Negatiivinen ja positiivinen sananvapaus

Jako negatiiviseen ja positiiviseen on yksi yleisimmistä tavoista jäsennellä erilaisia vapauksia, ja se on näkynyt vahvana myös sananvapausajattelussa.

Alun perin aatehistorioitsija ja filosofi Isaiah Berlinin (2001; 2018) tunnetuksi tekemää kahtiajakoa¹¹ havainnollistetaan usein siten, että negatiivinen vapaus on vapautta jostakin ja positiivinen vapaus vapautta johonkin. Negatiivisessa vapauskäsityksessä puhutaan siis toiminnan ulkoisista rajoituksista ja

positiivisessa vapauskäsityksessä toiminnan edellytyksistä. Samalla

positiivinen näkökulma sisältää oletuksen siitä, että vapaudella on jokin tavoite tai sisällöllinen ihanne; sillä pyritään johonkin.

Berlinille (2018, 67) negatiivisen vapauden määritelmä on eräänlainen vapauden vähimmäismäärä – se, josta ihminen ei voi luopua loukkaamatta oman ihmisluontonsa ydintä¹². Kääntäen ilmaistuna ihminen on sitä vapaampi, mitä laajempi on se alue, jolla muut eivät puutu hänen tekemisiinsä.

Olennaista on nimenomaan ”muiden tarkoituksellinen väliintulo alueella, jolla ihminen muuten voisi toimia”, eli ihmisen oma kyvyttömyys saavuttaa jokin tavoite ei siis vielä ole vapauden puuttumista (mts. 62).

Positiivinen vapaus taas perustuu Berlinin (2018, 85) tulkinnassa yksilön toiveeseen olla oma herransa. Ihminen on vapaa, kun hän suunnittelee elämänsä oman tahtonsa mukaan. Näin myöskään sellaiset säännöt, jotka ihminen itse tietoisesti asettaa itselleen tai omaksuu vapaasti, eivät vähennä hänen vapauttaan; kun ihminen ymmärtää, miksi asiat ovat niin kuin ovat, hän haluaa niiden olevan siten (mts. 84). Tällaista vapautta voidaan tarkastella eräänlaisena rationaalisena itseohjauksena. Sen ytimessä on yksilön käsitys itsestään ajattelevana, tahtovana ja toimivana olentona, joka kantaa vastuun valinnoistaan ja kykenee selittämään ne viittaamalla omiin ajatuksiinsa ja tavoitteisiinsa (mts. 71).

11 Berlinin essee Two Concepts of Liberty julkaistiin alun perin vuonna 1958.

12 Tämän ”ihmisluonnon ytimen” olemuksen Berlin (2018, 67) tosin tunnustaa tulkinnanvaraiseksi ja kiistellyksi.

Suomessa sananvapautta on negatiivisen ja positiivisen vapauden

näkökulmasta tarkastellut muun muassa Kari Karppinen (2012; 2016). Jako ulkoisten rajoitteiden poistamista painottavaan negatiiviseen ja

sananvapauden edellytyksiä korostavaan positiiviseen vapauteen tarjoaa Karppisen (2016, 42–43) mukaan hyödyllisen keinon tarkastella

sananvapauden eri puolia, tunnistaa piileviä oletuksia mediapolitiikan taustalla sekä jäsennellä erilaisia mediajärjestelmiä ja niiden taustalla olevia ideologisia perinteitä.

Sananvapauden kontekstissa negatiivisen vapauden määritelmä yhdistetään usein joukkoviestintään ja nimenomaan ajatukseen siitä, että median

toiminnan tulee olla riippumatonta valtion asettamista rajoituksista. Samalla sillä viitataan sananvapauden kenties selkeimpään ulottuvuuteen eli sensuurin vastustamiseen. Positiivinen näkökulma taas korostuu erityisesti silloin, kun puhutaan kansalaisten oikeuksista, kuten tasa-arvoisista mahdollisuuksista saada tietoa ja osallistua julkiseen keskusteluun. (Karppinen 2012, 62.) Perustava ero koskee siis sananvapauden käytön tosiasiallisia

mahdollisuuksia, jotka positiivisen vapauden näkökulmasta voivat edellyttää esimerkiksi valtion tukea, kun negatiivisesta näkökulmasta olennaista on esteiden puuttuminen eli niin sanotut periaatteelliset tasa-arvon

mahdollisuudet. Kuten Berlin (2018, 64) itse kysyy: ”Mikä arvo on vapaudella, jollei sen käyttämiseen ole todellisia mahdollisuuksia?”

