Antti ja Filminor
Antti oli hyvä kuvaaja, mutta saattoi joutua ristiriitaisiin tilanteisiin tokaistessaan jollekin päin naamaa vähemmän diplomaattisesti. Niinpä Petterin kanssa häneltä meni sukset ristiin Joulukuu (1969) -lyhytelokuvan kuvauksissa 1968. Petteri viit-tasi kerran siihen, että Antti olisi pitänyt häntä ohjaajana harrastelijana tai jotain vastaavaa, ja Petteri pyysi minua kuvaamaan sitten Joulukuun loppuun. En osaa sanoa, olisinko ottanut tehtävän vastaan, jos olisin tiennyt tämän taustan. Joka tapauksessa minä kuvasin Petterille vielä tämän jälkeen Kreivin (1971) ja kuusi lyhytelokuvaa.
Filminoriin mennessäni minulla ei ollut ajokorttia ja jouduin vierestä seuraa-maan, kuinka Antti kamppaili mäkistartin kanssa Kalevankadun ja Fredan risteyk-sen jyrkässä rinteessä. Myötätunnosta sanoin Antille, etten varmaankaan koskaan tule ajamaan korttia. Antti tuohtui tästä ja sanoi, että minun on ajettava kortti.
Teekkareiden autokoulussa fi lminorilaiset saivat kymmenen prosentin alennuksen.
Riston ja Filminorin Yö vai päivä (1962) -elokuvan tekemisen aikaiset suhteet vai-kuttivat edelleen. Niinpä menin Filminorin naapurissa Teekkarilan alakerrassa ole-vaan autokouluun.
Filminor tuli sitten olemaan minun henkinen tukikohtani vuosien ajan. Ensim-mäinen kuvauskohde oli Puu-Käpylä Helsingissä, jonne Antti Peipon kanssa suun-tasimme kuvaamaan. Antti oli kamerassa ja minä hänen assistenttinsa. Oli suunni-telma tämän ainoalaatuisen puutaloalueen hävittämisestä. Elokuvallisen pamfl etin tuli taistella Puu-Käpylän säilyttämisen puolesta. Onneksi Helsingin kaupunki tuli järkiinsä, alue säästyi ja on tänään korkeasti arvostettu asuinalue. Dokumenttia ei tehty, mutta kuvattu materiaali oli sitten osana Postisäästöpankin rahoittamana tehtyä Asuminen ja luonto (1965) -lyhytelokuvaa, jonka Risto Jarva ohjasi. Nämä pankin rahoittamat yhteiskunnalliset pamfl etit olivat hyvin korkeatasoisia, ja saivat yleensä valtionpalkinnon. Minulle ne olivat myös erinomainen koulu ja tasoittivat osaltaan tietä tulevalle dokumentaristin uralleni.
Onnenpeli
Pian alkoivat myös pitkän näytelmäelokuva Onnenpelin (1965) kuvaukset. Pääosissa olivat Anneli Sauli ja Jaakko Pakkasvirta. Ensimmäinen kohtaus, jonka kuvaukses-sa olin mukana, tapahtui Akateemisen kirjakaupan tieltä parhaillaan purettavaskuvaukses-sa Kino Palatsissa. Jaakko Pakkasvirta näytteli toimittajaa, joka tekee juttua kaupun-kisuunnittelusta ja kävelee raiskatun Kino Palatsin raunioilla. Raunioista hän löytää pienen kerubin pään. Se on peräisin upeista parvekkeista, jotka on kaivinkoneella juuri vedetty alas.
Elokuva oli kiinni ajankohtaisissa aiheissa. Istutaan vaikkapa ylhäällä ravinto-la Vaakunan terassilravinto-la Mannerheimintiellä ja keskustelravinto-laan kaupunkisuunnittelus-ta, vanhojen talojen säilyttämisestä ja taustalla on kaupunkinäkymä, jossa ovat Lasipalatsi, VR:n makasiinit ja puisto, jonka eduskunnan tuleva lisärakennus pian tuhoaa. Tuota 1960-luvun alun keskustelua on sitten käyty neljäkymmentä vuotta.
