OMAHOIDON EDISTÄMINEN PSYKIATRIAN PALVELUISSA Kysely ahdistuneisuushäiriöitä sairastaville ryhmäterapian potilaille
Heidi Rautio
Pro gradu -tutkielma Hoitotiede
Preventiivinen hoitotiede Itä-Suomen yliopisto Terveystieteiden tiedekunta Hoitotieteen laitos
Toukokuu 2017
TIIVISTELMÄ ABSTRACT
1 JOHDANTO ... 1
2 MIELENTERVEYDEN JA OMAHOIDON MÄÄRITTELYÄ ... 3
2.1 Mielenterveys ja sen edistäminen ... 3
2.1.1 Ahdistuneisuushäiriö ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ... 4
2.1.2 Sosiaalisten tilanteiden pelko ... 4
2.1.3 Pakko-oireinen häiriö ... 5
2.2 Osallisuus... 6
2.2.1 Osallisuuden määrittelyä ... 6
2.2.2 Potilaan osallisuuden strategiset lähtökohdat sosiaali- ja terveyspalveluissa ... 7
2.3 Omahoitoa kuvaavia taustateorioita ja käsitteitä ... 8
2.3.1 Omahoito ... 8
2.3.2 Oremin itsehoitomalli ... 10
2.3.3 Prochaskan muutosvaihemalli ... 13
2.3.4 Voimaantuminen ... 15
2.3.5 Pystyvyys ja motivaatio ... 17
2.4 Tutkimustietoa omahoidosta psykiatrisissa häiriöissä ... 18
2.4.1 Tiedonhaun prosessin kuvaus ... 18
2.4.2 Omahoidon merkitys sosiaali- ja terveyspalveluissa ... 20
2.4.3 Omahoitointerventioiden menetelmät ja tavoitteet ... 20
2.4.4 Omahoitointerventioiden vaikuttavuus ... 23
2.4.5 Omahoitoon vaikuttavat tekijät ... 24
2.4.6 Omahoitoon sitoutuminen ... 27
2.4.7 Yhteenveto mielenterveyden häiriöiden omahoidosta ... 28
3 TUTKIMUKSEN TARKOITUS, TAVOITE JA TUTKIMUSKYSYMYKSET ... 31
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 32
4.1 Kohderyhmä ja aineiston keruu ... 32
4.2 Aineiston analyysi ... 33
5 TUTKIMUKSEN TULOKSET ... 35
5.1 Vastaajien taustatiedot ... 35
5.2 Omahoidon sisällöllinen merkitys ahdistuneisuushäiriöitä sairastaville potilaille .... 39
5.3 Potilaan omahoidon keinot ahdistuneisuushäiriöiden hoidossa ... 44
5.3.1 Omahoitokeinot ennen ryhmäterapiaa ... 44
5.3.2 Omahoitokeinot ryhmäterapian jälkeen ... 47
5.3.5 Ryhmäterapiassa ohjatut vähiten soveltuvat omahoitokeinot ... 56
5.4 Omahoitoa tukevat ja heikentävät tekijät ahdistuneisuushäiriöiden hoidossa ... 59
5.4.1 Vertaistuen merkitys omahoidossa ... 59
5.4.2 Omahoitoa tukevat tekijät ... 61
5.4.3 Omahoitoa heikentävät tekijät ... 66
5.5 Omahoidon merkitys arjen hyvinvoinnille ahdistuneisuushäiriöiden hoidossa ... 71
5.6 Omahoidon tukemisen kehittäminen psykiatrian palveluissa ... 75
5.6.1 Omahoidon ohjauksen kehittäminen ... 75
5.6.2 Palvelurakenteen kehittäminen ... 76
6 POHDINTA ... 79
6.1 Luotettavuus ... 79
6.2 Eettisyys... 81
6.3 Tutkimustulosten tarkastelu ... 83
6.4 Johtopäätökset ja suositukset ... 87
6.5 Jatkotutkimusmahdollisuudet ... 89
LÄHTEET ... 90 LIITTEET
Liite 1. Tiedonhaun prosessi.
Liite 2. Tutkimuksia psykiatristen häiriöiden omahoidosta.
Liite 3. Tiedote tutkimuksesta (2016).
Liite 4. Tiedote tutkimuksesta (2016–2017).
Liite 5. Tutkimuslomake.
Liite 6. Tiedote henkilökunnalle tutkimuksen teosta työyksikössänne.
Liite 7. Tiedote henkilökunnalle tutkimuksen teosta työyksikössänne (2016–2017).
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO TIIVISTELMÄ Terveystieteiden tiedekunta
Hoitotieteen laitos Hoitotiede
Preventiivinen hoitotiede
Rautio, Heidi Omahoidon edistäminen psykiatrian palveluissa – Kysely ahdistuneisuushäiriöitä sairastaville ryhmäterapian potilaille
Pro gradu -tutkielma, 101 sivua, 7 liitettä (29 sivua) Tutkielman ohjaajat: Professori Hannele Turunen, TtT, Itä-Suomen
yliopisto
Ylihoitaja Leena Alho, TtT, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto
Toukokuu 2017
Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ahdistuneisuushäiriöiden vuoksi ryhmäterapiaan osallistuneiden aikuispotilaiden (N=82) käsityksiä omahoidosta ja sitä edistävistä sekä estävistä tekijöistä. Lisäksi tarkoituksena oli selvittää, millaisia vaikutuksia omahoidolla on arjen hyvinvoinnille. Tutkimus pyrki myös tarkastelemaan sitä, miten hoitotyötä tulisi kehittää, jotta se tukisi omahoitoa entistä paremmin. Aineisto kerättiin kyselylomakkeella, joka koostui avoimista kysymyksistä, monivalinta- ja sekamuotokysymyksistä sekä likert- asteikollisista kysymyksistä. Avoimet kysymykset analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysilla ja kvantifioitiin suhteessa mainintojen kokonaismäärään. Muiden kysymysten analysoinnissa esiintyi myös määrällisen tutkimuksen piirteitä.
Tutkimustulosten mukaan omahoito tarkoitti potilaille vastuun ottamista itsestä ja hoidon toteuttamisesta. Lisäksi omahoito miellettiin hyvinvoinnin edistämiseksi ja oireiden hallinnaksi. Omahoito tuki potilaiden tunne-elämää ja toimintakykyä. Omahoito koettiin tärkeäksi ja sen toteuttamiseen oltiin motivoituneita. Omahoitoa heikensivät itseen, yhteisöön ja elämäntilanteeseen liittyvät tekijät. Parhaiten omahoitoa tukivat mielekkäät tekemiset ja oman luonteen vahvuudet sekä sosiaalinen vuorovaikutus. Omahoitoa tukivat myös kognitiivis-behavioraaliset toimintamallit, joiden koettiin vahvistavan myönteisyyttä ja ymmärrystä omasta tilanteesta sekä vähentävän oireita. Omahoidon tueksi toivottiin yksilöllisesti suunniteltuja palveluja ja vertaistukea.
Tutkimuksen tulosten perusteella sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaa voidaan kehittää yksilöllisemmäksi ja potilaslähtöisemmäksi sekä vastaamaan potilaiden tarpeisiin niin, että pystyvyyden tunne ja kyky omahoitoon mahdollistuvat entistä paremmin. Jatkotutkimusta omahoidosta ja sen myönteisten muutosten pysyvyydestä tulisi tehdä kvantitatiivisin menetelmin kattavan näkemyksen saavuttamiseksi. Lisäksi jatkotutkimusta tulisi tehdä terveydenhuoltohenkilöstön ajatuksista ja kokemuksista omahoidon ohjauksesta ja potilaiden yksilöllisyyden huomioimisesta omahoitoprosessissa. Tavoitteena olisi kehittää sosiaali- ja terveydenhuollon koulutusta niin, että ammattihenkilöstön kyky omahoidon ohjaukseen toteutuisi tavoitteellisesti hoidon kaikissa vaiheissa.
Asiasanat: omahoito, mielenterveys, psykiatrinen hoitotyö, ahdistuneisuushäiriö, laadullinen tutkimus
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND ABSTRACT Faculty of Health Sciences
Department of Nursing Science Nursing Science
Preventive Nursing
Rautio, Heidi Enhancing self-management in psychiatric nursing – A questionnaire for adult group therapy patients suffering from anxiety disorders
Master´s Thesis, 101 pages, 7 appendices (29 pages) Supervisors: Professor Hannele Turunen, PhD, University of
Eastern Finland
Chief Nursing Executive Leena Alho, PhD, Department of Social Services and Health Care, Helsinki
May 2017
The purpose of this study was to describe how adult group therapy patients (n=82) suffering from various anxiety disorders experienced and perceived self-management. The focal point of the study was to find out how self-management should be enhanced and reinforced in psychiatric nursing. Therefore, factors which either diminish or promote self-management were studied. In addition, the aim of the study was to find out how self-management increases mental well-being among patients. The data was collected with a questionnaire consisting of open-ended questions, multiple choice questions and multi-select multiple choice questions.
The open-ended questions were analysed with inductive content analysis in relation to the total amount of indications. The questions containing background information were analysed with quantitative methods i.e. rudiment calculations.
The results showed the patients considered self-management to be a way to take responsibility of their own treatment. Self-management was also regarded as a means to control symptoms and a tool to increase mental well-being. Self-management enabled the patients’ ability to function and it reinforced one’s emotional life. Self-management was highly valued and the patients were motivated. Self-management did not success in all cases due to various social and personal factors. The most positive results of self-management were with patients who engaged in social interaction, had a hobby and who possessed particular personality traits.
Cognitive-behavioral methods supported self-management; they reinforced positive thinking, diminished symptoms and deepened the awareness of one’s own illness. The patients wished for peer support and individually drafted treatment plans to enhance self-management.
The research findings can be used in psychiatric nursing, to develop treatment protocols more patient-based. The results suggest that from the patients’ perspective treatment should be more diversely planned to meet the needs of an individual patient in order to establish a sense of stability and believe in the program. Further research should be conducted with quantitative methods. In addition, further research on self-management should focus on studying the views and experiences of the health care personnel. The aim of the study would be to obtain information that would be valuable in training the health care personnel to better guide and direct the patients to self-management in all stages of the treatment process.
