Tutkimustulosten tarkastelu

Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimukseen osallistuneiden taustatietoja

Tällä tutkimuksella saatiin ahdistuneisuushäiriöitä sairastavien omiin kokemuksiin perustuvaa kuvailevaa tietoa omahoidon merkityksistä, käytössä olevista omahoitokeinoista ja omahoitoon vaikuttavista tekijöistä. Tutkimus toi esiin myös sen, mitä vaikutuksia omahoidolla on arjen hyvinvoinnille ja millaisia kehittämistarpeita mielenterveyden hoitotyössä on tutkittavan ilmiön näkökulmasta. Aikaisemmin omahoitoa on tutkittu vain vähän laadullisin menetelmin potilaan näkökulmasta.

Tutkimukseen osallistui 82 kyselyyn vastannutta ryhmäterapian käynyttä aikuispotilasta.

Tutkimukseen osallistuneista yli puolet oli naisia ja valtaosa 40-vuotiaita tai sitä nuorempia.

Aikaisemmassa tutkimuksessa on todettu naisten osallistuvan hoitointerventioihin miehiä useammin (mm. Strid ym 2016). Sen sijaan miehet (Pattyn ym. 2015) ja nuoret hyödyntävät itsehoitomenetelmiä muita enemmän (mm. Olesen ym. 2010). Nuoremmilla sitoutuminen omahoitoon voi olla muita heikompaa (Haug ym. 2015).

Tutkimukseen osallistuneet olivat pääosin suorittaneet ammattikoulun tai lukion.

Kouluttautuneisuus ja lääkehoito voivat tukea omahoitoon sitoutumista (mm. Kok ym. 2014).

Valtaosalla tutkimukseen osallistuneista oli käytössä lääkitys psykiatriseen sairauteen ja aikaisempi psykiatrinen hoitokontakti. Reilulla viidesosalla vastanneista oli useampi samanaikainen ahdistuneisuushäiriödiagnoosi. Yli puolella vastanneista oli samanaikaisia muita kuin psykiatrista hoitoa vaativia sairauksia. Keskimääräinen psykiatristen oireiden kesto oli 11,6 vuotta. Aikaisemman tiedon mukaan lääkitys ja edeltävät hoitokontaktit voivat ennustaa intervention heikompaa vaikuttavuutta (Moritz & Russu 2013). Lisäksi heikompi terveydentila voi lisätä hoitointervention keskeyttämistä (Lorig ym. 2014).

Omahoito ja pystyvyys sen toteuttamiseen

Tässä tutkimuksessa omahoito ilmeni harvoin vastuun ottamisena henkilökohtaisen hoitosuunnitelman mukaisesta toiminnasta ja siihen sitoutumisesta. Kirjallisuuden mukaan omahoito on yksilöllisen hoitosuunnitelman vastuullista toteuttamista ammattihenkilön ohjaamana ja tukemana (mm. Crepaz-Keay 2010). Tulosten mukaan omahoito näyttäytyi

yleensä hyvinvointia tukevina toimintoina ja oireiden hallintakeinoina. Lisäksi omahoito ilmeni itsetuntona eli minätietoisuutena ja itsearvostuksena sekä itsetuntemuksena.

Tutkimuksessa ilmeni harvoin ammattihenkilöstön tuki omahoidon mahdollistavana tekijänä.

Tutkimuksessa ilmeni, että kyky omahoitoon ja omahoidon toteutuminen arvioitiin yleensä tyydyttäväksi tai hyväksi. Kirjallisuuden mukaan omahoitotaitoja ja -valmiuksia ovat kyky olla positiivisessa vuorovaikutuksessa, arvioida itseä, asettaa tavoitteita ja tehdä päätöksiä.

