• Ei tuloksia

"Maailma ei parane asioita piilottelemalla" : Sananvapauden perustelut verkon kansalaiskeskustelussa

N/A
N/A
Info
Lataa
Protected

Academic year: 2022

Jaa ""Maailma ei parane asioita piilottelemalla" : Sananvapauden perustelut verkon kansalaiskeskustelussa"

Copied!
87
0
0

Kokoteksti

(1)

”Maailma ei parane asioita piilottelemalla”

Sananvapauden perustelut verkon kansalaiskeskustelussa

Paula Annika Eliina Kallio

Helsingin yliopisto Valtiotieteellinen tiedekunta Viestintä Pro gradu -tutkielma Lokakuu 2018

(2)

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Laitos – Institution – Department Tekijä – Författare – Author

Kallio, Paula Annika Eliina Työn nimi – Arbetets titel – Title

”Maailma ei parane asioita piilottelemalla” – Sananvapauden perustelut verkon kansalaiskeskustelussa Oppiaine – Läroämne – Subject

Viestintä

Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma

Aika – Datum – Month and year 15.10.2018

Sivumäärä – Sidoantal – Number of pages 87

Tiivistelmä – Referat – Abstract

Sananvapautta on yhteiskuntatieteissä pidetty käsitteenä, jolla ei ole yhtä oikeaa määritelmää, ja jonka taustalla on erilaisia käsityksiä yhteiskunnasta ja poliittisesta toimijuudesta. Tarkastelen tutkielmassani sitä, miten kansalaiskeskustelussa perustellaan sananvapauden merkitystä ja olemassaoloa.

Tutkimusaineistoni koostuu blogikirjoituksista ja verkkokeskusteluista, ja soveltamiani

tutkimusmenetelmiä ovat laadullinen sisällönanalyysi ja argumenttianalyysi. Tuomalla vähemmälle kartoitukselle jääneen kansalaisnäkökulman muiden näkökulmien rinnalle tarjoan akateemiseen ja julkiseen sananvapauskeskusteluun uuden analyyttisen jäsennyksen.

Tutkielmani teoriaosiossa erittelen sananvapautta moniulotteisena yhteiskuntatieteellisenä käsitteenä.

Esittelen akateemista sananvapauskeskustelua usein jäsentävät käsiteparit negatiivinen–positiivinen ja yksilähtöinen–yhteisölähtöinen sekä käyn läpi klassiseen liberaaliin sananvapauskäsitykseen pohjaavat sananvapauden oikeutusperusteet, jotka ovat myös analyysini pohjalla. Tarkastelen myös akateemista keskustelua tutkielmani kontekstista eli verkon kansalaiskeskustelusta.

Analyysini perusteella sananvapaudesta käytävä kansalaiskeskustelu muistuttaa akateemista keskustelua siinä, että perustelut voidaan jakaa instrumentaalisiin ja konstitutiivisiin. Moni aineistoni keskustelija ei varsinaisesti perustele sananvapautta vaan lähestyy sitä ehdottomana joko–tai-tilanteena.

Merkittävä osa keskustelijoista kuitenkin liittää sananvapauden olemassaolon ja merkityksen ennen kaikkea sen hyviin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, jotka puolestaan liitetään usein vapaan keskustelun tuloksena saavutettavaan uuteen tietoon ja uusiin näkökulmiin. Oletus ja toivomus tiedon lisääntymisestä ja totuuden löytymisestä ovat keskeisiä myös klassisessa liberaalissa sananvapauskäsityksessä.

Aineistoni keskustelusta nousee muitakin selkeitä yhtäläisyyksiä juuri klassiseen liberaaliin

sananvapausteoriaan, kuten rationaalisen keskustelun painotus ja konsensushakuisuus. Toisaalta moni keskustelija painottaa yhteisymmärryksen tavoittelun sijaan sitä, että kaikenlaisten näkemysten tulee saada olla olemassa. Näkemystä voidaan peilata jälkistrukturalistiseen teoriaan, jossa olennaisena pidetään nimenomaan vastakkaisia näkemyksiä sisältävää keskustelua eikä niinkään parhaan mahdollisen lopputuloksen tavoittelua.

Positiivisen ja negatiivisen vapauskäsityksen näkökulmasta voidaan todeta, että aineistossani puhutaan enemmän keskustelun rajoista ja rajoituksista kuin siitä, miten sananvapauden toteutumista tai

tasapuolista jakautumista voisi edistää. Toisin kuin etukäteen olisi voinut olettaa, kansalaiskeskustelu sananvapaudesta ei aineistoni perusteella kuitenkaan ole pelkkää tunnepitoista kiistelyä siitä, mitä sananvapaus on tai ei ainakaan ole. Akateemisen keskustelun tavoin se sisältää monenlaisia rinnakkaisia ja ristiin meneviä näkemyksiä esimerkiksi vapauden olemuksesta ja poliittisen toiminnan tavoitteista.

Avainsanat – Nyckelord – Keywords

sananvapaus, kansalaiskeskustelu, verkkokeskustelu

(3)