Key words: self-management, mental health, psychiatric nursing, anxiety disorder, qualitative research
Mielenterveys tarkoittaa kokonaisvaltaista hyvinvoinnin tasapainoa (WHO 2016a).
Mielenterveyden tukeminen on keskeinen WHO:n tavoite (WHO 2015). Mielenterveyslain (1116/1990) ja terveydenhuoltolain (1326/2010) mukaan mielenterveyspalvelut ovat osa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja, joita tarjotaan mielenterveyden häiriöitä sairastaville henkilöille. Mielenterveyspalveluja tarjoavat perusterveydenhuolto, sosiaalipalvelut ja erikoissairaanhoito sekä kolmas sektori. Vuonna 2013 psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa oli 26561 potilasta ja avosairaanhoidossa 159131 potilasta, joista diagnoosiluokka F41 ”muut ahdistuneisuushäiriöt” aiheutti 1539 sairaalahoitojaksoa ja 95783 avohoitokäyntiä. (THL 2015a.) Vuonna 2014 psykiatrisen avohoidon käyntejä oli yhteensä 1,9 miljoonaa vuodessa ja käyntimäärät olivat nousussa (THL 2016). Mielenterveyden häiriöt aiheuttavat merkittävässä määrin yksilöllistä haittaa ja työkyvyttömyyttä sekä taloudellisia menetyksiä yhteiskunnalle. Mielenterveyden edistämisen ja ehkäisevän työn roolia on vahvistettava yhteistyössä eri palvelun tarjoajien kanssa. (THL 2015b.)
Mielenterveyden häiriöiden hoidossa on viime vuosina siirrytty entistä enemmän huomioimaan potilaiden yksilöllisiä tarpeita niin, että kyky omahoitoon vahvistuu (Crepaz- Keay 2010). Omahoito ja itsehoito -termit eivät ole täysin vakiintuneita. Itsehoito on potilaan suunnittelemaa hoitoa ilman ammattihenkilön apua. Omahoito on potilaan ja ammattihenkilön yhdessä suunnittelemaa ja potilaan tarpeisiin soveltuvaa näyttöön perustuvaa hoitoa.
Omahoidossa korostuu potilaan vastuu hyvinvointinsa edistämisessä henkilökohtaisen hoitosuunnitelman mukaan. Omahoito edistää mielenterveyden häiriöistä kärsivien elämänlaatua ja vähentää sairaalahoidon tarvetta sekä tuottaa taloudellisia säästöjä yhteiskunnalle. (Routasalo & Pitkälä 2009, Crepaz-Keay 2010.)
Omahoidon toteuttamiseen vaikuttavat keskeisesti pystyvyyden tunne, autonomia, motivaatio ja voimaantuminen sekä hoitoon sitoutuminen. Lisäksi omahoitoon vaikuttavat terveydenhuoltojärjestelmä ja koettu tuki. (Routasalo ym. 2009.) Omahoito mahdollistuu, kun potilaalla on riittävä tieto, taito ja pystyvyys sen toteuttamiseen (Orem ym. 2003). Lisäksi potilaan on kyettävä kantamaan vastuu muutosprosessistaan (Prochaska ym. 2006). Hoidon vaikuttavuuden edistämiseksi on tärkeää luoda potilaan tarpeista nousevia keinoja ja käytänteitä, jotka tukevat kykyä ylläpitää hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä ja hoitoon sitoutumista (WHO 2003a, Anttila ym. 2016).
Mielenterveyden häiriöiden hoitoon tarvitaan erilaisia matalan kynnyksen hoitopalveluja (Partanen ym. 2015). Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi informaatioteknologian hyödyntäminen osana psykiatriasta hoitoa koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi. Mielenterveyden häiriöitä sairastavilla potilailla oli riittävät taidot ja motivaatio käyttää digipalveluja mielen hyvinvoinnin tukemisessa. (Anttila ym. 2016.) Informaatioteknologia tuki potilaan hoitomyönteisyyttä toteuttaa hoitosuunnitelmaansa (Kauppi ym. 2014). On myös todettu, että sosiaalinen media vähensi stressiä ja lisäsi koetun tuen määrää mielenterveyden häiriöiden hoidossa (Välimäki ym. 2016).
Informaatioteknologian hyödyntämisen lisäksi potilaan näkökulmasta psykiatrista hoitotieteellistä ja lääketieteellistä tutkimusta on Suomessa tehty muun muassa toivon (Haatainen 2004, Kylmä ym. 2006) ja potilaan tiedon saannin näkökulmista (Hotti 2004). On myös todettu, että elämänlaadun tukemiseksi hoitotyössä on huomioitava potilaan oma kokemus fyysisestä ja psyykkisestä sekä sosiaalisesta hyvinvoinnista ja toimintakyvystä (Saharinen 2013). Potilaan osallistaminen hoitoprosessiin ja palvelujen kehittämiseen on yksi vaikuttava keino vahvistaa palvelun käyttäjien asemaa ja hyvinvointia sosiaali- ja terveydenhuollossa (Dahlqvist-Jönsson ym. 2015). Omahoitoon vaikuttavia tekijöitä on tutkittu vain vähän potilaan näkökulmista (Lewis ym. 2012, Ciftci ym. 2015).
Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tuottaa kuvailevaa tietoa siitä, mitkä tekijät ahdistuneisuushäiriöistä, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, sosiaalisten tilanteiden pelosta tai pakko-oireisesta häiriöstä kärsivien potilaiden mukaan tukevat ja mitkä tekijät heikentävät omahoitoa. Lisäksi tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, mitä omahoito potilaille merkitsee ja mitä omahoitokeinoja heillä on käytössään. Tutkimus toi esiin myös sen, mitä vaikutuksia omahoidolla on arjen hyvinvoinnille ja mitä kehittämistarpeita mielenterveyden hoitotyössä on tutkittavan ilmiön näkökulmasta. Tutkimuksen tavoitteena on edistää mielenterveyden häiriötä sairastavan henkilön omahoitovalmiuksia ja kykyä omahoitoon.
Tuotettua tietoa voidaan hyödyntää sosiaali- ja terveydenhuollon toiminnan kehittämisessä ja konsultaatiossa kansallisella tasolla. Tämä tutkielma tukee myös kansallisen ja kansainvälisen tutkimustiedon käyttöä sekä näyttöön perustuvan hoitotyön kehittämistä.
2 MIELENTERVEYDEN JA OMAHOIDON MÄÄRITTELYÄ 2.1 Mielenterveys ja sen edistäminen
Mielenterveys ei ole vain sairauden puuttumista, vaan se koostuu fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tasapainosta (THL 2015c, WHO 2016a). Mielenterveyteen kuuluvat ihmisen kyky hallita ajatuksia, tunteita ja käyttäytymistä sekä vuorovaikutusta (WHO 2013, 2015). Mielenterveys rakentuu muun muassa elämänhallinnan tunteesta ja mielekkäästä toiminnasta, optimismista ja kyvystä kohdata toisia ihmisiä sekä vastoinkäymisiä (THL 2014a). Positiivinen mielenterveys mahdollistaa psyykkisten voimavarojen ja vaikuttamismahdollisuuksien käyttämisen omassa elämässä. Positiivinen mielenterveys on yhteydessä parempaan elämänlaatuun ja siihen vaikuttaviin tekijöihin, kuten terveyteen ja koulutukseen. Lisäksi positiivinen mielenterveys edistää toivoa ja laadukkaita vuorovaikutussuhteita sekä myönteistä minäkuvaa. (THL 2015c.)
Mielenterveys ja sen edistäminen kuuluvat ihmisoikeuksiin (WHO 2016b). WHO:n mielenterveysalan yhteistyökeskuksen painopistealueina ovat mielenterveyden edistäminen ja edistämisen osaamisen sekä voimaantumisen vahvistaminen ja itsemurhien ehkäisy (THL 2015e). ”Mental Health Action Plan 2013–2020” painottaa mielenterveyden edistämisessä vaikuttavan johtajuuden, päätöstenteon, perustason palvelujen ja ennaltaehkäisevän sekä näyttöön perustuvan työn kehittämistä. Mielenterveyden tukemisessa on huomioitava sosiaaliset, kulttuuriset ja poliittiset sekä ympäristöön liittyvät rakenteet. Lisäksi on huomioitava koettu tuki, turvallisuus ja elinolosuhteet sekä työ. Myös perinnölliset tekijät ja muut sairaudet sekä ravitsemus vaikuttavat mielenterveyteen. (WHO 2013, 2015.)
Tavoitteena mielenterveyden edistämisessä on tukea positiivista mielenterveyttä ja ehkäistä sekä vähentää mielenterveyden häiriöiden oireita ja esiintyvyyttä (Tamminen ym. 2016) kaikissa ikäryhmissä ja sairauden eri vaiheissa (THL 2015d). Mielenterveyden edistämisessä tuetaan yksilöä vahvistavia ja suojaavia tekijöitä yksilö-, yhteisö- ja rakennetasolla.
Ympäristön puitteiden ja joustavuuden rakentaminen sekä taloudellisen toimeentulon varmistaminen edistävät mielenterveyttä. Mielenterveyttä tukevat yksilön itsetunnon, hyvinvoinnin, elämänhallinnan ja selviytymistaitojen sekä terveellisten elämäntapojen vahvistaminen. Tavoitteena on myös sosiaalisen tuen ja osallisuuden vahvistaminen sekä syrjinnän ja epätasa-arvon vähentäminen. (THL 2014a.)
2.1.1 Ahdistuneisuushäiriö ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö
Vaikea-asteiset ahdistuneisuushäiriöt ovat yleisimpiä mielenterveyden häiriöitä.
Ahdistuneisuushäiriöitä sairastaa elämänsä aikana ainakin joka kymmenes. (Huttunen 2015a.) Nuorten aikuisten psyykkistä terveyttä arvioivassa tutkimuksessa ahdistuneisuushäiriö oli 12,6 prosentilla (THL 2015f). On normaalia, että ihminen on väliaikaisesti ahdistunut jonkin laukaisevan tekijän seurauksena. Ahdistuneisuushäiriössä ahdistunut tunnetila on voimakas ja lamaava. Ahdistuneisuus ilmenee eriasteisena huolestuneisuutena. Usein ahdistuneisuuteen liittyy somaattisia oireita, kuten sydämentykytystä, hengenahdistusta, ruokahaluttomuutta ja unettomuutta sekä päihteiden käyttöä ja päihderiippuvuutta. (Huttunen 2015b.) Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön oireina voivat olla lisäksi muun muassa levottomuus, väsymys, keskittymisvaikeudet ja hikoilu sekä vatsan toiminnan häiriöt (Huttunen 2015c).
Yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä ylikorostunut ahdistuneisuus tai huoli jatkuu useana päivänä vähintään kuuden kuukauden ajan ilman, että se on oire muusta psykiatrisesta häiriöstä (Huttunen 2015c, THL 2015f).
Ahdistuneisuushäiriö voi olla itsenäinen sairaus, mutta siihen liittyy usein myös muita psykiatrisia sairauksia. Muun muassa somaattiset sairaudet, psyykenlääkkeet ja yksinäisyys voivat aiheuttaa ahdistuneisuutta. (Huttunen 2015b.) Lisäksi psykologiset ja kehitykselliset traumat, heikko itsetunto ja vanhempien mielenterveysongelmat ovat ahdistuneisuushäiriöiden riskitekijöitä (THL 2015f). Yleisimpiä ahdistuneisuushäiriöihin kuuluvia sairauksia ovat paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, kohde- ja tilannekohtainen pelko, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö ja traumaperäinen stressihäiriö. Ahdistuneisuushäiriöt eivät väisty itsenäisesti ja ne aiheuttavat pitkäaikaista psyykkistä ja sosiaalista toimintakyvyn laskua. (Huttunen 2015a, THL 2015f.) Ahdistuneisuushäiriön hoidoksi suositellaan muun muassa keskustelua, päihteiden käytön vähentämistä ja ahdistuneisuutta aiheuttavan asian asteittaista kohtaamista (Huttunen 2015b) sekä erilaisia psykoterapioita ja psyykenlääkkeitä (Huttunen 2015b, THL 2015f).
2.1.2 Sosiaalisten tilanteiden pelko
Sosiaalisten tilanteiden pelko saa ihmisen jännittämään tarkkailun kohteeksi joutumista tai vieraita ihmisiä, mikä voi aiheuttaa paniikkikohtauksen. Sosiaalisten tilanteiden pelko saattaa alkaa asteittain tai nopeasti liittyen esimerkiksi tiettyyn tapahtumaan, täydellisyyteen pyrkimiseen tai jäykkiin uskomuksiin epäonnistumisesta. Perinnöllinen alttius lisää riskiä
sosiaalisiin pelkoihin. Usein sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä pelkää oireidensa näkyvän muille. (Huttunen 2014a.)
Sosiaalisten tilanteiden pelko rajoittaa ihmisen sosiaalista vuorovaikutusta ja aiheuttaa pelkoa tuottavien tilanteiden karttamista. Taustalla on usein muun muassa heikko itsetunto. Terveys 2000 -tutkimuksessa todettiin sosiaalisten tilanteiden pelkoa olevan yhdellä prosentilla suomalaisista. (THL 2015f.) Lieviä sosiaalisia pelkoja on ainakin joka viidennellä aikuisista ja toimintakykyä rajoittavia oireita noin viidellä prosentilla. Sosiaalisten tilanteiden pelot voivat olla melko pysyviä ilman asteittaista kohteeseen altistavaa ja onnistumisen kokemuksia tarjoavaa itsehoitoa tai psykoterapiaa sekä tarvittavaa lääkehoitoa. (Huttunen 2014a.)
2.1.3 Pakko-oireinen häiriö
Lievät pakkoajatukset ja -toiminnot ovat yleisiä. Pakko-oireisesta häiriöstä kärsii noin 2-3 % aikuisväestöstä ja se aiheuttaa sairastaville usein häpeää. Pakko-oireisen häiriön syntyyn vaikuttavat muun muassa perinnöllinen alttius ja elämänmuutokset. Pakkoajatuksissa ja - toiminnoissa komorbiditeetti muun muassa masennuksen, ahdistuneisuuden, elimellisoireisen häiriön ja Touretten oireyhtymän sekä syömishäiriön ja päihteiden käytön kanssa on yleistä.
(Huttunen 2014b.)
Pakko-oireiseen häiriöön liittyvät toistuvat ja ylimitoitetut sekä arkea ja vuorovaikutusta haittaavat pakkoajatukset tai -toiminnot. Ihminen pyrkii välttämään pakkoajatuksia ja - toimintoja sekä niiden aiheuttamaa ahdistuneisuutta uusilla pakon omaisilla ja toistuvilla ajatuksilla tai toimilla. Pakkoajatuksiin voi liittyä myös pelko erilaisista somaattisista sairauksista. (Huttunen 2014b.) Tunnistettuja pakko-oireisen häiriön alatyyppejä ovat muun muassa: 1) puhtauteen liittyvät, 2) epäilevät, 3) seksuaaliset, uskonnolliset ja aggressiiviset ilman näkyvää pakkotoimintoa, 4) järjestelmällisyys ja järjesteleminen sekä 5) keräily (Starcevic & Brakoulias 2008, Huttunen 2014b).
Pakko-oireinen häiriö on todettu vaikeahoitoiseksi neuropsykiatriseksi sairaudeksi (Fisher &
Wells 2005, Podea ym 2009). Kognitiivis-behavioraalinen terapia on vakiintunut (Dèttore &
Pozza 2015) ja vaikuttava hoitomuoto pakko-oireisessa häiriössä (Hofman & Smiths 2008, Rosa-Alcázar ym. 2008,Podea ym. 2009, Ougrin 2011, Knopp ym. 2013, Olatunji ym. 2013).
Kognitiiviset ja behavioraaliset menetelmät pyrkivät vaikuttamaan joustamattomiin uskomuksiin, rituaaleihin ja välttämiseen sekä lisäävät kykyä sietää ahdistuneisuutta (Podea
ym. 2009, Ponniah ym. 2013). Pakko-oireisen häiriön vaikuttava hoitomuoto on esimerkiksi ERP-terapia, joka perustuu ahdistuneisuuden aiheuttajalle altistumiseen (Fisher & Wells 2005, Starcevic & Brakoulias 2008, Rosa-Alcázar ym. 2008, Podea ym. 2009, Ponniah ym.
2013, Romanelli ym. 2014). Myös ryhmäterapia (Fisher & Wells 2005, Rosa-Alcázar ym.
2008, Jóhnsson & Hougaard 2009) ja keskushermostossa serotoniinin määrää lisäävää SRI- lääkitys ovat vaikuttavia hoitomuotoja pakko-oireiseen häiriöön (Starcevic & Brakoulias 2008, Romanelli ym. 2014). Pakkoajatusten ja -toimintojen katkaiseminen potilaalle mielekkäillä toiminnoilla ja liikunta sekä rentoutumismenetelmät tukevat omahoitoa (Huttunen 2014b). Pakko-oireisen häiriön hoidon vaikuttavuuteen liittyvien tekijöiden parempi tunnistaminen tukisi interventioiden kohdentamista ja hoidon tulosta sekä potilaan sitoutumista hoitoonsa (Knopp ym. 2013).
2.2 Osallisuus
2.2.1 Osallisuuden määrittelyä
Osallisuus (participation, citizen engagement, inclusion, co-production, involvement) on yksilön vapaaehtoisuuteen perustuvaa vaikuttamista elämäänsä ja sitoutumista ryhmään tai toimintaan sekä vastuunkantamista päätöksistään (Särkelä-Kukko 2014, THL 2015g).
Osallistumalla yksilö voi vaikuttaa terveyttä ja hyvinvointia määrittäviin tekijöihin (THL 2014b). Osallisuus tukee hyvinvointia (Rouvinen-Wilenius 2014, THL 2012, 2015g, 2015h) ja luottamusta yhteiskuntaan (THL 2012). Lisäksi osallisuus tukee voimaantumista ja identiteettiä sekä elämänhallintaa. Osallisuus perustuu luottamukseen ja yksilönä kuulluksi tulemiseen yhteiskunnan eri tasoilla. (Rouvinen-Wilenius 2014, Särkelä-Kukko & Rouvinen- Wilenius 2014.)
Osallisuuden tasoja ovat tieto-osallisuus, suunnittelu-osallisuus, toimintaosallisuus ja päätösosallisuus (Kohonen & Tiala 2002, Särkelä-Kukko & Rouvinen-Wilenius 2014).
Osallisuuden kokeminen vaihtelee elämänkulun eri vaiheissa (THL 2015g). Myös tietoinen halu olla osallistumatta elämäänsä koskevaan päätöksentekoon tulee hyväksyä (Särkelä- Kukko 2014). Osallisuus edellyttää mahdollisuuksia ja voimavaroja sekä resursseja itseensä vaikuttavan toiminnan toteuttamiseen (Särkelä-Kukko 2014, THL 2015h). Osallisuuteen vaikuttavat fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen terveys sekä ympäristö ja yhteiskunnalliset tekijät. Osallisuuden edellytyksiä ovat perustarpeiden täyttyminen ja turvallisuuden kokeminen sekä yhteisöön kuuluminen. Osallisuuteen vaikuttavia terveystekijöitä ovat muun
muassa elämäntavat, itsetunto ja elämänhallintataidot sekä sosiaaliset kyvyt. (Rouvinen- Wilenius 2014.) Lisäksi koettu hyvinvointi, toiminnalliset mahdollisuudet, sosioekonominen vakaus, kouluttautuneisuus ja palkkatyö vahvistavat osallisuutta (THL 2015g, THL 2015h).
Hoito-osallisuudella on yhteys hoidon vaikuttavuuteen (Perestelo-Perez ym. 2011, Dahlqvist- Jönsson ym. 2015). Mielenterveystyössä potilaan tukeminen hoitoprosessiinsa voidaan kokea haastavana (McCabe ym. 2013) ja se vaatii kehitystyötä (Dahlqvist-Jönsson ym. 2015).
Mielenterveystyössä on varmistettava potilaan riittävä tiedonsaanti ja mahdollisuus jaettuun päätöksentekoon. Hoitoon sitoutumista tuetaan potilaan henkilökohtaisten tietojen, tavoitteiden ja arvojen sekä kapasiteetin mukaisesti. (Perestelo-Perez ym. 2011.) Potilaiden mukaan päätöksenteko-osallisuutta tukevat arvostus, tuki ja dialogisuus sekä selkeät vastuut.
