Vapun tienoilla 1965 Antti ryntäsi huohottaen silloiseen työpaikkaani Museoka-dulla Kansanvalistusseuran talossa. Hengästyneisyys johtui ilmeisesti siitä, että työ-huoneeni oli neljännessä kerroksessa eikä talossa ollut hissiä. Arvatenkin Antti oli juossut raput ylös, hänellä oli ollut kiire.
”Voisitko auttaa”, hän suorastaan parahti jo huoneeni ovelta.
Onneksi mistään hengenlähdöstä ei ollut kysymys. Saatuaan hengityksen-sä tasaantumaan Antti kertoi hätääntymisenhengityksen-sä syyn. Onnenpelin kuvaukset oli-vat juuri alkamassa, näyttelijät kiinnitetty, työryhmä valmiina mutta käsikirjoitus puuttui.
Antin asiana oli saada minulta apua käsikirjoituksen tekemisessä. Alun perin Tuula Saarikosken, Pentin ensimmäisen vaimon, oli määrä laatia käsikirjoitus Antin, Jaakko Pakkasvirran ja Risto Jarvan ideoimalta pohjalta. Tuloksena oli muutama hajanainen kohtaus sieltä täältä.
Tietenkin minä lupasin auttaa. Minun puoleeni Antti taas osasi kääntyä siksi, että olin näissä asioissa auttanut häntä ennenkin. Antin opiskellessa Taideteollises-sa elokuvaa opiskelijain oli tehtävä itsenäisesti muutama minuutin parin lyhytelo-kuva. Olin jo silloin Antin apuna synopsisten teossa.
Kaiken taustalla oli se, että Antilla ja minulla oli takanamme jo kymmenen vuoden ystävyys. Tulin Helsinkiin opiskelemaan syksyllä 1953 ja taiteista kiinnostu-neena hakeuduin taideopiskelijain seuraan. Tässä minua auttoi kotiseudultani oleva Jorma-Tapio Valkama, joka opiskeli Taideakatemian koulussa eli Atskissa. Hänen kauttaan tutustuin hänen kurssitovereihinsa, joista läheisimmiksi minulle tulivat Antin lisäksi Anita Ermala ja Juha Järveläinen – heistä tuli sittemmin aviopari. Tällä joukolla vietimme paljon aikaa yhdessä.
Olen monesti miettinyt, miksi Antista ja minusta tuli läheiset ystävät. Luulen, ettei ystävyyssuhteiden synnylle ole mitään yksinkertaista selitystä. Naivisti voisi sanoa, että joidenkin ihmisten kanssa on samalla aaltopituudella, joidenkin kanssa ei. Antin kanssa olimme.
Kiinnostavaa Antissa oli tietynlainen arvaamattomuus. Hän saattoi kiinnittää huomiota asioihin, jotka eivät mitenkään liittyneet silloisii n tilanteisiin, jopa hänen liikkeensä olivat yllättäviä, eivät kuitenkaan millään tavalla pakonomaisia. Sellais-ta oli myös hänen huumorinsa. Hän saattoi töksäyttää suorasSellais-taan loukkaavasti, mutta se piti ymmärtää hänen huumorikseen. Kaikilta se ei aina onnistunut. Kyllä minunkin piti välillä arvailla, mitä hänen päässään liikkui.
Antin välillä sarkastista huumoria kuvastakoon hänen kirjeensä vuodelta 1960 minun saatuani vuoden viransijaisuuden Jämsän työväenopiston johtajana:
”Arvoisa johtaja. Uusi vuosikymmen alkoi todellakin rohkaisevalla tavalla: ensin Albert Camus ajoi päin puuta ja kuoli ja heti perään sinä ilmoitat rupeavasi maa-laisprofeetaksi johonkin kirkonkylään, jonka nimeäkään en aikaisemmin ole kuullut.
En tarkoita että sinä olisit joku Camus mutta sinusta olisi kyllä saattanut kehit-tyä ellet olisi paennut kulttuuria jonnekin syrjäkulmille
Ajattele mitä
Camus´ta olisi tullut Jos hän olisi
Muuttanut kotiseudultaan
Algeriasta yhä syvemmälle Afrikkaan Sen sijaan että alkoi
vaikuttaa EUROOPASSA
Olen juuri menossa juomaan viskin muistoksesi.”
(Typografi a Antin)
Saatuaan kuvataideopinnot Helsingissä päätökseen Antti muutti 1950-luvun lopulla takaisin kotikaupunkiinsa Lahteen. Kevään korvalla 1958 hän kirjoitti: ”Ul-konaiset olosuhteeni ovat täällä Lahdessa päältäpäin katsoen erinomaiset: suuri ateljee, pieniä sivuansioita, hyviä ystäviä jne. Sisäisetkin olosuhteeni ovat käyneet laatuun, koska en miesmuistiin ole kokenut sellaista mitä nimität depressioksi”.
Hänen läheisimpiä ystäviään olivat tällöin kirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmi ja hänen puolisonsa kuvataiteilija Jorma Kardén sekä kuvanveistäjä Raimo Utriainen, joka tuolloin asui niin ikään Lahdessa. Antin sosiaalista mielenlaatua kuvastaa, että hän tutustutti myös minut näihin henkilöihin.