Sisällys

1. Johdanto: keskustelua sananvapauskeskustelusta ... 1

1.1. Tutkielman tavoitteet ja tutkimuskysymykset ... 3

1.2. Tutkielman taustaa ... 5

1.3. Tutkielman kulku ... 6

2. Sananvapaus kiisteltynä käsitteenä ... 8

2.1. Katsaus lainsäädäntöön ... 9

2.2. Teoreettisia näkökulmia ... 11

2.2.1. Negatiivinen ja positiivinen sananvapaus ... 14

2.2.2. Yksilö- ja yhteisölähtöinen sananvapaus ... 19

2.2.3. Oikeutusperusteet ja klassinen liberaali sananvapaus ... 23

3. Internet keskusteluympäristönä ... 28

3.1. Aiempi tutkimus: miten verkossa keskustellaan? ... 28

3.2. Verkko ja sananvapaus ... 31

4. Aineisto ja menetelmät ... 35

4.1. Aineisto: puheenvuoroja sananvapaudesta ... 35

4.1.1. Aineiston rajaus ... 38

4.1.2. Miksi verkkokeskusteluaineisto? ... 39

4.1.3. Eettisiä kysymyksiä ... 41

4.2. Tutkimusmenetelmät ... 44

4.2.1. Laadullinen sisällönanalyysi: mitä sanotaan? ... 44

4.2.2. Argumenttianalyysi: mitä oletetaan? ... 46

4.2.3. Menetelmän rajoitukset ... 48

5. Analyysi ja tulkinta ... 50

5.1. Sananvapaus yhteiskunnallisen edistyksen välineenä ... 51

5.1.1. ”Toki sekaan tulee puuta heinää, mutta…” ... 58

5.1.2. ”Keskustelu ei jalostu, jos se loppuu” ... 61

5.1.3. ”Itseltä on vaadittava sitä, mitä muilta odottaa” ... 64

5.2. Sananvapaus moraalisena itseisarvona ... 67

5.3. Yhteenveto ja tulkinta ... 71

6. Lopuksi ... 78

7. Lähteet ... 80

(4)

1. Johdanto: keskustelua sananvapauskeskustelusta

Maan suurin sanomalehti julkaisee armeijan tiedustelua käsittelevän laajan artikkelin, joka sisältää tietoja salaiseksi luokitelluista asiakirjoista. Poliisi aloittaa rikostutkinnan asiakirjojen vuotamisesta lehdistölle sekä siitä, onko artikkelin kirjoittanut toimittaja toiminut lainvastaisesti. Toimittajalle tehdään kotietsintä, jossa hänen tietokoneensa ja kovalevynsä takavarikoidaan.

Tavanomainen tapahtumaketju kenties osassa maailmaa, vaan ei Suomessa, jossa kansalaisyhteiskunta älähti Helsingin Sanomien julkaistua

Puolustusvoimien Viestikoekeskusta käsittelevän artikkelinsa1 joulukuussa 2017. Viimeistään toimittajan luo tehty kotietsintä takavarikointeineen käynnisti laajemman julkisen keskustelun, jossa vastakkain olivat journalismin

lähdesuoja ja kansallinen turvallisuus. Julkisen sanan neuvosto (JSN) alkoi laatia kannanottoa2 siitä, voiko journalisti rikkoa lakia sananvapauden nimissä.

Helsingin Sanomat perusteli artikkelia ja salaisten asiakirjojen käyttämistä sillä, että lukijoiden tulee saada totuudenmukaista tietoa yhteiskunnan

tapahtumista. Lehden mukaan kansalaiset ja kansanedustajat tiesivät

sotilastiedustelua tekevästä Viestikoekeskuksesta hyvin vähän siihen nähden, että sen valtuuksia oltiin merkittävästi laajentamassa tiedustelulain

uudistuksen myötä. Helsingin Sanomat totesi myös, että asiakirjan leimaaminen salaiseksi on aina viranomaisen päätös ja siksi kyseenalaistettavissa.3

Perustelut käyvät länsimaisen lehdistönvapauden puolustuspuheen

malliesimerkistä. Olemme tottuneet ajattelemaan, että journalistien tehtävä on kertoa vallanpitäjien toimista avoimesti, jotta kansalaiset voivat muodostaa                                                                                                                

1 HS 16.12.2017: https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005492284.html (haettu 17.3.2018)

2 Kannanotto julkaistiin elokuussa 2018: http://www.jsn.fi/paatokset/6736-l-17/?year=2018 (haettu 3.10.2018)

2 Kannanotto julkaistiin elokuussa 2018: http://www.jsn.fi/paatokset/6736-l-17/?year=2018 (haettu 3.10.2018)

3 HS 16.12.2017: https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005492988.html (haettu 17.3.2018)

(5)

niistä itsenäiset mielipiteensä. Tai kuten lehdistönvapautta kansainvälisesti edistävän Toimittajat ilman rajoja -järjestön Suomen osaston kannanotossa4 todetaan HS-gateksi nimetyn selkkauksen jälkeen:

Ilmiantajia ja vuotajia tarvitaan tapauksissa, joissa yhteiskunnallisesti merkittäviä tapahtumia ja niiden seuraamuksia tuodaan julki. Journalistien lisäksi heitä tarvitsee myös suuri yleisö, jonka on saatava tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. […]

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi, ja sen vastuullinen käyttäminen on toimittajan työtä.

HS-gate ei suinkaan ole ainoa tapaus, joka muistuttaa siitä, ettei sananvapaus Suomessakaan ole mitenkään ”valmis” tai tyhjentävästi määriteltävissä.

Tapaamme pitää vapaata sanaa itsestäänselvyytenä, jota joko on tai ei ole.

Samaan aikaan eri tahoilla on usein hyvin erilaiset näkemykset siitä, mikä sananvapauden asema missäkin tilanteessa on. Viime aikoina julkisuudessa on pohdittu sananvapauden rajoja muun muassa työntekijän yksittäisiin lausuntoihin perustuvien pikairtisanomisien5 ja uusnatsistisen Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen lakkauttamisen6 yhteydessä. Yksi kestoaihe on myös sosiaalisen median ja sananvapauden suhde7.

Journalismin tutkija Risto Kuneliuksen (2007) mukaan sananvapauteen liittyvissä dilemmoissa on harvoin kyse pelkästä abstraktista vapauden

käsitteestä, vaan niissä näkyvät erilaiset poliittiset, uskonnolliset ja kaupalliset kontekstit sekä valtasuhteet ja -rakenteet. Keskustelu sananvapaudesta kietoutuu väistämättä muihin yhteiskunnallisiin arvoihin ja aiheisiin, ja

sananvapauskeskustelu koskee usein myös jotain muuta kuin sananvapautta (ks. myös Neuvonen 2018). Usein sananvapauteen myös vedotaan

tarkoitushakuisesti sen sijaan, että pohdittaisiin itse käsitteen sisältöä yhteiskunnallisena arvona (Karppinen 2012, 61).