Potilaat haluavat riittävästi aikaa päätöksentekoon ja, että heihin luotetaan ilman liiallista kontrollointia. Potilaat toivovat myös, että heidän edistymisensä huomataan. Lisäksi hoito- osallisuutta vahvistaa henkilökohtaisia tarpeita ja voimavaroja tukeva tieto sairaudesta ja sen hoidosta esimerkiksi kokemusasiantuntijan näkökulmasta. (Dahlqvist-Jönsson ym. 2015.)
2.2.2 Potilaan osallisuuden strategiset lähtökohdat sosiaali- ja terveyspalveluissa
Osallisuuden vahvistaminen köyhyyden, syrjäytymisen ja eriarvoisuuden vähentämiseksi on kirjattu Suomen hallituksen ja Euroopan unionin tavoitteisiin (THL 2015g). Kansallisen Kaste-kehittämisohjelman mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteet ja palvelut tulee järjestää niin, että asiakkaiden osallisuus kasvaa (STM 2014a). Asiakkaan aseman vahvistaminen ja mielenterveyden edistäminen avohoidon palveluina ovat keskeisiä tavoitteita (STM 2012), mikä ilmenee myös mielenterveys- ja päihdesuunnitelmasta (Partanen ym. 2010). Tulevaisuuden hyvinvointisuunnitelman mukaan Suomi voi olla kansainvälinen edelläkävijä ottamalla entistä enemmän sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttäjät mukaan palvelujen kehittämiseen ja arviointiin (STM 2014c). Asiakkaiden osallisuus ja avohoito sekä tietoteknologian hyödyntäminen mielenterveyspalveluissa on vahvistunut (THL 2015a) muun muassa valtakunnallisen Mielenterveystalo-internetpalvelun avulla (HUS 2016).
Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) ja laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä (559/1994) edellyttävät näyttöön perustuvan, tuottavan, vaikuttavan ja asiakaskeskeisen sekä hyvän hoidon toteutumista. ”Terveys 2015” -kansanterveysohjelmassa (STM 2013) ja terveydenhuoltolaissa (1326/2010) painotetaan hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen
rakenteiden kehittämistä. Valtakunnallisen sote-uudistuksen tavoitteena ovat yhdenvertaiset, asiakaslähtöiset ja laadukkaat sosiaali- ja terveyspalvelut Suomessa (STM 2014b). Sosiaali- ja terveyspalvelujen tulee edistää asiakkaan voimavaroja ja selviytymiskeinoja sekä päätöstentekomahdollisuuksia (THL 2015h). Palvelut tulee suunnitella ja tuottaa niin, etteivät ne syrji tai aseta yksilöä eriarvoiseen asemaan fyysisten, psyykkisten tai sosiaalisten ominaisuuksien vuoksi (Särkelä-Kukko 2014, THL 2015g).
Laadun ja vaikuttavuuden arviointi on keskeistä kehittämistyössä. Tavoitteena on potilaslähtöisyyden lisäksi vahvistaa joustavia, matalan kynnyksen hoito- ja palveluketjuja kevyemmällä rakenteella ja kustannustehokkaasti. (Sosiaali- ja terveysvirasto 2015.) Integroidut tukipalvelut, avopalvelut ja sektorirajat ylittävät palveluprosessit ovat keskeisessä asemassa palvelurakenneuudistuksessa. Tarkoituksena on, että päihde- ja mielenterveyspalveluja tarvitseva saa tarpeenmukaista apua viiveettä. Sujuvien palvelujen tarkoituksena on tuottaa hyvinvointia ja terveyttä sekä pienentää terveyseroja. Keskeistä on jokaisen asiakkaan oikeus tulla kuulluksi. (Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto 2014.)
Osallisuuden edistämisessä ja palvelujen kehittämisessä asiakkaiden ja potilaiden näkökulman esiin tuomista tulisi lisätä (Dahlqvist-Jönsson ym. 2015). Osallisuutta vahvistavat muun muassa voimavarakeskeiset asiakas- ja kulttuurilähtöiset toimintamallit sekä koulutus (THL 2015g, THL 2015h). Myös kokemusasiantuntijuus vahvistaa potilaan osallisuutta ja aktiivista toimijuutta sekä kuulemista (Rouvinen-Wilenius 2014, Rissanen 2015, THL 2015g). Lisäksi asiakkaan äänen esiin tuomisessa tärkeitä ovat asiakaspalautteet mittareina palvelujen laadusta (Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto 2014, Pieviläinen 2014, Tanskanen 2014, THL 2015g) ja osallisuus mielenterveyttä edistävässä tutkimus- ja kehitystyössä (Ennis & Wykes 2013, Gammon ym. 2014).
2.3 Omahoitoa kuvaavia taustateorioita ja käsitteitä 2.3.1 Omahoito
Filosofian tohtori Thomas Creer loi omahoidon käsitteen (self-management) 1970-luvulla lasten astman hoidon yhteydessä. Omahoito mahdollistuu, kun yksilö osallistuu hoitoonsa (Creer 1976) ja saa siihen riittävää opetusta (Creer & Burns 1979). Omahoito on potilaan ja ammattihenkilön yhteistyössä suunnittelemaa näyttöön perustuvaa hoitoa, jossa potilas toimii aktiivisesti, sitoutuneesti ja myönteisesti hoitosuunnitelman mukaan. Hoitajan rooli potilaan
omahoitoa tukevassa hoitotyössä on ohjauksellinen. (Routasalo & Pitkälä 2009.) Omahoidon periaatteiden mukaan potilaalla on kyky ja oikeus ongelmanratkaisuun ja päätöksentekoon sekä vastuuseen ratkaisuistaan (WHO 2003b, Routasalo & Pitkälä 2009). Pitkäaikaisissa sairauksissa omahoitoon kuuluvat kyky luoda ja ylläpitää uusia rooleja sairaudesta huolimatta.
Lisäksi omahoitoon kuuluvat sairauden aiheuttamien tunteiden hallitseminen ja vastuu oman lääkehoidon toteuttamisesta. (Corbin & Strauss 1988.)
Terveyttä edistävä omahoitokäyttäytyminen ja pystyvyys omahoitoon sekä omahoitovalmiudet ovat toisiaan tukevia käsitteitä ja tekijöitä. Hyvinvointia tukeva ja vaikuttava omahoito on oppimisprosessi, joka koostuu tietoisten omahoitovalmiuksien, - toimintojen ja -keinojen sekä -kykyjen kokonaisuudesta. (Callaghan 2003.) Omahoitoon vaikuttavat tieto ja käsitykset sairaudesta ja oireista sekä hoitoprosessista. Myös muut sairaudet, terveysuskomukset, motivaatio ja pystyvyyden tunne sekä sosiaalinen tilanne vaikuttavat omahoitoon. (Routasalo & Pitkälä 2009.) Omahoitotaitoja ja -valmiuksia ovat kyky olla positiivisessa vuorovaikutuksessa, arvioida itseä, asettaa tavoitteita ja tehdä päätöksiä. Lisäksi omahoitotaitoihin kuuluu kyky ratkaista ongelmia kriittisesti, luovasti ja positiivisin keinoin. Hyvät omahoitotaidot omaava ihminen kykenee säätelemään omia tunteita ja toimintaa muun muassa hallitsemalla ajankäyttöään, ajattelemalla positiivisesti ja rentoutumalla. Omahoitotaidot tukevat ihmisen tietoisuutta itsestä ja itseen vaikuttavista tekijöistä. Kyky omahoitoon lisää luottamusta, itsetuntoa ja valmiutta muutoksen tekemiseen sekä vastuun ottamiseen omasta hyvinvoinnista. (WHO 2003b.)
Omahoidon tukeminen rakentuu potilaan ja ammattihenkilön väliselle yhteistyölle ja avoimuudelle sekä hoidosta ja rooleista sopimiselle (Bodenheimer 2002, Routasalo & Pitkälä 2009). Omahoitoon tukemisessa tulee tiedostaa potilaan ongelmat, voimavarat ja muutosvaihe (ks. Prochaskan muutosvaihemalli) (Routasalo & Pitkälä 2009). Omahoitoa tukeva ohjaus koostuu yksilön henkilökohtaisen motivaation, tavoitteen ja tarvittavien taitojen tai keinojen määrittelystä. Omahoitoa ja itsereflektiota tuetaan yksilöllisillä oppimista tukevilla menetelmillä. (WHO 2003b, Routasalo & Pitkälä 2009.) Ohjaus voi tapahtua ryhmissä tai henkilökohtaisessa keskustelussa. Omahoitoa voidaan tukea erilaisten roolien, simulaatioiden ja pelien sekä audiovisuaalisten keinojen avulla. (WHO 2003b.) Myös motivoiva haastattelu (Routasalo & Pitkälä 2009) ja erilaiset verkkopalvelut ovat potilaan omahoitoa tukevia toimintamalleja (Välimäki ym. 2011, Anttila ym. 2016, Helsingin kaupunki 2016).
Omahoidon ohjauksen tavoitteena on vaikuttaa yksilön asenteisiin ja lisätä tietoa ja taitoja sekä arvioida omahoitoprosessin vaikuttavuutta (WHO 2003b, Routasalo & Pitkälä 2009).
Keskeistä omahoitoon tukemisessa on vahvistaa potilaan ongelmanratkaisutaitoja, pystyvyyden tunnetta, autonomiaa, motivaatiota ja voimaantumista (Bodenheimer 2002, Routasalo ym. 2009) sekä hoitoon sitoutumista (Cialdini 2007). Hoitomyönteisyyteen vaikuttavat yksilölliset kognitiiviset tekijät, persoonallisuustekijät, elämänasenteet ja uskomukset sekä pelot. Ulkoisia hoitoon sitoutumiseen vaikuttavia asioita ovat terveydenhuoltojärjestelmään ja ammattihenkilöihin liittyvät tekijät. Lisäksi sitoutumiseen vaikuttavat hoidosta koettu hyöty tai haitta ja sairauden oireet sekä sosiaalisen verkoston tuki.
(Routasalo ym. 2009.) Esimerkiksi vertaissuhteiden ja läheisverkostojen hyödyntäminen sekä erilaiset sopimukset hoitoprosessista voivat tukea yksilön sitoutumista hoitoonsa (Cialdini 2007). Kuvioon 1 on koottu aikaisemman tutkimustiedon perusteella omahoitoprosessin eteneminen ja siihen yhteydessä olevia tekijöitä.
