Yhteenveto ja tulkinta

Sananvapauden perustelut jakautuvat aineistossani kahteen päälinjaan: niihin, joissa painotetaan sananvapauden hyviä seurauksia yhteiskunnalle, ja niihin, joissa sananvapaus ei ole ehdollinen hyville seurauksille vaan itsessään arvokas. Olen aiemmin esittänyt vastaavan kaltaisen jaottelun tyypilliseksi myös yhteiskuntatieteellisessä sananvapauskeskustelussa.

Osa aineistoni keskustelijoista ei siis varsinaisesti perustele sananvapautta vaan lähestyy sitä ehdottomana joko–tai-asetelmana. Moni kuitenkin liittää sananvapauden olemassaolon ja merkityksen ennen kaikkea sen hyviin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Avoimen keskustelun ja vuorovaikutuksen katsotaan vievän yhteiskuntaa eteenpäin tai auttavan yhteisten ongelmien ratkaisemisessa. Tällaiset perustelut heijastelevat yhteisöllisiä lähtökohtia:

sananvapautta perustellaan sen mahdollistamalla yhteisellä hyvällä.

Vastaavasti sananvapauden itseisarvoa painottavissa perusteluissa korostuvat usein yksilöllisemmät lähtökohdat, kuten yksilön oikeus omiin näkemyksiinsä.

(vrt. Pulkkinen 2015; Kortteinen 2015.)

Aineistoni välineelliset perustelut sisältävät monenlaisia näkemyksiä keskusteluun puuttumisesta eli sananvapauden rajoittamisesta. Osa keskustelijoista pitää kaikenlaista keskustelun rajoittamista aina esteenä

yhteiskunnalliselle edistykselle. Osan mielestä yhteiskunnalle paras vaihtoehto

on keskustelun jatkuminen, ja sen turvaamiseksi sananvapauden rajoittaminen nähdään toisinaan tarpeellisena, oikeutettuna tai väistämättömänä.

Näkökulmia voidaan peilata negatiiviseen ja positiiviseen vapauskäsitykseen pohjaavaan sananvapausajatteluun. Jäsennys ei kuitenkaan ole mitenkään ehdoton eivätkä näkemykset toisensa poissulkevia, vaan niitä on tarkoitus lähestyä enemmän analyysin välineinä ja keskustelun jäsentäjinä kuin perustelujen kategorioina.

Sananvapauden yhteiskunnallinen merkitys liitetään aineistossani usein vapaan keskustelun tuloksena saavutettavaan uuteen tietoon ja uusiin näkökulmiin, joilla puolestaan katsotaan olevan hyviä seurauksia: ongelmia ratkeaa, ihmiset oppivat, eripurat väistyvät, yhteenkuuluvuus vahvistuu, yhteiskunnallinen toiminta aktivoituu… Oletus ja toivomus tiedon

lisääntymisestä ja totuuden löytymisestä ovat keskeisiä myös vapaata yhteiskunnallista keskustelua korostavalle klassiselle liberaalille

sananvapauskäsitykselle (vrt. Mill 1982).

Toinen klassiseen liberaaliin sananvapauskäsitykseen liittyvä ja myös aineistossani usein esiintyvä oletus koskee keskustelun rationaalisuutta.

Sananvapautta totuuden näkökulmasta lähestyvissä perusteluissa oletetaan usein, että juuri rationaalinen julkinen keskustelu vie yhteiskuntaa eteenpäin, ja tämä oletettu edistys puolestaan nähdään kaikkien etuna. Tällaisessa

diskurssissa sananvapauden muut ulottuvuudet jäävät vähemmälle huomiolle.

Sananvapautta esimerkiksi tunteiden, identiteettien tai taiteen kautta lähestyvä pohdinta on aineistossani merkillepantavan vähäistä ja ilmenee enimmäkseen kiistelynä siitä, kuka loukkaantuu tai saisi loukkaantua mistäkin, ja loukataanko eri ihmisryhmiä yhteiskunnassa tasapuolisesti. Sitä sen sijaan ei pohdita, voisiko vaikkapa yhteisön yhteenkuuluvuutta vahvistaa muunlaisella viestinnällä kuin rationaalisella julkisella keskustelulla.