                                                                                                               

4 TIR 21.12.2017: http://toimittajatilmanrajoja.com/fi/2017/12/21/lahdesuoja-vaarassa-poliisin-takavarikoidessa- toimituksellista-aineistoa-toimittajan-kotoa/ (haettu 8.5.2018)

5 ks. esim. HS 12.9.2018: https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005824660.html (haettu 3.10.2018)

6 ks. esim. Yle 28.9.2018: https://yle.fi/uutiset/3-10428598 (haettu 8.10.2018)

7 ks. esim. HS 5.10.2018: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005853927.html (haettu 10.8.2018)

(6)

Myös akateemisessa keskustelussa sananvapaudelle on eri aikoina esitetty erilaisia perusteluja, ja moderni sananvapausajattelu on yhdistelmä monia erilaisia yhteiskuntafilosofisia perinteitä. Esimerkiksi se, pidetäänkö vapaata sanaa itsessään arvokkaana vai korostetaanko sen hyviä seurauksia yksilölle ja yhteiskunnalle, heijastelee erilaisia yhteiskunnallisia ideologioita (Karppinen 2012). Sananvapautta on myös pidetty ensisijaisesti poliittisena käsitteenä, jonka sisältö riippuu aina tulkitsijastaan (ks. Fish 1994). Nykyään

yhteiskuntatieteissä ajatellaankin, ettei mitään täydellistä, kattavaa tai ”eniten oikeaa” sananvapausteoriaa ole olemassa, vaan sananvapautta pidetään ihanteena, jota tulisi myös pystyä arvioimaan kriittisesti (Karppinen 2012, 62).

Yhteiskunnallista sananvapauskeskustelua käydään usein abstraktien

periaatteiden ja ihanteiden tasolla. Samalla sananvapaus on vahvasti arkiseen elämään liittyvä käsite, jonka merkityksestä ja ”oikeasta käytöstä” lähes

jokaisella on oma näkemyksensä – eikä tämä näkemys välttämättä vastaa aatteita ja kirjattuja oikeuksia. Koska sananvapaus kietoutuu käsityksiimme demokratiasta ja ihmisoikeuksista, sitä ei voida pitää vain yhtenä kiisteltynä arvona muiden joukossa, vaan sen sisällöstä ja merkityksestä

keskusteleminen on tärkeää myös Suomen kaltaisessa sananvapauden mallimaassa. Kuten viestinnän tutkija Kari Karppinen (2012, 79) toteaa, sananvapauden puolustaminen edellyttää myös sen kritisoimista ja siihen liittyvien ideologioiden purkamista.

1.1. Tutkielman tavoitteet ja tutkimuskysymykset

Olen kiinnostunut siitä, millaisena sananvapauden ihanne näyttäytyy

”omimmassa” ympäristössään eli kaikille avoimessa julkisessa

kansalaiskeskustelussa. Tarkastelen tutkielmassani sitä, miten kansalaiset perustelevat sananvapauden olemassaoloa ja merkitystä

verkkokeskusteluissa.

(7)

Tutkimuskysymykseni ovat:

1. Miten sananvapautta perustellaan verkon kansalaiskeskustelussa?

2. Miten kansalaiskeskustelusta nousevat sananvapauden perustelut sijoittuvat laajempaan keskusteluun sananvapauden merkityksestä ja oikeutuksesta?

Erityistä tutkielmassani on siis kansalaisyhteiskunnan näkökulma sananvapauteen – vastapainona tutkijoiden, media-ammattilaisten ja poliitikkojen näkemyksille. Kansalaisyhteiskunnan käsitteellä viitataan liberaalissa yhteiskuntateoriassa siihen kiinnostukseen poliittisia asioita kohtaan, joka on vallanpitäjistä riippumatonta tai kriittistä heitä kohtaan (Pulkkinen 2015). Koska sananvapauden olemassaolo on välttämätöntä kansalaisyhteiskunnan olemassaolon kannalta, on kansalaisten näkemysten systemaattisella kartoittamisella relevanssia sananvapaustutkimukselle. Ja koska sananvapaudella voidaan perustella monenlaisia tavoitteita, on perusteltua perehtyä nimenomaan sananvapauden perusteluihin.

Analyysini kohteena ovat ”Suomen johtavalle yhteiskunnalliselle

verkkokeskusteluareenalle” kirjoitetut sananvapausaiheiset blogitekstit ja niiden yhteydessä olevat kommenttiketjut. Kyseessä on verkkojulkaisu Uuden Suomen maksuton blogialusta Puheenvuoro, ja arvio sen yhteiskunnallisesta merkityksestä on lainattu palvelun omilta sivuilta8. Verkkokeskusteluaineistolla pyrin tavoittamaan mahdollisimman laajasti erilaisia näkemyksiä.

Tutkielmani sijoittuu siihen yhteiskuntatieteelliseen tutkimusperinteeseen, jossa sananvapauden käsitteellä ei ole – eikä tarvitsekaan olla – yhtä oikeaa määritelmää. Pidän ”lopullisen totuuden” tavoittelemista olennaisempana sitä, että pyritään ymmärtämään, mitä sananvapauden käsitteen erilaiset tulkinnat saavat aikaan, miten ne ohjaavat poliittista keskustelua ja miten itse käsitteellä tehdään politiikkaa (vrt. Karppinen 2012).

                                                                                                               

8 ks. https://oma.uusisuomi.fi/ohjeet-ja-tietoa-blogipalveluista (haettu 8.5.2018)

(8)

Tarkoitukseni ei siis ole muotoilla mitään kattavaa määritelmää sille, mitä sananvapaus nykyisessä mediaympäristössä ja yhteiskunnallisessa

tilanteessa suomalaisten mielestä tarkoittaa. Yleistettävien totuuksien sijaan pyrin verkkokeskusteluja analysoimalla ja kansalaisnäkökulmaa kartoittamalla nostamaan esiin näkemyksiä, joita aiemmassa tutkimuksessa ei välttämättä ole havaittu. Samalla tarkastelen sitä, miten kansalaisten näkemykset

mahdollisesti poikkeavat tutkijoiden esittämistä sananvapauden perusteluista.

