Eletyn jäljillä : Autoetnografinen katsaus taiteelliseen kokemukseen sisäisen tarinan lähtökohtana

Matilda Leppänen

ELETYN JÄLJILLÄ

Autoetnografinen katsaus taiteelliseen kokemukseen sisäisen tarinan lähtökohtana

Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

Pro Gradu -tutkielma

Huhtikuu 2021

TIIVISTELMÄ

Matilda Leppänen: Eletyn jäljillä – Autoetnografinen katsaus taiteelliseen kokemukseen sisäisen tarinan lähtökohtana Pro Gradu

Tampereen yliopisto Sosiaalityö

Ohjaajat: Johanna Hiitola, Tuija Eronen Huhtikuu 2021

Tässä autoetnografisessa tutkimuksessa tarkastellaan tutkijan omaa taiteellista kokemusta sisäisen tarinan näkökulmasta.

Tutkimuksessa pyritään ymmärtämään millä tavalla taiteellinen kokemus vaikuttaa sisäisen tarinan muodostumiseen.

Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millaisen toisin katsomisen tavan soveltava taide taidemuotona sosiaalityölle mahdollisesti tarjoaa. Tutkimuksen lähtökohtana on toiminut tutkijan oma merkityksellinen suhde taiteeseen sekä tavoite oman ammatillisen identiteetin syventämiseen. Taiteeseen ja sen mahdollisuuksiin tutustuminen voi lisätä sosiaalityön omaa ymmärrystä jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Tutkimus sijoittuu soveltavan taiteen ja sosiaalityön kohtaamispinnalle. Autoetnografiselle tutkimukselle tyypillisesti tutkimuksen aineisto perustuu tutkijan omiin havaintoihin ja muistoihin tutkimukseen liittyvästä taiteellisesta kokemuksesta. Tutkimuksen keskiössä oleva taiteellinen kokemus on eletty syyskuussa 2019 tamperelaisen Legioonateatteri ry:n Luontojemme neljä vuodenaikaa -hankkeen syysleirillä, johon tutkija osallistui yhtenä osallistujista.

Tässä tutkimuksessa leikitellään kylläkin tieteellisissä rajoissa sillä ajatuksella, että sosiaalityö ottaa taiteen hetkellisesti omakseen. Tässä tutkimuksessa se tarkoittaa sitä, että soveltavaa taidetta tarkastellaan sosiaalityön tutkimuksellisesta näkökulmasta. Tarinallisuus tarjoaa tutkimukselle teoreettisen lähtökohdan ja tavan ymmärtää sosiaalista todellisuutta.

Tutkijan omaan taiteelliseen kokemukseen perustuen aineistosta koostettiin viisi eri osa-aluetta, joiden nähtiin vaikuttaneen omaan kokemukseen, sen olosuhteisiin ja kokemuksen kautta muodostuvaan tarinaan. Nämä osa-alueet olivat 1) jaettu taiteellinen kokemus, 2) ohjattu kokemus, 3) ajan ja leikin varjolla tutkiminen, 4) ohjatun toiminnan ulkopuolella ja 5) kokonaisvaltainen tulkintaprosessi. Taiteellisessa kokemuksessa aktivoitunut mahdollisuus itsen ulkopuoliselle tarkastelulle ja omien yhteyksien vahvistamiselle tukee henkilökohtaista kehittymisprosessia, joka vastaavasti tukee vastuullista ja tietoista päätöksentekoa. Taiteen ja ohjauksen suojassa tapahtuva toiminta oli sallivaa ja kokeilevaa. Taiteellisen kokemuksen koettiin kannustavan ja johdattavan itsen kokonaisvaltaiseen tutkimiseen.

Taiteelliseen työskentelyyn liittyvä leikillisyys ja vapaus nähtiin vaativan aikaa ja tilaa, sekä luottamusta ja uskoa taiteeseen. Taiteeseen liittyvä ennakoimattomuus, passiivisuus ja taiteellisen kokemuksen lumoava vaikutus tarjoavat sosiaalityölle vaihtoehtoisen tavan katsoa ja tulkita ympärillä olevaa.

Tutkimuksen henkilökohtaisen luonteen vuoksi tutkimuksen ei voida nähdä tarjoavan yksiselitteisiä vastauksia tai yleistettäviä tuloksia. Sen sijaan tutkimus tarjoaa näkökulman soveltavan taiteen ja sosiaalityön tarkasteluun ja siihen millaisia prosesseja taiteellinen kokemus olosuhteineen voi saada aikaan. Tarinat ja taide ovat osa ihmisyyttä, ja niiden kautta on mahdollista ymmärtää itseä ja toisia paremmin.

Avainsanat: autoetnografia, sisäinen tarina, tarinallisuus, soveltava taide, sosiaalityö

Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla.

ABSTRACT

Matilda Leppänen: Tracing the lived – An autoethnographic review of an artistic experience as the basis for the inner story

Master’s thesis University of Tampere Social Work

Supervisors: Johanna Hiitola, Tuija Eronen April 2021

This autoethnographic study examines the researcher’s own artistic experience from the perspective of one’s inner story.

The study seeks to understand how an artistic experience influences the construction of the inner story. In addition, the study examines the possible new ways of seeing what applied arts has to offer for social work. This research is based on the researcher's own meaningful relationship with art and the aim of deepening one's own professional identity. Getting to know art and its possibilities can also increase understanding of social work in an ever-changing world.

This research takes place where applied arts and social work meet. As an autoethnographic research study, the material of this study is based on the researcher's own observations and memories based on the artistic experience related to the research. The artistic experience at the heart of this research took place in September 2019 on a camp organized by the Legion Theater in the city of Tampere. The camp, in which the researcher participated as one of the participants, was part of a yearlong project called the Four Seasons of Our Nature (Luontojemme neljä vuodenaikaa). This study toys within scientific boundaries with the idea that social work embraces art for a moment. In the context of this study, this means that applied arts is viewed from social work’s perspective of research. Narratives provide the theoretical frame for this research and a way to understand social construction of reality.

Based on the researcher's own artistic experience, five different themes were compiled from the research material, which were seen to have influenced the researcher’s own experience, its circumstances and the story formed through the experience. These themes were 1) shared artistic experience, 2) instructed experience, 3) exploration under the guise of time and play, 4) outside instructed action, and 5) holistic process of interpretation. The artistic experience activated an opportunity for self-examination. The strengthening of one's own connections with oneself, others and the surrounding environment supports the process of personal development, which in turn supports responsible and informed decision- making. Activities under the protection of art and instruction were seen to be permissive, experimental and they encouraged exploration of oneself holistically. The playfulness and freedom associated with artistic action requires time and space, as well as trusting and believing in art. The unpredictability, passive nature and enchanting impact of the artistic experience was seen to provide alternative ways of seeing and interpreting within the field of social work.

Due to the personal nature of this study, it cannot offer unambiguous answers or generalizable results. Instead, it provides a perspective on how to examine applied arts and social work and the processes an artistic experience and its circumstances can spark. Stories and art are part of being human and they offer us ways to better understand ourselves and each other.

Keywords: autoethnography, inner narrative, narrative, applied arts, social work

The originality of this publication has been verified with Turnitin OriginalityCheck –program.

enemmän

katsomalla toisin näenkö kuuntelemalla toisin

kuulenko tekemällä toisin

teenkö

siitä sinulle kerron tavoittamatta koskaan

mitä todella tapahtui (M.L. 2021)

Sisällys

1. JOHDANTO 1

2. NÄKEMYKSIÄ TARINAN JA SOSIAALITYÖN SUHTEESTA 4

2.1. Sisäinen tarina 4

2.2. Tarinoissa rakentuva todellisuus 6

2.3. Tarinallinen sosiaalityö 7

3. SOVELTAVA TAIDE TARINAN TILANA 11

3.1. Soveltava taide 11

3.2. Taide toiminnan, ajatuksen ja kokemuksen tilana 13

4. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 16

4.1. Tutkimustehtävät 16

4.2. Autoetnografia tutkimusmenetelmänä 17

4.3. Aineistonkeruun ympäristö - Legioonateatteri ry ja Luontojemme neljä vuodenaikaa

soveltavan taiteen edustajana 19

4.4. Aineiston kuvaus 21

4.5. Aineiston analyysimenetelmät 23

4.6. Tutkimuksenteon etiikka 25

4.7. Autoetnografiaan liittyviä eettisiä pohdintoja 27

4.8. Teatteri-ilmaisun ohjaaja ja sosiaalityön opiskelija tutkijana 29

5. ELETTYÄ SANOIKSI 31

5.1. Jaettu taiteellinen kokemus 31

5.1.1. Yhdessä tekeminen 31

5.1.2. Yhdessä paljastuvat 33

5.1.3. Osaksi yhtä 35

5.2. Ohjattu kokemus 37

5.2.1. Kohdistettu ja herätelty huomio 38

5.2.2. Ohjattu kokemuksen jakaminen 40

5.2.3. Turvallisia rajoja ja taiteen suojaa 41

5.3. Ajan ja leikin varjolla tutkimista 44

5.3.1. Joustava, ei juokseva aika 45

5.3.2. Vapaus leikkiä ja tutkia 47

5.4. Ohjatun toiminnan ulkopuolella 51

5.4.1. Arjen kaltaista 51

5.4.2. Ruokailut 52

5.4.3. Ohjelmattomat väliajat 54

5.5. Kokonaisvaltainen tulkintaprosessi 55

5.5.1. Kehollisuus 56

5.5.2. Tunteet 58

5.5.3. Aistien lumoissa 61

5.6. Taiteessa lumoutuminen ja tarjoutunut toisin katsomisen tapa 62

6. JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA 67

6.1. Johtopäätökset 67

6.2. Tutkimuksen merkitys sosiaalityölle, itselle ja jatkotutkimukselle 69

7. LOPUKSI 75

LÄHDELUETTELO 76

LIITTEET 82

Liite 1 Leiriohjelma 82

Liite 2 Mielenmaisemaa eletyn varrelta 85

1. JOHDANTO

Istun ikkunan äärellä, josta näkyy suositun kauppakeskuksen takaoville. Tuon näkymän äärellä olen viettänyt suuren osan tästä kirjoitusprosessista ja se näkymä on taistellut kiinnostuksestani. Olen minulle asetetun tavoiteajan viimeisillä hetkillä. Yllättyneenä siitä, että valmistumisessani on kestänyt näin kauan. Yksin jäävälle virtaus on ajoittain liian voimakas. Voi olla, että parven mukana kuljettu matka olisi ollut turvallisempi.

