muotoaan sukupolvesta toiseen, sairauteni kautta tavallaan todistan, että historian linja on ollut oikea. Syöpä on yhteenveto Suomen kansan historiasta, ajatusten umpikuja, tiivistys.
On merkitsevää, että näin syvälle ei voi tunkeutua kuin elokuvan keinoin, siitä ei voi selvitä puhumalla tai kirjoittamalla.
―Vain elokuva voi sitoa kirjallisia ja noin erityyppisiä kuvallisia aineksia.
Yksi hurjimpia kuvia elokuvassa oli 6-vuotiaana tekemäsi täsmällinen silhuetti-kuva, joka esittää itseäsi aikuisena ja oli ihan kuin erityisen lahjakkaan taiteili-jan leikkaus. Nyt keski-ikäisenä etsit omaa lapsuuttasi ja tunkeudut 0-vuoteen, aikaan ennen muistia, mutta olet 6-vuotiaana tehnyt matkaa ajassa toiseen suuntaan. Se on ihan käsittämätöntä.
―Kuva löytyi äitini lähettämästä kirjeestä. Kirje todistaa, että kuva on todella tehty 6-vuotiaana. Kuva oli muutaman sentin korkuinen ja on vaatinut äärimmäis-tä taitoa leikata se saksilla. Minun on äärimmäis-täysin mahdotonta käsitäärimmäis-tää, miten se oli mahdollista. Se oli tekosyy siihen, että käänsin asetelman ja yritän Sijaisessa tehdä lapsen samalla tarkkuudella.
Kuva osoittaa, miten intensiivisesti perhehistoriaa on eletty, ei puolilla kierrok-silla kuten useissa kodeissa, vaan täysillä.
―Kuva oli tehty talvisodan päättymistä seuraavana päivänä, jolloin yksilöiden koh-talot kirjoitettiin kansakunnan kohtaloiden mukaan.
Siinä tiivistyy myös tragedian totaalisuus, koko sota ja lapsi -aihe. Tuntuu, että kuva avaa täysin muistista pyyhkiytyneen luvun sodan vaiheista ja lapsen kokemuksesta.
―En näe sodassa mitään myönteisiä arvoja. Kaikki omat kokemukseni sodasta ovat negatiivisia. En tarkoita tällä sitä, mitä rintamalla tapahtuu vaan sitä, mitä ko-dissa tapahtuu, millä lailla sota vaikuttaa koteihin, kuinka se tekee ihmisistä hystee-risiä ja vammaisia – tämän on ihan toinen asia kuin rintamatapahtumat. Itse olen lapsena kokenut sen hirvittävyyden, jolla perheestä on tehty Suomen pienoismallia ja pakotettu käyttäytymään yhtä sotilaallisesti kuin Suomi kansakuntana. On käsit-tämätöntä, miten vanhempani samaistuivat Suomen kohtaloon. Kokemukseni ei-vät ehkä ole ainutlaatuisia: ensi polven sivistyneistön, lukeneiston, 30-luvun lasten kohtalo voi olla aika samantapainen.
Voisitko vielä puhua valokuvista. Mitä sieltä löytyi?
―Ottaessani negatiivin en yhtään aavistanut mitä se pitää sisällään. Sitten katsoin, mitä negatiivista rupeaa kehittymään. Ensin tulee minun ja ennen kaikkea veljeni Maunun kasvonpiirteet, jotka näen kriittisesti valokuvassa oikeastaan ensimmäistä
kertaa. Valokuvia tehdessäni myös vanhempien kasvonilmeiden tarkkailu oli usko-maton fantasiakokemus, joka ei ehkä toistu leff assa. Voi olla, että kokemus välittyy epäsuorasti. Tämä oli kaikkein innostavin ja mukavin vaihe.
Sitten kun aloin törmätä tylyihin tosiasioihin, elokuvanteko muuttui myrkyksi.
Etenkin kun tutustuin äitini kirjallisiin tuotteisiin – se löi minut täysin takalukkoon.
Olisin lopettanut työn, ellei homma olisi ollut jo niin pitkällä ja rahoitus kunnossa.
Se oli raskasta. Sovin, että en enää itse tee mitään. Lintsi1 lupasi tehdä äänet valmiiksi, kun en itse jaksanut ja pystynyt. Olin sairaalassa ja sain kortisonilääket-tä, joka vaikuttaa hyvin euforisesti. Euforia oli niin voimakas, että estot räjähtivät välittömästi ja myönsin todeksi, kuvista löytämäni materiaalin, hyväksyin sen. Siinä vaiheessa elokuva rupesi valmistumaan.
En muista koskaan kokeneeni sellaista tutkimusretkeä kasvoihin, jotka etsivät muotoaan: omaisten kasvojen samankaltaisuudet – sinun ja isäsi kasvojen risti-kuvautuminen. Valokuvathan ovat sinulle keskeisempiä kuin kenellekään muul-le suomalaiselmuul-le elokuvantekijälmuul-le, omuul-let sanan vakavassa miemuul-lessä ainoa, joka on ymmärtänyt valokuvan.