Tähän liittyen on kiinnostavaa, että Jorma Mäntylän (2007) mukaan Mill ei pitänyt rationaalista julkista keskustelua ylläpitävää lehdistöä ainoana

yhteiskunnallista informaatiota levittävänä instituutiona, vaan hänelle niitä olivat myös esimerkiksi koulut ja yliopistot, kirkko, teatterit, elokuvat,

kirjallisuus, puolueet, kansalaisjärjestöt ja kirjastot. Millin voidaan siis katsoa laskeneen myös taiteellisen ilmaisun potentiaaliseksi uuden tiedon tuottajaksi.

En kuitenkaan voi suoraan esittää, että aineistoni keskustelijat eivät ajattelisi näin, vaikka vastaavia näkemyksiä ei selkeästi noussut keskusteluissa esiin.

Akateemisessa keskustelussa rationaalisen keskustelun oletus on joka

tapauksessa myös kyseenalaistettu. Esimerkiksi Chantal Mouffe (2000; 2005) ja muut jälkistrukturalistiset demokratiateoreetikot kritisoivat liberaaliin

poliittiseen diskurssiin sisältyvää järkiperäisyyden vaatimusta ja korostavat tunteiden ja identiteettien myönteistä merkitystä julkiselle keskustelulle. Siinä missä liberalistit olettavat poliittisen keskustelun lopulta johtavan

rationaaliseen yhteisymmärrykseen ja parhaiden mahdollisten vastausten löytyvän yhteisiin kysymyksiin, jälkistrukturalistit pitävät erimielisyyksiä väistämättöminä ja myös demokratian kannalta välttämättöminä. Myös esimerkiksi Zizi Papacharissi (2010; 2014) on kritisoinut rationaalisuuden painotusta ja todennut, että tunteet pitäisi ottaa huomioon ja hyväksyä demokraattisen julkisuuden osaksi.

Rationaalisen keskustelun ohella aineistossani pohditaan paljon suhtautumista konsensukseen ja vastaavasti kaikenlaisten näkemysten olemassaoloon.

Nämä liittyvät myös kysymykseen keskustelun monimuotoisuudesta

esimerkiksi sen suhteen, miten poikkeaviin näkemyksiin suhtaudutaan. Osa keskustelijoista pitää näkemyseroja sekä luonnollisina että tarpeellisina, kun taas toisten mielestä yhteiskunnallisesti merkittävissä asioissa tulisi

habermasilaisen julkisuuden ihanteen tavoin pyrkiä yhteisymmärrykseen, niin sanottuun julkiseen mielipiteeseen.

Akateemisessa keskustelussa on myös kritisoitu konsensushakuisuutta ja yhteisymmärryksen pitämistä rationaalisen keskustelun parhaana

mahdollisena lopputuloksena. Esimerkiksi ”suurten kertomusten”

kyseenalaistajana tunnettu postmoderni filosofi Jean-François Lyotard (1984) on todennut, että Habermasin julkisuusteoriassa annetaan liikaa painoarvoa rationaaliselle yhteisymmärrykselle, ja että konsensukseen pyrkimisen sijaan sekasorron, yksilöllisyyden ja erimielisyyksien hyväksyminen mahdollistaa

”aidomman demokraattisen emansipaation” (tässä Papacharissi 2010, 118).

Papacharissin (mts. 119) tulkinnan mukaan kyse on lopulta myös siitä, että epäsovun ja erimielisyyksien hyväksymisen katsotaan laajentavan

ymmärrystämme siitä, millainen vuorovaikutus voidaan ylipäänsä teoreettisesti laskea demokraattiseksi vuoropuheluksi tai keskusteluksi.

