66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4
väinen on löytänyt monista Kla- min kirjelausumista virheitä ja jo- pa suoranaisia valheita, ikään kuin Klami olisi halunnut antaa tilan- teestaan ja elämästään todellisuutta ruusuisemman kuvan. Inhimillistä toki, mutta myös jotain, joka tut- kijoiden on hyvä tietää ja muistaa.
Kirjan edetessä painopiste siir- tyy vähitellen yhä selvemmin Kla- min ympäristön ja vaikutteiden pohtimisesta yksittäisten teosten analyysiin. Välillä analyysit ovat sa- nallisesti uuvuttavia. Olisiko riittä- nyt, että niistä olisi otettu esiin vain keskeiset ydinkohdat ja painotet- tu enemmän analyyseistä tehtyjen löytöjen merkitystä? Tai täydennet- ty analyysejä vielä useammin nuo- teista abstrahoituina kaavioina sa- nallisten selitysten rinnalla? Kir- jassa on kyllä suuri määrä nuot- tiesimerkkejä – mistä suuri kiitos Tyrväiselle – mutta kyse on yleen- sä kokonaisista partituurisivuista.
Nekin toki auttavat lukijaa ja tar- joavat konkreettista tarttumapin- taa Klamin musiikkiin ja Tyrväi- sen huomioihin.
Tyrväisen Klami-tutkimus on tieteelliseen käyttöön tehty teos, ei suurelle yleisölle suunnattu kirja.
Se tuntuu paikoin tekstin raskau- tena ja pitkiksi venyvinä lauseiden- sisäisinä määritelmäketjuina. Vaik- ka voi ymmärtää Tyrväisen pyrki- neen täsmällisiin ilmaisuihin, on täsmällisyys saavutettavissa myös selkeämmillä ja lyhyemmiksi pil- kotuilla lauserakenteilla. Voi olla, että Tyrväisen käyttämien ranskan- ja saksankielisten referenssikirjo- jen kieliopilliset rakenteet ovat vai- kuttaneet hänen kirjoitustyöhönsä ja sellaisenaan kääntyneet suoma- laiseen muotoon – mutta eivät ai- na varsinaisesti suomeksi.
Jo puhtaasti tietomääränsä an-
siosta Tyrväisen Klami-kirja on ar- vokas lisä suomalaiseen musiikki- tieteelliseen kirjallisuuteen. Hän toteaa johdannossa, että Klamin tyyli saattaa vaikuttaa tutkimusai- heena vanhanaikaiselta, ja totta on- kin, että nykyisessä musiikintutki- muksessa ovat vallalla toisenlai- set pyrkimykset. Tyrväisen muh- kea tutkimus kuitenkin todistaa, että ”vanhanaikaistakin” musiikki- tiedettä tarvitaan. Olennaista ei ole kohde, aihe tai näkökulma sinän- sä, vaan valitussa strategiassa teh- dyn työn laatu.
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja vapaa musiikkikirjoittaja, joka on jul- kaissut useita teoksia suomalaisesta musiikista.
Psykiatrian historiasta laajasti
Niko Seppälä
Antti Parpola: Toivo / Häpeä – psykiatria modernissa Suomessa.
Suomen Psykiatriyhdistys 2013.
Kirjan nimi Toivo / Häpeä kuvaa psykiatrian historiaa, jossa toivo mielenterveyden häiriöiden paran- nuskeinojen löytymisestä kamp- pailee sairauden aiheuttaman hä- peän kanssa. Toivoa seuraa usein pettymys, kun hoidot eivät tehoa.
Psykiatrinen tutkimus ei ole vie- läkään kyennyt tuottamaan lopul- lista läpimurtoa mielenterveyden häiriöiden hoidossa, siksi stigma – psykiatrisiin potilaisiin liittyvä leima – nostaa aina päätään. Par- pola on kirjoittanut kirjan vuonna 1913 perustetun Suomen Psykiat-
riyhdistyksen satavuotisjuhlajul- kaisuksi. Kirjassa Psykiatriyhdis- tys on kuitenkin sivuosassa ja kir- ja keskittyy enemmänkin psykiat- riaan – sen historiaan, kehitykseen ja ilmiöihin.
