Oikeutusperusteet ja klassinen liberaali sananvapaus

Sananvapauden käsitettä lähestytään usein myös siitä näkökulmasta, miten sen merkitystä tai ”tehtäviä” perustellaan. Oikeutusperusteilla viitataan siihen, miten sananvapautta on akateemisessa kirjallisuudessa oikeutettu ja

perusteltu. Aivan kuten käsitys sananvapaudesta, myös oikeutusperusteet ovat muuttuneet ja saaneet eri konteksteissa erilaisia painotuksia. Nykyisen sananvapausajattelun tärkeimmät oikeutusperusteet voidaan tiivistää neljään:

totuuden etsiminen, demokraattisen osallistumisen tukeminen, viranomaisten valvonta ja itsensä toteuttaminen (ks. esim. Neuvonen 2012, 38).

Tällaisen jaottelun pohja on klassisessa liberaalissa sananvapausajattelussa, jossa ihannoidaan autonomisten yksilöiden välistä tietoon perustuvaa

keskustelua (ks. esim. Neuvonen 2018). Samalla oikeutusperusteilla on kiinteä yhteys niin sanottuun habermasilaiseen julkisuuden ihanteeseen. Julkisuus ei tässä yhteydessä tarkoita mediajulkisuutta, vaan laajemmin tilaa, jossa

yhteiskunnallista (julkista) keskustelua käydään (Neuvonen 2018, 16). Filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Jürgen Habermasin 1960-luvulla muotoilema

tunnettu julkisuusteoria perustuu ajatukselle rationaalisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta. Tiivistetysti kyse on siitä, että median välityksellä käydyn

keskustelun tuloksena paras mahdollinen julkinen mielipide muodostuu ja demokratia toteutuu (mts. 28).

Klassisen liberaalin sananvapausajattelun lähtökohtana ja ytimenä pidetään John Stuart Millin vuonna 1859 julkaistusta Vapaudesta-teoksesta löytyvää argumentointia. Millin (1982) sananvapausteorian kantava teema on totuuden tavoittelu: siinä esitetään, että totuus löytyy vain asettamalla vastakkain

erilaisia näkemyksiä ja edellyttää siksi täydellistä sananvapautta. ”Totuuden tukahduttamista” Mill vastaavasti pitää ihmiskunnalta ja tulevilta sukupolvilta varastamisena. Nykyään tämän kaltaista näkemystä on nimitetty myös pluralismin maksiimiksi, jonka mukaan emme voi saavuttaa totuutta

kohtaamatta myös epätotuuksia tai vääriä tietoja (Nordenstreng 2015, 62).

Millin (1982, 58–59) tunnetut sananvapauden perustelut voidaan tiivistää seuraavasti: Mielipide, joka on pakotettu vaikenemaan, saattaa olla tosi.

Vaikka vaiennettu mielipide olisikin väärä, siihen saattaa sisältyä myös

totuuden elementtejä. Yleinen mielipide ei siis ole koko totuus, vaan täydempi kuva totuudesta saadaan vain vastakkaisia mielipiteitä yhdistelemällä. Jos vakiintuneiden käsitysten voimakasta kritiikkiä ei sallita, ne muuttuvat

ennakkoluuloiksi. Jos vapaa mielipiteenmuodostus estetään, omakohtainen, perusteltu vakaumus asioista ei ole mahdollinen. Toisin sanoen kaikilla

aatteilla tai ajatuksilla tulee Millin mukaan olla oikeus päästä julkisuuteen eikä valtiolla tai muilla tahoilla ole oikeutta estää tai sensuroida mielipiteitä, sillä jokainen näkemys saattaa sisältää totuuden palasia, jotka hyödyttäisivät koko yhteiskunnan kehitystä.¹⁵

Millin ajatteluun perehtynyt Jorma Mäntylä (2007, 36) pitää Vapaudesta-teoksen tärkeimpänä ajatuksena tiedon salaamiseen ja pimittämiseen

perustuvan hallitsemistavan vastustamista. Sama voidaan ilmaista kääntäen:

Mill hahmottelee teoksessaan ihannevaltion, jossa tietoa on vapaasti ja kenenkään sensuroimatta mahdollisimman monen, mieluiten kaikkien,

saatavilla. Tällaisen ajattelun taustan Mäntylä (mts. 36) jäljittää valistusfilosofi Jeremy Benthamin utilitarismioppiin, jonka mukaan lainsäädännön ja talouden tehtävänä on tuottaa mahdollisimman paljon hyötyä ja onnellisuutta

mahdollisimman monelle ihmiselle. Millin voidaan hänen mukaansa katsoa siirtäneen tämän ajatuksen sananvapauteen ja julkisuuteen.

15 On tosin huomautettu, että näkemys sananvapaudesta totuuden edistäjänä on Milliä vanhempi: sen esitti jo 1600-luvulla runoilija ja filosofi John Milton teoksessaan Areopatigica (ks. esim. Nordenstreng 2015). Myös Miltonin mielestä kaikenlaisten näkemysten tuli päästä julkisuuteen, missä ne törmäisivät toisiinsa esteettä (mts. 62).

Vaikka Millin (1982) sananvapausajattelussa on keskeisestä nimenomaan totuusnäkökulma, Mill ei pidä totuutta staattisena tilana. Myös Mäntylä (2007) huomauttaa, että totena pidetystä käsityksestä on Millin mukaan voitava keskustella kriittisesti, jotta se pysyy ”elinvoimaisena” eikä taannu

ennakkoluuloksi, jonka perusteluja ei enää tunneta. Koska totuus löytyy parhaiten asettamalla vastakkain erilaisia ja vastakkaisia mielipiteitä, se saa elinvoimansa vasta taistellessaan valhetta vastaan (mts. 263).