Myös jälkistrukturalistit painottavat yhteisymmärryksen tavoittelun sijaan toisinajattelua, vastustusta, erimielisyyksiä ja erilaisten näkemysten olemassaoloa. Esimerkiksi Mouffen (2005) mukaan konsensusta

demokraattisen poliittisen prosessin lopputuloksena painottava lähestymistapa johtaa päinvastaiseen lopputulokseen eli konflikteihin, jotka voitaisiin välttää juuri tarjoamalla poliittinen julkisuustila eriäville ja keskenään taisteleville näkemyksille. ”Perinteistä” habermasilaista julkisuuden ihannetta

realistisempana ja myös nyky-yhteiskunnan moniäänisyydelle

vastaanottavaisempana Mouffe (mts. 104) pitää ”agonistista pluralistista

julkisuutta”, jossa erilaiset poliittiset näkökannat ottavat yhteen, ja johon kuuluu olennaisesti ratkaisemattomuus. Konsensusta painottava lähestymistapa ei hänen mukaansa aidosti mahdollista useiden näkökulmien rinnakkaiseloa yhteiskunnassa.

Merkillepantavaa on, että toisin kuin suuressa osassa akateemista

keskustelua, rationaalisen keskustelun arvostus ja konsensushakuisuus eivät aineistossani näytä liittyvän mitenkään erottamattomasti yhteen. Rationaalista keskustelua yhteisistä asioista peräänkuulutetaan, mutta konsensusta sillä ei välttämättä tavoitella, vaan usein hyödyllisempinä tai arvokkaampina pidetään tilanteita, joissa eri näkökulmat saavat olla olemassa rinnakkain, joissa

jokaisella on oikeus omaan näkemykseensä, tai joissa sallitaan monenlaiset näkemykset. Näitä piirteitä voidaan peilata samanaikaisesti useampaan

teoreettiseen lähtökohtaan: Mielipidepluralismia perustellaan ensinnäkin sekä instrumentaalisesti (hyödyllisyydellä) että konstitutiivisesti (arvokkuudella).

Toisaalta perustelut heijastelevat yhtäältä negatiivista vapauskäsitystä (eli minkään näkemyksen sanomista ei haluta estää), toisaalta positiivista

vapauskäsitystä (eli jokaiselle myönnetään oikeus omaan näkemykseensä).

Näin voidaan todeta, että akateemisen keskustelun tavoin myös kansalaiset lähestyvät sananvapauden käsitettä erilaista näkökulmista ja erilaisin

painotuksin, ja että keskustelussa on samanaikaisesti monia eri tasoja.

Sananvapaudesta käytävä kansalaiskeskustelu ei aineistoni perusteella ole pelkkää tunnepitoista vääntöä siitä, mikä sananvapaus on tai ei ainakaan ole, vaan sananvapautta koskevat kiistat liittyvät esimerkiksi erilaisiin käsityksiin vapaudesta tai poliittisesta toimijuudesta (vrt. Karppinen 2016, 42).

Toinen tutkimuskysymykseni liittyi siihen, miten kansalaiskeskustelusta nousevat sananvapauden perustelut sijoittuvat laajempaan akateemiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun sananvapauden merkityksestä ja

oikeutuksesta. Tähän liittyi muun muassa se, voiko sananvapaudesta

käytävää kansalaiskeskustelua ylipäänsä tarkastella samoista lähtökohdista tai samoin välinein kuin akateemista keskustelua. Pidänkin mielenkiintoisena löydöksenä sitä, että aineistoni sananvapauskeskustelua on mahdollista näin suoraviivaisesti peilata sananvapaustutkimuksen käsitteistöön ja erityisesti klassiseen liberaaliin sananvapauskäsitykseen. Mistä johtuu, että rationaalinen keskustelu mielletään niin laajasti yhteiskunnallisen edistyksen edellytykseksi?

Kun samalla myös uuden tiedon tuottaminen arvotetaan aineistossani

korkealle, on kiinnostavaa, etteivät keskustelijat juurikaan pohdi vaihtoehtoisia tapoja edistää totuuden tai uusien näkökulmien löytymistä.

