Kustaa II Aadolf valtiota rakentamassa näkymä

58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5

KIRJALLISUUS

Kustaa II Aadolf valtiota rakentamassa

Kasper Kepsu

Mirkka Lappalainen, Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632. Siltala 2014.

Mirkka Lappalainen jatkaa 1600-lu- vun Suomen tarkasteluaan uudella teoksellaan, joka on jo niittänyt run- saasti kunniaa. Suurin kunnianosoi- tus on ollut Lappalaiselle myönnet- ty Tieto-Finlandia-palkinto. Kirjas- saan Lappalainen pohtii Kustaa II Aadolfin osuutta siihen, miten Suo- mesta tuli keskitetyn Ruotsin suur- vallan osa. Kirjoittajan kiinnostuk- sen kohteena on myös valtionmuo- dostusprosessi Ruotsin valtakun- nassa yleensä. Pohjimmiltaan kyse on siis hyvin klassisesta kysymyk- sestä: miten Ruotsista tuli suurval- ta? Kysymyksen mielenkiintoa lisää kuitenkin se, että se yhdistyy Kustaa II Aadolfiin ja hänen maineeseensa.

”Pohjolan leijonana” tunnettu Kus- taa II Aadolf on myyttinen sanka- rikuningas, jonka nimeen lisättiin kuoleman jälkeen arvonimi ”den store”. Lappalaisen mukaan hän on Ruotsin kuninkaista ”legendaa- risin”. Tämän myytin arviointi on myös kirjan keskeinen teema.

Kustaa II Aadolfin valtaannou- su vuonna 1611 ajoittuu Lappalai- sen mukaan aikakauteen jolloin

”Ruotsin valtakunnan tulevaisuus oli vaakalaudalla” (s. 294). Nuija- sodan varjo leijui yhä valtakun- nan yllä, eikä Suomi ollut kunnol- la keskusvallan hallinnassa. Lisäk-

si Ruotsi oli sodassa Tanskan, Ve- näjän ja Puolan kanssa. Useasti ajatellaan että Ruotsin arkkivihol- liset olivat Tanska ja Venäjä, mut- ta tässä vaiheessa päävastustaja oli Puola. Tämä johtui ennen kaik- kea dynastisista seikoista. Kustaa II Aadolfin isä Kaarle IX (Kaarle- herttua) oli syrjäyttänyt veljenpoi- kansa Sigismundin vallasta sisällis- sodassa 1590-luvun lopulla. Kato- linen Sigismund oli jo Puolan ku- ningas, mutta hän piti yhä itseään myös Ruotsin kuninkaana. Ruotsa- laiset pelkäsivätkin lähes hysteeri- sesti puolalaisten hyökkäystä ja si- tä, että Sigismund kaappaisi vallan.

Tässä sekavassa ja epävakaassa ti- lanteessa 17-vuotias Kustaa II Aa- dolf nousi valtaistuimelle.

Kirjassaan Susimessu (2009) Lappalainen käsitteli jo perusteel- lisesti Ruotsin suhdetta Puolaan se- kä tähän liittyneitä aikakauden us- konnollisia jännitteitä. Lappalai- nen toteaa, että Puolan ja eritoten Sigismundin pelko ohjasi Ruotsin sisä- ja ulkopolitiikkaa aina Sigis- mundin kuolemaan saakka vuon- na 1632. Ruotsi sekaantui 1610-lu- vulla Venäjän sekasortoiseen dy- nastiseen kamppailuun juuri tästä syystä. Olisi ollut Ruotsin kannal- ta katastrofi mikäli Puolan ehdokas olisi päätynyt tsaariksi. Sigismun- din mahdollisuudet saada takaisin Ruotsin kruunu olisivat parantu- neet huomattavasti. Lisäksi oli tär- keää, että Suomi saataisiin kruunun hallintaan. Ruotsalaiset pelkäsivät, että puolalaiset hyökkäisivät In- kerinmaan ja Karjalan kannaksen

kautta Suomeen, jossa aateliset oli- vat aiemmin tukeneet Sigismundia.

Lappalaisen esille nostaman Puolan pelon kautta moni histo- rian vaikeaselkoinen vaihe muut- tuu ymmärrettäväksi. Nykypäivän perspektiivistä ei ole esimerkik- si kovin helppo ymmärtää, miksi Kustaa II Aadolfia ja myöhemmin hänen nuorempaa veljeään Kaar- le Philipiä yritettiin saada Venäjän valtaistuimelle. On suuri ansio, että Lappalainen on tuonut teoksissaan esille Ruotsin ja Puolan välisen ki- murantin suhteen sekä käsitellyt myös Venäjän-politiikkaa 1500- ja 1600-luvun vaihteessa. Nämä vai- heet ovat jääneet muiden tapahtu- mien varjoon myös ruotsalaisessa historiankirjoituksessa. Kustaa II Aadolfin hallintoaikaa tutkittaessa ei ole yleensä painotettu 1610-lu- vun tapahtumia.