Jaottelu kahteen erilaiseen vapauteen ei ole ongelmaton, minkä Berlin (2018) itsekin tunnustaa. Esimerkiksi vapauden näkeminen vain negatiivisena eli esteiden puuttumisena latistaa hänen mukaansa käsitteen merkityksen niin, että se lopulta saa ”joko liian runsaan tai sitten olemattoman sisällön” (mts.

64). Sananvapauden näkökulmasta puhtaasti negatiiviseen

vapauskäsitykseen pohjaava ajattelu perustuu monen mielestä varsin utopistiseen asetelmaan, jossa media nähdään riippumattomien yksilöiden välisen viestinnän neutraalina välittäjänä, vaikka todellisuudessa viestinnän

resurssit ja valta jakautuvat yhteiskunnassa epätasaisesti (Karppinen 2012, 70).

Berlinin (2018, 85–86) positiivisen vapauden näkökulmasta ongelmallista on se, miten yksilön oikeudet suhteutuvat muiden ihmisten yhtäläisiin oikeuksiin, ja erityisesti se, kenelle eri ihmisten oikeuksien välisten rajojen asettaminen käytännössä kuuluu. Liberalistina Berlin itse torjuu kaikenlaisen paternalismin eli ”ihmisten pakottamisen heidän omaksi hyväkseen” (mts. 73). Samalla hän vastustaa vapauden sisällöllisiä määrittelyjä ja korostaa erilaisten arvojen ja tavoitteiden moninaisuutta eli sitä, että ihmisillä on samanaikaisesti useita eri päämääriä, jotka eivät välttämättä ole keskenään linjassa saati asetettavissa jotenkin yleispätevästi paremmuusjärjestykseen (mts. 63). Jos nimittäin jokin taho saa oikeuden määrittää, mitä on todellinen vapaus, saatetaan yksilön toimintaa ruveta tämän oman edun nimissä rajoittamaan. Tähän liittyy myös positiiviseen vapauskäsitykseen perustuvan sananvapausajattelun suurin ongelma: miten yksilön ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan etu määritellään – ja kuka sen saa määrittää (Karppinen 2012, 74).

Tästä huolimatta Berlin (2018) tulee siihen tulokseen, että joidenkin vapautta joudutaan välillä rajoittamaan toisten vapauksien turvaamiseksi. Jos nimittäin

”vapauden aluetta” ei mitenkään rajoiteta, päädytään tilaan, jossa ”jokainen ihminen voi sekaantua kaikkien tekemisiin” (mts. 63). Oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus ovat Berlinille (mts. 86) sellaisia ihanteita, joiden

toteuttamiseen tarvitaan jonkin verran pakkoa, sillä ”yhteiskunnan

kontrolloinnin ennenaikainen lopettaminen” saattaa johtaa siihen, että heikot ja lyhytnäköiset joutuvat vahvojen, kyvykkäiden ja tarmokkaiden sortamiksi.

Samalla hän huomauttaa, ettei henkilökohtainen vapaus ole jokaisen ihmisen ensisijainen tarve, vaan ihmisen tavoittelema vapaus riippuu hänen

yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemastaan (mts. 64).

Berlinin vapausjaottelun yleinen kritiikki koskeekin sen epämääräisyyttä ja yksinkertaistavuutta. Yhtenä kahtiajaon näkyvimmistä kriitikoista on pidetty

filosofian professori Gerald MacCallumia (2018). Vapautta tulisi MacCallumin (mts. 117) mukaan tarkastella toimijoiden, rajoitteiden ja päämäärän välisenä kolminapaisena suhteena, joka on aina sama: se on jonkun vapautta jostain sellaisesta, joka rajoittaisi hänen mahdollisuuksiaan tehdä (tai olla tekemättä) jotain tai tulla (tai olla tulematta) joksikin. Toisin sanoen vapauden käsitteitä on vain yksi, ja Berlinin ilmaisut ”vapaus jostakin” ja ”vapaus johonkin” ainoastaan korostavat yhtä tai toista niistä piirteistä, jotka ovat aina läsnä jokaisessa vapautta koskevassa tapauksessa (mts. 121–122).

MacCallum (2018, 123) pitää vapauden kahtiajakoa suorastaan haitallisena, sillä se rohkaisee näkemään ”vapauden kuvausten erot vapauskäsitteiden erojen tuloksena”. Jos vapauden eri ”lajeihin” keskittymisen sijaan kaikkialla toimii yksi ja sama vapauden käsite, ja jos vapauden kuvausten erot koskevat esimerkiksi sitä, mitä missäkin tilanteessa voidaan pitää kenenkin vapauden estämisenä tai häiritsemisenä (vrt. sen pohtiminen, mitä vapaus on), päästään MacCallumin (mts. 129) mukaan kiinni tärkeämpiin yhteiskuntafilosofisiin ja poliittisiin kysymyksiin, kuten sen pohtimiseen, miten ja miksi eri ihmiset tunnistavat eri tavoin sen, mikä vapautta koskevissa kysymyksissä voi toimia toimijana, estävänä olosuhteena ja toimena tai luonnetilana.