Mäntylän (2007, 54) mukaan Millin voidaan katsoa korostaneen

vähemmistöjen ja toisinajattelijoiden rikastavaa vaikutusta julkisuudelle ja demokratian kehitykselle. Valmiiden ajattelumallien tyrkyttämisen sijaan yhteiskunnan kannattaa kuunnella myös kyseenalaisia mielipiteitä totuuden löytymisen toivossa. Toisaalta Mill (1982) ei pitänyt rajoittamatonta

sananvapautta itseisarvona vaan myönsi yhteisölle oikeuden puuttua yksilön käytökseen silloin, kun siitä aiheutuu haittaa muille. Onkin tulkittu, ettei sananvapaus Millille ollut liberalistisen perinteen mukaisesti päämäärä sinänsä, vaan hän piti sitä tarpeellisena ihmisten henkisen hyvinvoinnin kannalta (ks. esim. Neuvonen 2012, 83).

Vaikutusvaltaisuudestaan huolimatta myöskään klassinen liberaali sananvapausnäkökulma ei ole ongelmaton. Samoin kuin negatiivisessa sananvapauskäsityksessä siinä esimerkiksi jätetään huomioimatta se, ettei julkinen keskustelu todellisuudessa aina ole rationaalista. On jopa esitetty, että liberalistisen sananvapausajattelun ”illuusio omasta neutraaliudestaan” johtaa helposti koko sananvapauden käsitteen merkityksettömyyteen (Kortteinen 2015, 147). Myös Millin (1982) teoriaa voidaan kritisoida siitä, että se ottaa lähtökohdakseen puhtaan järkiperäisesti toimivan ihmisen, joka kykenee rationaalisesti valikoimaan esitettyjen ajatusten ja väitteiden joukosta ne, jotka ovat kannattamisen arvoisia. Tosiasiassa yleistä mielipidettä voidaan

esimerkiksi tarkoituksellisesti manipuloida, minkä vaatimus ja oletus

yksinomaan rationaaliseen argumentaatioon perustuvasta sananvapauden

käytöstä jättävät huomioimatta. Mill itsekin toteaa järjen ja tunteen olevan toisinaan hankalasti yhteen sovitettavissa.

Samalla tavalla on kyseenalaistettavissa Millin (1982) keskeinen argumentti vapaan keskustelun ja totuuden löytymisen yhteydestä. Mäntylä (2007) huomauttaa, että naisten äänioikeudesta 1860-luvun Englannissa käydyn taiston yhteydessä Mill itsekin toi esiin näkemyksen siitä, että enemmistö voi vaientaa vähemmistön silloinkin, kun se ei välttämättä ole oikeassa; tunnetun muotoilun mukaan valhetta voidaan huutaa niin lujaa, että totuus jää piiloon.

Myös Vapaudesta-teoksessaan Mill (1982, 118) kirjoittaa ”enemmistön samankaltaistavasta vaikutuksesta, joka saattaa vaikuttaa latistavasti ja rappeuttavasti”. Tällaisen pohdinnan Mäntylä (2007, 214) johtaa historioitsija ja politologi Alexis de Tocquevillen muotoilemaan ajatukseen enemmistön tyranniasta ja siitä, että enemmistö voi erehtyä.

On myös huomioitava, että klassisen liberalismin tavoittelemassa totuudessa on aina kyse kulloisenkin ajan ja yhteiskunnan vallitsevista totuuksista, joita useimmiten on useita rinnakkaisia. ”Totuuden” tavoittelu ei myöskään itsestään selvästi johda edistykseen vaan voi tosiasiassa myös vahvistaa olemassa olevia valtasuhteita. Neuvonen (2018, 15) toteaa esimerkiksi, että keskiajalla totuutta etsittiin Jumalasta, ja tulkinnan siitä antoi kirkko.

Nykyisessä poliittisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa totuuden käsite on entistä häilyvämpi – mikäpä taho ei ilmoittautuisi totuuden

puolestapuhujaksi ja vastaavasti tilanteen tullen nimittäisi vastapuolta valehtelijaksi tai tämän edustamaa näkökulmaa ”totuudenjälkeiseksi”.

Klassisten oikeutusperusteiden lisäksi sananvapauden oikeutusperusteiksi on ehdotettu tasa-arvoa, moniarvoisuuden ja monimuotoisuuden edistämistä ja ihmis- ja perusoikeuksien kunnioittamista (Neuvonen 2012, 10). Nämä liittyvät klassista liberaalia sananvapausajattelua tuoreempaan hyvinvointivaltiolliseen edistämisajatteluun, jossa halutaan turvata kaikkien edellytykset osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Sananvapauteen liitetään ajatus

sosiaalisesta vastuusta, jota pyritään edistämään esimerkiksi turvaamalla moniarvoisuutta ja monimuotoisuutta (ks. esim. Neuvonen 2018, 30). On tosin huomautettu, ettei Millin ajattelu ole puhtaan liberalistista vaan ennemmin peilattavissa toisen maailmansodan jälkeen kehittyneeseen

sosiaaliliberalismiin, johon sisältyy näkemys sananvapauden vastuullisesta käytöstä, ja jossa sananvapauden rajoja haetaan yhteisestä hyvästä ja moraaliarvoista (mts. 29).