Toivo / Häpeä tarkastelee psyki- atrian historiaa erittäin laaja-alai- sesti vaihdellen yleismaailmalli- sista yhteiskunnallisista kehitys- kuluista yksittäisiin potilastapauk- siin sekä yksittäisten psykiatrien käymiin keskusteluihin. Se kuvaa psykiatrisen hoitojärjestelmän ke- hitystä 1600-luvulla perustetuis- ta Seilin ja Kruunupyyn hospitaa- leista ja 1700-luvun vaivaishoidos- ta alkaneesta kehityksestä ensim- mäisen psykiatriseksi sairaalaksi rakennetun Lapinlahden Sairaa- lan perustamiseen vuonna 1841, jota seurasivat Niuvanniemen, Pit- käniemen sekä Kupittaan sairaalat.
Viime vuosisadan alusta lähtien psykiatrinen sairaalaverkosto al- koi laajeta voimakkaasti. Maahan luotiin kattava piirimielisairaa- laverkko ja 1950- ja 1960-luvulla psykiatristen pitkäaikaispotilaiden hoitoon B-mielisairaalaverkos- to. Psykiatrisen sairaansijamäärän väheneminen alkoi 1970-luvulla psykiatrisen avohoidon kehittämi- sen ja laajentamisen myötä. Tällä hetkellä kehityssuunta on pitkälti vanhoista psykiatrisista sairaalois- ta luopuminen ja sairaansijojen siirtäminen yleissairaaloiden yh- teyteen.
Lama 1990-luvun alkupuolella ja hallinnonuudistukset kiihdytti- vät edelleen psykiatristen sairaan- sijojen alasajoa – avopalveluiden osuus ei kuitenkaan kasvanut sa- massa määrin ja palveluiden jär- jestämisvastuuta siirtyi eneneväs- sä määrin kolmannelle sektorille ja yksityisille toimijoille.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 67 Kirjassa käydään läpi psykiat-
risen diagnostiikan eli taudinmää- rityksen kehitys 1800-luvun niin sanotusta yleishulluudesta eriyty- neempään taudinmääritykseen, kun keskushermostoon edennyt kuppainfektio kyettiin tunnista- maan ja myöhemmin hoitamaan sekä kun muita mielisairauksia alettiin luokitella myös niiden ku- lun perusteella 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. 1900-luvulla psykiat- rian käsitteistö laajeni neuroosei- hin ja psykopatioihin sekä vähi- tellen nykyään käytössä olevaan kuvailevaan ICD-10-diagnostiik- kaan. Vaikka aivojen toiminnan ja perinnöllisyyden tunteminen on edistynyt valtavasti siitä, kun kes- kushermostosyfiliksen aiheutta- mat aivomuutokset tunnistettiin yhdeksi mielisairauden syyksi, on monen mielenterveyden häiriön syy silti perimmiltään arvoitus.
Sodan jälkeen Suomessa psy- kiatrian, kuten muunkin lääke- tieteen, viitealue vaihtui saksasta anglosaksiseen. Psykiatrian kenttä laajeni, kun lastenpsykiatria oma- na erikoisalanaan alkoi kehittyä 1950-luvulla ja neurologia irtautui 1960-luvulla psykiatriasta omaksi erikoisalakseen. Myöhemmin psy- kiatria sai lisää erikoisaloja, joita ovat tällä hetkellä nuorisopsykiat- ria ja oikeuspsykiatria.
Kirja antaa välähdyksiä men- neistä hoito- ja tutkimusmuodois- ta nykyisiin. Kirja sisältää niin ker- tomuksia kylpy-, sokki- ja malaria- hoidoista, kuin siitä, miten psykiat- riset sairaalaosastot rauhoittuivat psykoosilääkkeiden tultua käyt- töön 1950-luvulla, psykoterapiois- ta sekä nykyisestä aivojen kuvan- tamiseen ja genetiikkaan perustu- vasta psykiatrisesta tutkimuksesta.
