T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1 63 melle tuomat haasteet. Geologian
tutkimuskeskuksen rooli geolo- gisen, geokemiallisen ja geofysi- kaalisen perustiedon tuottajana ja mineraalivarojen etsijänä ko- rostuu entises täänkin. Haastee- seen on vastattu myös ympäris- tökysymykset huomi oiden. Sivun 148 diagrammista ilmenee kaivos- toiminnan malmituotanto 1950–
2015 ja sen meneillään oleva erit- täin voimakas kasvu. Koska uu- sien malmikaivosten jou kossa on myös kulta kaivoksia, kuten Euroo- pan suurimmaksi arvioitu Kittilän Suuri kuusikko, voidaan nyt lopul- lisesti todeta, etteivät kansallisru- noilijamme sanat maam me kulta- köyhyydestä pidä paikkaansa.
Lopuksi todettakoon, että Geo- logian tutkimuskeskus on juhla- vuotensa kunniaksi julkaissut myös alan tutkijoille tarkoitetun englan- ninkielisen kokooma teoksen Geo
science for Society 125th Anni
versary Volume (Geological Survey of Finland, Special Paper 49, 2011), joka esittelee monipuolisesti maas- samme viime vuosi kymmenien ai- kana tehtyä geologista tutkimus- työtä.
Kirjoittaja on täysinpalvellut Geodeet- tisen laitoksen ylijohtaja ja professori.
Intiaanit ovat edelleen keskuudessamme
Rainer Smedman
Rani-Henrik Andersson ja Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois- Amerikan alkuperäiskansojen historia. Gaudeamus 2010.
”Jokaisella suomalaisella on jonkin- lainen mielikuva Pohjois-Amerikan intiaaneista. Useimmiten se lienee sarjakuvien ja elokuvien pohjalta noussut romanttinen näkemys uljais- ta ja sotaisista, jopa verenhimoisista
’punanahoista’, jotka liikkuvat ratsain tai kanooteilla, asuvat tiipiissä, jonka edessä seisoo toteemipaalu, metsäs- tävät biisoneita, ottavat päänahkoja, polttavat valkoisten uudisasukkaiden taloja tai hyökkäilevät vankkurikara- vaanien kimppuun.”
Näin alkaa juuri ilmestynyt uusin suomenkielinen tietoteos Intiaanit – PohjoisAmerikan alkuperäiskan
sojen historia.
Useimmiten intiaanit mielle- tään virheellisesti yhdeksi kokonai- suudeksi, eikä tiedosteta, että Poh- jois-Amerikan mantereella Kris- toffer Kolumbuksen harha-retkien aikoihin eli noin 10–12 miljoonaa, satoihin eri heimoihin jakautunee- na ja satoja eri kieliä puhuvia in- tiaaneja – ihmisiä, kuten valloit- tajansa. Tämä asia onkin dosentti Rani-Henrik Anderssonin ja pro- fessori Markku Henrikssonin kir- joittaman teoksen punainen lan- ka, joka kulkee koko laajan teok- sen läpi: Intiaanit ovat ja ovat aina olleet ihmisiä kaikkine inhimillisi- ne hyveineen ja heikkouksineen, niin kuin euroamerikkalaiset val- loittajansa.
Kirjeessään kuningatar Isabel- lalle Kolumbus ylistää tapaamiaan taino-intiaaneja ”Jumalan lapsik- si” (niños de Dios), josta myöhem- min muotoutui ”in Dios” – intiaa-
nit. Kuten tekijät mainitsevat, joku on jossain vaiheessa kirjoittanut sa- nat yhteen kuvitellen Kolumbuk- sen tarkoittavan intialaisia. Näin syntyi termi ”indios” – intiaanit (s.
16). Vuoden 2007 jälkeen kaikkia Yhdysvaltain alkuperäiskansojen edustajia kutsutaan intiaaneiksi.