Puolan pelon merkitys on yk- si Lappalaisen pääteeseistä, siksi se tulee kirjassa esiin useasti. Näin Lappalainen ottaa epäsuorasti kan- taa kauan jatkuneeseen keskus- teluun Ruotsin hyökkäävästä ul- kopolitiikasta. Hyökkäysintoa on vuosien varrella selitetty mones- ta eri näkökulmasta. Historioitsi- jat ovat vedonneet niin turvalli- suuspolitiikkaan, aateliston sodis- ta saamaan hyötyyn, kaupallisiin syihin kuin aikakauden kunniakä- sitykseenkin.¹ Lappalainen koros- taa Puolan pelkoa koskevalla teesil- 1 Keskustelusta tarkemmin, ks. Nils

Erik Villstrand, Sveriges historia 1600–1721, Norstedts, 2015, s.

141–148.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 59 lään oikeastaan perinteistä turval-

lisuuspoliittista näkökantaa. Kaarle IX ja Kustaa II Aadolf avustajineen kokivat, että kruunu oli uhattu ja valitsivat strategian, jossa hyök- käys on paras puolustus. Lappalai- nen korostaa myös uskonnollisia syitä. Lappalaisen näkemyksiä on mielenkiintoista verrata Nils Erik Villstrandin pohdintoihin. Vill- strand käsitteli teemaa perusteel- lisesti Sveriges historia -suurteok- sessaan (2011). Villstrandin näke- myksen mukaan valtakunnan laa- jenemisen takana ei ollut mitään suurta suunnitelmaa, vaan lähin- nä sattumat ja yksittäiset nopeat päätökset kriittisissä tilanteissa.

Näin ollen Ruotsin suurvalta syn- tyi ikään kuin vahingossa. Lappa- lainen kyllä huomauttaa, että mo- net päätökset olivat ratkaisuja päi- vänpolttaviin ongelmiin, mutta silti teoksesta jää vaikutelma, että suur- vallan rakentaminen oli suhteelli- sen määrätietoista, varsinkin mitä tulee Kustaa II Aadolfin ja hänen aisaparinsa Axel Oxenstiernan toi- mintaan. Selkeä kannanotto kes- kusteluun olisi ollut tervetullut.

Kustaa II Aadolfin ja hänen lä- himpien avustajiensa määrä tietoi- suus nousee esiin myös, kun Lappa- lainen kuvaa hallinnon kehitystä.

Kirjan tärkeimpiä teemoja on kysy- mys siitä, miten Suomesta tuli keski- tetyn suurvalta-Ruotsin osa. Kuten Lappalainen toteaa, Ruotsin hallin- tokoneisto kehittyi selvästi varsin- kin 1620-luvulla. Kustaa II Aadolfin aikana Suomeen ”istutettiin hyvin toimivan pohjoismaisen valtion pe- rusteet” (s. 296). Oikeuslaitosta ke- hitettiin ja kaupunkeja perustettiin vilkastuttamaan kaupankäyntiä.

Lap pa laisen kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että 1620-luku oli tärkeä murrosvaihe Suomen histo-

riassa. Toki kuvaus on tässä koh- dassa hieman yksioikoinen. Kustaa Vaasan luomalle hallintokoneistolle Lappalainen ei anna paljoakaan ar- voa, vaikka se toimi perustana Kus- taa Aadolfin ja Axel Oxenstiernan toimeenpanemalle kehitykselle.

Lappalainen ei myöskään juu- ri noteeraa Kustaa II Aadolfin ai- kana toimeenpantua laajamittaista veronvuokrausta. 1620-luvun puo- livälissä suuri osa valtakunnan ve- ronkannosta oli nimittäin vuok- rattu eli nykytermein yksityistetty.

Vuokraus ulotettiin myös tulleihin ja teollisuuslaitoksiin. Veronvuok- raus oli yleistä 1600-luvun Euroo- passa, mutta Ruotsin kohdalla eri- koista oli se, että vuokraukseen ryhdyttiin vaikka veronkantoa var- ten oli jo rakennettu laaja organi- saatio. 1620-luvun lopulla järjes- telmän haitat ja epäkohdat alkoivat näkyä jo niin vakavina, että vuok- rauksesta hiljalleen luovuttiin Kus- taa II Aadolfin kuoleman jälkeen.