―Kai se on lähtenyt taloudellisista syistä, on halpaa tehdä valokuvista elokuvaa.
Tein jo ensimmäisen elokuvani Viapori – Suomenlinna vanhojen valokuvien perus-teella. Menneisyyttä, historiaa, kansakunnan traagisia kokemuksia – suuria jouk-komurroksia ei voi tavoittaa muuten kuin valokuvalla. Valokuvia on myös helppo käyttää. Kukaan ei kadehdi eikä kontrolloi, saa rauhassa tehdä elokuvaa suurista-kin teemoista. Elokuvantekijälle se merkitsee riippumattomuutta ulkopuolisista suhdanteista.
Tavoittamasi ajallinen elämys, ajan liikkuminen on hyvin kiinnostava. Se muis-tuttaa Chris Markerin tapaa tehdä elokuvaa. Ajan väreily muodostuu koko ju-tun. Kuinka monta liikkuvaa kuvaa Sijaisessa on?
―Alussa on se soppakohtaus, sitten vanha kasimillinen pätkä, jossa syön pipar-kakkua – siinä perheeni on mukana. Niin ja veri lumessa on liikkuvaa kuvaa.
Kansalaissodan käsittely on erittäin tärkeä, olet hahmottanut sen kaikkea muuta kuin muodollisella tavalla – se on osa perhehistoriaa.
―Kansalaissota on särkenyt sekä perheet että kansakunnan, tehnyt kansakun-nasta vammaisen. Viime kädessä se on luonut tarpeen todistaa, että oikeassa on oltu. Äiti sai absurdin tehtävän todistaa, että hänen isänsä oli kunnian mies. Mie-hen kuva piti muuttaa kokonaan toiseksi. Hän ei ole pystynyt sitä itse tekemään ja on edellyttänyt, että minä jatkan työtä, tämän huijarijuopon kuvan kiillottamista.
Tämä on ollut niin ylivoimainen tehtävä, että siitä ei ole voinut seurata muuta kuin katastrofi meidän välisissä suhteissa. Näin siitä huolimatta, että hän oli hyvä, piirustuksenopettaja ja pidetty ihminen muutenkin.
Jännittävää on, että koko sijainen-aspekti on niin ambivalentti, kaikkea muu-ta kuin yksiselitteinen. Olet useamman henkilön sijainen. Sehän repii ihmisen kappaleiksi.
―Äiti pyrki tekemään Maunusta sijaista ja kun Maunu 6-vuotiaana teki itsemurhan niin minusta tuli hänen sijaisensa. Elokuvan logiikkahan todistaa, että kyseessä oli itsemurha. Ylipäätään elokuvan dramaturgia todistaa sellaisia asioita, mihin mikään lause ei pysty. Se asettelee ihmisten rooleja vastakkain ja yhtäkkiä tajutaan, mitkä eivät sovi yhteen, mitkä aiheuttavat konfl ikteja. Näin meillä on vastaus kysymyk-seen, jota ei ehkä koskaan olisi huomattu tehdä.
Miten Siirala määrittelee käsitteen ”sijainen”?
―Se on hänen käsitteensä. Esimerkiksi jos puhutaan kaikkea primitiivisimmällä tasolla: neekerit Afrikassa ovat teknisen hyvinvointikulttuurin sijaisia, he eivät nauti tästä hyvinvoinnista. Samoin ongelmanuoret ovat vanhempiensa elintason sijaisia.
Ja hienosäikeisemmin: perhepatologiassa yksi perheenjäsen – tässä tapauksessa äitini ottaa sovittaakseen vanhempiensa tai esimerkiksi isänsä kokemat mentaa-liset häiriöt. Hän on päättänyt todistaa, että kaikki on kohdallaan. Tämän roolin hän on valinnut itse. Lapsesta tehdään kehumalla tällainen: kehumalla pikkulapsen tekemisiä – sitä, mitä toiset eivät viitsi tehdä tai suostu tekemään – yllytetään jo-honkin mitä lapsi sitten tekee lopun ikänsä. Näin lapsesta tulee koko perhekunnan sijainen.
Oliko niin, että elokuvan työnimenä oli ”Poika joka ei hymyile”? Sinulla on sa-tamäärin valokuvia, olitko sinä poika joka ei hymyillyt?
―On yksi valokuva, jossa hymyilen. Se on otettu isoäitini pihalla Sortavalassa eikä meillä kotona Lahdessa. Olen kotiapulaisen sylissä ja hymyni on liikuttava ja säälit-tävä – se on varmasti elämäni ainoa hymy. Vähän harmitti jättää se elokuvasta pois.
Vanhempanihan kuljettivat hulluna minua psykiatrilla. He olivat huolissaan siitä, mikä minua vaivaa, kun en koskaan hymyillyt. Ensiksi he patistavat minusta arjalai-sen edustajaa ja sitten ihmettelevät miksi en hymyile. Aika nerokasta .
Viitteet
1 Timo Linnasalo, Sijaisen äänisuunnittelija.