Minun tarinaani on aina kuulunut taide. Taide on rakentanut, särkenyt ja muovannut minua. Olen etsinyt elämäni merkityksiä juuri taiteen avulla. Teen tätä tutkielmaa siitä lähtökohdasta, että taide on muovannut sisäistä tarinaani, luonut merkityksiä ja muovannut uskomuksiani ja arvojani. Näen taiteen erityisesti tarinallisena toimintana ja roolini taiteessa on tarinankertoja. Sosiaalityön opintojen pariin hakeuduin juuri valmistuttuani esittävän taiteen ammattilaiseksi, teatteri-ilmaisun ohjaajaksi.

Taide on minussa. Se herätti ymmärryksen ja halun sosiaaliselle vaikuttamiselle.

Sosiaalityön kuvaillaan olevan murroksessa. Tuon murrostilan nähdään heijastavan laajempaa yhteiskunnallista ilmiötä postmodernia ajattelua ja yksilöllisyyttä korostavassa maailmassa. (Pohjola

& Kemppainen & Niskala & Peronius 2019.) Sosiaalityö tarvitsee ”out of the box” -ajattelua (Satka 2016). Sosiaalityön murrosvaihetta kuvaillaan ”uuden sosiaalisen” aikana (Tascón 2017; Satka 2016). Uuden äärellä oleminen vaatii sosiaalityöltä katsausta alan aiemmille murrosajoille ja niille perusteille, joille sen sosiaalinen toiminta on rakentunut. Mirja Satka (2016) kehottaa palauttamaan mieleen esimerkiksi Jane Addamsin kokeilevaa toimintaa sekä aloja ja tiedettä yhdistävää käytännönläheistä työotetta. Glokaalin sosiaalityön näkökulmasta on olennaista tarkastella niitä mahdollisuuksia kehittää ja uudistaa sosiaalityön teoreettista ja menetelmällistä ymmärrystä.

Keskeistä on tarkastella, minne sosiaalityö ulottuu ja mitä se ymmärtää (social reach). Sosiaalityö tarvitsee lisää ymmärryksen tapoja. (Livholts & Bryant 2017,2.) Ehdotan, että taide voi toimia sosiaalityön ymmärrystä vahvistavana toimijana. Taiteessa nähdään mahdollisuuksia ja ponnistuspaikkoja ja sen hyvinvoinnilliset ja taloudelliset vaikutukset sosiaaliseen kehitykseen tiedostetaan. Taide nähdään kasvualustana ja risteyspaikkana, jossa luovuuden ja reflektiivisyyden kautta ihmisen arkielämä ja kulttuuriperintö kohtaavat. (Bardy 2020). Luovat menetelmät ovat yhä tunnustetummassa asemassa sosiaali- ja terveysalalla (Huhtinen-Hildén & Isola 2019, 1). Lisäksi taiteen ja kulttuurin hyvinvointia edistävät vaikutukset ovat saaneet lähivuosina kansainvälistä tutkimuksellista huomioita ja laajaa hyväksyntää (ks. World Health Organization 2019).

Tarinat ja niiden kertominen ovat osa ihmisyyttä (Bardy & Känkänen 2005, 16; Juhila 2018, 22).

Tässä tutkimuksessa lähdetään siitä oletuksesta, että tarinallisuus on osa ihmisen todellisuutta ja erityisesti osa sitä, miten ihminen todellisuuttaan ymmärtää ja rakentaa. Ihmiselle on lajinomaista ja siten luontaista muodostaa tarinoita eri asioista, tapahtumista, toisista ja omasta elämästään ja sen vaiheista. Elämäntarinoilla tai sisäisillä tarinoilla pyritään ymmärtämään omaa nykyisyyttä menneisyyden avulla ja tulevaisuus tiedostaen. Sisäisen tarinan ja elämäntarinan käsitettä käytän tässä tutkielmassa synonyymeina, siten että ymmärrän molempien tarkoittavan yksilölle sisäisesti muodostunutta merkityskokonaisuutta. Elämäntarinoihin sisältyy yksilön arvomaailmaa ja uskomuksia ja ne vaativat itsetuntemusta. Sosiaalityössä työskennellään ihmisten ja heidän tarinoidensa kanssa ja ollaan usein osa näitä tarinoita. (Juhila 2018, 22.) Taide ja tarinallisuus ovat elämän ehto (Dissanayake 2000). Taidetta ja tarinoita tarkastellaan usein vahvasti toisiinsa sidottuina.

Taide nähdään tarinan muotona ja yksilön keinona jäsentää elämäänsä ja paikkaansa suhteessa ympäristöönsä. Taiteen ajatellaan jäljittelevän elämää ja elämän vastaavasti jäljittelevän taidetta (Bruner 1991). Tarinat ovat aikakautensa ja siihen liittyvien tapahtumien kuvia. Samaten kenenkään tarina ei ole täysin oma ja vapaa. Tarinat ovat sosiaalisesti kietoutuneita ja väistämättä jaettuja.

Tarinoiden kertominen on todellisuuden muokkaamista, nykyhetken liittämistä menneeseen sekä tulevaisuuden näkemiseen. (Bardy & Känkänen 2005, 16.)

Työni teoreettisen osuuden ja tarinnallisuus -näkökulman innoittajana toimi Vilma Hännisen (2000) väitöskirja Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tässä tutkielmassa tarina, johon keskitytään, on tukijan taiteellisessa kokemuksessa rakentuva sisäinen tarina. Sisäisellä tarinalla tarkoitetaan yksilön sisäistä maailmaa sekä sen kautta muodostuvaa tarinallista merkityskokonaisuutta (Hänninen 2000).

Tutkimuksessa tarkasteltavassa taiteellisessa kokemuksessa keskityttiin itsen kokonaisvaltaiseen tutustumiseen, minkä vuoksi sisäisen tarinan tarkastelu tuntui henkilökohtaisesti vaikuttavalta ja merkitykselliseltä tutkimuskohteelta. Taiteen ja sosiaalityön rajapintaan sijoittuva tutkimus toimii vertauskuvana, sille paikalle, johon itse koen sijoittuvani. Taiteellisen kokemuksen tarkastelu sosiaalityön näkökulmasta tarjoaa minulle mahdollisuuden syventyä aiheeseen ja sanallistaa kokemaani. Näen työni mahdollisuutena erikoistua aiheeseen, joka on kulkenut mukanani vuosien ajan. Sisäisen tarinan tarkastelun kautta olen tietoisempi siitä, millaiselle pohjalle asiantuntijuuttani rakennan, millaisia merkityksiä sisälläni kannan ja miten ne vaikuttavat ammatilliseen identiteettiin.

Työni teoreettisesta osiossa tuon esille näkemyksiä siihen, mikä on tarinoiden ja erityisesti sisäisen tarinan merkitys sosiaalityölle ja soveltavalle taiteelle.

Tutkimusasetelma lähtee oletuksesta, jonka mukaan ’toiset’ toimintaympäristöt tarjoavat vaihtoehtoisia tiedon muodostuksen ja katsomisen tapoja. Taide, tässä tapauksessa soveltava taide, nähdään siis sosiaalityön ”kotikentän” (Juhila 2018, 17) ulkopuolella. Alueena, joka ei kuulu sosiaalityön tavanomaisiin toimintaympäristöihin, tai sellaisiin, joissa sosiaalityöllä on yleisesti ajateltuna asiantuntija-asema. Minua on jostain syystä alkanut puistattamaan niissä hetkissä, kun taiteen ja sosiaalityön suhdetta kuvaillaan toiminnan kohteena tai toiminnan välineenä. Siten, että kyseessä olisi toisistaan hyötyä hakeva välineellinen suhde. Reaktioni on kenties johtunut siitä, että olen itse kokenut alat dialogisena, toisilleen tasavertaisina ja toivonut näin niiden kohtaavan.

Ajatukseni ja toiveeni alojen suhteesta on verrattavissa Martin Buberin (1993, 28–30) ajatuksiin dialogisesta suhteesta, jossa osapuolten, Minun ja Sinun, välillä rakentuu yhteinen, kohtaamisen ulottuvuus. Tämän autoetnografisen tutkimuksen voisi sanoa lähteneen liikkeelle niin henkilökohtaisesta kokemuksesta ja kiinnostuksesta kuin ammatillisesta kiinnostuksesta. Olen kaivannut syvempää ymmärrystä sille taiteen tarjoamalle tasolle, jonka olen itse kokenut osaamatta sitä selittää.

Tutkimukseni taiteellinen kokemus on eletty syyskuussa 2019 tamperelaisen Legioonateatterin Luontojemme neljä vuodenaikaa -hankkeen syysleirillä, johon osallistuin yhtenä osallistujista.

Kyseinen leiri edustaa toiminta- ja taidemuodoltaan soveltavaa taidetta. Tutkimuksen lähtökohtana toimii oma taiteellinen kokemukseni, johon tutkimuksen aineisto perustuu. Tarkastelen tuota taiteellista kokemusta sisäisen tarinan näkökulmasta ja pohdin millaista lukutaitoa, ja katsomisen tapaa soveltava taide taidemuotona tarjoaa. Tutkimuskysymyksikseni muodostui pyrkimys ymmärtää 1) Millä tavalla taiteellinen kokemus vaikuttaa sisäisen tarinan muodostumiseen? ja 2) Millaisen toisin katsomisen tavan soveltava taide taidemuotona tarjoaa sosiaalityölle?

Tutkimukseni kahdessa seuraavassa osiossa esittelen tutkimukseni teoreettista perustaa ja tutkimuksen keskeiset käsitteet. Lisäksi tarkastelen tarinallisuutta suhteessa sosiaalityöhön ja soveltavaan taiteeseen. Tutkimuksen neljännessä osiossa käyn läpi, miten tutkimuksellinen tarina on edennyt. Kerron tutkimukseni tavoitteista, valitusta tutkimusmenetelmästä sekä esittelen tutkimusaineiston. Tämän jälkeen analysoin tutkimusaineistoa suhteessa aiempaan tutkimustietoon sekä teoreettiseen perustaan. Kuudennessa osiossa esittelen tutkimukseni keskeiset tulokset ja käyn läpi niiden pohjalta syntyneitä pohdintoja.

2. NÄKEMYKSIÄ TARINAN JA SOSIAALITYÖN SUHTEESTA

Seuraavissa osioissa käsittelen työni teoreettisia lähtökohtia. Tämä osio keskittyy tarkastelemaan tutkimukseni keskeistä käsitettä sisäinen tarina sekä tarinallisuuden suhdetta todellisuuden rakentumiseen ja sosiaalityöhön. Käyn aluksi läpi, miten tässä tutkimuksessa lähestytään tarinan, kertomuksen ja narratiivin käsitteitä ja miten ne tässä tutkimuksessa ymmärretään. Sosiaalityön tarinallisuutta tarkastellaan tässä työssä koko alaa läpäisevänä ytimenä. Tarinallisuus on sosiaalityön elävyyden lähde.