Työmiehen päiväkirja
Antti asui Hietalahdenkadulla kerrostalossa. Työmiehen päiväkirjan päähenkilöiden, Ritvan ja Juhanin koti kuvattiin Antin ja Raunin asunnossa. Kun Onnenpelissä pää-henkilöiden koti Kruununhaassa oli valoisa, haluttiin Työmiehen päiväkirjaan toi-senlaista sävyä. Antti maalasi yhden olohuoneensa seinistä tummanruskeaksi. Kun seinää katsottiin pankrolasilla, joka hävitti värit, näkyi seinä tummana ja sävytti samalla koko huoneen vaikutelmaa. Ritvan yksinäisyydentunteiden ja tapahtumien taustalla synkkä seinä vahvisti aviollisen kriisin ahdistavaa tunnelmaa. Filmi oli mus-tavalkoinen ja pankrolasilla oli helpompi arvioida eri värien tummuutta. Maalarina Antilla oli harjaantunut silmä väreille ja niiden sävyille. Elokuvassa talo sijoittui Hiekkaharjuun.
Kuvauspäivä Ritvan ja Juhanin kotona saattoi alkaa seuraavasti: Lönnrotinkadun toimistossa puhdistin 35 mm:n Arrifl ex-kameran ja objektiivit, ellen ollut tehnyt sitä jo edellisenä päivänä. Latasin kasetit toisen kerroksen yhteisessä vessassa. Ala-kerran kaupan rouva tuli joskus vessaan, ja meille hän oli vihainen, jos viivyimme vessassa kasettia ladaten. Aurinkoisena päivänä käytettiin Ilfordin FP3 mustaval-koista materiaalia ja Ilfordin Mark-5:tä hämärässä tai sisäkuvissa. Jotain poikkeuk-siakin saattoi olla. Lyhytelokuvissa, jotka kuvattiin värillisinä, käytettiin Kodakin Echtachromea.
Lönnrotinkadulla pakattiin kuvausautoon kamerakalusto ja valaisukalusto. Ford Transitin tavaratilan kattoon leikkautettiin neliömäinen aukko ja sen eteen kiinni-tettiin katolle pieni lavetti, jonka päälle kamera asekiinni-tettiin. Tällä tavoin saatiin ylä-kulma, kun kuvattiin vaikkapa väkijoukossa.
Hietalahdenkadulla valaistiin ensin. Antti kuvaajana oli vastuussa myös valoista.
Kaksi ”hörpötintä” muodostivat perusvalaistuksen. Hörpöttimessä oli neljä 150 watin lamppua, joiden jännitettä nostettiin. Spottejakin käytettiin.
Huoneen yhdessä reunassa oli huovista tehty teltta, jonka sisällä äänitettiin repliikit koko kohtaukseen. Jaakko Pakkasvirta ja äänittäjä Anssi Blomstedt olivat teltan ulkopuolella. Oliko Risto siinä alusta lähtien, en muista. Minä olin Antin kanssa huoneessa teltan ulkopuolella hiljaa kolistelematta. Tai Antti oli makuuhuo-neessa tai keittiössä.
Kun repliikit oli hiottu, jatkoimme kuvausten valmistelua ja näyttelijöiden ase-mointia. Kuvaus tapahtui niin, että ensin Jaakko tai Anssi käytti nauhuria ja näytte-lijät näyttelivät puheen mukaan. Paul Osipow ille tällainen play back -tekniikka oli vaikeaa, Elina Salolta se sujui hyvin.
Juhanin työpaikka oli Tampereella. Matka tapahtui junalla, mikä antoi eloku-vaan komeaa visuaalisuutta ja rytmiä. Toisaalta se korosti myös sitä, että viikot nuori pari oli erossa toisistaan. Hiekkaharjun pysäkki oli notkossa, ympäristö sot-kuinen rakennustyömaan johdosta.