Osuutensa on varmasti koulujärjestelmällä, jossa opetetaan tietynlaista filosofian ja yhteiskuntaopin kaanonia. Myös journalismin tapa toistaa näitä näkemyksiä lienee jättänyt jälkensä keskustelijoiden käsityksiin. Aineistossani on paljon HS-gateen liittyviä näkemyksiä, koska tapahtumat olivat analyysini

aikaan juuri käynnissä. Länsimaista journalismi-ihannetta ja klassista liberaalia sananvapauskäsitystä heijastelevat näkemykset erottuvat kirjoituksista ja keskusteluista niin selkeinä ehkä osittain siksi, että julkisuudessa käsiteltiin tuolloin paljon median sananvapausnäkökulmaa.

Yhteiskunnallisesti merkittävän tiedon ja totuuden arvottamista korkealle voidaan kenties myös tarkastella reaktiona tämän päivän globaaliin poliittiseen ilmapiiriin, jota on julkisessa keskustelussa luonnehdittu muun muassa

”totuudenjälkeiseksi ajaksi” ja jossa tunnereaktiot yhä useammin rinnastuvat tosiasioihin. Paljon puhutaan myös yhteiskunnallisesta pirstaloitumisesta ja eri kansanosien eriytymisestä omiin todellisuuksiinsa sillä seurauksella, että vastapuolten näkemyksiä on yhä vaikeampi ymmärtää. Tästä kontekstista rationaalisen keskustelun ja yhteisesti hyväksyttyjen totuuksien kaipuu saa uudenlaisen sävyn.

Rationaalisuutta ja konsensusta painottavaa habermasilaista julkisuuden ihannetta voidaan monesta syystä pitää perusteltuna ja toimivana tapana järjestää keskustelua yhteiskunnallisista asioista. Samalla on huomattava, että siinä on kyse nimenomaan ihanteesta. Aineistoni perusteella voidaan todeta, että oletus ja toivomus rationaalisesta keskustelusta eivät välttämättä

käytännössä johda siihen, että kanssakeskustelijoita kunnioitetaan, tai että eriäviin näkemyksiin suhtaudutaan hyväksyvästi tai edes neutraalisti. Kuten aiemmin olen todennut, asiallisen argumentoinnin ohella paljon näkyy henkilöön menevää piikittelyä, kuten keskustelukumppanin leimaamista

tyhmäksi. Usein eriävät näkökannat myös pyritään välittömästi tyrmäämään tai todistamaan vääriksi sen sijaan, että niitä yritettäisiin ymmärtää tai niiden olemassaolo hyväksyä. Positiivisen ja negatiivisen vapauskäsityksen näkökulmasta voidaan todeta, että aineistossani puhutaan enemmän keskustelun rajoista ja rajoituksista kuin siitä, miten sananvapauden toteutumista tai tasapuolista jakautumista voisi edistää.

Mill on esittänyt enemmistön tyrannian vastalääkkeiksi mielipidepluralismin turvaamista ja tiedon tarjoamista (Mäntylä 2007). Olisi kiinnostavaa perehtyä tarkemmin siihen, mitä kansalaiskeskustelussa ajatellaan ”enemmistön

tyranniasta” ja positiiviseen vapauskäsitykseen rinnastuvista yhteiskunnallisen keskustelun tosiasiallisista edellytyksistä. Oletetaanko, että kaikilla

näkemyksillä on yhtäläinen mahdollisuus osallistua julkiseen keskusteluun tai näkyä julkisuudessa? Esitetäänkö näkemyksiä siihen liittyen, miten

mielipidevähemmistöjen, toisinajattelijoiden tai muuten vähemmälle huomiolle jäävien näkemysten näkyvyys tulisi turvata?

Lopuksi todettakoon vielä, että vaikka sananvapaus saa aineistossani erilaisia merkityksiä ja painotuksia, yksikään keskustelija ei periaatteellisesti vastusta ajatusta sananvapaudesta. Harva myöskään suoranaisesti kiistää sen

merkityksen, joka kansalaisten tiedonsaannilla, riippumattomalla medialla ja moniäänisellä julkisella keskustelulla on demokratian toteutumiselle.

Sananvapauden merkitys yhteiskunnallisena ihanteena ei kaikesta päätelleen ole ainakaan pienenemässä.