2.1. Sisäinen tarina

Tässä tutkimuksessa tarina ymmärretään toimintaa ja elämää jäljittelevänä merkityskokonaisuutena.

(Aristoteles 1997, 165). Tarina on arkipäivässäkin paljon käytetty käsite, jolla kuvataan jollain tavalla esitysmuotoon asetettua kertomusta koetusta. Tutkimuskielessä tarinoihin ja niiden tutkimiseen liittyen käytetään narratiivin käsitettä. Narratiivilla (engl. narrative) tarkoitetaan kertomusta, kuvausta tai esitystä jostain asiasta. Tarinan ja kertomuksen käsitettä käytetään usein synonyymina narratiiville, kuten tässäkin tutkimuksessa. Yhtä selkeää määritelmää narratiiville ei ole, mutta Riessman ja Quinney (2005,393–395) tekevät artikkelissaan Narrative in Social Work katsauksen narratiivin yleispiirteisiin. He tuovat esille kyseisen käsitteen käytön olevan niin suosittua ja arkipäiväistynyttä, että yleisesti tulee vaikutelma, että käsitteellä tarkoitetaan kaikkea puhuttua ja kirjoitettua. Näin ei kuitenkaan ole. Tarinan kerronta on yksi monista kielen käytön ja tuotetun tekstin muodoista. Joidenkin näkemysten mukaan narratiivi voi sisältää eri osista ja materiaaleista muodostuvan elämänkerran, kun taas suppeampien näkemysten mukaan narratiivi on kysymys- vastaus yhtälö. Näiden näkemysten välille asettuu psykologian ja sosiaalitieteiden ymmärrys narratiivin määritelmästä, jonka mukaan tarina näyttäytyy vuorovaikutuksessa kehystetyksi tulevana henkilökohtaisena osuuksista muodostuvana kokonaisuutena. Narratiivin määritelmiä yhdistää ymmärrys tarinoiden sisältämästä järjestyksestä sekä merkityksellisyydestä. Tarinoissa esiintyvät tapahtumat ovat valittuja, jäsentyneitä, merkityksen saaneita sekä aikaan ja paikkaan sidottuja.

Kertomusten ja tarinoiden taustalla on niiden kertomisen tarkoitus. Tarinoiden avulla muistellaan, perustellaan, vakuutetaan, viihdytetään ja jopa harhaanjohdetaan. (Riesmann & Quinney 2005, 393–

395.)

Tarina, johon keskityn, on ihmisen sisäinen tarina, joka toimii kuvauksena ihmisen sisäisestä maailmasta. Vilma Hännisen (2000) väitöskirja käsittelee ihmisen sisäistä tarinaa ja sitä, miten ihminen rakentaa elämänsä merkitystä ja miten merkitystä uudelleenrakennetaan muutostilanteessa.

Hän ehdottaa ihmisen rakentavan merkitystä tarinoiden avulla. Tarinoiden luomisprosessissa on Hännisen mukaan kyse inhimillisen tietouden kehittymisen psyykkisestä prosessista, jossa kulttuurilla on erityinen merkitys. Sisäinen tarina paljastuu ja rakentuu osittain toiminnassa ja kerronnassa. Sisäiselle tarinalle on ominaista se, ettei se paljastu kokonaisuudessaan vaan osa tarinoista ja niihin sisältyvistä suunnitelmista jäävät näkymättömiksi. (Hänninen 2000, 20.) Sisäisen tarinan käsite valikoitui tutkimuksen keskeiseksi käsitteeksi sen vuoksi, että taiteellisen kokemuksen, johon tutkimuksen aineisto perustuu, keskeisenä teemana oli tutkia kokonaisvaltaisesti itseä, suhteessa luontoon, toisen luontoon ja omaan luontoon. Sisäisen tarinan ymmärrän koostuvan näistä samoista elementeistä. Sisäinen tarina kertoo minusta, siitä miten ymmärrän luontoni ja miten asetun ja asetan itseni suhteessa toisiin ja ympäröivään luontoon.

Sisäinen tarina on oma tarina. Oma tarina (own story) on kertojan itsetuotettu, eli omin sanoin itsestä muodostettu tarina. Gubrium ja Holstein (2009) tuovat esille kaksi mahdollista näkökulmaa siihen, mistä oma tarina kertoo. Sosiaalitieteiden näkökulmasta oma tarina on kertomus sosiaalisista maailmoista ja se paljastaa millaista elämä on maailmassa, jossa eletään. Psykologisen suuntauksen mukaan oma tarina paljastaa ihmisen sisäisen maailman ja on ihmisen tarinallisen tietämisen tulos.

Ihminen tulee todeksi tarinoissa, joita hän itsestään kertoo. Näkökulmat eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan tarjoavat näkemyksiä siitä, mitä kaikkea ihmisen sisäinen tarina voi kertojastaan ja hänen elämästään paljastaa. Gubrium ja Holstein kuitenkin muistuttavat, että näiden näkökulmien tarjoama näkemys on rajallinen, sillä huomiota on kiinnitettävä myös siihen, miten tilanteet rakentavat omia tarinoita. (Gubrium & Holstein 2009, 3–13.) Hänninen perustaa sisäisen tarinan käsitteen sosiaalipsykologiselle pohjalle ja kuvailee sisäisen tarinan merkitsevän ihmisen mieltä, tajuntaa ja sisäistä maailmaa. Sosiaalipsykologiassa sisäisen tarinan ymmärretään olevan sosiaalisesti rakentunut, jolloin sitä maailmaa on tarkasteleva sisällöllisesti ulottuvana ja asioiden välille muodostuvana. Hänninen kuvailee muun muassa sosiaalitieteissä näkyneen ”kielellisen käänteen”

vaikuttaneen siihen, että kielen nähdään luovan sosiaalista todellisuutta, sen heijastamisen lisäksi.

Hänninen lähestyy sisäisen tarinan käsitettä tarinallisuuden näkökulmasta, jolloin siihen sisältyy ymmärrys kielen keskeisestä roolista ihmisen itseymmärryksen ja sosiaalisen todellisuuden muodostumisessa. Yksilöllisen elämän tarinan nähdään rakentuvan luovan prosessin kautta ja tätä prosessia on tarkasteltava suhteessa sen sosiaaliseen kontekstiin ja kulttuuriseen traditioon. Elämän ja tarinoiden suhde ei rajoitu vain toistensa heijastamiseen, vaan niiden nähdään käyvän todellista

dialogia. (Hänninen 2000.) Tämä tutkielma seuraa Hännisen käyttämää tarinallisen lähestymistavan suppeampaa tarkastelua, jossa tarina ymmärretään olennaisena muotona elämän ja ajattelun jäsentämisessä.

Hänninen (2000) tarjoaa sisäisen tarinan rakentumiseen näkökulman, jonka mukaan sisäinen tarina perustuu tarinalliseen kiertokulkuun, jossa tarinan rakentumiseen vaikuttavia tekijöitä ovat kertomus, draama, sosiaalinen tarinavaranto ja situaatio. Sisäiset tarinat rakentuvat kerronnan, elävän elämän tarinallisten projektien, muuttuvien tilanteiden ja mieleen kulttuurisesti muodostuneiden kertomusten pankin yhteisvaikutuksessa. Yksilö suhteuttaa oman elämänsä kulkua siihen, mikä hänelle on situaationsa kautta ollut mahdollista tai mahdotonta. Yksilön sisäisen tarinan tulkinnat perustuvat siihen, millaisia tarinallisia malleja hänen tarinavarannostansa löytyy. Hänninen kuvailee sisäistä tarinaa uusia merkityksiä muodostavana kohtaamisen prosessina. Sisäinen tarina koostuu useista toisiinsa kytköksissä olevista osatarinoista. Osatarinat voivat olla keskenään ristiriitaisia tai niiden suhdetta voi kuvailla ajallisina, hierarkkisina tai rinnakkaisina. Kuten kaikilla tarinoilla, myös näillä sisäisen tarinan osatarinoilla on alku, keskikohta ja loppu. Osa niistä voi olla jo päättyneitä ja osa on vasta alkamassa. (Hänninen 2000.)

Sisäisellä tarinalla tarkoitan tässä tutkimuksessa ihmisen sisäisen maailman prosessia, jonka kautta ihminen jäsentää ja tulkitsee omaa elämäänsä luomalla sille tarinallisia merkityksiä.

2.2. Tarinoissa rakentuva todellisuus

Tässä tutkimuksessa sosiaalisen todellisuuden ymmärretään rakentuvan tarinoissa. Ymmärrykseni todellisuuden tarinallisesta rakentumisesta perustuu amerikkalaisen psykologin Jerome Brunerin (1915–2016) ytimekkääseen ja kerrokselliseen artikkeliin The Narrative Construction of Reality.

Ihmisen olemassaolo on tarinallista. Tarinoita muodostuu, kun ihminen havainnoi läpi elämänsä ympäröivää maailmaa, sen ihmisiä ja tapahtumia ja pyrkii ymmärtämään kaikkea suhteessa itseensä ja rakentamaan havainnoilleen merkityksiä. (Juhila 2018, 21–24.) Marjatta Bardy ja Päivi Känkänen (2005b, 205) vertaavat elämänkerrallista tarinallisuutta pesän rakentamiseen, jossa ihminen tarinoiden kautta rakentaa yksilöllistä ja yhteisöllistä tilaa.

Jerome Bruner (1991, 4–5.) tarkastelee sosiaalisen todellisuuden rakentumista poiketen ajatuksesta, että sosiaalinen maailma rakentuisi loogisesti, tieteellisesti ja numeerisesti selitettävistä elementeistä.