Anders Chydeniuksesta nykypäivään
Ensimmäinen Suomessa ilmesty- nyt alkuperäiskansojen yleisesitys intiaanien historiasta on vuonna 1894 julkaistu Alexandra Gripen- bergin teos Punainen kansa (1894), joka käsittelee pääasiassa historial- lisia tapahtumia. Intiaanien kult- tuurit ja uskonnot jäävät vähälle maininnalle. Teos on esimerkki ai- kansa käsityksestä intiaaneista hä- viävänä rotuna.
Neljä vuosikymmentä kului en- nen kuin seuraava yleisesitys, Ei- rik Hornborgin julkaisema India
ner, En folkstams kamp och under
gång (1936), ilmestyi. Siinä teki- jä käsittelee intiaanikulttuureja ja intiaanien historiaa eri teemojen kautta. Laajemmin tunnettu inti- aanien historiaa ja euroamerikka- laisten kohtaamista kuvaava teos on toimittaja Tapio Hiisivaaran In
tiaanit tulevat (1950).
Vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin professori Reino Ke- rolta ilmestyi teos Intiaanien Ame
rikka (1986). Teos etenee teemoit- tain ja käsittelee pääosin Etelä- ja Keski-Amerikan intiaanien histo- riaa, vain kolmannes siitä kertoo Pohjois-Amerikan (Yhdysvaltain) alueen intiaanikansojen histo riaa.
Samana vuonna ilmestyi Mark- ku Henrikssonin teos Alkuperäi
set amerikkalaiset. Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleu
tien historia, joka keskittyi pääosin
64 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1
eurooppalaisten ja euroamerikka- laisten ekspansioon ja sen vaiku- tuksiin.
Poikkeuksena näiden histo- riapainotteisten teosten rinnalla ovat professori Pentti Virrankos- ken PohjoisAmerikan intiaanit.
Rio Granden pohjoispuolella asu
neiden intiaanien kulttuuri ja his
toria (1977) ja sen lähes kaksi vuo- sikymmentä myöhemmin julkaistu hieman laajennettu laitos, Yhdys
valtain ja Kanadan intiaanit. Inti
aanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukonjoelle (1994).
Pääpaino tässä lähinnä käsikirjak- si luokiteltavassa teoksessa on edel- leen historiallinen, mutta se sisältää myös näkökulman intiaanikulttuu- rin monimuotoisuuteen.
Pohjois-Amerikan alkuperäis- kansoja käsittelevän tiedon
”päivitys”
Uusin tietoteos intiaaneista poikke- aa aiemmin ilmestyneistä nimen- omaan lähestymistapansa puolesta:
Jotta ymmärtäisimme alkuperäis- kansojen historian niin kuin se on todellisuudessa tapahtunut, on ym- märrettävä historian toimijoiden, intiaanien, näkökulmat, kulttuurit ja maailmankuva. Tässä etnohisto- rioitsija ja valtiotieteilijä ovat onnis- tuneet erinomaisesti samoin kuin myös hyödyntäessään eri tieteen- alojen viimeisimpiä tutkimustulok- sia. Heidän laaja yhteistyönsä mer- kittävimpien intiaanitutkijoiden kanssa sekä yhteiset matkat Yhdys- valtain ja Kanadan alueilla ovat hio- neet erilaiset lähestymistavat onnis- tuneeksi kokonaisuudeksi. Intiaani- en ”ääni” kuuluu kirjan sivuilta.