Kuvio 1. Omahoitoprosessi (mukaillen Corbin & Strauss 1988, Callaghan 2003, WHO 2003b, Routasalo & Pitkälä 2009, Bodenheimer 2002).
2.3.2 Oremin itsehoitomalli
Hoitotyön teoreetikko Dorothea Orem loi itsehoitomallin perusteet vuonna 1959 ja varsinaisen itsehoitomallin 1980-luvulla. Itsehoito on tavoitteellista ja itsenäistä toimintaa hoitamisen vaatimusten mukaisesti. Itsehoito on ihmisen universaali perustarve ja oikeus suojata itseään. Itsehoito vaikuttaa terveyteen, hyvinvointiin, eheyteen ja toimintaan sekä henkilökohtaiseen kehitykseen. (Orem ym. 2003, Meleis 2005.) Ympäristötekijöillä ja ohjauksella on merkittävä rooli itsehoidossa. Potilasta ja hänen toimintaympäristöään
Ongelmat Voimavarat Muutosvaihe
Kognitiiviset, emotionaaliset ja
toiminnalliset prosessit
Valmiudet, pystyvyys ja
toiminnot omahoidon toteuttamiseen Hoitosuunnitelma
Vastuu omasta hyvinvoinnista
ohjataan yhteistyössä tiedollisesti ja taidollisesti niin, että potilas kykenee itsehoitoon. (Orem ym. 2003, Meleis 2005, Seed & Torkelsen 2012.)
Oremin itsehoitomalli (Self-care deficit theory of nursing) koostuu kolmesta teoriasta (Self- care deficits, Theory of self-care, Theory of nursing system). Itsehoitomallin keskeisiä käsitteitä ovat hoitaminen (nursing), hoitotyön tavoitteet (goal of nursing), terveys (health), ympäristö (environment), ihminen (human being), hoitotyön asiakas (nursing client), hoitotyön ongelma (nursing problem), hoitotyön suunnitelma (nursing process), roolit (nurse- patient relations) ja hoitotyön toiminnot (nursing therapeutics) sekä fokus (focus). (Meleis 2005.) Itsehoitomallin keskeisiä käsitteitä ovat itsehoito (self-care), hoitotyön alue (nursing systems), itsehoitotarpeet (self-care requisites), itsehoidon toiminnot (therapeutic self-care demands), itsehoitovalmiudet (self-care agency) ja muut tukijat, kuten perheenjäsenet (dependent care agency). (Orem ym. 2003, Meleis 2005.) Lisäksi itsehoitoon vaikuttavat potilaan taustatekijät ja ulkopuoliset olosuhteet, kuten ikä, sukupuoli, kehitys ja terveys sekä sosiokulttuurinen asema (Orem ym. 2003). (Kuvio 2.)
Kuvio 2. Oremin itsehoitomallin käsitteet (mukaillen Orem ym. 2003, Meleis 2005).
Hoitaminen
Hoitotyön tavoitteet
Terveys
Ympäristö Hoitotyön
toiminnot
Roolit
Hoitotyön ongelma
Hoitotyön asiakasasia
kas Hoitotyön
suunnitelma itelma
Ihminen Fokus
Itsehoito Hoitotyön alue Itsehoitotarpeet Itsehoidon toiminnot
Itsehoitovalmiudet Muut tekijät
Itsehoito perustuu opittuihin toimintamalleihin ja edellyttää hyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden välisten suhteiden ymmärtämistä (Orem ym. 2003). Itsehoito mahdollistuu, kun potilas on tietoinen omista ja läheistensä tarpeista (Orem ym. 2003, Meleis 2005, Seed &
Torkelsen 2012) ja hänellä on riittävä tieto, taito ja pystyvyys sen toteuttamiseen (Orem ym.
2003, Seed & Torkelsen 2012). Elämänkulku ja muuttuva terveydentila sekä perustarpeiden vakaus vaikuttavat itsehoitovalmiuksiin. Kyvyttömyys itsehoitotarpeiden tyydyttämiseen aiheuttaa Oremin mukaan itsehoitovajauksen. Orem näkee hoitotyön keskeisenä tehtävänä itsehoitovajeen poistamisen tukemalla ja ohjaamalla potilasta ja hänen läheisiään heidän tarpeidensa vaatimalla tavalla. (Orem ym. 2003, Meleis 2005.)
Hoitajan tehtävänä on varmistaa, että potilas voi sitoutua itsehoitoon. Potilaan motivaatiota itsehoitoon edistävät ympäristön rakenteet, hoidon vapaaehtoisuus, riittävä tieto ja mahdollisuus kysymyksiin. Lisäksi motivaatiota tukevat potilaan itse asettamat selkeät tavoitteet ja potilaan hyväksymät toimintatavat niiden saavuttamiseksi. (Orem ym. 2003.) Hoitajan on osoitettava kunnioitusta ja arvostusta potilaan päätöksiä kohtaan (Orem ym. 2003, Seed & Torkelsen 2012).
Oremin itsehoitomalli voi tukea potilaskeskeisyyttä psykiatrisessa hoitotyössä.
Mielenterveystyössä potilas on aktiivinen toimija, jonka tarpeiden ja itsehoitomahdollisuuksien sekä vahvuuksien mukaisesti hoitoprosessia suunnitellaan.
Hoitotyön tavoitteena on edistää toivoa, hyvinvointia ja elämänlaatua sekä autonomiaa.
Lisäksi hoitotyön tehtävänä on edistää voimaantumista, oirehallintaa ja toimintakykyä sekä sosiaalista kompetenssia. (Seed & Torkelsen 2012.) Kuviossa 3 kuvataan potilaan omahoidon kompetenssiin vaikuttavia tekijöitä, joita pyritään vahvistamaan itsehoitoprosessissa.
Kuvio 3. Oremin itsehoitomallin prosessi (mukaillen Orem ym. 2003, Meleis 2005, Seed &
Torkelsen 2012).
Tieto Toimintakyky
Pystyvyys Autonomia Hyvinvointi Tarpeet
Mahdollisuudet Vahvuudet Hyvinvointiin vaikuttavat
tekijät Tuki Ohjaus Motivointi Tarpeet
Mahdollisuudet Vahvuudet Hyvinvointiin vaikuttavat
tekijät
2.3.3 Prochaskan muutosvaihemalli
Psykologian professorien James O. Prochaskan ja Carlo DiClimenten transteoreettinen muutosvaihemalli tukee terveyden edistämistä ja potilaan sitouttamista muutosprosessiinsa (Prochaska & Norcross 1999, Prochaska ym. 2006). Muutosvaihemallin mukaan elämäntapamuutos tapahtuu pääsääntöisesti viiden vaiheen kautta, joiden tiedostaminen tukee muutosprosessia ja sen ohjausta. Muutos edellyttää yksilön valmiutta kantaa vastuu muutoksestaan ja motivaatiota sekä uskoa selviytyä tilanteestaan. (Nutbeam & Harris 2004, Prochaska ym. 2006.) Muutosprosessiin vaikuttavat tietoisuus muutoksen tarpeellisuudesta ja sen hyödyistä sekä emotionaalinen prosessi ja defenssien tunnistaminen (Prochaska ym.
2006). Yksilön kykyä arvioida hyvinvointiinsa vaikuttavia tekijöitä ja henkilökohtaisia tavoitteita sekä arvoja on kunnioitettava (Seedhouse 2004). On luotettava siihen, että yksilöllä on kyky pohtia muutosvaihtoehtoja ja muuttaa toimintaansa (Prochaska & Norcross 1999, Prochaska ym. 2006). Kuviossa 4 esitetään pystyvyyden vahvistumista muutosvaihemallin mukaisessa prosessissa.
Toiminta
Ylläpito
Harkinta
Esiharkinta
Valmistautuminen
Kuvio 4. Pystyvyyden vahvistuminen muutosprosessissa (mukaillen Prochaska &
Norcross 1999, Prochaska ym. 2006, Nutbeam & Harris 2004).
Prochaskan ja DiClimenten muutosvaihemallin mukaisesti esiharkintavaiheessa (precontemplation) yksilö ei ole muuttamassa käyttäytymistään tai hän ei tiedosta muutostarvetta. Ongelma kielletään tai ulkoistetaan koskemaan ympäristöä.
Esiharkintavaiheessa tietoisuutta muutostarpeesta voidaan edistää psykoedukaatiolla.
Harkintavaiheessa (contemplation) yksilö tunnistaa muutostarpeen ja kartoittaa ratkaisuja, mutta ei ole valmis muutokseen. Empatia ja muutoksen hyötyjen arviointi potilaan näkökulmasta tukevat muutokseen. Valmistautumisvaiheessa (preparation) yksilö päättää kokeilla uusia toimintamalleja lähikuukausien aikana ja kertoo tämän ajatuksen muille.
Realistiset tavoitteet ja kannustus sekä muutospäätöksen merkityksellisyyden osoittaminen tukevat muutoksen aloittamista. Lisäksi on hyvä keskustella mahdollisista peloista, esteistä ja haasteista, joita muutosprosessiin voi kuulua. Toimintavaiheessa (action) yksilö muuttaa aktiivisesti toimintamallejaan. Muutoksen toteuttamista tukevat suunnitelma ja seuranta sekä ympäristön tuki. Ylläpitovaihe (maintenance) ja mahdollinen paluu vanhoihin toimintamalleihin voivat tapahtua samanaikaisesti. Ylläpitovaiheessa yksilö tarvitsee tukea erilaisille tunteilleen. Lisäksi on oltava keinoja tunnistaa ennakoivia oireita ja ylläpitää uusia toimintamalleja. Pyrkimyksenä on, että toimintatavat ja yksilön käsitys itsestään muuttuvat pysyvästi, jolloin voidaan puhua muutosprosessin päättymisestä (termination). (Prochaska &
Norcross 1999, Nutbeam & Harris 2004, Prochaska ym. 2006.) Kuviossa 5 esitetään aiemman kirjallisuuden perusteella yksilön muutosprosessin eteneminen ja siihen vaikuttavia tekijöitä.
Kuvio 5. Prochaskan muutosvaihemalli (mukaillen Prochaska & Norcross 1999, Prochaska ym. 2006, Nutbeam & Harris 2004).