Brunerin mukaan ihmisen tapa jäsentää todellisuutta, siihen sisältyviä kokemuksia, elämän

tapahtumia ja muistoja, tapahtuu pääosin kerronnallisessa muodossa esimerkiksi tarinoina, myytteinä sekä toiminnan taustojen ja syiden perusteluina. Hän muistuttaa siitä, että todellisuuden kerronnallinen jäsentäminen kykenee ainoastaan kuvaamaan ”todellisuuden tuntua”. Todellisuutta jäsentävät tarinat on ymmärrettävä mukaelmina ja versioina todellisuudesta. Tämän vuoksi tarinoilta ei voida edellyttää empiirisesti tai loogisesti todistettavaa kelpoisuutta. Kertomukset tarjoavat tulkintoja, joiden avulla voi pohtia mitä tapahtui ja miksi. Ne eivät toimi toimintaa selittävinä tekijöinä. Brunerin mukaan kerronnalliset muodot todellisuuden kuvina ovat osa ihmisyyttä,

”kertomisen tarvetta” ja jaettua kulttuurista perinnettä. Tarinoiden kertomisen ja vastaanottamisen kyky ilmenee jo aikaisessa vaiheessa lapsen kehitystä. Kerronnallisuus on ihmiselle ominaista ja kulttuurisesti välittyvää. Tarinat nähdään yleisesti hyväksyttyinä todellisuuden kuvina. Samalla Bruner muistuttaa, että ihmiselle on kuitenkin ominaista näiden tarinallisten todellisuuden versioiden haastaminen ja niiden paikkansapitävyyden kyseenalaistaminen. Tarinoiden avulla mieli rakentaa todellisuutta.

2.3. Tarinallinen sosiaalityö

Tutkielmassani tarinallisuus tarjoaa näkökulman sosiaalityön teoreettiseen tarkasteluun. Tarinat ovat osa sosiaalityön tutkimusta, asiakastyötä, arvoperustaa ja eettisiä alan toimintaa ohjaavia periaatteita.

Tarinan kerronta on sosiaalityön kohtaamisen ydintä (Juhila 2018, 30).

Sosiaalityön tulee ymmärtää aikaansa ja aikansa ihmisiä, sillä sosiaalityössä kohdataan ajan ihmisiä ja ajan tarinoita. Kirsi Juhila (2018, 20) kuvailee sosiaalityön olevan tulevaisuussuuntautunutta muutos- ja ongelmanratkaisutyötä. Sosiaalityössä ja siihen sisältyvissä muutosprosesseissa tarinat tulevat kohdatuiksi erityisesti niiden jälleenrakentamisen näkökulmasta. Narratiivisen terapian näkökulmasta tarkastelun ja muutostyön alla on ne tarinan kulut, joiden nähdään olevan asiakkaalle haitallisia. Tarinoilla ymmärretään olevan keskeinen merkitys ihmisten elämänkulussa ja sen muutoskohdissa. (Fook 2002, 132–141.) Sosiaalityössä kohdataan tarinoituneita, yksilöllisesti elettyjä ja ainutlaatuisia elämiä. Asiakkaat toimivat tarinoiden kertojina ja työntekijät näiden tarinoiden kuuntelijoina. Sosiaalityön ympäristö vaikuttaa siihen, miten tarinoita kerrotaan.

Asiakastyössä tarinoista tulee työntekijän ja asiakkaan kesken jaettuja ja työntekijän nähdään osallistuvan tarinan rakentamiseen asiakkaan tilanteen edellyttämällä tavalla. (Juhila 2018, 20–23.) Sosiaalityön asiakastyössä asiakkaan ja sosiaalityöntekijän välillä tapahtuva tarinan kerronta on uuden tarinan yhdessä muodostamista. Kyse on vastavuoroisesta itsensä näkyväksi ja alttiiksi asettamisen prosessista. (Baldwin & Estei-Burtt 2012, 11.)

Narratiivisen lähestymistavan mukaan ihminen rakentaa itseään ja maailmaa, jossa elää, tarinoiden kautta. Vuorovaikutuksessa muodostuvat tarinat tarjoavat reflektiivisen ja suhteissa rakentuvan ymmärryksen ihmisten kohtaamiseen. (Baldwin & Estei-Burtt 2012, 5.) Narratiivisen tutkimusetiikan mukaisesti tarinoiden kuunteleminen nähdään eettisenä tekona. Eettisesti merkityksellistä on kiinnittää huomiota kerrottuun tarinaan ja siihen, miten tarina kerrotaan. (Baldwin & Estei-Burtt 2012, 5–6.) Sosiaalityö tulee kohtaamisten myötä osaksi ihmisten elämäntarinoita. Sosiaalityössä ymmärretään elämän olevan yksilöllisesti koettua ja eläjälleen omaa. Aika ja paikka ovat merkityksellisiä, kun tarkastellaan sitä, miten yksilön tarinat rakentuvat. Samalla aika ja paikka tekevät ihmisen elämästä ja tarinoiden mahdollisuuksista rajalliset. Elämää ei voi nähdä täysin vapaana, vaan yhteiskunnalliseen aikaan ja paikkaan sidottuna. Ihminen kohtaa elämänsä aikana useimmiten useita erilaisia yhteiskunnallisia muutoksia, jotka kulloinkin vaikuttavat siihen, millaiseksi hänen elämäntarinansa muotoutuu. Sosiaalityön on oltava tietoinen ajasta ja sen vaikutuksista yksilön sosiaaliseen todellisuuteen. Sosiaalityössä kohdatut ainutlaatuiset tarinat tulevat todeksi ihmisten kertomana ja sosiaalialan ammattilaisten tuottamina. (Juhila 2018, 12–23.)

Sosiaalityö on muiden alojen kanssa ottanut omakseen tutkimusmaailmaa kohdanneen ”narratiivisen käänteen” (narrative turn), joka on osaa laajempaa sosiaalitieteissä näkyvää kielellistä lähestymistapaa (Riesmann & Quinney 2005, 392). Holly Bell ja Margareta Hydén (2017) kuvailevat sosiaalityön narratiivisen tutkimuksen tilaa käsittelevässä tutkimuksessaan sosiaalityön narratiivisen käänteen olleen vasta puolittainen. Heidän mukaansa on nähtävissä, että narratiivinen tutkimus tuottaa tutkimuskentällä jonkin verran haasteita, jotka näkyvät esimerkiksi narratiivista otetta ”läheltä liippaavina” tai ryhdikkäämpänä jäsennystä kaipaavina tutkimuksina. Narratiivinen tutkimus vaatii tutuilta raiteilta poikkeamista, staattisen määrittelyn tavoitteiden unohtamista sekä tarinoiden hienovaraista tarkastelua. Tarinoiden tutkimuksellinen lähestyminen vie aikaa, vaatii rohkeutta ja laaja-alaista kuuntelu- ja lukutaitoa. (Bell & Hydén 2017, 161–164.) Clive Baldwin ja Brandi Estey- Burtt (2012, 15) nimeävät sosiaalityön kehittämiskohteeksi juuri narratiivisen lukutaidon, jonka avulla he näkevät, että olisi mahdollista kohdistaa huomiota tarinoiden muodostumiseen ja sosiaalityöhön tarinoiden ympäristönä.

Tarinoiden kautta kertojat ja heidän näkökulmansa nousevat tutkimusten keskiöön. Narratiiviselle tutkimukselle ominainen ihmislähtöinen ja inhimillinen ote tutkimuksessa sopii yhteen sosiaalityön arvojen, kuten oikeudenmukaisuuden, moninaisuuden arvostamisen ja tasa-arvon, kanssa. (Hill &

Burrows 2017, 275; Baldwin & Estey-Burtt 2012.) Tarinoita tarkastelemalla tulee näkyväksi se, miten

monitasoisesti tarinat rakentuvat. Tarinoita rakennetaan niin yksilö-, perhe-, yhteisö-, valtio- ja organisaatiotasolla. Itsen tarinnallinen tarkastelu on osa laajempaa yhteiskunnallista kiinnostusta identiteettityötä kohtaan, minkä mukaan tarinoita ei nähdä ennalta annettuina, vaan niiden ymmärretään edellyttävän itsenäistä identiteetin rakentamista. (Baldwin & Estey-Burtt 2012, 1; Fook 2002,135–136; Riesmann & Quinney 2005, 393–394.)

Sosiaalityön tutkimuksessa tulee näkyväksi tarinoiden ja niiden ihmisen monimerkityksellistä elämää selittävä hyöty. Tarinoilla on henkilökohtainen merkitys ja tarinoilla kerrotaan elämän hetkistä.

Tarinoiden jakamisen hetket ovat usein sosiaalisten tilanteiden keskiössä. Tarinat vaikuttavat meihin eri tavoin ja niillä jaetaan tietoa omista ja toisten kokemuksista. Tarinoiden kerronta mahdollistaa kokemusten jakamisen ja ymmärtämisen. (Hill & Burrows 2017, 274–276.) Ajan ja ihmisten monimuotoisuuden arvostaminen osoittaa kunnioitusta sosiaalityön arvoja ja eettisiä periaatteita kohtaan (Riessman & Quinney 2005, 395). Sosiaalityön tutkimuksessa kiinnostus tarinallisuuteen ja tarinoihin tutkimuksen lähtökohtina on lisääntynyt. Holly Bell ja Margareta Hydén (2017, 161) nimeävät kiinnostuksen taustalla olevan muun muassa tutkijoiden vastareaktio positivistisen ajattelun mukaiselle tiedon ymmärtämiselle ja kokemukseen sen kautta tuotetun tiedon rajallisuudesta.

Tarinankerronnan nähdään tukevan toimijuutta ja sopivan yhteen alan tutkimuksessa vahvistuneeseen jälkistrukturalistiseen lähestymistapaan. (Bell & Hydén 2017, 161.)

Tarinoiden ymmärretään olevan rakenteeltaan kerroksellisia. Kerroksellisuus viittaa siihen, että kerroksien alta on saavutettavissa uusi pinta, joka tarjoaisi erilaista ymmärrystä ja jopa aiempiin kerroksiin ristiriitaisesti suhtautuvaa ymmärrystä. (Hill & Burrows 2017, 275) Sosiaalityössä tarinat ja tarinoiden kerronta nähdään toimivina keinoina tuoda kertojistaan enemmän esille. Narratiivisella tutkimuksella on mahdollista ”antaa ääni” (give voice) kertojille. (Bell & Hydén 2017, 163; Hill &

Burrows 2017, 274.) Sosiaalityön tutkimuksessa kertojina ovat sekä asiakkaat että alan tekijät.

Tarinoiden avulla nähdään mahdolliseksi tuoda esille tarinallisuuden kautta näkyväksi kunkin omaa taustaa ja sosiaalista maailmaa, jossa elää. Tarinoiden kertomisen prosessi voi olla tunteita vapauttava ja kerronnan kautta näkyväksi tulevat tunteet mahdollistavat kertojan näkökulman ymmärtämistä.