Rani Andersson on Helsingin yliopiston Pohjois-Amerikan tut- kimuksen dosentti, jonka erityis- alana ovat intiaanien kulttuurit ja
yhteiskunnat. Hänen väitöskirjan- sa, joka käsittelee lakotojen hen- kitanssiliikettä sekä niitä traagisia tapahtumia, jotka viimein päättyi- vät Wounded Kneen verilöylyyn (1890), ilmestyi vuonna 2004. Tä- män pohjalta hän kirjoitti Yhdys- valloissa teoksen The Lakota Ghost Dance of 1890. Teos on nimetty Yh- dysvalloissa kirjalistalle, jonka jo- kaisen kirjaston tulisi hankkia ko- koelmiinsa. Suomeksi SKS:n jul- kaisemana ilmestyi vuonna 2009 Lakotat. Kotkan ja biisonin kan
sa, joka käsittelee ehkä merkittä- vimmän tasankointiaaniheimon, siouxien läntisen haaran lakoto- jen vaiheita noin 400 vuoden ajal- ta. Lisäksi Andersson on julkaisut lukuisia artikkeleita ja muita kir- joituksia.
Yhdysvaltain ja Kanadan tutki- muksen professori Markku Hen- rikssonia voisi luonnehtia Suo- men intiaanien tutkimuksen grand old maniksi, onhan hän työsken- nellyt miltei neljä vuosikymmen- tä Yhdysvaltain ja Kanadan ja eri- tyisesti intiaanitutkimuksen paris- sa. Hänen vuonna 1988 ilmestynyt poliittisen historian väitöskirjansa käsitteli Yhdysvaltain intiaanilain- säädäntöä. Se oli itse asiassa vas- ta toinen väitös intiaanitutkimuk- sen alalta sitten vuoden 1753, jol- loin Anders Chydenius puolusti maisteriväitöskirjaansa Amerikka
laiset tuohiveneet. Henriksson on julkaissut muun muassa niin Yh- dysvaltain kuin Kanadan histori- at sekä eurooppalaisten valloitus- retkiä Amerikoissa käsittelevän teoksen Toinen aalto. Eurooppa
laiset rosvo ja löytöretket. Lisäk- si hän on vaikuttanut ratkaisevas- ti siihen, että Suomessa harjoitet- tu intiaanitutkimus on arvostettua Yhdysvalloissa.
Historian ja
tämän päivän intiaanit
Tutkimuksessa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat on yleisesti jaet- tu suurempiin kokonaisuuksiin, nk. kulttuuripiireihin, esimerkik- si kielisukulaisuuden, asuinalueen tai elinkeinojen mukaisesti. Ajatus tällaisesta jaottelusta syntyi ensim- mäisen maailmansodan aikoihin, kun tuli tarpeelliseksi järjestää mu- seoihin kertyneet intiaaniesineis- töt loogiseen järjestykseen. En- simmäisen tällaisen luokituksen, jaon kymmeneen kulttuurialuee- seen, teki yhdysvaltalainen antro- pologi Clark Wissler vuonna 1917.
Hänen oppilaansa kehittelivät alue- jakoa edelleen. Nykyisin Pohjois- Amerikan alkuperäiskansat jae- taan yleisimmin erilaisiin kulttuu- rialueisiin: arktiseen- ja subartkti- seen kulttuurialueseen, Koilliseen kulttuurialueeseen, lounaisalueen intiaaneihin, tasankointiaaneihin jne. (s. 34).
Teoksen rakenteen ja tekstin sujuvuuden kannalta on hyvä, että tekijät ovat jättäneet käsittelemättä Havajin alueen alkuperäisväestön kulttuurin ja historian. Muuten In
tiaanitteos noudattaa pääosin kulttuurialuejaottelua ensimmäis- ten suurriistan metsästäjien saa- pumisesta Pohjois-Amerikkaan, matkasta halki mantereen runsaan 10 000 vuoden ajan aina nykypäivä- än asti. Teoksessa seurataan eri alu- eiden intiaanien arkielämää ja elä- mää rinnakkain muiden heimojen, niin ystävien kuin vihollisten kans- sa, sopeutumista valkoisiin val- loittajiin ja näiden pohjattomaan maannälkään, taistelua näiden tuo- mia tauteja vastaan ja omien elin- mahdollisuuksiensa puolesta. Tu- tustumme myös rauhansopimuk- siin ja intiaanilainsäädäntöön sekä
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1 65 niiden vaikutuksiin reservaateissa
eläviin intiaaneihin. Oma lukun- sa saavat myös kristinuskon lähet- tiläät ja ”valkoisen miehen sivistys”
sekä elämä reservaateissa ja niiden ulkopuolella. Intiaanien historia on siis muutakin kuin vain suuret ”so- ta-päälliköt”, Istuva Härkä ja Ge- ronimo (Hän Joka Haukottelee) ja monet, monet muut.