Näin tuon vähemmälle kartoitukselle jääneen kansalaisnäkökulman muiden näkökulmien rinnalle ja tarjoan uudenlaisen jäsennyksen niin akateemiseen kuin julkiseen sananvapauskeskusteluun.

1.2. Tutkielman taustaa

Sananvapaus on tutkimuskohteena aina ajankohtainen, mistä kertovat lukuisat aihetta käsittelevät tutkimushankkeet ja -raportit. Yksi tuoreimmista

kotimaisista hankkeista on Helsingin Sanomain Säätiön rahoittama, suomalaisen sananvapauden ja sensuurin historiaa valottava Tiellä

sananvapauteen (2012–2016), johon perustuva verkkosivu sananvapauteen.fi sai vuonna 2017 myös valtion tiedonjulkistamispalkinnon.

Akateemisesta sananvapauskeskustelusta merkittävä osa keskittyy teoreettisista lähtökohdista johdettuun yhteiskuntafilosofiseen tai

oikeustieteelliseen pohdintaan (ks. esim. Mäntylä 2007; Nordenstreng 2015;

Neuvonen 2018). Paljon on kartoitettu myös journalistien näkemyksiä ja kokemuksia ja tarkasteltu heidän toimintaedellytyksiään muuttuvassa mediaympäristössä (ks. esim. Reunanen & Koljonen 2014; Luostarinen &

Raittila 2014). Kansalaisten käsityksiä sananvapaudesta sitä vastoin on tutkittu varsin vähän, vaikka paljon puhutaan esimerkiksi journalismin velvollisuudesta tarjota kansalaisille informaatiota yhteiskunnallisen keskustelun mahdollistamiseksi.

(9)

Internetin arkipäiväistyminen on laajentanut sananvapaustutkimuksen

kontekstia, kun kirjoituksia, joita vielä muutama vuosikymmen sitten olisi ollut hyvin vaikea saada julkaistuksi, voi nyt kuka tahansa vapaasti levittää

potentiaalisesti kenelle tahansa. Erityisesti sosiaalisen median ja verkon keskustelupalstojen on nähty sekä demokratisoineen että kärjistäneen yhteiskunnallista keskustelua ja vakiinnuttaneen siihen sosiaalisen kuplan, vihapuheen ja valemedian kaltaisia uusia käsitteitä. Sananvapautta onkin viime vuosina lähestytty myös esimerkiksi aggressiivisen keskustelukulttuurin ja vihapuheen näkökulmasta (Pöyhtäri, Haara & Raittila 2013).

Näitä taustoja vasten tutkielmani näkökulma on ainutlaatuinen: siinä yhdistyvät vähälle kartoitukselle jäänyt kansalaisnäkökulma ja verkkokeskustelujen

erittely. Tutkimusasetelmassani näkyy myös verkkoviestinnän tutkimuksessa usein korostettu mediayleisöjen muutos passiivisista seuraajista aktiivisiksi median käyttäjiksi tai sisällöntuottajiksi (ks. esim. Wiio & Nordenstreng 2017, 14; Matikainen 2017, 285). Kansalaiset näyttäytyvät tutkimuksessani

nimenomaan aktiivisina toimijoina, joiden käsitykset sananvapaudesta sekä heijastavat todellisuutta että tuottavat sitä.

1.3. Tutkielman kulku

Tutkielmani rakentuu teoreettisesta ja empiirisestä osuudesta. Teoriaosiossa erittelen lyhyesti sananvapautta koskevaa lainsäädäntöä ja käyn läpi erilaisia teoreettisia lähestymistapoja sananvapauden käsitteeseen. Näin luon pohjan sananvapauskeskustelun empiiriselle analyysille ja saan samalla suuntaviivoja tulosten tulkitsemiseen.

Käsittelemäni käsitteelliset jaot negatiiviseen ja positiiviseen sekä yksilö- ja yhteisölähtöiseen sananvapauteen ovat yksinkertaistuksia. Ne toimivat analyyttisina välineinä, joiden avulla pyrin jäsentämään akateemista sananvapausajattelua ja ilmentämään käsitteen moniulotteisuutta. Siltana varsinaiseen analyysiin käyn läpi sananvapauden oikeutusperusteita eli

(10)

akateemisessa kirjallisuudessa esiintyviä sananvapauden perusteluja. Lisäksi erittelen lyhyesti akateemista keskustelua tutkielmani kontekstista eli

verkkokeskusteluista.

Aineistoon ja tutkimusmenetelmiin liittyviä kysymyksiä käyn läpi tutkielman neljännessä luvussa. Aineistoni koostuu verkkojulkaisu Uuden Suomen Puheenvuoro- blogipalveluun kolmen kuukauden mittaisena ajanjaksona kirjoitetuista sananvapautta käsittelevistä blogikirjoituksista ja niiden yhteydessä olevista verkkokeskusteluista. Lähestyn aineistoa laadullisen sisällönanalyysin ja argumenttianalyysin keinoin. Argumenttianalyysi tukee sisällönanalyysia: pyrin sen avulla pääsemään kiinni perustelujen

taustaoletuksiin.

Tutkielman empiirisessä osuudessa eli viidennessä luvussa tarkastelen aineistossani esiintyviä sananvapauden perusteluja. Samalla pohdin tarkemmin löydösteni merkitystä ja relevanssia suhteessa laajempaan yhteiskunnalliseen ja akateemiseen keskusteluun ja esitän ehdotuksia jatkotutkimusta varten.