Tarinoiden vaikuttavuudella ja tunteita herättävällä voimalla on myös kääntöpuolensa, sillä tarinoilla on mahdollista johtaa kuulijaa tai lukijaa harhaan. Harhaanjohtavat tarinat tekevät esimerkiksi sosiaalityön päätöstyöstä haastavaa. (Hill & Burrows 2017, 274.) Tarinoiden ja niiden tutkimuksellisen lähestymisen erityisyytenä pidetään tarinoiden ominaisuutta avata maailmoja tarkasteltaviksi, vastakohdaksi oikean tiedon löytämiselle (Riessmann & Quinney 2005, 405).

Tarinoiden asettamisella sosiaalityön keskiöön on myös tasavertaisuutta edistävä ja epäkohtia esille

tuova vaikutus. Kiinnittämällä huomiota tarinoiden rakentumisen prosesseihin, on mahdollista nähdä myös valta-asetelmien ja olosuhteiden vuoksi kesken jääneet, pirstoutuneet ja näkymättömät tarinat.

Sosiaalityön tehtävänä on sekä näkyvien että vähemmälle huomiolle jäävien tarinoiden eteenpäin kertominen. (Baldwin & Estei-Burtt 2012, 12–15.)

Narratiivista lähestymistapaa hyödyntäneet tutkijat ovat kokeneet tarinoiden saaneen liikkeelle tutkijaan itseen kohdistuneen refleksiivisen prosessin, jonka kautta on mahdollista tarkastella omaa ammatillisuutta kriittisesti ja luovasti. (Hill & Burrows 2017, 285.) Tarinallisuus tulee näkyväksi myös sosiaalialan ammattilaisten omissa tarinoissa ja niihin keskittyvissä tutkimuksissa. Esimerkiksi sosiaalityöntekijä Eeva Rossi tutki autoetnografisesti oman kokemuksen pohjalta kaksoisrooliaan tutkijana ja sosiaalityöntekijänä. Alan asiantuntijoiden tarinat tekevät näkyväksi sosiaalityön käytäntöjä ja niissä tuotettua tietoa. (Rossi 2021.) Narratiivisessa lähestymistavassa on olennaista tarinoiden analyyttinen tarkastelu, jossa kiinnitetään huomiota siihen, ketä varten kertomus on muodostettu, kuinka se on muotoutunut ja mihin tarkoitukseen. Huomio kiinnittyy myös siihen, millaisiin kulttuurisiin resursseihin tarinat nojautuvat ja mitä kulttuurisia rakenteita ne sisältävät.

Lisäksi tärkeää on pohtia, mitä kertomus saa aikaan ja sisältyykö tarinaan ristiriitoja, aukkoja tai paljastuvia toisia tarinoita. (Riesmann & Quinney 2005, 393.) Sosiaalityölle tarinat tarjoavat ikkunoita elämisen maailmaan. Aikaa on oltava näihin maailmoihin tutustumiseen ja sen pohdintaan, mitä niissä näkyy ja miksi näkyy.

3. SOVELTAVA TAIDE TARINAN TILANA

Tutkimusotteeni on poikkitieteellinen, sosiaalityön ja taiteen rajalle asettuva. Rajalla olevan luonteen vuoksi, käyn läpi tutkimuksen keskeistä teoriaa myös taiteen näkökulmasta. Tutkielmassani sisäistä tarinaa ja sen rakentumista tarkastellaan taiteellisen kokemuksen lähtökohdista soveltavan taiteen ympäristössä.

3.1. Soveltava taide

Soveltavan taiteen voidaan nähdä edustavan taiteen teoriassa 1990-luvulla alkunsa saanutta sosiaalista tai toisten näkemysten mukaan etnografista käännettä, jossa taiteen huomiota kohdistettiin muun muassa yhteisölähtöisiin, paikallisiin, sosiaalisiin ja osallistaviin mahdollisuuksiin. Taiteellisen arvon nähtiin ulottuvan sosiaalisiin ja laajempiin yhteiskunnallisiin vaikuttamisalueisiin. (Simoniti 2018, 71; Bardy 2007, 25.) Soveltava taide on suhteellisen tuore, moniulotteinen ja vakiintunut käsite taiteen kentällä. Sen määritelmät ovat usein tekijäkohtaisia ja siten monisyisiä. Soveltava taide mielletään marginaaliympäristöissä tai rajapinnoilla tapahtuvana taiteellisena toimintana ja taidelähtöisenä osaamisena. Siitä voidaan puhua muun muassa taidetoimintana, yhteisötaiteena (community art), taiteellisena interventiona (artistic intervention) ja hyötysuuntautuneena yhteisöllisesti osallistavana taiteena (benefit-oriented socially engaged art). Soveltavan taiteen tavoitteena on osallisuuden kokemusten kautta stimuloida sosiaalista ajattelua sosiaalisen muutoksen mahdollisuuksista. Soveltavan taiteen nähdään sijoittuvan taiteen, todellisuuden ja aktivismin rajamaille. Toimintaa ajaa sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja sen edistämisen tavoite. Usein soveltavan taiteen toimintaan sisältyy usean eri alan elementtejä, kuten sosiaalityön, ihmisoikeustyön tai ympäristönsuojelun. (Kim 2017, 306.) Tämän tutkimuksen aineistona olleessa soveltavan taiteen toiminnassa yhdistyivät juuri edellä mainitut teemat.

Soveltava taide on tavoitteellista muutokseen pyrkivää osallistavaa toimintaa, joka lähtee yhteisön tai yksilön tarpeista. Soveltavan taiteen toiminta on tavoitteidensa vuoksi usein projektiluontoista.

Muutostyön alla voi olla yksilön tai yhteisön toiminta, ajattelu tai asenteet. Soveltavalla tarkoitetaan taiteellisen toiminnan moniulotteista käyttöä muihin kuin taiteellisiin päämääriin yhteiskunnan eri sektoreilla. Työskentelyn tavoitteena on tutkia ja tarkastella yhdessä ja muodostaa taiteen avulla merkityksellisiä tulkintoja. (Korhonen 2014, 16–17; Huhmarniemi 2016, 20; TaikuSydän 2017.) Taiteentekijöillä on aistittavissa erimielisyyksiä taiteellisen lopputuloksen merkityksellisyydestä

soveltavan taiteen prosessissa. Omaa ajatteluani soveltavasta taiteesta kuvaa parhaiten englanninkielisen socially engaged art määritelmän mukainen sosiaalisesti sitoutunut taide, jossa korostuu osallistava yhteisötyö. Soveltava taide on muodostunut pysyväksi taidemuodoksi, eikä sen taiteen soveltavaa ominaisuutta tule nähdä muita taidemuotoja väheksyvänä (Isotalo 2012, 27).

Soveltavan taiteen asiantuntijuuteen kuuluu kyky asettua erilaisiin yhteisöihin ja tuoda yhteisöjen ääni kuuluvaksi taiteellista ammattitaitoa hyödyntäen. Soveltavan taiteen tavoitteena on tuoda taiteellisin keinoin näkyväksi ympäröivän todellisuuden ja ihmisyyden ilmiöitä. Erityisesti soveltavan taiteen keinoin pyritään tukemaan yhteisöjä ja yhteisöjen jäseniä itseilmaisussa ja vahvistamaan osallisuutta. Soveltava taide on myös tietynlaista kapinallista toimintaa, sillä se edellyttää rohkeutta toimia ajoittain vallitsevien normien vastaisesti. Soveltava taide on tutkivaa toimintaa ja taiteellisia prosesseja lähestytään ”ei-tietämisen” kautta. (Ekoluoma 2016,6.) Soveltavan taiteen mukaiseen ajatteluun sisältyy ymmärrys taiteesta tavoitteellisena yhteiskunnallisena toimintana. Soveltavassa taiteessa on yhtäaikaisesti läsnä taiteellinen ajattelu, yhteiskunnallinen ymmärrys ja toimijuus. (Emt., 2016, 6). Sosiaalinen yhteys ja aktiivinen osallistaminen ovat soveltavan taiteen toiminnan edellytys.

Soveltavaan taiteeseen kuuluu vahvasti taidepedagoginen näkökulma, johon sisältyy ymmärrys taiteen kyvystä saada aikaan kriittistä reflektiota ja luoda uusia näkökulmia. Soveltavassa taiteen produktioissa on todettu taiteellisen toiminnan kautta syntynyt mahdollisuus toimia niin symbolisella kuin tosiasiallisella tasolla. (Schlemmer, Carpenter II & Hitchcock 2017.) Osallistavan taiteen nähdään tarjoavan tilan tutkia juuri samanaikaisesti omaa ja fiktiivistä todellisuutta (Korhonen 2007, 113). Näen osallistavan taiteen soveltavan taiteen osana, molempien toimiessa ”perinteisen”

ulkopuolella.

Soveltavassa taiteessa usein hyödynnetään taiteellisten keinojen lisäksi yleisesti ajateltuja ei- taiteellisia toimintoja. Soveltava taide tuo arvon mittariksi taiteellisen työn rinnalle myös taiteen vaikuttavuuden ja hyödyllisyyden mittarin. Soveltava taide on tämän vuoksi tullut myös kritiikin kohteeksi ja sen asemaa taiteen edustajana on kyseenalaistettu. Soveltava taide on vaikuttanut taiteellisen ajattelun uudistamiseen ja taiteen laajempaan määrittelyyn. Soveltava taide on kuitenkin yleisesti hyväksytty taidemuoto ja erityisesti sen osuutta taiteen kentällä on vahvistanut samanaikaisesti vahvistunut nykytaiteen suuntaus. (Simoniti 2018, 71–73.) Tavoitteellinen yhteiskunnallinen toimijuus ja vastuullisuus yhdistävät soveltavaa taidetta ja sosiaalityötä.

Soveltavaa taidetta tehdään jo sosiaalityön sektorilla ja erityisesti juuri alojen rajapinnoilla. Ajoittain soveltavan taiteen produktiossa käsitellyksi tulleet teemat lähenevät sosiaalityön tavoitteita, siten että taiteellinen toiminta on mahdollista ymmärtää taiteellisena kokeiluna sosiaalityössä. (Yang 2015,

136.) Moninaisen yhteiskunnan kannalta on hyödyllistä, että sekä taide että sosiaalityö ulottautuvat mukavuusalueelta pois.