Lahdessa hän myös avusti Etelä-Suomen Sanomia. Vuoden lopulla 1959 Antti kirjoitti Lahdesta tekevänsä parhaillaan taidearvostelua, mutta katsoi aiheelliseksi keskeyttää arvostelun laatimisen päädyttyään seuraavanlaiseen lauseeseen: ”Tällai-sella taiteella (lokakuun ryhmällä) ei ymmärrettävästikään ole kosketuskohtia yleis-maailmallisiin pyrkimyksiin sikäli kuin yleismaailmallisuus kuvataiteessa käsitetään työhypoteesin älylliseksi suuntaamiseksi kuvan elementaarisia perusteita kohtaan.”
Antti arveli itsekin aivan perustellusti, ettei tuollaista voi lehteen panna, vaikka ”on siellä kummempiakin nähty”.
Antti pohdiskeli kirjeissään ihmisen osaa usein hyvin syvällisesti mutta vaikeasti ymmärrettävästi. Välillä ne olivat teinipoikamaista fi losofointia, eräänlaista minuu-den etsimistä tai sitten yleisempää taiteilijan työn analysointia. Tästä pieni näyte vuoden 1959 lopulta: ”Jostakin syystä varotaan sotkemasta syvimpiä totuuskäsi-tyksiämme taideteosten aineksiksi, totuuskäsityksemme suhtautuvat taideteosten aihemateriaaliin vain konstruoivana tekijänä, vain harvassa tapauksessa ne haluavat konstruoida omaa olemustaan. Tällaisesta menettelystä on kuitenkin eräs hyöty.
Ihmisten väliseen ajatusten vaihtomahdollisuuksien välineisiin muodostuu eräänlai-nen ´ei keeräänlai-nenkään maa´.”
Kolme mietiskelijää. Antti Peippo (keskellä) Notre Damen katolla Pariisissa elokuussa 1960 (Kuvaaja T. Aalto, Matti Rinteen arkisto).
Kirjeet olivat monesti pitkiä, neljä viisi konekirjoitusliuskaa. Aina ei tiennyt, oliko Antti tosissaan vai oliko kyseessä älyllinen leikittely. Tästä yksi esimerkki:
”Koko sanavarastomme on laadittu yksinomaan päivätajuntaamme silmälläpitäen, mikä selittää sen, että joudumme selittämään piilotajunnallisia käsityksiämme niille täysin vierain käsittein.” Tässä oli Antin mielestä syy monien väärinkäsitysten syn-tymiselle, mutta hänellä oli ratkaisu tähän ongelmaan: kielessä tulisi ottaa käyttöön jokeri samaan tapaan kuin korttipelissä; sille annetaan aina haluttu arvo. Kielessä jokeria käytettäisiin aina merkitsemään kaikkea mitä emme tiedä. Antin ajatuksen-kulun selvittämisessä tarvittaisiin kyllä jokeria.
Hieman yllättävää on, että Antin kirjeet sisälsivät pelkästään tällaisia pohdin-toja, tavanomaisia arkipäivään liittyviä asioita ei sanallakaan. Ei hän muuten miten-kään umpimielinen ollut. Isästään hän ei kuitenkaan koskaan puhunut, jotenkin oli itsestään selvää, että hän oli sotaorpo. Kipeä paikka hänelle sen sijaan oli, että hänen veljensä oli kuollut lähes samanaikaisesti isän kanssa. Veli oli laskenut pot-kukelkalla kotikatua alas ja suoraan auton alle. Antti näytti useampaan kertaan onnettomuuspaikkaa.
Antti oli siis viisikymmentäluvun lopulla Lahdessa, oli ateljee, ystäviä ja oman vakuutuksensa mukaan kaikki asiat hyvin. Kovin luovaa aikaa se ei kuitenkaan ollut eikä hän muutenkaan ilmeisesti ollut tyytyväinen oloonsa. Ei siis ihme, että syksyllä 1959 hän kirjoitti lähtevänsä Pariisiin. Ei hän kertonut, johtuiko päätös tympään-tymisestä Lahdessa oloon, ei liioin siitä, mitä hän aikoi Pariisissa tehdä. Mitään selkeitä jatko-opintosuunnitelmia hänellä ei ainakaan ollut.
Pariisissa hän sanoi välttelevänsä mahdollisuuksien mukaan kaikkea, mikä liittyi kulttuuriin, niin vaikeaa kuin se siellä olikin. Tulkitsin tämän niin, että Antti oli vä-hän päästään pyörällä kaupungin kulttuuritarjonnasta verrattuna vaikkapa Lahteen.
Antti sairasti siellä pahaa ja pitkällistä fl unssaa ja tuli hoidattamaan sitä vuoden-vaihteessa pariksi kuukaudeksi Suomeen. Kevään 1960 hän vietti jälleen Pariisissa.