(11)

2. Sananvapaus kiisteltynä käsitteenä

Kuten onni ja hyvyys, kuten luonto ja todellisuus, vapauskin on merkitykseltään niin huokoinen käsite, ettei se näytä pystyvän torjumaan juuri mitään määritelmää (Berlin 2018, 61).

Edellä olen esittänyt, että sananvapaus on niin arkisessa, julkisessa kuin akateemisessa keskustelussa saanut monenlaisia sisältöjä ja merkityksiä, ja että sen rajat ovat jatkuvan kiistelyn kohteena. Yhteiskuntatieteissä sitä on lähestytty käsitteenä, joka demokratian, oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvon tavoin on niin epämääräinen, ettei se itsessään vielä tarkoita juuri mitään (ks.

esim. Karppinen 2012; Pohjolainen 2015; Berlin 2018; Skinner 2018. Sitä on myös luonnehdittu eräänlaiseksi kattokäsitteeksi tai -ideologiaksi, jonka

erilaiset tulkinnat jäsentävät keskustelua julkisuuden ja demokratian suhteesta (Karppinen 2012, 61).

Sananvapautta on myös pidetty käsitteenä, jonka sisältö ja käyttö ovat

politiikkaa. Kirjallisuudentutkija ja oikeustieteilijä Stanley Fishin (1994) mukaan jo se, miten ”sananvapauden kenttä” on yhteiskunnassa järjestetty, edellyttää poliittisin perustein määriteltyjä ennakko-oletuksia, jotka rajaavat tuon kentän omaksi alueekseen. Täysin vapaata sanaa ei Fishin mukaan todellisuudessa edes ole olemassa, sillä sananvapauden puolustaminen edellyttää vähintään tätä vapautta itseään rajoittavien puheen muotojen kieltämistä. Toisin sanoen sananvapauden käsite sisältää ajatuksen siitä, että aina on olemassa myös ilmaisuja, joita ei voida jollain perusteella hyväksyä (ks. myös Tontti 2010).

Toisaalta sananvapautta on pyritty tarkastelemaan ikään kuin kaikenlaisten jaottelujen ja määrittelyjen ulkopuolelta – itse kiistelyn näkökulmasta ja

kiistelyä korostaen. Niin sanottuun radikaaliin demokratiateoriaan nojaavassa näkökulmassa sananvapaus hahmottuu suhteessa yhteiskunnan hierarkkisiin valtasuhteisiin toteutumatta koskaan täydellisesti. Olennaisena pidetään juuri

(12)

sen merkityksestä käytävää kamppailua sinänsä. (ks. esim. Karppinen 2012;

Mouffe 2000, 2005).

Seuraavaksi esittelen erilaisia teoreettisia näkökulmia sananvapauden

käsitteeseen. Mahdollisia jäsennyksiä olisi useita, mutta tutkimukseni kannalta olennaisina pidän jaotteluja negatiiviseen ja positiiviseen sekä yksilö- ja

yhteisölähtöiseen sananvapauteen. Näiden lisäksi esittelen sananvapauden oikeutusperusteet eli akateemisessa keskustelussa esiintyvät sananvapauden perustelut, jotka pohjaavat klassiseen liberaaliin sananvapauskäsitykseen.

Aloitan kuitenkin erittelemällä lyhyesti suomalaisten sananvapauteen vaikuttavaa lainsäädäntöä. Kaikissa yhteiskunnissa, myös demokratioissa, sananvapaus on usein kilpailutilanteessa muiden arvojen kanssa, ja tämän erityisen piirteen huomioiminen on olennaista myös sananvapautta

käsittelevien kiistojen ymmärtämisessä.

2.1. Katsaus lainsäädäntöön

Lainsäädännön näkökulmasta sananvapaus on lähtökohtaisesti yksilön oikeus, johon liittyy myös velvollisuuksia ja vastuuta. Suomalaisten sananvapaudesta säädetään maan perustuslain 12. pykälässä, jossa taataan jokaiselle

kansalaiselle oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä9. Samalla siinä kuitenkin edellytetään julkiseen keskusteluun osallistuvalta toisten henkilöiden kunnian ja yksityiselämän kunnioittamista (Manninen 2011).

Perustuslaki siis turvaa sananvapauden, mutta myös sallii sen rajoittamisen tietyissä tapauksissa, jotka on eritelty rikoslaissa. Kunnian ja yksityiselämän loukkausten lisäksi Suomen rikoslaki puuttuu sananvapauteen muun muassa silloin, kun sitä käyttämällä kiihotetaan kansanryhmää vastaan tai kehotetaan julkisesti rikoksen tekemiseen, rikotaan uskonrauhaa tai levitetään

                                                                                                               

9 ks. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731 (haettu 28.9.2018)

(13)

väkivaltaista tai sukupuolisiveellisyyttä loukkaavaa kuvastoa10.

Ennakkosensuuria Suomessa ei kuitenkaan ole, eli myös rikoslain säätämissä rajoituksissa on yleensä kyse jälkikäteisestä kontrollista (poikkeuksena

esimerkiksi lapsipornosivustojen estolistat).

Sananvapauden lainsäädännöllistä rajoittamista perustellaan yleisellä edulla ja järjestyksellä, kuten vähemmistöryhmien turvallisuuden takaamisella (Kuutti 2012). Rajoitusperusteiden tulee olla hyväksyttäviä ja itse rajoitusten perustua

”painavaan yhteiskunnalliseen tarpeeseen” (Manninen 2011). Esimerkiksi ihmisten itsemääräämisoikeutta pidetään sellaisena keskeisenä, yhteisesti hyväksyttävänä arvona, jonka turvaamisella voidaan perustella

sananvapauden rajoittamista (Kortteinen 2015, 148).

Kotimaisten lakipykälien lisäksi suomalaisten sananvapauteen vaikuttavat kansainväliset perus- ja ihmisoikeuksia säätelevät sopimukset, jotka Suomi on hyväksynyt. Sananvapauden kannalta keskeisiä eurooppalaisia sopimuksia ovat Euroopan unionin perusoikeuskirja ja Euroopan ihmisoikeussopimus.