Veronvuokrausta olisi voinut kä- sitellä teoksessa laajemmin, koska Kustaa II Aadolf oli Mats Hallen- bergin tutkimuksen mukaan liik- keellepaneva voima veronvuok- rausjärjestelmään siirtymisessä.²

Veronvuokrauksen lyhyt kä- sittely lienee osittain selitettävissä Lappalaisen kirjoitustyylillä, johon kuuluu oleellisesti pelkistäminen,

2 Mats Hallenberg, Statsmakt till salu. Arrendesystemet och privatiseringen av skatteuppbör- den i det svenska riket 1618–1635, Nordic Academic Press, Lund, 2008, s. 70–79 ja paikoittain;

Veronvuokrauksesta Kustaa II Aadolfin aikana, ks. myös K.R.

Melander, Vuokraukset ynnä talojen lyhennykset Suomessa, Käkisalmen läänissä ja Inkerissä vv.

1617–1634, Historiallinen Arkisto XVI, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki, 1900.

kärjistäminen ja vastakkainasette- lu. Veronvuokrauksen laajuuden korostaminen ei varmastikaan olisi sopinut kuvaukseen Kustaa II Aa- dolfista määrätietoisena hallinnon uudistajana ja valtiollisen kontrol- lin vakiinnuttajana. Lappalainen toteaa, että Kustaa II Aadolfin hal- lituskausi sijoittuu vanhan ja uu- den maailman rajalle. Kustaan val- takauden jälkeen Suomi oli ”siirty- mässä kokonaan toiseen aikakau- teen ja jättänyt lopullisesti taakseen keskiajan varjot” (s. 293). On kui- tenkin korostettava, että Lappalai- sen tyyli pääsääntöisesti toimii hy- vin ja tekee kirjan lukemisesta viih- dyttävää, varsinkin kun kieli on su- juvaa ja nokkelaa.

Kirjan rakenne on pääasias- sa kronologinen. Luvuissa käsitel- lään Kustaa II Aadolfin lisäksi mo- nipuolisesti 1600-luvun histori- aa, esimerkiksi kauppapolitiikkaa ja kaupunkeja, kirkon vahvaa roo- lia suurvallan luomisessa sekä ar- kea Suomessa. Vuosisadan alun oloja kuvataan melko synkin sana- kääntein. Ilmasto oli kylmää, elä- mä väkivaltaista, talonpojat elivät kurjuudessa, papit olivat karkei- ta ja huonosti koulutettuja, aateli- set raakoja ja voudit häikäilemät- tömiä omaneduntavoittelijoita. Eri- tyisen mielenkiintoisia ovat luvut jotka käsittelevät Arvid Tönnesonia ja Johannes Messeniusta. Vanhaan suomalaiseen rälssisukuun kuulu- nut Arvid Tönneson (Wildeman) toimi Viipurin käskynhaltijana ja oli Kustaa Aadolfin tärkein palvelija Suomessa. Luvussa kuvataan aatelin ja kuninkaan ristiriitaista suhdetta.

Aikana, jolloin hallintokoneisto oli vielä alkeellinen, olivat paikalliset luottomiehet hallitsijalle välttämät- tömiä vallankäytön välineitä. Toi- saalta paikallisten eliittien sukuver-

60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5

kostot olivat hallitsijalle vaarallisia eikä hallitsija pystynyt täysin kont- rolloimaan aatelia.

Suomen aatelin asema 1500- ja 1600-luvun vaihteessa oli muuten- kin mielenkiintoinen. Suomalainen aateli oli vielä erillinen kokonaisuus, puristuksessa Kaarle-herttuan ja Si- gismundin valtakamppailun välis- sä. Kustaa II Aadolfin aikana aa- telin ja kuninkaan suhde muuttui valtakunnan keskittämisen myö- tä. Aateliston paikalliset identiteetit heikkenivät ja side kuninkaaseen vahvistui. Aatelin ja kuninkaan lii- ton myötä Kustaa II Aadolf sai aate- lin tuen, kun taas aateli sai erilaisia etuja, muun muassa yksinoikeuden tärkeimpiin virkoihin. Lappalainen kuvaa kehityskulkua varmoin ot- tein, aihepiiri on tuttu jo hänen väi- töskirjastaan Suku, valta, suurval- ta. Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa (2005).