3.2. Taide toiminnan, ajatuksen ja kokemuksen tilana

Taide tulee lähelle, on arkista ja samalla yllättävää. Taiteella on mahdollista tehdä asioista erityisiä ja tärkeitä. Taiteen tohtori Minna Haveri purkaa käsitystä, jonka mukaan taide olisi yksinomaan taiteen ammattilaisten omaisuutta. Taide kuuluu heille, jotka sen omaksi ottavat (Haveri 2012, 21). Näissä ajatuksissa kiteytyy oman taidekäsitykseni perusta. Tarinaa tarkastellaan tässä tutkimuksessa todellisuuden versioina, kun taas taide ymmärretään todellisuuden heijastuspintana. Taiteen pyrkimyksenä on opettaa tuntemaan kanssaihmisiä ja näkemään heidät kokevina ja elämän merkityksiä etsivinä liittolaisina. (Bardy 1998, 194.) Inkeri Savan (2003) mukaan rakkaus ja toivo ovat taiteen yhteiskunnallinen viesti. Näihin tunnelmaltaan pehmeisiin arvoihin sijoittuu oma ymmärrykseni taiteen tavoitteista luoda toivoa, vastuuta toisesta ja yhteyttä. Taiteenfilosofi Richard Eldridge (2009, 12) määrittelee taiteen luonnolliseksi yhteisölliseksi käytännöksi, joka on saanut alkunsa elämän jäljittelystä, eleistä ja leikeistä. Sille, mitä taide on ei löydy yhtä kaiken kattavaa määritelmää, sillä Minna Haverin (2012, 19.) sanoja lainaten: taide ei viihdy kansissa.

Luovuuden ja taiteellisen toiminnan ymmärretään olevan ihmiselle luontaista ja osa elämää. Taide on syntynyt tarpeesta jakaa tarinoita ja olla yhteydessä toisten kanssa. Luovan toiminnan nähdään olevan ihmiselle elinehto ja synnynnäinen ominaisuus. (Dissanayake 2000; Huhtinen-Hilden & Karjalainen 2019, 11) Taiteelliseen toimintaan kuuluu itsen taiteellinen ilmaisu, jonka kautta merkityksiä on mahdollista tuoda jaettavaan ulkoiseen muotoon. Merkitykset ovat osa kokemusta ja taiteen keinoin on mahdollista työskennellä niiden merkitysten kanssa, jotka kokemuksessa syntyvät. Inkeri Sava kuvailee taiteessa tietämisen olevan ”toisenlaista” tietämistä. Toisenlaisuus taiteen tietämiseen syntyy taiteen pyrkimyksessä jäsentää ja ymmärtää sitä todellisuutta, joka muille näyttäytyy irrationaalisena.

(Sava 1998.)

Marjatta Bardyn (1998, 53) mukaan taiteella on järkeä avustava voima. Taiteellinen ajattelu on sisäiseen kokemukseen, tuntemuksiin ja elämyksiin perustuvaa mietiskelevää ajattelua (Sava 1998, 113). Taiteen tekeminen ymmärretään tutkivana prosessina, jossa syntyy uutta tietoa (Sederholm 2007,143.) Taiteelle ominaista on sen tapa etsiä ”uutta” totuutta. ”Uuden” totuuden etsiminen edellyttää vallitsevien olosuhteinen pohtimista, niiden purkamista ja uudenlaista hahmottamista.

(Anttila 2006, 63; Varto 2001, 84.) Taiteen tietoa luova prosessi herättää taiteen kentällä pohdintaa

alan perimmäisistä tehtävistä ja sen tarkoituksesta. Stephen Scrivener (2002) lähtee aiheen käsittelyssä liikkeelle siitä, että tutkivan taiteellisen toiminnan ensisijainen tavoite on taide ja sen tuottaminen. Vaihtoehtoisena lähtökohtana hän esittää taiteen tuottamisen ja tiedon tuottamisen prosessin tarkastelua erillisinä. Tämä jälkimmäinen asetelma johtaa Scrivenerin mukaan siihen, että tiedon tuottamisen prosessin tarkastelu palveleekin jotain muuta kuin taiteen tieteenalaa. Hän ehdottaa, että taiteellisen tutkivan toiminnan mielekkäin asetelma on se, jossa taiteen tarkoitus säilyy tiedon tuottamisen prosessin keskiössä. Tällä Scrivener pyrkii muistuttamaan taiteen luovan ennemmin mahdollisia näkemisen ja olemisen tapoja kuin tietämisen tapoja.

Taiteellinen toiminta vaatii keskeneräisyyden ja epävarmuuden sietokykyä. Se tarjoaa toiminnallisia ja symbolisia kokemisen tasoja. (Sederholm 2007, 37.) Vaikkei taiteellisella tekemisellä ja taiteellisilla tuotoksilla olisi selkeää sanomaa, niillä silti ajatellaan olevan jonkinlainen tarkoitus.

Ilman koettua tarkoitusta taide jää tyhjäksi. Taiteen tekeminen ja taide itsessään tarjoavat ajattelulle kohteen ja kutsuvat ajatustyöhön. Useimmiten taiteen tarkoitus löytyy sen kyvystä jäljitellä elämää.

Onnistuneet jäljitelmät sisältävät inhimillisiä merkityksiä. (Eldridge 2009, 33–35.) Ei ole olemassa hyvää tai huonoa taidetta, vaan taide tulee arvioiduksi siinä, millaisena se koetaan ja mitä se välittää.

Taide on tunteen kieli. (Vygotsky 1971, 241.)

Kuvasin aiemmin soveltavan taiteen tarkastelutavan olevan ”ei tietämistä”. Tämä kuvaa laajemmin myös taiteelliseen toiminnan tavoitteena olevaa dialogista olemista, jolla tarkoitetaan läsnä olevaa kohtaamista tuntemattomassa ”välitilassa”. Dialogisessa kohtaamisessa ymmärretään, että osapuolten välille muodostuu jotain, joka on tuntematonta. Lähtökohtana on ajatus siitä, ettei toista voi ymmärtää ilman oman maailman avaamista. (Sava 1998, 114–115.)

Taidetta tarkasteltaessa tulee esille taiteen vahva suhde elämään. Ajoittain taiteen ja elämän erot tuntuvat hälvenneen, sillä taide on yhä enemmän arjessa läsnä. Taide muistuttaa elämää, mutta on kuitenkin arjen keskeneräisyyteen ja sekarytmisyyteen verrattuna hallittua ja järjestäytynyttä toimintaa. (Sederholm 2007, 144.) Yhdysvaltalaisen filosofi ja psykologi John Deweyn ajatuksia taiteen kokemuksesta pidetään taideteorian klassikkona. Deweyn mukaan taide rakentuu ja vaikuttaa erityisesti kokemuksessa. Taide tarjoaa yksittäisiä, merkityksellisiä ja täydentyviä kokemuksia.

Dewey tarkastelee taiteellista kokemusta aina aktiivisena vastaanottamista ja vuorovaikutuksessa syntyvänä toimintana. Hänen mukaansa taiteella on myös kyky poistaa vuorovaikutuksen rajoja ja kokemuksen esteitä. John Dewey ja antropologi Ellen Dissanayake ovat yhtä mieltä taiteen sidonnaisuudesta elämään ja ihmisen olemisen tapaan. Taidetta tulee tarkastella elämisen kontekstissa, eikä eristetyissä olosuhteissa. (Dewey 2010; Dissanayake 2000.) Nämä jopa utuiseksi

jättävät taiteen määritelmät sopivat yhteen oman taidekäsitykseni kanssa. Taide syntyy vuorovaikutuksessa ja vaikuttaa kokemuksen kautta. Taide on osa ihmisenä olemista. Olen siitä kuitenkin eri mieltä Deweyn kanssa, että taide tarjoaisi ainoastaan eheitä kokonaisia kokemuksia.

Taide voi tarjota myös keskeneräisiä ja rajoja pystyttäviä kokemuksia. En silti näe tätä taiteellisen kokemuksen epäonnistumisena, vaan juuri taiteen elämää heijastavana ominaisuutena.

4. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN

Tässä osiossa kerron tutkimukseni toteutukseen liittyvistä eri osa-alueista. Tutkimusaiheen henkilökohtaisuuden ja tutkielmani tavoitteiden vuoksi valitsin tutkimusmenetelmäksi autoetnografian, joka on etnografisen tutkimusmenetelmän suuntaus. Etnografinen ja autoetnografinen tutkimus kuuluvat laajempaan laadullisen tutkimuksen kenttään. Laadullisilla tutkimusmenetelmillä pyritään ymmärtämään ja kuvailemaan sosiaalista maailmaa ja sen monimutkaisuutta. Autoetnografian käsitteen purkaminen osiin tarjoaa tiivistetyn katsauksen tutkimussuuntaukseen. Auto tarkoittaa itseä, etno viittaa ihmiseen ja kulttuuriin ja grafia tarkoittaa kirjoittamista tai kuvailemista, eli kyseessä on itsestä kirjoittamisen tutkimus. (Ellis 2004, 24–31.)

Aluksi kerron tarkemmin tutkimukseni tavoitteista ja esittelen tutkimukselleni keskeiset tutkimuskysymykset, jonka jälkeen kuvailen tarkemmin autoetnografisen tutkimusmaailman. Kerron tässä osioissa myös tutkimusaineistostani ja siitä, millainen sen keruuprosessi oli. Kyseessä on arjen inspiroima, elämismaailmassa tehty laadullinen tutkimus, jossa on tieteidenvälinen tunnelma.

4.1. Tutkimustehtävät

Tämän tutkimuksen tavoitteena on syventää ymmärrystä soveltavasta taiteesta taidemuotona ja siitä, miten se vaikuttaa sisäisen tarinan rakentumiseen. Tutkimuksen lähtökohtana toimii oma taiteellinen kokemukseni, johon tutkimukseni aineisto perustuu. Tarkastelen tuota taiteellista kokemusta sisäisen tarinan näkökulmasta. Sisäisen tarinan tarkasteleminen taiteen paradigmasta käsin muodostaa perustan tutkimukseni toiselle tavoitteelle. Pyrin kuvailemaan oman kokemuksen ja tämän tutkimuksen kautta syntyneiden havaintojen pohjalta sitä, millaisen toisin katsomisen tavan soveltava taide taidemuotona tarjoaa sosiaalityölle.

Tutkimuskysymyksikseni muodostuivat:

1) Millä tavalla taiteellinen kokemus vaikuttaa sisäisen tarinan muodostumiseen?

2) Millaisen toisin katsomisen tavan soveltava taide taidemuotona tarjoaa sosiaalityölle?

4.2. Autoetnografia tutkimusmenetelmänä

Autoetnografia tutkimusmenetelmänä on todettu sopivan henkilökohtaisten, arkisten ja näkymättömäksi muuttuneiden asioiden tutkimiseen. Autoetnografia on tarinankerrontaa, joka perustuu kertojan, eli tutkijan, muistoihin ja elettyyn kokemukseen (Giorgio 2013, 407). Tietämisen ja tiedonhankinnan lisäksi autoetnografia on myös tutkimusteksti (Uotinen 2010b 180).