Kognitiivinen ja emotionaalinen taso
Vastuu omasta muutoksesta Ympäristön rakenteet
Motivaatio, valmiudet ja usko omiin kykyihin sekä sitoutuminen
muutokseen
Esiharkintavaihe
Tuki ja kontrolli muutosprosessissa
Valmistautumisvaihe Toimintavaihe
Ylläpitovaihe Muutosprosessin päättyminen
Muutosvaiheiden tiedostaminen
Muutosprosessin pysyvyyttä tukevat mahdollisuus ja keinot vaihtoehtoisten toimintamallien toteuttamiseen ja sitoutuminen muutokseen. Säännöllinen ja riittävän pitkäaikainen seuranta hoitavalta taholta vahvistaa uusien toimintatapojen ylläpitämistä. (Prochaska ym. 2006.) Myös tukihenkilönä toimiminen muille samassa elämäntilanteessa oleville voi edistää yksilön positiivista kokemusta muutoksestaan (Nutbeam & Harris 2004, Prochaska ym. 2006).
Mahdollinen paluu itselle vahingollisiin toimintamalleihin tulee nähdä tilaisuutena oppia ja kehittyä. Muutosprosessia ei voi kiirehtiä. Oikea-aikaisen ohjauksen ja tuen antamisessa on huomioitava se, että muutosta voi tapahtua kognitiivisella ja emotionaalisella tasolla ilman näkyvää toimintaa. (Prochaska & Norcross 1999, Prochaska ym. 2006.)
2.3.4 Voimaantuminen
Salutogeenisen eli terveys- ja voimavaralähtöisen lähestymistavan on luonut lääketieteen sosiologi Aron Antonovsky vuonna 1987 pohtiessaan terveyteen vaikuttavia tekijöitä (Antonovsky 1988, Naidoo & Wills 2009, Lindström & Eriksson 2010). Voimaantuminen (empowerment) on keskeinen terveyden edistämisen käsite (Naidoo & Wills 2009, WHO 2010a), joka tarkoittaa yksilön kykyä tunnistaa ja hyödyntää terveyden ylläpitämiseen olemassa olevia voimavaroja ja keinoja (Conger & Kanungo 1988, Gibson 1991, Siitonen 1999, Naidoo & Wills 2009, Routasalo & Pitkälä 2009, Lindström & Eriksson 2010, WHO 2010a). Voimaantuminen edellyttää henkilökohtaisten tavoitteiden mukaista toimintaa ja selviytymistä tukevien taitojen oppimista (WHO 2010a).
Voimaantumisen indikaattoreita ovat ihmisoikeudet, päätöksentekomahdollisuudet, korkealaatuiset ja saatavilla olevat palvelut sekä tiedonsaanti, resurssit ja ohjaus (WHO 2010b). Terveyttä edistävästä näkökulmasta ihminen nähdään oman elämänsä subjektina ja itsestään vastuuta kantavana yksilönä. Kyky tarkastella elämää optimistisesti ja elämän kokeminen tarkoituksenmukaisena vaikuttavat selviytymiseen. (Lindström & Eriksson 2010.) Voimaantuminen on osa yksilöllistä kehitystä, jonka seurauksena itsetunto ja henkinen hyvinvointi lisääntyvät. Voimaantunut henkilö kokee hallitsevansa elämäänsä ja kykenevänsä vaikuttamaan päätöksentekoon yhteiskunnan eri tasoilla. (WHO 2010a.)
Suomessa voimaantumisteoriaa on luonut Siitonen (1999), jonka mukaan voimaantuminen ilmenee henkilön sisäisenä voiman tunteena. Voimaantuminen on yksilöllinen prosessi, joka on sidoksissa sosiaaliseen toimintaympäristöön. Lisäksi voimaantuminen on yhteydessä
hyvinvointiin ja sitoutumisen asteeseen sekä motivaatioon. Voimaantumisprosessiin vaikuttavat päämäärät, kyky- ja kontekstiuskomukset sekä emootiot. Voimaantumiseen vaikuttavat myös vapaus, vastuullisuus, arvostuksen kokemus, luottavaisuus, ilmapiiri ja myönteisyys. Voimaantumista tukevat avoimuus, vaikuttamismahdollisuudet, rohkaisu, turvallisuus, luottamus ja tasa-arvoisuus. (Siitonen 1999.) Lisäksi voimaantumista tukevat yksilön ominaisuudet, verkostot, hoitotyön ympäristö ja yhteistyö ammattihenkilöstön kanssa (Conger & Kanungo 1988, Gibson 1991). Kuvioon 6 on tiivistetty voimaantumisprosessin eteneminen ja siihen vaikuttavia tekijöitä, joita sosiaali- ja terveydenhuollossa tulisi vahvistaa.
Kuvio 6. Voimaantumisprosessi sosiaali- ja terveydenhuollossa (mukaillen Conger &
Kanungo 1988, Gibson 1991, Siitonen 1999, Naidoo & Wills 2009, Routasalo & Pitkälä 2009, Lindström & Eriksson 2010, WHO 2010a,b, Virtanen ym. 2011).
Voimaantumisnäkökulman käyttö terveyspalveluissa on kasvanut (Siitonen 1999).
Voimaantumista voidaan kuvata asiakaslähtöisinä palveluprosesseina, joissa asiakas on yhteistyössä aktiivinen ja tasavertainen toimija ammattihenkilön kanssa (Brown ym. 2005, Naidoo & Wills 2009, Virtanen ym. 2011). Palvelujen tavoitteena on potilaan tukeminen hyvinvoinnin itsenäiseen ylläpitämiseen (Brown ym. 2005) ja terveyden edistämiseen eettisesti kestävällä tavalla (Pietilä ym. 2010).
Mielenterveyspalvelujen käyttäjät saattavat kohdata ennakkoluuloja eivätkä aina saa riittävää hoitoa ja tietoa. Mielenterveyden häiriöt saattavat heikentää pitkäaikaisesti yksilön hyvinvointia, vaikka ne voitaisiin nähdä mahdollisuutena kehittyä. (WHO 2010b.) Mielenterveyden tukemisessa on edistettävä potilaan toivoa, itsetuntoa ja avoimuutta sekä
Päämäärät Uskomukset
Kyky ja resurssit tunnistaa ja
hyödyntää voimavaroja
Hyvinvointi Elämänhallinta
Emootiot
OSALLISUUSMAHDOLLISUUDET
VAIKUTTAMISMAHDOLLISUUDET
arvostusta. Lisäksi on vahvistettava yhteenkuuluvuutta ja osallisuutta sekä kuulluksi tulemista. Voimaantuminen mahdollistuu, kun potilaille ja läheisverkostoille annetaan tukea ja tietoa vaihtoehdoista sekä mahdollisuus vaikuttaa omaan hoitoon, elämään ja päätöksentekoon sekä palvelujen kehittämiseen. (WHO 2010a.)
Yhteistoiminta, innovatiivisuus ja näyttöön perustuva toiminta ylläpitävät voimaantumista.
Potilaan roolia kehittämistyössä vahvistavat muun muassa kyselyt ja vertaistoiminta sekä palvelujen tarkoituksenmukaisuuden arviointi. (Sweeney & Wallcraft 2010.) Hyvinvointia voidaan vahvistaa lisäämällä voimaantumista tukevaa osaamista ja työtä sekä laadukkaita, monipuolisia ja saatavilla olevia terveyspalveluja (WHO 2010a).
2.3.5 Pystyvyys ja motivaatio
Pystyvyyden tunne tarkoittaa yksilön luottamusta kykyynsä hallita elämäänsä (Routasalo &
Pitkälä 2009). Pystyvyys ja motivaatio vaikuttavat tavoitteelliseen toimintaan. Lisäksi tieto, käyttäytymiseen liittyvät käsitykset ja sosiaaliset uskomukset vaikuttavat tavoitteellisuuteen.
(Nutbeam & Harris 2004.) Pystyvyyteen ja kykyyn selviytyä vaikuttaa myös henkilökohtainen arvio toiminnan esteistä ja uhista sekä hyödyistä (Bandura 1977, Nutbeam
& Harris 2004).
Fyysinen ja psyykkinen elämänlaatu ovat yhteydessä pystyvyyden tunteen voimakkuuteen (Abraham ym. 2014). Tehokkaan toiminnan kannalta merkittävää on se, kuinka kauan yksilö kokee sietävänsä epämieluisaa tilannetta. Pystyvyyden tunne muodostuu omista aiemmista suorituksista ja selviytymiskokemuksista sekä omien tunnereaktioiden tulkinnasta ja muiden ihmisten vakuuttelusta. Itseohjautuvuus ja selviytymiskeinot sekä usko omaan kykyyn hyödyntää niitä vaikuttavat pystyvyyden kokemiseen. (Bandura 1977.)
Interventioiden vaikuttavuuden osoittaminen yksilön muutosprosessissa vaatii pitkäjänteisyyttä. Henkilökohtaiset terveysuskomukset ja sisäinen kokemus muutoksen merkityksellisyydestä vahvistavat motivaatiota hyvinvointia tukevaan toimintaan. (Naidoo &
Wills 2009.) Kokemus pystyvyydestä ja ympäristön merkitys vaikuttavat oppimiseen motivoitumisessa (Bandura 1977) ja muutoksen tavoittelemisessa (Nutbeam & Harris 2004).
Jatkossa tulisikin edelleen tutkia ihmisen pystyvyyden tunteeseen vaikuttavia tekijöitä (Abraham 2014). Kuviossa 7 on aiemmasta kirjallisuudesta tiivistetty pystyvyyteen ja
motivaatioon vaikuttavia tekijöitä. Lisäksi kuviossa 7 näytetään, miten luottamus omiin kykyihin ja kokemus muutoksen merkityksellisyydestä vahvistuvat yksilön kompetenssin lisääntyessä.
Kuvio 7. Pystyvyyteen ja motivaatioon vaikuttavia tekijöitä (mukaillen Bandura 1977, Nutbeam & Harris 2004, Routasalo & Pitkälä 2009, Abraham ym. 2014).