Tapansa mukaan Antti kirjoitti nytkin varsin niukasti omasta olemisestaan ja tekemisistään. Yhden kerran hän kuitenkin teki poikkeuksen. Hän aloitti kirjeen ystävällisesti naljaillen: ”Kiitän kirjeestäsi, vaikkei siinä mitään asiaa ollutkaan. Ei ole pelkoa, että olisi tässäkään kirjeessä.”
Hän aloitti kertomalla asuvansa latinalaiskortteleissa, missä ei ole lainkaan tu-risteja, ainoat ulkomaalaiset ovat opiskelijoita ja taiteilijoita. Tältä alueelta hän sa-noi poistuvansa vain hätätilassa. Edellisenä iltana yhden aikaan hän päätti käydä iltaoluella kantakahvilassaan.
”Tulin baariin ja istuin samaan hupaisaan seuraan, jossa vietän kaiket illat. Tällä kertaa oli pöydässä eräs neekeri. Jota en muistanut ennen tavanneeni, vaikka näyt-tikin tutulta. Lisäksi oli nainen, joka osasi suomea. Uusi neekeri vaikutti hämmäs-tyttävän fi ksulta ja huumorintajuiselta mieheltä. Näytti tuntevan Suomen asioita hyvin, ja puhui ruotsalaisista niin törkeästi, että harvoin suomalainenkaan moiseen pystyy… Kaksi tuntia vierähti kummasti veljellisessä ruotsalaisten haukkumisessa.
Kun neekeri viimein lähti pois kolmen aikaan yöllä sanoin, että siinäpä todella fi
k-su mies, niin naapurit kysyivät, enkö tiennyt kuka hän oli. Minua valistettiin, että hän oli eräs musikantti nimeltä Dean Dixon ja suomea puhuva nainen oli hänen vaimonsa.”
Antti kirjoitti hetken olleensa poissa tolaltaan. ”Ota huomioon, että paikka oli kaikkein halvimman luokan kuppila ja baaria pitävä eukko kohteli Dixonia täysin yhtä epäystävällisesti kuin meitä kaikkia muitakin.”
Pyydän Antin puolesta anteeksi, että hän käytti Dixonista epäystävällistä, ro-tusyrjintään viittaavaa sanaa. Kirjeestä on kuitenkin viisikymmentä vuotta, joten annettakoon anteeksi. Paljon on ajattelumaailmamme sen jälkeen muuttunut.
Dean Dixon oli maailmankuulu kapellimestari. Hän toimi vuodet 1953–1960 Göteborgin sinfonikkojen ylikapellimestarina. Hänen vaimonsa oli suomenruotsa-lainen toimittaja ja kirjailija Mary Mandelin.
Pian Suomeen palattuaan Antti aloitti elokuvataiteen opiskelut Taideteollisessa korkeakoulussa, silloiselta nimeltään Taideteollinen oppilaitos. Nykyisellään se on, kuten tunnettua, osa Aalto-yliopistoa. Minulle ei ole koskaan valjennut, miksi An-tin kiinnostus maalaustaidetta kohtaan hiipui, häntähän pidettiin tässä suhteessa ihmelapsena. Taideakatemian koulussa hän aloitti jo 16-vuotiaana. Maalaustaide sai jäädä; me emme tiedä, mitä hän sillä saralla olisi saanut aikaan, mutta ainakin hänen päätöksensä koitui elokuvan voitoksi.
Tällöin me molemmat asuimme jälleen Helsingissä ja kanssakäyminen oli taas mutkatonta, kirjeitä ei tarvittu.
Minä olin jo mennyt naimisiin ja Anttikin aloittanut seurustelun. Muistan hyvin, kun hän halusi esitellä meille Raunin, joka asui Punavuorenkadulla hissittömässä jugendtalossa. Portaita noustessamme Antti vannotti meitä käyttäytymään kun-nolla. Huvittavaa mieheltä, joka itse saattoi hyvin arvaamattomasti rikkoa sovin-naissääntöjä. Ehkä hän halusi tällä ilmaista meille sen, että nyt oli tosi kyseessä tai sitten vakuuttaa Raunin siitä, että kunnon miehellä oli kunnon ystävät.
Rauni ja Antti menivät naimisiin. Pian me molemmat tulimme myös isiksi ja perhe elämän keskiöön. Työelämäkin tuli tärkeämmäksi ja ystäville jäi vähemmän aikaa. Oli ymmärrettävää, että kanssakäymisemme ei ollut yhtä tiivistä kuin opis-keluaikoina. Silti ystävyytemme ja kanssakäymisemme säilyi Antin kuolemaan asti.
Lasse Naukkarinen (vas.) kamera-assistenttina avustamassa Antti Peippoa Helsingin kauppa-torilla Kaupungissa on tulevaisuus (1967) -elokuvan kuvauksissa (Filminor Oy / KAVI).
Antti Peippo kuvaa ja Risto Jarva ohjaa ravintola Vaakunan terassilla. Onnenpeli (1965) oli Peipon ensimmäinen pitkän elokuvan kuvaustyö. Pöydän ääressä Jaakko Pakkasvirta ja Kaisa Korhonen sekä Anneli Sauli ja Markku Annila (selin). Keskellä kamera-assistentti Lasse Naukkarinen. (Filminor Oy / KAVI).