Autoetnografian valitseminen työni tutkimusmenetelmäksi ja tieteellisen kirjoittamisen tavaksi oli luontevaa aiheeni henkilökohtaisuuden vuoksi. Tutkimukseni lähtökohtana oli oman kokemuksen tarkasteleminen.

Autoetnografia on etnografisen tutkimussuuntauksen haara, jossa tutkimus tapahtuu tutkijan omalla kentällä. Etnografisille tutkimuksille tyypillinen kenttätutkimus tapahtuu autoetnografisessa tutkimuksessa siellä missä tutkija kohtaa omat kokemuksensa ja havaintonsa tutkittavasta kohteesta.

(Chang 2013, 108.) Niin etnografialle kuin autoetnografialle on mahdotonta löytää yhtä kaiken kattavaa määritelmää. Siitä kuitenkin ollaan yksimielisiä, että etnografisen otteen omaavilla tutkimuksilla pyritään tuomaan näkyväksi yksilöille ja yhteisöille muodostuvia merkityksiä, joita kulttuurinen maailma prosesseineen luo. Etnografiselle otteelle on ominaista induktiivinen ja dialoginen tutkimusprosessi sekä arjen ilmiöiden teoreettinen tarkastelu kenttätyön kautta saatujen havaintojen perusteella. Etnografinen tulkintaprosessi on refleksiivinen ja tutkijalta edellytetään sopeutumista siihen, että oma ymmärrys ja käsitys tutkimuskohteesta on jatkuvassa muutoksessa.

Tutkimusten tulokset nähdään uusina näkökulmina, joiden ymmärretään synnyttävän yhä uusia tulkintoja. (Hämeenaho & Koskinen-Koivisto 2014, 7–8.) Tutkimuksella ei pyritä löytämään lopullista ja muuttumatonta tietoa.

Autoetnografian käyttö eri tieteen kentillä on tullut yhä suositummaksi ja sille on kehittynyt uusia suuntauksia, kun verrataan 1970- ja 1980-lukujen aikoihin, jotka mielletään autoetnografisen tutkimuksen alkuajoiksi (Chang 2013, 106.) Autoetnografian kuvaillaan syntyneen etnografian kriisistä, jossa keskustelun alaisiksi tulivat tietämisen rajat ja ehdot sekä tutkijan näkyväksi tekeminen (Uotinen 2010a, 87; Hämeenaho & Koskinen-Koivisto 2014, 9.) Tuota muutosvaihetta etnografisessa tutkimuksessa on kutsuttu refleksiiviseksi käänteeksi, jonka ajatellaan lähteneen liikkeelle Writing culture -liikkeestä, joka kritisoi sen hetkistä antropologista tutkimusta (Marcus 2014, 32–33).

Tutkimussuuntauksen jatkuvasta kehityksestä huolimatta autoetnografiselle tutkimukselle voidaan nimetä ainakin kolme tyypillistä ominaisuutta: tutkimusaineisto perustuu tutkijan henkilökohtaisiin kokemuksiin, tutkimuksen tavoitteena on ymmärryksen laajentaminen tietystä sosiaalisesta ilmiöstä

ja tutkimusprosessit tyyleineen ja tuotoksineen ovat vaihtelevia. Autoetnografinen tutkimusaineisto voi koostua muistoista, muistoesineistä, erilaisista omakohtaisista tallenteista, havaintopäiväkirjoista, valokuvista, toisten kanssa käydyistä keskusteluista tai haastatteluista ja jatkuvasta oman toiminnan reflektiivisestä havainnoinnista. Heewon Chang (2013) osuvasti kuvaa autoetnografisen tutkimuksen olevan elämän koettujen ja kerättyjen osien tarkastelua nykyhetken valossa ja niiden osien merkityksen tutkimisesta osana laajempaa elämän kokonaisuutta. Autoetnografisen tutkimuksen tarkoitus ei siis ole henkilökohtaisten tarinoiden tai kokemusten jakaminen. Sen sijaan tutkimuksen tavoitteena on henkilökohtaisen tason tarkastelun avulla laajentaa ymmärrystä sosiaalisesta todellisuudesta. (Chang 2013, 106–115; Ellis & Bochner 2000, 739.) Valitsemassani tutkimusmenetelmässä tavoitteena on henkilökohtaisen ja kulttuurisen yhdistäminen ja tutkijan omien kokemusten asettaminen sosiaaliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Oman kokemuksen yhdistämisellä yleiseen pyritään laajemman ymmärryksen saavuttamiseen yksityistä tarkastelemalla.

Autoetnografiselle tutkimukselle ominaista on se, että tutkija on näkyvässä roolissa. Tutkija tulee näkyväksi myös tavassaan kirjoittaa. Omassa kirjoittamistyylissäni on löydettävissä ripauksia performatiivisesta autoetnografiasta, joka tulee näkyväksi muun muassa kaunokirjallisessa ja esittävässä tekstityylissä (Uotinen 2010b, 180–181). Autoetnografinen tutkimus on tutkijan itseilmaisun ja näkyvyyden mahdollistaja. On kuitenkin tiedostettava, että oman kokemuksen jaettavaksi ja näkyväksi tekeminen on rajallista. Kokemuksen ruumiillisen tiedon näkyväksi tekeminen on haastavaa, mutta mahdollista. Kehollisuus on erottamaton osa tietoisuuttamme ja sitä, miten olemme yhteydessä ympärillä olevaan. (Uotinen 2010a, 87–88.). Kykyni jakaa oma kokemukseni täysin sellaisena kuin sen elin on rajallista ja jopa mahdotonta, sillä jotain jää aina uupumaan. Eletty kokemus tulee tässä tutkimusmenetelmässä yhä uudelleen käsittelyyn ja aineiston analyysin juurruttamiseen kuuluu vahvasti muistot ja muistaminen. Omiin kokemuksiin perustuvassa kirjoittamisessa kokemukset tulevat uudelleen eletyiksi. Muistojen avulla on mahdollista palauttaa mieleen yksityiskohtaisiakin muistoja kuten, katseita, ilmeitä ja tuoksuja. (Giorgio 2013, 406.) Autoetnografisessa tutkimuksessa tutkijan rooli on hyvin kietoutunut tutkimukseen vahvan osallistumisen tason kautta. Tällöin puhutaan tutkijan subjektiivisuuteen muodostuneesta lisäulottuvuudesta. (Chang 2013, 112) Tutkijalla on erityinen tehtävä ja asema kysymysten esittäjänä, kentän määrittelijänä sekä tutkimusvälineiden ja tulkintojen tekijänä (Hämeenaho & Koskinen- Koivisto 2014, 9). Autoetnografia on samanaikaisesti henkilökohtainen ja sosiaalinen prosessi, jossa tutkijan identiteetin nähdään paljastuvan henkilökohtaisista, ammatillisista ja sosiokulttuurisista näkökulmista (Chang 2013, 107). Autoetnografisessa tutkimuksessa niin kirjoittamis- kuin

tutkimustyötä kuvaa omaelämäkerrallinen ote. Autoetnografiselle tekstille on tyypillistä, että niissä näkyy toiminnan, tunteen, dialogin, kehollisuuden, henkisyyden ja itsetietoisuuden ilmentymiä, joiden tiedostetaan rakentuvan suhteellisina ja institutionaalisina. (Ellis & Bochner 2000, 739.) Refleksiivisyys luo epävarmuutta. Epävarmuus ei muutu näkymättömäksi pois katsomisella. Sen kohtaaminen on osa ammatillisuutta. (Taylor & White 2000, 200.)

Autoetnografinen tutkimus vaikuttaisi edellyttävän taiteelliselle kokemukselle tyypillistä alttiiksi asettumista (Valkeapää 2012, 78). Tutkielmassani asetun alttiiksi elämälle taiteellisen kokemuksen tutkimusympäristössä. Kokemukseni lisäksi myös minä kokijana tulen näkyväksi. Asetun lukijan tulkinnan kohteeksi, silläkin uhalla, etten tule ymmärretyksi. Henkilökohtaisuuden näkyminen tekstissä voi johtaa myös torjutuksi tulemiseen, mutta kaikenlaiset reaktiot on nähtävä opettavaisina (Ellis 2004, 34). Autoetnografinen tutkimus on kiistelty tutkimusmenetelmä sen inhimillisyyden, tulkinnanvaraisuuden ja subjektiivisuuden vuoksi. Jotta säilytän tutkimuksessani tieteellisen otteen, tulee minun olla toimissani ja havainnoissani läpinäkyvä ja kriittinen. Laadukas ja onnistunut autoetnografinen tutkimus on aito kuvaus kokemuksista ja se herättää lukijassa tutkijan oman kokemuksen kaltaisia tunteita (Uotinen 2010b, 181). Pyrin tutkimuksellani tarjoamaan lukijalle mielikuvia ja tunnelmia kokemastani. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun käytän kyseistä tutkimusmenetelmää, joten tiedostan sen, etten voi ensiyrittämällä saavuttaa kyseisen menetelmän täyttä hallintaa. Ennen kaikkea näen tämän tutkimuksen mahdollisuutena tarkastella niin tutkimuskohdetta kuin siihen valittua menetelmää.

4.3. Aineistonkeruun ympäristö - Legioonateatteri ry ja Luontojemme neljä vuodenaikaa soveltavan taiteen edustajana

Luontojemme neljä vuoden aikaa oli vuoden 2019 aikana toteutettu kotoutumisen edistämiseen suunnattu pilottihanke. Hanke oli Legioonateatteri ry:n organisoima ja Opetushallituksen rahoittama hanke. Hankkeen syysleiri on tämän tutkimusprosessin alkulähde ja leirillä kerätty kokemus toimii tämän tutkimuksen aineistona.

Legioonateatteri ry on Tampereelle vuonna 1994 perustettu voittoa tavoittelematon yhdistys, teatteriyhteisö ja sosiaalisen ja soveltavan teatterin pioneeri. Teatteri kuvailee olevansa työttömyyttä, syrjäytymistä ja kokopäiväpassiivisuutta vastustava teatteri sekä kaikin puolin sitoutumaton.

Legioonateatterin ’perheeseen’ kuuluu erilaisista taustoista tulevia ja eri elämänkokemuksia keränneitä ihmisiä. Teatteri tarjoaa 18–28-vuotiaille työttömille päivisin kuntouttavan työtoiminnan

palveluita ilmaisutaitopainotteisen työpajan muodossa sekä harrastustoimintaa. Kuntouttavan työtoiminnan työpajassa toteutetaan kahdesti vuodessa ryhmälähtöinen kokoillan näytelmä.