Vaikka kirjan tietoaineiston määrä on musertavan suuri, niin sen kerronnallinen ote kantaa su- juvasti läpi koko teoksen. Tekijät ovat onnistuneet yhdistämään hy- vin ns. yleistiedon ja viimeisimmät tieteelliset tutkimustulokset ilman vaikeasti ymmärrettäviä käsitteitä ja terminologiaa. Teoksen lopussa olevat intiaanihistorian kronolo- gia, sanasto ja hakemisto sekä on- nistuneet kartat (ks. esim. 34–35, 57, 62, 471, 476) auttavat lukijaa hahmottamaan hyvin kulloisenkin kulttuurialueen ja sen alueella elä- neet heimot. Tätä kuvaa täydentä- vät niin historialliset maalaukset ja kuvat kuin kirjoittajien omat valo- kuvat, jotka tuovat intiaanit tähän päivään, osaksi yhdysvaltalaista ar- kipäivää.
Intiaanit eivät ole ”katoava ro- tu”, kuten vielä 1800-luvun lop- pupuolella esitettiin. Viidensadan vuoden valloituksen aikana es- panjalaiset, ranskalaiset, kanada- laiset ja yhdysvaltalaiset eivät on- nistuneet tuhoamaan ”intiaaneja”:
1800- ja 1900-luvun vaihteessa in- tiaanien määrä oli pienimmil- lään, Yhdysvaltain alueella noin 800 000. Tänään määrä lienee noin viisi miljoonaa, ja he ovat jakau- tuneet kaikkiaan 575 heimoon.
Vastaavasti Kanadan alueella on 600 intiaaniheimoa ja noin kak- si miljoonaa intiaania. Nämä ovat ja ovat aina olleet aktiivisia toimi-
joita, eivät vain passiivisia sivus- ta seuraajia historiallisissa tapah- tumissa, ja näin vaikuttaneet his- torian kulkuun. Tämä ns. ”Uuden Lännen historian” (New Western History) esittämä näkemys (s. 16) heijastuu hyvin teoksen sivuilta.
Myös taloudelliselta kannalta in- tiaanit ovat tänä päivänä merkit- tävä ryhmä, ei vähiten siksi, että noin 55–65 prosenttia vielä Yh- dysvaltain hyödyntämättömistä malmi- ja energiavaroista sijaitsee intiaanialueilla.
Teoksen kansikuvan valokuvat, prekolumibiaanisen anasazitalon rauniot Mesa Verdessä, nez percé -intiaanipäällikkö Chief Joseph, jo- ka oli viimeisiä 1880-luvun lopul- la valkoisia vastaan taistelleista in- tiaaneista sekä Pine Ridgen Red
Cloud Indian Schoolin oppilaat tie- tokonetunnilla, joille dosentti An- dersson on opettanut heidän omaa äidinkieltään, lakotaa, valaisevat hyvin teoksen keskeisen sanoman – intiaaneja ei ole onnistuttu sur- maamaan, vaan he edelleen elävät keskuudessamme.
Suomalaiselle yleisölle tarkoi- tettu teos hälventää onnistunees- ti pitkään elänyttä ja edelleenkin voimassa olevaa kuvaa sivistymät- tömästä, ”verenhimoisesta”, vain menneisyydessä elävästä ”punan- ahasta”.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, jonka väitöskirja, Oglalat valkoisen miehen tiellä, käsitteli Yhdysvaltain harjoitta- maa intiaanien sivistämispolitiikkaa 1800-luvun loppupuolella.