Lisäksi omahoitotaitoihin kuuluu kyky ratkaista ongelmia kriittisesti ja luovasti sekä positiivisin keinoin. (WHO 2003b.) On myös todettu, että omahoito lisää potilaan aktiivista roolia hoitoprosessissaan (mm. Ebert ym. 2012). Tulosten mukaan omahoito koettiin erittäin tärkeäksi oman hyvinvoinnin edistämisessä ja sen toteuttamiseen oltiin pääsääntöisesti motivoituneita. Myös aikaisemman tutkimuksen mukaan sitoutuminen omahoitointerventioihin oli hyvää (Paxling ym. 2011).

Omahoitoa tukevat tekijät ja eniten soveltuvat omahoitokeinot

Tässä tutkimuksessa omahoitoa tukevina tekijöinä näyttäytyivät tietoisuus itsestä, uudet taidot ja pystyvyyttä vahvistavat tekijät. Myös kirjallisuuden mukaan taidot ja pystyvyys sekä riittävä tiedon saanti tukevat omahoitoa (Orem 2003). Tulosten mukaan sosiaalinen vuorovaikutus oli merkittävin omahoitoa tukeva tekijä, mitä vahvistaa Haugin ym. (2015) tutkimus, jonka mukaan koettu tuki edisti omahoitoa. Vertaisuus vahvisti usein tuen kokemista ja toivoa, mikä on todettu myös Cookin ym. (2012) tutkimuksessa. Useimmiten vertaistuen merkitys näyttäytyi sairauteen ja itseen kohdistuvien ajatusten normalisoitumisena ja itsemyötätunnon lisääntymisenä.

Tulosten mukaan omahoidon näkökulmasta tietoisuuden vahvistaminen omista ajatus- ja toimintamalleista oli hyödyllistä. Tietoisuus itsestä mahdollisti uusien positiivisten toimintamallien oppimisen. Tulosta voi vahvistaa aikaisempi tutkimus, jonka mukaan potilaan kyky tunnistaa omia tarpeita ja oireita tukivat omahoitoa (Nordgreenin ym. 2012).

Tutkimuksessa ilmeni, että ymmärrys omista oireista ja oireiden hallintakeinot sekä myönteisyyden kokeminen olivat lisääntyneet ryhmäterapian aikana, mikä vahvisti omahoitoa. Myös aikaisemmin on todettu, että vertaisoppiminen edisti potilaiden ymmärrystä tilanteestaan ja kykyä selviytyä sairauden kanssa. Lisäksi vertaisuuden on todettu vähentävän

psykiatrista oireilua ja vahvistavan luottamusta, elämänlaatua ja toimintakykyä. (mm. Cook ym. 2012.)

Tuloksissa näyttäytyi vain harvoin motivaation merkitys omahoitoa tukevana tekijänä, vaikka sitä pidetään keskeisenä omahoidon onnistumisen kannalta (vrt. Ciftci ym. 2015). Sen sijaan oman luonteen vahvuudet, kuten päättäväisyys, näyttäytyivät usein omahoitoon myönteisesti vaikuttavina tekijöinä. Myös aikaisemmin on todettu, että itseluottamus tuki hoitosuunnitelman toteuttamista (Cook ym. 2012). Tulosten mukaan omaa voimaantumista vahvistivat usein mielekkäät tekemiset ja harrastukset sekä luonto. Aikaisemmin Olesen ym.

(2010) on todennut, että miellyttävien asioiden tekeminen koettiin voimaannuttavana. Lisäksi Strid ym. (2016) on todennut kvantitatiivisessa tutkimuksessaan, että fyysinen aktiivisuus vahvisti psyykkistä toimintakykyä ja vähensi nukkumisen häiriöitä ja stressiä. Tässä tutkimuksessa puolestaan todettiin, että tasapainoinen elämäntilanne ja rutiinit, kuten riittävä uni, mahdollistivat omahoitoa. Voikin olla mahdollista, että omahoitoa tukevat tekijät vahvistavat positiivisesti toisiaan.