Työmiehen päiväkirjassa Elina Salon esittämä Ritva, Juhanin vaimo saa kesken-menon. Krematoriossa poltetaan sikiön jäänteet. Krematorio oli kuvattu Teknisen korkeakoulun Hietalahden laboratorion pannuhuoneessa. Antti näytteli
laborant-tia, joka polttaa sikiön. Minä olin kameran takana. Kun Risto näki kuvauksemme tulokset, hän huomasi heti, että laborantin työtakki oli väärinpäin. Sen olisi tullut olla päällä siten, että napit olivat takana. Kuvaus meni uusiksi.
Enneuni
Kuvaajana Onnenpelistä lähtien Antti oli minulle auktoriteetti ja arvostin hänen työ-tään. Kuitenkaan Antin ja minun väliset suhteet eivät olleet aivan ongelmattomat.
Eräässä vaiheessa etsin uutta asuntoa ja ajattelin Suomenlinnaa yhtenä mah-dollisuutena. Otin asian puheeksi Antin kanssa, asuihan hän jo ennestään siellä.
Sain häneltä kuitenkin yllättäen kylmän suihkun. Minä en saisi pyrkiä asumaan sin-ne. Antti oli tehnyt vahvan, palkitun dokumentin Suomenlinnan synkästä historias-ta. Hän suunnitteli luultavasti uutta dokumenttia, eikä halunnut minusta kilpailijaa, näin päättelin tuolloin.
Asuin vaimoni Eilan kanssa monen vaiheen, Lönnrotinkadun, Sipoon Immers-byn, Käpylän ja Kallion jälkeen Tuomarilassa, kun kotonani oli juhlat, joihin tuli kol-legoitani. Anttikin tuli suoraan kuvauksista. En tiedä mitä Antti odotti näkevänsä.
Ehkä hän muisti, että olin aikoinani asunut tilapäisesti Filminorin kellarissa. Nyt olin, kenties suurena yllätyksenä rakennuttanut omakotitalon. Nähtyään sen, hän varmaankin ajatteli, että tuliaislahja pitäisi olla. Niinpä, kun hänellä oli mukanaan uuden dokkarinsa kuvakäsis, hän repi siitä irti liimauksesta yhden valokuvan lahjak-si. Ilahduin ja hämmennyin siitä niin, etten osannut kieltääkään häntä irrottamasta kuvaa.
Elokuva-arkistossa esitettiin aikoinaan dokumenttia Annapurnan valloitus (Vic-toire sur l’Annapurna, 1953). Antti, kuten myös minä olimme katsomassa sitä. Kä-vellessämme ulos teatterista Antti kertoi, että hän oli nähnyt unen, jonka voi tulkita enneunena hänen sairastumiseensa. Lautasella oli soppaa, jossa kellui arpa-kuutioita. Antti lusikoi soppaa, osassa kuutioista oli pääkallon merkki. Näitä hän nosteli lusikallaan lautasensa reunoille.
Vaikka Antti sairastelikin pitkään, hänen kuolemansa yllätti minut. Filminor järjesti kuljetuksen hautajaisiin Lahteen. Antti haudattiin rautatieaseman lähellä olevalle harjulle. Lahden ammattikorkeakoulun Muotoiluopistossa kävin luennoi-massa dokumenttielokuvasta syksyisin viisitoista vuotta. Antin edustama esseetyyli kiehtoi minua ja saatoin puhua siitä tai vaikkapa kokemuksista Antin assistenttina Filminorissa.
Matkan rautatieasemalta Muotoiluinstituutille kuljin hautausmaan sivuitse.
Muistoja Antista palautui tuolloin mieleeni.
Antti Peippo Filminorin leikkaamossa 1980-luvulla (kuva Pekka Aine).
Antti Peipon auto oli ranskalainen Rellu, jotkut pitivät Antin ajotyyliäkin ranskalaisena (kuva Touko Yrttimaa).