Jälkimmäisen toteuttamista valvoo Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT).

EIT:n sananvapauskäsitystä pidetään varsin laajana, ja erityisesti poliittiseen keskusteluun osallistumista ei sen mukaan saisi juurikaan rajoittaa (ks. esim.

Neuvonen 2012; Kuutti 2012). Tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan todennut, että sananvapaus koskee myös loukkaavia, järkyttäviä ja huolestuttavia tietoja ja ajatuksia, ja että siihen kuuluu myös oikeus tietynlaiseen liioitteluun ja provokaatioon.

Lopulta sananvapaus on myös globaali ihmisoikeus, joka turvataan YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa ja YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä sopimuksessa. Niissä on eroteltu oikeudet sananvapauteen ja mielipiteenvapauteen siten, että

jälkimmäinen on absoluuttinen, kun taas sananvapautta voidaan tietyin edellytyksin rajoittaa. Tämä perustuu siihen, että mielipiteet luetaan suojatun                                                                                                                

10 ks. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001 (haettu 28.9.2018)

(14)

yksityisyyden piiriin, mutta niiden julkaiseminen on julkisuuden piiriin kuuluva asia, jolla voi olla yhteiskunnallisesti merkittäviä vaikutuksia (Kortteinen 2015, 158). Ajatella siis saa, mitä haluaa, mutta joskus ajatusten sanominen ääneen voi olla rangaistavaa.

Myös kansainvälisissä sopimuksissa sananvapauden rajoitusten lähtökohta on kuitenkin se, että sananvapaus on pääsääntö ja rajoitukset poikkeuksia.

Viestistä ei tee lainvastaista se, että joku loukkaantuu, järkyttyy tai hämmentyy sen sisällöstä, tai että se on sävyltään liioitteleva, kärkevä tai hyökkäävä.

Esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimus sallii sananvapauden rajoittamisen ainoastaan silloin, jos sitä käyttämällä loukataan muiden ihmisoikeuksia, kuten tasa-arvoisuutta tai ihmisarvoa (Tiilikka 2007).

Tutkielmani kannalta keskeinen on havainto siitä, etteivät edes sananvapauden lainsäädännölliset määritelmät ole aukottomia, vaan tulkinnanvaraa jää aina esimerkiksi sen suhteen, mitä ”käytännössä ovat

”painava yhteiskunnallinen tarve” tai ”yleinen etu”. Näiden tulkinnassa on myös aina palattava johonkin lain ulkopuolisiin moraalisiin tai poliittisiin ihanteisiin;

lait ja ihmisoikeudetkaan eivät ole suljettu järjestelmä.

2.2. Teoreettisia näkökulmia

Kun puhutaan monitulkintaisista tai poliittisista käsitteistä, niiden historian tarjoaman keskustelutradition merkitys korostuu. Emme esimerkiksi voi tuomita kenenkään vapauskäsitystä vääräksi, mutta voimme todeta sen poikkeavan tavoista, joilla vapaus on aiemmin käsitetty. Myös uusiin

näkökulmiin pyrkivissä puheenvuoroissa joudutaan jossain määrin nojaamaan aiempiin puheenvuoroihin tai käsityksiin, jotta ne voidaan ymmärtää.

(Syrjämäki 2018, 7–8.)

Erilaisten sananvapausteorioiden voidaan siis ajatella ohjaavan sananvapauden tulkintaa ja määrittävän osaltaan sitä, mitä käsitteellä

(15)

tarkoitetaan. Kuten sananvapauteen perehtynyt oikeustieteilijä Riku Neuvonen (2018, 13) toteaa, teoreettisten jäsentämismallien avulla sananvapauden tarinaan saadaan juoni. Yhteiskuntatieteellisissä sananvapausteorioissa keskustellaan muun muassa siitä, onko sananvapaus arvo itsessään vai pikemminkin väline muiden yhteiskunnallisten arvojen toteuttamiseksi (ks.

esim. Karppinen 2012; Pulkkinen 2015; Nordenstreng 2015). Näihin lähtökohtiin on viitattu esimerkiksi konstitutiivisina ja instrumentaalisina sananvapauden perusteluina, ja hyödynnän niitä myöhemmin analyysissani.

Sananvapauden konstitutiivisissa perusteluissa lähdetään siitä, että yksilöllä on luovuttamaton moraalinen oikeus puhua mitä haluaa (Kortteinen 2015, 147). Esimerkiksi yksilönvapautta korostavassa liberalistisessa ajattelussa sananvapaus mielletään yleensä ihmisten itsemääräämisoikeuteen

perustuvaksi oikeudeksi, joka on itsessään arvokas eikä näin ollen välttämättä vaadi muita perusteluja (Karppinen 2012, 63). Instrumentaalisissa eli

välineellisissä sananvapauden perusteluissa taas painotetaan vapaan sanan aikaansaamia hyötyjä (Kortteinen 2015, 147). Näkökulman taustalla on yhteisöllisempi traditio, jossa korostuvat yhteiskunnalliset päämäärät:

puhutaan muun muassa tiedon lisäämisestä, yksilöiden itseilmaisusta ja kehityksestä, vallankäytön julkisesta kritiikistä tai moniäänisestä julkisesta keskustelusta (Karppinen 2012, 63).