Omahoitoa heikentävät tekijät ja vähiten soveltuvat omahoitokeinot

Omahoitokeinot koettiin yleensä hyödyttömiksi silloin, kun ne lisäsivät omia oireita tai oma pystyvyys niiden käyttöön ei ollut riittävää. Useimmiten itselle soveltumattomina omahoitokeinoina mainittiin huolihetki, rentoutumis- ja hengitysharjoitukset sekä myönteinen ajattelu. Omahoito koettiin jossain määrin vaikeaksi, mikä on todettu myös aikaisemmassa tutkimuksessa (vrt. Schneider ym. 2014). Omahoitoa heikentävinä tekijöinä näyttäytyivät useimmiten oman luonteen heikkoudet, kuten liian korkeat vaatimukset itseä kohtaan ja impulsiivisuus. Lisäksi omahoitoa heikensi usein aloittamisen vaikeus. Kleinin ym. (2011) tutkimuksessa omahoitointerventio keskeytettiin usein ahdistuneisuuden vuoksi. Myös sosiaalinen ahdistuneisuus ja vaikeudet ihmissuhteissa sekä tuen puute heikensivät usein omahoitoa. Aikaisemmin on todettu, että haasteet sosiaalisessa toimintakyvyssä ja vaikeat oireet voivat ennustaa heikompaa omahoidon vaikuttavuutta (Haug ym. 2015).

Tulosten mukaan vastoinkäymiset elämässä ja taloudellinen epävarmuus vaikeuttivat omahoitoa. Myös aikaisemmasta teoriatiedosta tiedämme, että elämän vakaus vaikuttaa omahoitovalmiuksiin (mm. Orem ym. 2003). Lisäksi tuloksissa ilmeni, että kiire ja stressi heikensivät usein omahoitoa. Aikaisemmassa tutkimuksessa on todettu, että ajanpuute ja

intervention sopimattomuus potilaan tarpeisiin olivat omahoitoa estäviä tekijöitä (Kok ym.

2014). Tässä tutkimuksessa ilmeni vain harvoin, että omahoidon tavoitteellisuutta olisi estänyt sopimaton interventio, hoidon saannin pitkittyminen tai hoitosuunnitelman ja psykoedukaation puute. Potilaiden tyytyväisyys hoidon toteutukseen on tärkeää.

Aikaisemmin on todettu, että potilaat tarvitsevat tukea omahoitoonsa (mm. Kobak ym. 2014) ja varhainen hoitoon ohjaus vahvistaa omahoitovalmiuksia (vrt. Ciftci ym 2015) ja sitoutumista hoitoon (mm. Lorig ym. 2014).

Omahoidon vaikutus arjen hyvinvoinnille

Tulosten mukaan omahoito edisti hyvinvointia vahvistamalla tunne-elämää ja toimintakykyä.

Omahoito tuki etenkin arjen toiminnoista suoriutumista ja jaksamista. Aikaisemmin on todettu, että positiiviset toimintamallit tukivat hyvinvointia (mm. Steigman ym. 2014).

Tuloksissa ilmeni, että omahoito lisäsi kykyä rentoutua ja helpotti oireita. Lisäksi omahoito vahvisti elämän ja oireiden hallintaa. Myös Paxlingin ym. (2011) mukaan oireiden hallinta lisääntyi omahoidon avulla. Tässä tutkimuksessa ilmeni, että kyky omahoitoharjoitteiden tekemiseen ja etenkin altistumiseen lisääntyivät omahoidon vaikutuksesta jossain määrin.

Tätä tulosta tukee aikaisempi tutkimus, jonka mukaan omahoito vähensi välttämiskäyttäytymistä ja vaikutti positiivisesti ajatusprosesseihin ja sairauden tunnistamiseen (Botella ym. 2010).