Berlinin jaottelua koskevan keskustelun tunnetuimpia jatkajia sitä vastoin on politiikan teoreetikko ja aatehistorioitsija Quentin Skinner. Esseessään Kolmas vapauden käsite (2018) Skinner kyseenalaistaa MacCallumin oletuksen

yhdestä kaiken kattavasta vapauden kaavasta ja allekirjoittaa pienin

muokkauksin Berlinin kuvauksen kahdesta erilaisesta vapauden käsitteestä.

Hän ei kuitenkaan yhdy Berlinin määritelmään negatiivisesta vapaudesta yksinomaan estämisen poissaolona vaan nostaa esiin ”vaihtoehtoisen negatiivisen vapauskäsityksen”, jonka mukaan vapautta rajoittaa jo pelkkä tietoisuus siitä, että elää toisen tahdolle alistettuna (mts. 146). Tästä

näkökulmasta konkreettinen estäminen esimerkiksi väkivalloin tai uhkauksin on vain syvällisemmän vapaudenloukkauksen pinnallinen ilmentymä (mts.

148).

Skinner (2018) jakaa Berlinin näkemyksen siitä, että vapauden puuttuminen on eri asia kuin kykyjen puuttuminen. Meiltä siis puuttuu vapaus ainoastaan

silloin, kun ”voimiemme rajoissa oleva teko käy mahdottomaksi tehdä” (mts.

143).¹³ Berlinin negatiivisen vapauden määritelmään sopivat tapaukset ovat kuitenkin Skinnerille (mts. 137) sellaisia, joissa ihminen on sekä vapaa rajoituksista että vapaa halutessaan toimimaan. Hänen uusroomalaiseksi tai republikanistiseksi¹⁴ nimittämässään vapaudessa sen sijaan tietoisuus siitä, että elää riippuvaisena muiden ihmisten hyvästä tahdosta, aiheuttaa

vaihtoehtojen rajautumista ja rajaa siten myös vapautta. Vaikka ihminen saattaa tällöin itse rajoittaa itseään, kyse on kuitenkin siitä, että hän arvioi omia vaihtoehtojaan ja päätyy toisenlaiseen toimintatapaan kuin siihen, jonka hän muuten olisi valinnut (mts. 155). Skinnerin uusroomalainen vapaus merkitsee siis riippumattomuutta kenenkään muun vallasta (mts. 148).

Puutteistaan huolimatta jako negatiiviseen ja positiiviseen vapauteen on edelleen vaikutusvaltainen sananvapausajattelussa. Erityisesti amerikkalaisen ja eurooppalaisen sananvapausajattelun eroa on tapana havainnollistaa siten, että Yhdysvalloissa sananvapauden perinne on lähempänä negatiivista ja Euroopassa lähempänä positiivista vapauskäsitystä (ks. esim. Kortteinen 2015). Tällä viitataan siihen, että amerikkalaisessa sananvapauskäsityksessä korostuvat individualismi ja rajoittamattomuus, kun taas eurooppalaisessa näkökulmassa painotetaan ihmisoikeuksien toteutumista (mts. 145).

Käytännössä näkökulmien ero liittyykin usein siihen, mitä vastaan

sananvapautta puolustetaan (ks. Karppinen 2012). Negatiivisen vapauden näkökulmasta sananvapaus edellyttää sitä, että viranomaiset eivät rajoita viestintää, kun taas positiivisen vapauden näkökulmasta myös vaikkapa sosiaalinen kontrolli tai taloudelliset valtasuhteet ovat sananvapauden                                                                                                                

13 Tämän muotoilun Skinner johtaa filosofi Thomas Hobbesin tunnetusta Leviathan-teoksesta löytyvästä muotoilusta vuodelta 1651. Siinä ”vapaa mies” on sellainen, jota ”ei estetä tekemästä mitä hän tahtoo tehdä niissä asioissa, joita hän voimansa ja taitonsa mukaan pystyy tekemään”.

14 Käsitteen juuret ovat antiikin Rooman tasavaltalaisessa ajattelussa, Italian kaupunkivaltioissa ja 1600-luvun Englannin kuninkaan vallan kriitikoissa.

mahdollisia uhkia (mts. 65). Usein sananvapautta toki tarkastellaan samanaikaisesti suhteessa markkinoihin ja valtioon: esimerkiksi Andrew Kenyonin (2016) mukaan sananvapauden toteutuminen edellyttää sekä sensuurin puuttumista että viestinnän monimuotoisuuden turvaamista.