2.4 Tutkimustietoa omahoidosta psykiatrisissa häiriöissä 2.4.1 Tiedonhaun prosessin kuvaus
Systemaattinen kirjallisuushaku tehtiin tammikuussa 2016 Cinahl-, Pubmed-, PsycINFO- ja Medic-tietokannoista. Tiedonhaku päivitettiin helmikuussa 2017, minkä tuloksena kaksi tutkimusartikkelia liitettiin pohdintaan. Hakusanat ja niiden yhdistelmät määriteltiin tutkimustehtävien mukaan. Hakusanojen ja -lausekkeiden muodostamisessa ja relevanttiuden varmistamisessa hyödynnettiin informaatikon palveluja. Hakusanoina olivat: psychiatr* OR
"mental disorder*" OR "mental ill*" OR OCD OR "anxiety disorder" OR "social phobia"
AND ("self care" OR "self help" OR "self care agency" OR "self-management"). Medic- tietokannassa hakusanoja olivat: psyk* OR mielentervey* OR ahdistuneisuushäiriö* OR
Selviytymis- keinot ja
kyky hyödyntää
niitä
Elämänlaatu
Motivaatio ja pystyvyys
Kognitiiviset prosessit
Kokemukset Tuki
"sosiaalisten tilanteiden pel*" OR "pakko-oirei* häiriö*" AND itsehoit* OR omahoit*.
(Taulukko 1.)
Taulukko 1. Tiedonhaku tietokannoista.
Tietokanta Hakusanat Rajaukset Haku-
tulos
Valitut otsikon perusteella
Valitut abstraktin perusteella
Valitut kokotekstin perusteella Cinahl ab(psychiatr* OR
"mental disorder*" OR
"mental ill*" OR OCD OR "anxiety disorder"
OR "social phobia") AND ab("self care" OR
"self help" OR "self care agency" OR "self- management")
käsitteet ilmenevät abstraktissa, peer
reviewed, yli 18-vuotiaat, englanti, 2010-2015
83 15 8 2
Pubmed käsitteet
ilmenevät abstraktissa, peer
reviewed, yli 18-vuotiaat, englanti, 2010-2015
285 47 13 4
PsycINFO peer
reviewed, yli 18-vuotiaat, englanti, 2010-2015
277 44 36 29
Medic psyk* OR mielentervey* OR ahdistuneisuushäiriö*
OR "sosiaalisten tilanteiden pel*" OR
"pakko-oirei* häiriö*"
AND itsehoit* OR omahoit*
ei rajauksia 111 0 0 0
Manuaali 47 47 11 2
Yhteensä 803 153 68 37
Valittujen tutkimusten tuli tarkastella ennalta määriteltyjä mielenterveyden häiriöitä sairastavien omahoitokeinoja ja niihin yhteydessä olevia tekijöitä. Sisäänottokriteerejä kirjallisuuskatsaukseen valituille tutkimuksille olivat: 1) omahoito ahdistuneisuushäiriöissä, yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä, sosiaalisten tilanteiden pelossa, pakko-oireissa häiriössä, 2) omahoito mielenterveyden häiriöiden hoitoprosessissa yleisellä tasolla, 3) yli 18- vuotiaat potilaat, 4) julkaisukielenä suomi tai englanti, 5) tutkimusartikkeli julkaistu 2010–
2017 välisenä aikana, 6) vertaisarvioitu alkuperäistutkimus tai meta-analyysi, 7) hakusanat ilmenevät tutkimusartikkelin otsikossa tai abstraktissa. Poisjättökriteerit olivat: 1) tutkimusartikkelissa ei käsitelty omahoitoa mielenterveyspotilaiden näkökulmasta, 2)
tutkimus ei täyttänyt laadunarvioinnin kriteerejä, 3) julkaisukieli oli joku muu kuin englanti tai suomi, 4) tutkimusartikkeli käsitteli muiden kuin ennalta määriteltyjen häiriöiden omahoitoa tai ei käsitellyt mielenterveyden häiriöiden omahoitoa yleisellä tasolla, 5) tutkimusartikkeli oli julkaistu ennen vuotta 2010, 6) tutkimus kuvasi intervention suunnitteluprosessia, 7) artikkeli oli kirjallisuuskatsaus. (vrt. Johansson ym. 2007.)
Otsikkojen perusteella valittiin 153 tutkimusta, joista abstraktin perusteella kokoteksti luettiin 68 artikkelista, kun ensin poistettiin 28 päällekkäistä artikkelia ja 11 ei-elektronista artikkelia sekä 46 tutkimusintressiin sopimatonta artikkelia. Valittujen artikkelien lähdeviitteet tarkistettiin mahdollisten hakutulosten ulkopuolelle jääneiden relevanttien tutkimusartikkelien löytämiseksi ja tällä menettelyllä lisättiin kaksi artikkelia kirjallisuuskatsaukseen. Kokotekstin perusteella valittiin 37 artikkelia. (Liitetaulukko 1.)
2.4.2 Omahoidon merkitys sosiaali- ja terveyspalveluissa
Omahoito ei korvaa perinteisiä hoitomuotoja, vaan tarjoaa monipuolisempia hoitomahdollisuuksia (mm. Diefenbach ym. 2015). Omahoito voi edistää hoidon toteutumista sen eri vaiheissa ja varhain matalan kynnyksen hoitomuotona (mm. Moritz & Jelinek 2011).
Omahoitoa suositellaan ennen terapian alkua tukemaan potilaan hoitoprosessia (Kok ym.
2012). Lisäksi omahoidon merkitys on suuri hoidon tulosten ylläpitämisessä (Ebert ym. 2013).
Useissa tutkimuksissa todettiin omahoidon edistävän hoitoprosessia (mm. Ebert ym. 2013).
Esimerkiksi teknologiavälitteinen omahoito edistää hoidon toteutumista niillä, jotka eivät ole hoidon piirissä tai motivoituneita terapiaan. Teknologiavälitteinen omahoito vahvistaa hoidon anonyymia saatavuutta ja vähentää leimautumisen pelkoa sekä laskee kynnystä hakeutua mielenterveyspalveluihin. (mm. Moritz & Russu 2013.) Lisäksi omahoidon vahvistaminen mahdollistaa resurssien kohdentamisen niille potilaille, jotka hyötyvät henkilökohtaisesta tuesta (Kobak ym. 2014).
2.4.3 Omahoitointerventioiden menetelmät ja tavoitteet
Ahdistuneisuushäiriön (mm. Paxling ym. 2011) ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön (mm.
Andersson ym. 2012) sekä sosiaalisten tilanteiden pelon omahoito-ohjelmat perustuivat kognitiivis-behavioraalisiin menetelmiin (mm. Dagöö ym. 2014). Ahdistuneisuushäiriöissä
käytettiin lisäksi psykodynaamisia menetelmiä (Andersson ym. 2012, Johansson ym. 2013) ja tuettiin hoidon pitkäaikaisvaikutuksia (Transdiagnostic Internet-Based Maintenance Treatment, TIMT) (Ebert ym. 2013). Sosiaalisten tilanteiden pelon omahoitointerventioissa työstettiin kognitiivisia malleja (Mall ym. 2011) ja tuettiin vähentämään välttämiskäyttäytymistä (attention bias modification, ABM) sekä kontrollin tarvetta (ICBT and control training) (Boettcher ym. 2013a). Pakko-oireisen häiriön omahoitointerventioissa hyödynnettiin metakognitiivisia toimintamalleja (Moritz ym. 2010) ja ohjattua videoneuvottelua sekä internetvälitteistä altistamiseen perustuvaa ERP-terapiaa (Vogel ym.
2014). Omahoitoa tuettiin sähköisellä omahoito-oppaalla (mm. Moritz & Jelinek 2011).
Lisäksi potilaat saivat hoitavan tahon tukea omahoitoon ja interventiossa etenemiseen internetissä (mm. Andersson ym. 2012) ja puhelimitse (mm. Kobak ym. 2014).
Omahoitoprosessi perustui hoitosuunnitelmaan, jonka toteutumista arvioitiin (mm. Ebert ym.
2013). Omahoitoprosessi suunniteltiin potilaan tarpeista. Myös standardimuotoiset omahoitointerventiot tukivat hyvinvointia. (Berger ym. 2014.) Potilaita tuettiin henkilökohtaisen hyvinvointistrategian toteuttamiseen vahvistamalla sosiaalista tukea ja itseluottamusta sekä koettua kompetenssia (mm. Nordgreen ym. 2012). Omahoito-ohjelmien tavoitteena oli edistää potilaan tietoisuutta sairaudestaan (Botella ym. 2010, Berger ym. 2011) ja vähentää ahdistuneisuutta sekä tukea emotionaalisia prosesseja, tietoisuustaitoja (mm.
Johansson ym. 2013) ja motivaatiota (Berger ym. 2014). Interventiot pyrkivät vahvistamaan myös toivoa ja voimaantumista. Lisäksi tavoitteena oli tukea negatiivisten tunteiden sietämistä ja sitoutumista ongelmanratkaisuun sekä omaan yhteisöön. (Steigman ym. 2014.) Kuvioon 8 on tiivistetty aiemmasta tutkimustiedosta yksilön toipumista ja hyvinvointia tukevia tekijöitä, joiden vahvistuminen on mielenterveyden häiriöiden omahoidon tavoitteena.
Kuvio 8. Omahoidon tavoitteita mielenterveyden häiriöiden hoidossa.
Omahoidon tavoitteet
Oireettomuus Toimintakyky Hyvinvointi
Autonomia
Kognitiiviset taidot Emotionaaliset taidot Sosiaalinen kompetenssi
Pystyvyys
Toivo Voimaantuminen
Itseluottamus Motivaatio Sitoutuminen
Keskeisiä omahoitoa tukevia keinoja olivat psykoedukaatio ja kognitiivisten prosessien hallinnan vahvistaminen. Interventiot ohjasivat omien negatiivisten toimintamallien tiedostamiseen, ymmärtämiseen ja katkaisemiseen. (mm. Andersson ym. 2012.) Esimerkiksi pakko-oireisen häiriön omahoitoprosessissa käsiteltiin liiallista vastuunkantamista, ajatusten liiallisia merkityksenantoja, kontrollointitarvetta, uhkien ylikorostuneisuutta, epävarmuuden sietämistä ja perfektionismia (Moritz ym. 2010). Uusia toimintamalleja harjoiteltiin muun muassa kirjoittamalla negatiivisten ajatusten päiväkirjaa (Berger ym. 2011) ja altistamalla (mm. Vogel ym. 2014) sekä toistamalla (Berger ym. 2014). Myös elämäntapaohjaus (mm.