Historioitsija Johannes Messe- niuksen tapauksen kautta Lappa- lainen kuvaa konkreettisesti, mi- ten epäluulo puolalaisia vastaan ilmeni Ruotsissa. Oppinut Mes- senius oli opiskellut jesuiittasemi- naarissa, mutta joutui taustansa ja luonteensa johdosta epäluulon alaiseksi. Hänet tuomittiin lopulta vankeuteen Kajaanin linnaan, jos- sa hän jatkoi työtään. Myöhemmin Johannes Messeniuksen poika Ar- nold Johan tuomittiin myös maan- petturuudesta. Lappalaisen mu- kaan Puolan ja Sigismundin pelko, paavin ja katolisen kirkon paholais- maisuus sekä erityisesti vastenmie- lisyys jesuiittoja kohtaan kuuluivat Kustaa II Aadolfin mielessä samaan ongelmavyyhtiin. Tätäkin kautta Ruotsin osallistuminen kolmikym- menvuotiseen sotaan saa osaseli- tyksensä. Lappalaisen mukaan us- konnollisia motiiveja ei voi sivuut-

taa, vaikka niitä on tutkimuksessa välillä vähätelty. Sota oli alun perin uskonsota, vaikka sekavat liittolais- suhteet peittävät sen osittain. Lap- palainen kirjoittaa että ”Kustaa Aa- dolfille kyse oli aina protestanttien ja katolisten kamppailusta, valon ja pimeyden taistelusta” (s. 276).

Kun Puolan ja Sigismundin uhka 1620-luvun lopulla hälveni, löytyi paavillinen vihollinen Saksasta.

Lappalainen avaa kiitettävällä tavalla 1600-luvun maailmaa, jo- ka on nykypäivän näkökulmas- ta vaikeasti ymmärrettävää. Tuol- loin Jumala oli läsnä kaikessa eikä uskontoa ja politiikkaa voinut erot- taa toisistaan.

Pohjola Leijona avaa hyvin ai- kakauden ajatusmaailmaa ja Kus- taa II Aadolfin merkitys Suo- men ja Ruotsin historialle tulee selvästi esille. Lappalainen piir- tää mielenkiintoisen kokonaisku- van 1600-luvun alun vaiheista ja tapahtumista. Teoksessa esiinty- vät sivuhenkilöt ovat kiinnostavia, vaikka heidän kuvaamisensa jättää väillä itse päähenkilön hieman liiaksi taustalle. Lappalainen käyttää sujuvasti lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta, vaikka hä- nen aineistonsa ei ole mitenkään poikkeuksellisen laaja. Ajoittain mutkia vedellään turhan suorik- si ja problematisointia olisi kaivat- tu hieman enemmän, mutta koko- naisuudessaan kyseessä on ansio- kas ja hyvin kirjoitettu teos.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja post doc -tutkija Helsingin yliopistossa.

Kaikki valtameristä

Kai Myrberg ja Matti Leppäranta:

Meret – maapallon siniset kasvot.

Ursa 2014.

Kai Myrberg ja Matti Leppäran- ta ovat työstäneet ansiokkaasti en- simmäisen suomenkielisen kir- jan valtameristä, merivedestä, vir- tauksista, jääoloista ja ekologiasta sekä merien ja ilmakehän vuoro- vaikutuksista, kuten merien roo- lista ilmastonmuutoksessa. Kir- jasta vuonna 2015 annettu Vuo- den tiedekirja -kunniamaininta ei tullut tyhjästä. Kirja sisältää pe- rustiedot maapallon yhdestä tär- keimmästä ympäristöstä, valtame- ristä, jotka kattavat 70 % maapal- lon pinta-alasta. Tekijät ovat nou- datelleet hyväksi havaitsemaansa tapaa yhdistellä ja kytkeä fysiikan lainalaisuuksia merien tilan arvi- oon ja ekologiaan. He ovat laajenta- neet onnistuneesti aiemminkin Itä- merellä käyttämänsä konseptin kä- sittelemään suomalaiselle lukijalle hieman tuntemattomampia aluei- ta, valtameriä.

Valtameristä on olemassa eri kielillä ja eri näkökulmilla tehtyä si- sällöltään eritasoista kirjallisuutta, enemmän kuin kukaan kohtuudel- la jaksaa elinaikanaan lukea tai nie- laista, mutta koottua tietoa ja kirjal- lisuutta ei ole kovinkaan paljon. Tä- mä kirja täydentää koottua, helpos- ti luettavaa ja omaksuttavaa tietoa.

Mielestäni kirja on erinomainen li- sä yliopistotasoisen opetuksen pe- rusopintoihin, käytettäväksi myös ammattikorkeakoulujen opinto- ohjelmissa, täydennyskoulutukses- sa ja miksei vaikka lukioissa yleis- tajuisena tietokirjana.