Kirja ei kaihda vaikeitakaan aihei-
ta. Viime vuosisadan alussa psy- kiatrisissa sairaaloissa vallitsi vahva luokkajako, jossa lääkärit edustivat yläluokkaa ja kouluttamaton hoito- henkilökunta rahvasta. Myös hoi- tajien elinolosuhteet olivat huonot:
työaika oli pitkä, palkka olematon, eikä heillä alkuun ollut esimerkik- si eläke-etuja. Sairaalat sijaitsivat myös muun asutuksen ulkopuo- lella, joten myös hoitohenkilökun- nan asuinolosuhteet olivat huonot.
Kirjassa pureudutaan myös psy- kiatrienkin keskuudessa viime vuosisadan alkupuolella kannatet- tuihin rotuhygieniaan ja rodun de- generaatio-oppiin perustuviin aja- tuksiin. Kirja ei sivuuta sodan ajan vaikeuksia, kuten korkeaa kuol- leisuutta aliravittujen psykiatris- ten potilaiden keskuudessa, soti- laiden psyykkistä sairastavuutta tai huumausaineiden laaja-alaista käyttöä sodan aikana tai Suomen psykiatriyhdistyksen pidättyväis- tä suhtautumista Neuvostoliitossa tapahtuneisiin psykiatrian väärin- käytöksiin.
Parpola tarttuu myös psykiat- rialle kriittisiin ilmiöihin, kuten Hitlerin Saksan tuhoamisleireis- tä ja sokkihoidoista lähteneeseen antipsykiatriseen liikkeeseen, jo- ka johti kansainväliseen psykiat- rin työtä koskevaan eettiseen oh- jeistukseen, niin sanottuun Havai- jin julistukseen vuonna 1977. Siinä luotiin ensi kerran kansainvälisesti yhteneväisiä eettisiä normeja psy- kiatreille.
Kirjan luvut ovat lyhyitä, help- polukuisia ja selkeitä, jotka keskit- tyvät yhteen kokonaisuuteen. Ku- vitus ja pienet tietolaatikot, hen- kilösitaatit ja potilastapaukset elä- vöittävät kerrontaa. Tämän hintana voi olla se, että kirjan kokonaisuus jää hivenen pirstaleiseksi. Kirjassa
ei ole asiasanahakemistoa eikä kir- jan lukuja ole nimetty asiasisällön mukaan, minkä vuoksi vastauksen hakeminen tiettyyn kysymykseen on vaikeaa, mutta ratkaisu lienee tarkoituksellinen.
Loppuosasta löytyy ainakin am- mattihenkilöä kiinnostavia tilasto- ja potilasmääristä, diagnooseista sekä psykiatriseen hoidoon käyte- tyistä rahamääristä sekä Suomen Psykiatriyhdistyksen puheenjoh- tajien kuvagalleria. Kerrontaa täy- dentää myös kattava viiteluettelo.
Suoranaista uutta psykiatrian historiaan hyvin perehtyneelle ei kirja tuo. Se tarjoaa kuitenkin ai- hetta tuntevalle lukijalle tiiviin pa- ketin mielenkiintoisia yksityiskoh- tia ja täysin psykiatriaa tuntematto- malle taas ikkunoita ja näkökulmia psykiatriaan sekä sen historiaan Suomessa.
Kirjoittaja on psykiatrian erikoislääkä- ri, joka toimii ylilääkärinä Satakunnan sairaanhoitopiirissä.
Taloutta filosofian näkökulmasta
Jermu Laine
Ilkka Niiniluoto, Risto Vilkko ja Jaakko Kuorikoski: Talous ja filosofia. Gaudeamus 2013.
Historian jälkeinen yhteiskunta on postmoderni umpikuja, jossa mo- dernismille tyypillisesti kuuluneita sosialistisia tai liberaaleja projek- teja ei voida toteuttaa. Max Webe- rin ja F. A. Hayekin kuristushäkeis- tä (iron cage) vapautumisen ideo- logiat kukoistavat, mutta lisäävät onnea odottavien pelkoa ja neu- vottomuutta.
