysymykset on voitu ottaa huomioon prosessin aiemmissa vaiheissa.
Vaiheeseen liittyy paljon käytännön ongelmien ratkontaa, mikä saattaa hidastaa poiston toteuttamista erityisesti museoissa, joissa kokoelmista vastaavaa henkilökuntaa on vä-hän.
Tekemieni haastattelujen perusteella poistoprosessi käynnistyy yleensä käytännön työn resursseista johtuen yhden työntekijän aloitteesta ja hänen työnsä tuloksena. Prosessin eri vaiheissa on kuitenkin mukana muita henkilökunnan jäseniä ja aiheesta keskustellaan työryhmissä. Koska poistot ovat osa museon toimintaprosesseja, ne eivät voi syntyä tyh-jiössä (Merriman, 2008). Tämän vuoksi poistojen toteuttamista helpottaa niiden tarkas-telu työryhmissä. Poistot eivät tällöin ole vain yhden työntekijän vastuulla, vaan työyh-teisön vuorovaikutuksessa syntyviä päätöksiä. Tästä syystä vuorovaikutuksen haasteet
Tekemieni haastattelujen perusteella poistoprosessi käynnistyy yleensä käytännön työn resursseista johtuen yhden työntekijän aloitteesta ja hänen työnsä tuloksena. Prosessin eri vaiheissa on kuitenkin mukana muita henkilökunnan jäseniä ja aiheesta keskustellaan työryhmissä. Koska poistot ovat osa museon toimintaprosesseja, ne eivät voi syntyä tyh-jiössä (Merriman, 2008). Tämän vuoksi poistojen toteuttamista helpottaa niiden tarkas-telu työryhmissä. Poistot eivät tällöin ole vain yhden työntekijän vastuulla, vaan työyh-teisön vuorovaikutuksessa syntyviä päätöksiä. Tästä syystä vuorovaikutuksen haasteet