Näytelmien tavoitteena on olla yhteiskunnallisesti kantaaottavia sekä saada Legioonateatterin toimintaan osallistuvien ääni kuuluviin. Toiminnan tavoitteena on ehkäistä nuorten aikuisten syrjäytymistä ja pahoinvointia taidetoiminnan avulla. Legioonateatteri on pyrkinyt reagoimaan yhteiskunnan muutoksiin ja sen pohjalta muovautunut vastaamaan ajan nuorten aikuisten tarpeisiin.

Toiminnalle keskeistä on osallistujien toimijuuden ja aktiivisen kansalaisuuden vahvistaminen.

Toiminnallisilla, esityksellisillä ja ilmaisullisilla menetelmillä kehitetään vuorovaikutustaitoja, itsetuntemusta ja elämänhallintataitoja. Teatterilla on myös päihteettömyyttä tukeva päihteettömyysohjelma, jota osallistujat sitoutuvat noudattamaan. (Legioonateatteri 2020.)

Luontojemme neljä vuoden aikaa -hankkeen vastuuhenkilönä toimi Legioonateatterin perustaja, filosofian tohtori ja itseään ”luovien alojen nomadiksi” kutsuva Virpi Koskela. Hanke koostui neljästä eri vuodenaikoina järjestettävistä viiden päivän mittaisista leireistä: kevätleiri 8.4.–12.4.2019, kesäleiri 10.6. – 14.6.2019, syysleiri 2.9. – 6.9.2019 ja talvileiri 25.11. – 29.11.2019. Leirit järjestettiin Pirkanmaalla ja sen lähiseuduilla. Hankkeen kohderyhmänä olivat maahanmuuttaja- ja suomalaisnuoret yhdessä. Hankkeen tavoitteena oli tarjota osallistujille mahdollisuus oppia itsestään, toisistaan ja ympäröivästä luonnosta. Luonto -käsitteenä nähtiin moniulotteisesti viittaavaan yksilöön, yhteiseen, yhteyteen ja ympäristöön. Hankkeen päätavoite vastasi Legioonateatterin toiminnan tavoitteita pyrkiessään edistämään aktiivista kansalaisuutta ja ihmisten toimintakykyä.

Lisäksi hankkeen pyrkimyksenä oli tukea hyviä etnisiä suhteita. Hankkeen toiminta perustui yhteistoiminnalle. Leireillä toiminta muodostui erilaisten soveltavan taiteen menetelmien käytöstä ja toiminnallisista taidetyöpajoista. Työpajoissa käytettyjä taidemuotoja olivat esimerkiksi musiikki, ympäristötaide, teatteri, performanssitaide ja dialogityöpajat. (Legioonateatteri 2020;

Havaintopäiväkirja 2019.)

Syysleiri, jolle osallistuin, pidettiin Teiskossa Aitolahden Vanhassa Pappilassa Näsijärven läheisyydessä. Leiripaikalla oli majoitus koko leiriporukalle (ohjaajat ja osallistujat) ja majoitusrakennuksen lisäksi leiriläisten käytössä oli myös puulämmitteinen rantasauna. Hankkeeseen osallistui noin 20 osallistujaa, joista suurin osa oli 20–30-vuotiaita. Osallistujia löysi hankkeen pariin eri yhteisöistä, organisaatioista, sosiaalisen median kautta, oppilaitoksista ja Legioonateatterista.

Osallistuminen leirille oli maksutonta ja hanke vastasi leirin majoitus- ja ruokailukustannuksista.

Hankkeen tavoitteiden mukaisesti noin puolet leirin osallistujista oli maahanmuuttajataustaisia ja puolet suomalaisia. Osallistujilta toivottiin sitoutumista kaikille neljälle hankkeen leireille.

Sitoutumista leireille vaikeutti osalla viiden päivän mittaisen vapaan saaminen erilaisista toiminnoista, töistä tai esimerkiksi kuntouttavasta työtoiminnasta. Myös sitoutuminen vuoden kestävään hankkeeseen oli haastavaa, sillä osallistujien ja hankkeen toteuttajan oli mahdotonta ennustaa vuoden aikana tapahtuvia muutoksia. Esimerkiksi työllistyminen tai opiskelupaikan saaminen olivat seikkoja, jotka vaikuttivat osalla osallistujista leireille osallistumiseen. Leireille sai kuitenkin osallistua vaikkei päässyt tulemaan jokaiselle leirille. Syysleirillä oli mukana myös sellaisia osallistujia, jotka pääsivät osallistumaan leirille vain pariksi päiväksi. Tämä toi jonkin verran rikkonaisuutta leirin osallistujaryhmään ja vaati aikatauluissa joustamista.

Hankkeen toiminta perustui vahvasti leirinvetäjän vankkaan kokemukseen yhteisöllisyyden ja mielekkään yhteistoiminnan kokonaisvaltaisista hyvinvointivaikutuksista. Hankkeen keskeisiä teemoja olivat luontoyhteyden vahvistaminen ja siten ihmisten rohkaiseminen ja kannustaminen yhteistyöhön. Kantavana ajatuksena oli, että vuorovaikutuksessa ollaan niin itsen, toisen kuin ympäröivän luonnon kanssa. Edellä mainittujen yhteyksien vahvistamisen nähtiin olevan edellytys kotoutumiselle ja kotiutumiselle. Kotoutumisen edistämisen näkökulmasta nähtiin olennaisena, että hankkeen toiminnan kautta eri kulttuureista tulevat osallistujat oppivat yhteistoiminnan kautta itsestään, toisistaan ja paikallisesta luonnosta. Keskeisiä hankkeen toimintaa johtavia aatteita olivat solidaarisuus, myötätunto ja osallisuus. Hankkeen toiminta ja leirillä oleminen oli luontokeskeistä, jolla pyrittiin vahvistamaan ymmärrystä ekologisesta ja elollisen ympäristön vuorovaikutuksesta.

Hankkeen ydinajatuksena toimi: Ihminen ei ole luonnosta irrallinen olento. (Legioonateatteri ry 2020.)

4.4. Aineiston kuvaus

Autoetnografisessa tutkimuksessa keskeisessä roolissa ovat tutkijan omat kokemukset ja niistä muodostuva aineisto. (Uotinen 2010a, 87–88.) Aineiston osaksi tulevat kokemusten lisäksi muistot tuosta koetusta. Muistot ovat autoetnografisen tutkimuksen ensisijainen aineisto (Giorgio 2013, 409.) Tutkielmani keskittyy kokemukseeni Legioonateatterin Luontojemme neljä vuoden aikaa -hankkeen syysleiriltä ajalla 2.9. – 6.9.2019. Kutsun tuon ajanjakson elettyä kokemusta yhdessä muistojen kanssa tutkimukseni keskeiseksi aineistoksi. Leirin aikana tuottamani materiaali (kirjalliset muistiinpanot, suoritetut kirjalliset tehtävät, leirillä otetut valokuvat ja videoidut yksinpuhelut) muodostavat tutkimukseni kannalta potentiaalisen muistoja luovan aineistopohjan (engl. potential memory-data). Muistelutyön kautta eletty kokemus tulee osaksi nykyisyyttä ja tulevaisuutta. (emt., 2013, 406–409.)

Syysleirin ajanjakso toimi taiteellisen kokemuksen alkusysäyksenä ja tutkimuksen aineiston muodostumisen voidaan nähdä jatkuvan yhä, sillä taiteellisen kokemuksen käsittelylle on mahdotonta asettaa varsinaista päättymisajankohtaa. Pidin leirillä aktiivisesti havaintopäiväkirjaa, johon kirjoitin leirillä heränneitä ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. Kirjoitin havaintopäiväkirjaan myös muistiinpanoja tehdyistä harjoitteista ja päivän tapahtumista. Sallin itselleni kirjoittaa havaintopäiväkirjaan mitä tahansa mitä kokemus minussa herätti. Ajoittain taltioin kokemuksiani videoimalla yksinpuheluja, jotka lähinnä palvelevat äänitteiden kaltaisina. Yksinpuhelut ovat ääneen ajattelua, jossa tutkija käy läpi parhaillaan tapahtuvia tiedonkäsittelyn prosesseja siten, että käyttää itselleen luonteenomaisia viittauksia ja ilmaisuja (Anttila 2006, 225). Otin leirillä myös jonkin verran kuvia, joissa näkyy lähinnä paikkoja ja minä. Leirin aikainen kirjallinen havaintojen ja kokemusten tallentaminen oli aktiivista. Aktiivisella dokumentaatiolla on mahdollista tuoda näkyväksi myös ne herkästi näkymättömiin jäävät asiat (emt., 2006, 426). Kuitenkin kokemus on jatkanut muotoutumistaan autoetnografisen kirjoittamisprosessin ajan ja muistojen kautta tuotettu kirjallinen aineisto päättyy vasta tämän työn palauttamisen hetkellä.

Sosiologisessa tutkimuksessa tunnistetaan kahdenlaista kirjoitettujen tekstien tyyliä: 1) systemaattisesti kerätyt sanat tai lauseet 2) vapaan kirjoituksen kautta syntyneet tekstit, kertomukset, keskustelut ja avoimien haastattelujen vastaukset (Ryan & Bernard 2000, 769). Aineistoni koostuu hyvin vapaasti tuotetuista teksteistä, jotka vaihtelevat muodoltaan. Aineistoksi muodostuneita tekstejä kirjoittaessani en ole suunnannut niitä ulkopuoliselle lukijalle. Tekstit ovat sanotettuja omia havaintojani ja ajatuksiani. Aineiston ei voida nähdä muodostavan kokonaista kertomusta kokemastani. Suurimmalta osaltaan aineistoni on tekstimuotoista. Kuvat, videomateriaalit ja erityyppiset tekstit tarjoavat mahdollisuuden tarkastella tutkimusaineistoa myös osissa. Osia erillään tarkastellessa on tärkeää muistaa konteksti, jossa teksti tai muu materiaali on tuotettu.

Soveltavan taiteen toimintaan osallistuminen on kehollista, kokemuksellista ja aistillista toimintaa, joten kannan myös toiminnan jättämiä jälkiä kehossani ja mielessäni, joita en sanoiksi osannut pukea.

Tiedostan, että näitä havaintoja on ollut mahdotonta taltioida kirjalliseen muotoon. Uskon niiden välittyvän jollain tavalla kirjoittamastani. Tiedostamani keholliset muistot olen parhaani mukaan pyrkinyt taltioimaan. Kuitenkin on tiedostettava se, että väistämättä jotain jää taltioimatta. On siis lukijan ja minun pohdintani varassa se mitä on voinut jäädä tämän työn ulkopuolelle.