Berger ym. 2014) ja unirytmin hallinta sekä rentoutuminen tukivat muutosta (Paxling ym.
2011). Vertaisryhmät mahdollistivat vertaisoppimisen ja koetun tuen sekä toivon vahvistumisen (mm. Cook ym. 2012). Potilailla oli myös mahdollisuus osallistua online- keskusteluun muiden interventioon osallistuvien kanssa (mm. Boettcher ym. 2013b).
Omahoitoprosessissa tuettiin sairauden uusiutumisen ehkäisemistä (mm. Steigman ym. 2014).
Potilaita tuettiin tunnistamaan oireitaan ja asettamaan tavoitteita (Cook ym. 2012, Ebert ym.
2013). Omahoitoprosessissa vahvistettiin oireita laukaisevien tekijöiden tiedostamista ja työstettiin ajattelua, uskomuksia ja tunteita (mm. Steigman ym. 2014). Potilaita ohjattiin haitallisten toimintamallien välttämiseen (mm. Ebert ym. 2013) muun muassa suunnittelemalla positiivisia selviytymisstrategioita (mm. Dagöö ym. 2014) ja terveitä elämäntapoja (mm. Lergesner & Caltabiano 2012). Uusien toimintamallien harjoitteluun on oltava riittävästi mahdollisuuksia (mm. Diefenbach ym. 2015). Myös yhteiskunnan tukijärjestelmät olivat itsenäisen elämisen tukena (Steigman ym. 2014). Keinoja potilaan omahoidon ja kompetenssin vahvistamiseen on aiemmista tutkimuksista tiivistetty kuvioon 9.
Kuvio 9. Omahoitointerventioissa käytetyt keinot mielenterveyden häiriöiden omahoidon tukemiseksi.
Keinoja omahoidon tukemiseen
Tavoitteet Ohjaus Psykoedukaatio
Seuranta
Kognitiiviset mallit Toimintastrategiat Elämänhallintakeinot Sosiaalinen kompetenssi
Vertaisuus Harjoitteet Motivointi
2.4.4 Omahoitointerventioiden vaikuttavuus
Teknologiavälitteiset omahoitointerventiot ja niiden liittäminen hoitoprosesseihin edistivät näyttöön perustuvaan hoitoon osallistumista ja tukivat sekä rohkaisivat potilaita pakko- oireisen häiriön (mm. Diefenbach ym. 2015), ahdistuneisuushäiriön (mm. Berger ym. 2014), yleistyneen ahdistuneisuushäiriön (mm. mm. Andersson ym. 2012) ja sosiaalisten tilanteiden pelon omahoitoon (mm. Nordgreen ym. 2012). Esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelon omahoidon tukeminen teknologiavälitteisesti oli vaikuttava hoitomuoto niin lyhyellä (mm.
Kok ym. 2014) kuin pitkälläkin aikavälillä (mm. Berger ym. 2011). Omahoito lisää myös hoitomahdollisuuksia ja hoidon kustannusvaikuttavuutta (mm. Diefenbach ym. 2015).
Omahoitointerventiot edistivät potilaiden oirehallintaa ja elämänlaatua sekä vähensivät ahdistuneisuutta ja masennusoireilua (mm. Paxling ym. 2011). Omahoito-ohjelmat vähensivät myös yleisoireita ja sosiaalisen vuorovaikutuksen haasteita (Berger ym. 2011). Omahoito vaikutti potilaiden pelkoihin ja välttämiskäyttäytymiseen sekä ajatusprosesseihin positiivisesti (Botella ym. 2010). Pakko-oireisen häiriön internetvälitteinen omahoitointerventio oli hyödyllinen potilaiden pakko-oireiden ja etenkin pakkoajatusten sekä masennusoireiden vähentämisessä (mm. Moritz & Jelinek 2011). Sosiaalisten tilanteiden pelon omahoitointerventiot ja erityisesti altistumiseen ohjaaminen voivat tukea potilaiden tyytyväisyyttä ja hoidon vaikuttavuutta sekä vähentää terapian tarvetta (Kok ym. 2012).
Omahoitointerventiot olivat vaikuttavampia kuin pelkkä lääkehoito eivätkä esimerkiksi fyysiset rajoitteet estäneet niiden toteuttamista. Ikäihmisten keskuudessa ihmiskontaktiin perustuva terapia koettiin hyväksyttävämpänä hoitomuotona kuin itsenäisesti toteutettu omahoito. (Gaudreau ym. 2015.) Useissa tutkimuksissa suositeltiin ohjausta omahoitoon.
Etenkin pakko-oireisen häiriön omahoidon tukemiseen suositeltiin terapiakontaktia. (mm.
Moritz ym. 2010.) Itsenäisesti toteutettavat altistamisharjoitukset eivät potilaiden arvion mukaan auttaneet heitä (Schneider ym. 2014). Myös psykoterapiaa edeltäneen lyhytkestoisen omahoitointervention hyöty sosiaalisten tilanteiden pelon hoidossa oli vähäinen (Kok ym.
2014).
Omahoidon tueksi suositeltiin vertaisryhmiä. Vertaisryhmät vähensivät käyttäytymisen säätelyn ongelmia ja ahdistuneisuutta sekä lisäsivät toimintakykyä potilaiden itsearvioinnin mukaan. (mm. Lergesner & Caltabiano 2012.) Vertaisohjattu omahoito lisäsi osallistujien
toivoa, luottamusta ja elämänlaatua sekä vähensi psykiatrista oireilua. Lisäksi vertaisryhmä edisti potilaiden ymmärrystä sairaudestaan ja taitoja selviytyä sairauden kanssa. (Cook ym.
2012.) Myös muita interventioita, kuten taidetta, voidaan käyttää omahoidon vahvistamisessa ja vähentämään mielenterveysongelmiin liittyvää häpeän tunnetta. Taide voi edistää empatiaa, keskustelua ja sosiaalista osallisuutta mielenterveyden hoitotyössä. (Hurley ym 2014.) Kuvioon 10 on koottu aikaisemmasta tutkimustiedosta omahoitointerventioiden myönteisiä vaikutuksia potilaalle.
Lisääntyi
Kuvio 10. Mielenterveyden häiriöiden omahoidon myönteiset vaikutukset potilaalle.
2.4.5 Omahoitoon vaikuttavat tekijät
Pitkäaikaissairailla todettiin samankaltaisia omahoitoon liittyviä haasteita ja mahdollisuuksia sekä kykyä oppia hallitsemaan sairauttaan (Lorig ym. 2014). Esimerkiksi teknologiavälitteinen omahoito todettiin hyväksi hoitomuodoksi riippumatta kliinisestä statuksesta (Berger ym. 2014) tai sosiodemografisista taustatekijöistä (Berger ym. 2014, Lorig ym. 2014). Sen sijaan motivaatio (Ciftci ym. 2015), kyky tunnistaa omia tarpeita ja oireita sekä omaan pystyvyyteen uskominen tukivat omahoitoa (Nordgreen ym. 2012). Myös ympäristön tarjoamat resurssit ja tuki edistivät omahoidon vaikuttavuutta (mm. Haug ym.
2015). Mielenterveydenhäiriöitä sairastavat kokivat voimaantuvansa myös miellyttävien
Vähentyi
asioiden tekemisestä sekä fyysisen aktiivisuuden lisäämisestä (Olesen ym. 2010).
Henkilökohtaisilla taustatekijöillä ja liitännäisoireilla arvioitiin olevan kumulatiivinen vaikutus hoidon tuloksiin (Haug ym. 2015).
Naiset etsivät apua oireisiinsa miehiä enemmän. Miehet puolestaan suosivat naisia enemmän omahoitoa ja lääkitystä tarjolla olevista hoitomuodoista. (mm. Pattyn ym. 2015.) Omahoitovalmiudet olivat keskimäärin parempia naisilla ja iältään nuoremmilla. Lisäksi perheen tuki ja lapset sekä korkeampi koulutus- ja tulotaso tukivat omahoitovalmiuksia. (mm.
Ciftci ym. 2015.) Ebert ym. (2013) pohtivat koulutustason vaikuttavan kykyyn ja resursseihin implementoida ja ylläpitää hoidon tuloksia omassa toimintaympäristössä. Toisaalta Berger ym. (2014) totesivat, että omahoidon vaikuttavuus ei ollut yhteydessä koulutustasoon, aiempaan hoitokontaktiin, lääkitykseen tai samanaikaissairastavuuteen.
Oireiden vakavuudella voi olla suurempi merkitys omahoidon onnistumiseen kuin komorbiditeetillä (Nordgreen ym. 2012). Omahoitovalmiudet heikentyivät oireiden pitkittyessä (Ciftci ym. 2015). Lisäksi erään tutkimuksen mukaan omahoitointervention vaikuttavuus oli parempi potilailla, joilla ei ollut aiempaa hoitokontaktia ja, joilla ei ollut lääkehoitoa (Moritz & Russu 2013). Omahoito-ohjelman lopettaneilla oli muita heikompi terveydentila ja he osallistuivat muita vähemmän tapaamisiin (Lorig ym. 2014). Vähäinen sosiaalinen toimintakyky ja vaikeampiasteinen ahdistuneisuus voivat ennustaa heikompaa omahoidon vaikuttavuutta (Haug ym. 2015). Toisaalta voimaantumista voi tapahtua aluksi enemmän niillä potilailla, joilla on voimakkaampia masennuksen ja ahdistuksen tunteita (mm.
Steigman ym. 2014).
Lääkärin rooli hoitoon ohjauksessa voi edistää potilaan osallistumista hoitoon. Tieto sairaudesta ja oireita aiheuttavista tekijöistä sekä hoidosta voivat edistää hoidon hyväksyttävyyttä. (Gaudreau ym. 2015.) Myös potilaan positiiviset odotukset hoidon suhteen tukivat omahoitoa (mm. Ebert ym. 2013). Riittävä osallistuminen hoitointerventioon (Nordgreen ym. 2012, Berger ym. 2014) ja sen riittävä kesto sekä ammattihenkilöstön tuki edistivät omahoitoa (Lergesner & Caltabiano 2012). Yhteys hoitavaan tahoon vahvisti hoidon vaikuttavuutta ja lisäsi tyytyväisyyttä hoitointerventioon sekä sitoutuneisuutta omahoitoon (Boettcher ym. 2012).