Käsitteellisesti sananvapaus on lähellä lehdistön- ja medianvapautta, ja usein sitä tarkastellaan nimenomaan median toiminnan ja journalismin

näkökulmasta. Saatetaan esimerkiksi ajatella, että sananvapaus toteutuu, kun lehdistönvapaus on turvattu eikä journalisteja vainota. Tällöin kuitenkin

sivuutetaan keskustelut sanankäyttöön liittyvästä vastuusta ja sananvapauden tosiasiallisesta toteutumisesta (Neuvonen 2018, 357). Oikeustieteilijä Sakari Huovinen (2007) on esittänyt, että medianvapautta tulisi tarkastella erillään sananvapaudesta siten, että siinä missä yksilön sananvapaus on ihmisoikeus, medianvapaus kohdistuu tiettyihin instituutioihin, joilla ajatellaan olevan

erityinen merkitys vapaalle mielipiteenmuodostukselle ja julkiselle

(16)

keskustelulle. Näin median roolia tarkasteltaessa korostuisi itseisarvoisuuden sijaan sen asema kansalaisten sananvapauden toteutumisen välineenä (ks.

myös Karppinen 2012, 64).

Toisaalta Huovinen (2007, 21) toteaa medianvapauden välineellisyyden korostamisen johtavan helposti siihen, että sitä arvioidaan kulloisestakin yhteiskunnallisesta tilanteesta käsin, vaikka länsimaisen journalismi-ihanteen mukaan median pitäisi nimenomaan toimia yhteiskunnallisen tilanteen

kriitikkona ja väylänä poikkeaville ajatuksille. Näin myös medianvapautta päädytään usein pitämään ainakin osittain itseisarvona, joka ei ainakaan suoraan ole riippuvainen siitä, pidetäänkö mediasisältöjä tarpeeksi

laadukkaina, sivistävinä tai muuten yhteiskunnallisesti tarpeellisina (Karppinen 2012, 65).

Yhden mielenkiintoisen lähestymistavan sananvapauden käsitteen erilaisiin lähtökohtiin tarjoaa Risto Kuneliuksen (2007) muotoilema jäsennys, jossa sananvapauskeskustelun taustoja tarkastellaan kahden kysymyksen pohjalta:

Miten universaalina tai absoluuttisena arvona sananvapautta pidetään, ja miten suhtaudutaan julkisen keskustelun mahdollisuuteen ylittää kulttuurien ja identiteettien välisiä raja-aitoja. Näkemystä sananvapaudesta universaalina, jakamattomana, yksittäisten ihmisten ja historian ylittävänä arvona Kunelius (mts. 29) nimittää ”länsimaisen modernin sananvapauden poliittiseksi, kriittiseksi utopiaksi”. Tällaisen näkemyksen vastakohdaksi hän asettaa käsityksen sananvapaudesta yhden kulttuurin parissa kehittyneenä, historiallisesti erityisenä, ajallisesti ja paikallisesti rajattuna arvona ja ajattelutapana, joka on siis aina suhteellinen ja subjektiivinen. Vaikka Kuneliuksen jäsennys perustuu keskusteluun vuosituhannen alussa

kansainvälisessä mediassa roihahtaneesta Muhammed-pilakuvakohusta, sen lähtökohtana olevia kysymyksiä voidaan pitää antoisina myös muun

sananvapauskeskustelun taustaoletusten tarkastelemiselle.

(17)

2.2.1. Negatiivinen ja positiivinen sananvapaus

Jako negatiiviseen ja positiiviseen on yksi yleisimmistä tavoista jäsennellä erilaisia vapauksia, ja se on näkynyt vahvana myös sananvapausajattelussa.

Alun perin aatehistorioitsija ja filosofi Isaiah Berlinin (2001; 2018) tunnetuksi tekemää kahtiajakoa11 havainnollistetaan usein siten, että negatiivinen vapaus on vapautta jostakin ja positiivinen vapaus vapautta johonkin. Negatiivisessa vapauskäsityksessä puhutaan siis toiminnan ulkoisista rajoituksista ja

positiivisessa vapauskäsityksessä toiminnan edellytyksistä. Samalla

positiivinen näkökulma sisältää oletuksen siitä, että vapaudella on jokin tavoite tai sisällöllinen ihanne; sillä pyritään johonkin.

Berlinille (2018, 67) negatiivisen vapauden määritelmä on eräänlainen vapauden vähimmäismäärä – se, josta ihminen ei voi luopua loukkaamatta oman ihmisluontonsa ydintä12. Kääntäen ilmaistuna ihminen on sitä vapaampi, mitä laajempi on se alue, jolla muut eivät puutu hänen tekemisiinsä.

Olennaista on nimenomaan ”muiden tarkoituksellinen väliintulo alueella, jolla ihminen muuten voisi toimia”, eli ihmisen oma kyvyttömyys saavuttaa jokin tavoite ei siis vielä ole vapauden puuttumista (mts. 62).

Positiivinen vapaus taas perustuu Berlinin (2018, 85) tulkinnassa yksilön toiveeseen olla oma herransa. Ihminen on vapaa, kun hän suunnittelee elämänsä oman tahtonsa mukaan. Näin myöskään sellaiset säännöt, jotka ihminen itse tietoisesti asettaa itselleen tai omaksuu vapaasti, eivät vähennä hänen vapauttaan; kun ihminen ymmärtää, miksi asiat ovat niin kuin ovat, hän haluaa niiden olevan siten (mts. 84). Tällaista vapautta voidaan tarkastella eräänlaisena rationaalisena itseohjauksena. Sen ytimessä on yksilön käsitys itsestään ajattelevana, tahtovana ja toimivana olentona, joka kantaa vastuun valinnoistaan ja kykenee selittämään ne viittaamalla omiin ajatuksiinsa ja tavoitteisiinsa (mts. 71).

                                                                                                               

11 Berlinin essee Two Concepts of Liberty julkaistiin alun perin vuonna 1958.

12 Tämän ”ihmisluonnon ytimen” olemuksen Berlin (2018, 67) tosin tunnustaa tulkinnanvaraiseksi ja kiistellyksi.

(18)

Suomessa sananvapautta on negatiivisen ja positiivisen vapauden

näkökulmasta tarkastellut muun muassa Kari Karppinen (2012; 2016). Jako ulkoisten rajoitteiden poistamista painottavaan negatiiviseen ja

sananvapauden edellytyksiä korostavaan positiiviseen vapauteen tarjoaa Karppisen (2016, 42–43) mukaan hyödyllisen keinon tarkastella

sananvapauden eri puolia, tunnistaa piileviä oletuksia mediapolitiikan taustalla sekä jäsennellä erilaisia mediajärjestelmiä ja niiden taustalla olevia ideologisia perinteitä.