Tässä tutkimuksessa omien kognitiivisten prosessien hallitseminen näyttäytyi kykynä havainnoida ja ottaa huomioon omia ajatusmalleja ja tunteita. Tulosten mukaan omahoito lisäsi positiivisia tunteita elämää ja itseä kohtaan. Myös Steigmanin ym. (2014) tutkimuksessa ilmeni, että omahoito lisäsi potilaiden itsetuntoa. Huomion arvoista on se, että tässä tutkimuksessa kuvattiin vain harvoin lisääntynyttä kykyä vaikuttaa sairauden uusiutumiseen, vaikka se on Dagöön ym. (2014) mukaan omahoitointerventioiden keskeinen tavoite.

Mielenterveyttä tukeva omahoito tulisikin nähdä henkilökohtaisena vaikutusmahdollisuutena ylläpitää mielen hyvinvointia ja ennaltaehkäistä sairauden uusiutumista.

Omahoitoa tukevan ohjauksen ja palvelurakenteen kehittämiseen liittyvät toiveet

Tutkimuksessa ilmeni, että omahoitoon halutaan sekä itsenäisesti toteutettavia että ohjattuja interventioita. Tulosten mukaan palvelut, tavoitteet ja omahoitoa tukevat keinot tulisi

suunnitella yksilöllisesti. Palvelujärjestelmän tulisi edistää potilaiden taitoja mielenterveyteen liittyvissä asioissa entistä paremmin. Tulosten mukaan ohjausta tulisi saada tarpeen mukaisesti. Oppimiselle tulisi olla riittävästi mahdollisuuksia ja tukea. Myös aikaisemmin on todettu, että intervention tulisi tarjota riittävästi aikaa uusien toimintamallien harjoitteluun (Lergesner & Caltabiano 2012). Lisäksi tuloksissa näyttäytyi tärkeänä omahoidon toteutumisen ja tavoitteellisuuden varmistaminen. Aikaisemmasta tutkimuksesta tiedetään, että omahoito saatetaan kokea riittämättömäksi (mm. Berger ym. 2011) tai haastavaksi hoitomuodoksi (Schneider ym. 2014). Tässä tutkimuksessa useimmiten itselle soveltuvina hoitomuotoina koettiin ohjatut vertaisryhmät ja yksilöterapia. Tulosta tukee aikaisempi tutkimus, jonka mukaan yhteys hoitavaan tahoon vahvisti hoidon vaikuttavuutta ja sitoutuneisuutta omahoitointerventioon (mm. Boettcher ym. 2012). Aikaisemmin on myös todettu, että henkilökohtainen terapiasuhde tuki omahoitoprosessia (mm. Moritz ym. 2010).

Tulosten mukaan omahoidon tueksi toivottiin myös digipalveluja, kuten ryhmiä, terapiaa ja tiedon saantia sekä chat-mahdollisuutta. Aikaisemman tutkimuksen mukaan myös puhelimitse tuettu omahoito-ohjelma voi tukea ahdistuneisuushäiriön hoitoa (Landrevillen ym. 2016). Digipalvelujen on todettu vahvistavan hoidon anonyymia saatavuutta (mm. Moritz

& Russu 2013), hoitotyytyväisyyttä ja hoidon vaikuttavuutta (Kok ym. 2012) sekä sosiaalista tukea mielenterveyden häiriöiden hoidossa (Välimäki ym. 2016). Suomessa tehdyn tutkimuksen perusteella tiedetään, että mielenterveydenhäiriöitä sairastavilla henkilöillä on riittävät taidot ja motivaatio hyödyntää informaatioteknologiaa hoitoprosessissaan (Anttila ym. 2016). Internetvälitteiset omahoito-ohjelmat on todettu hyväksi vaihtoehdoksi lievien ahdistus- ja masennushäiriöiden hoitoon. Potilaan säännöllinen itsearviointi on kuitenkin tärkeää, jotta voidaan huomioida yksilöllisemmästä ohjauksesta ja tuesta hyötyvät potilaat.

(mm. Strid ym. 2016.)