Sananvapauden kontekstissa negatiivisen vapauden määritelmä yhdistetään usein joukkoviestintään ja nimenomaan ajatukseen siitä, että median

toiminnan tulee olla riippumatonta valtion asettamista rajoituksista. Samalla sillä viitataan sananvapauden kenties selkeimpään ulottuvuuteen eli sensuurin vastustamiseen. Positiivinen näkökulma taas korostuu erityisesti silloin, kun puhutaan kansalaisten oikeuksista, kuten tasa-arvoisista mahdollisuuksista saada tietoa ja osallistua julkiseen keskusteluun. (Karppinen 2012, 62.) Perustava ero koskee siis sananvapauden käytön tosiasiallisia

mahdollisuuksia, jotka positiivisen vapauden näkökulmasta voivat edellyttää esimerkiksi valtion tukea, kun negatiivisesta näkökulmasta olennaista on esteiden puuttuminen eli niin sanotut periaatteelliset tasa-arvon

mahdollisuudet. Kuten Berlin (2018, 64) itse kysyy: ”Mikä arvo on vapaudella, jollei sen käyttämiseen ole todellisia mahdollisuuksia?”

Jaottelu kahteen erilaiseen vapauteen ei ole ongelmaton, minkä Berlin (2018) itsekin tunnustaa. Esimerkiksi vapauden näkeminen vain negatiivisena eli esteiden puuttumisena latistaa hänen mukaansa käsitteen merkityksen niin, että se lopulta saa ”joko liian runsaan tai sitten olemattoman sisällön” (mts.

64). Sananvapauden näkökulmasta puhtaasti negatiiviseen

vapauskäsitykseen pohjaava ajattelu perustuu monen mielestä varsin utopistiseen asetelmaan, jossa media nähdään riippumattomien yksilöiden välisen viestinnän neutraalina välittäjänä, vaikka todellisuudessa viestinnän

(19)

resurssit ja valta jakautuvat yhteiskunnassa epätasaisesti (Karppinen 2012, 70).

Berlinin (2018, 85–86) positiivisen vapauden näkökulmasta ongelmallista on se, miten yksilön oikeudet suhteutuvat muiden ihmisten yhtäläisiin oikeuksiin, ja erityisesti se, kenelle eri ihmisten oikeuksien välisten rajojen asettaminen käytännössä kuuluu. Liberalistina Berlin itse torjuu kaikenlaisen paternalismin eli ”ihmisten pakottamisen heidän omaksi hyväkseen” (mts. 73). Samalla hän vastustaa vapauden sisällöllisiä määrittelyjä ja korostaa erilaisten arvojen ja tavoitteiden moninaisuutta eli sitä, että ihmisillä on samanaikaisesti useita eri päämääriä, jotka eivät välttämättä ole keskenään linjassa saati asetettavissa jotenkin yleispätevästi paremmuusjärjestykseen (mts. 63). Jos nimittäin jokin taho saa oikeuden määrittää, mitä on todellinen vapaus, saatetaan yksilön toimintaa ruveta tämän oman edun nimissä rajoittamaan. Tähän liittyy myös positiiviseen vapauskäsitykseen perustuvan sananvapausajattelun suurin ongelma: miten yksilön ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan etu määritellään – ja kuka sen saa määrittää (Karppinen 2012, 74).

Tästä huolimatta Berlin (2018) tulee siihen tulokseen, että joidenkin vapautta joudutaan välillä rajoittamaan toisten vapauksien turvaamiseksi. Jos nimittäin

”vapauden aluetta” ei mitenkään rajoiteta, päädytään tilaan, jossa ”jokainen ihminen voi sekaantua kaikkien tekemisiin” (mts. 63). Oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus ovat Berlinille (mts. 86) sellaisia ihanteita, joiden

toteuttamiseen tarvitaan jonkin verran pakkoa, sillä ”yhteiskunnan

kontrolloinnin ennenaikainen lopettaminen” saattaa johtaa siihen, että heikot ja lyhytnäköiset joutuvat vahvojen, kyvykkäiden ja tarmokkaiden sortamiksi.

Samalla hän huomauttaa, ettei henkilökohtainen vapaus ole jokaisen ihmisen ensisijainen tarve, vaan ihmisen tavoittelema vapaus riippuu hänen

yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemastaan (mts. 64).

Berlinin vapausjaottelun yleinen kritiikki koskeekin sen epämääräisyyttä ja yksinkertaistavuutta. Yhtenä kahtiajaon näkyvimmistä kriitikoista on pidetty

(20)

filosofian professori Gerald MacCallumia (2018). Vapautta tulisi MacCallumin (mts. 117) mukaan tarkastella toimijoiden, rajoitteiden ja päämäärän välisenä kolminapaisena suhteena, joka on aina sama: se on jonkun vapautta jostain sellaisesta, joka rajoittaisi hänen mahdollisuuksiaan tehdä (tai olla tekemättä) jotain tai tulla (tai olla tulematta) joksikin. Toisin sanoen vapauden käsitteitä on vain yksi, ja Berlinin ilmaisut ”vapaus jostakin” ja ”vapaus johonkin” ainoastaan korostavat yhtä tai toista niistä piirteistä, jotka ovat aina läsnä jokaisessa vapautta koskevassa tapauksessa (mts. 121–122).

MacCallum (2018, 123) pitää vapauden kahtiajakoa suorastaan haitallisena, sillä se rohkaisee näkemään ”vapauden kuvausten erot vapauskäsitteiden erojen tuloksena”. Jos vapauden eri ”lajeihin” keskittymisen sijaan kaikkialla toimii yksi ja sama vapauden käsite, ja jos vapauden kuvausten erot koskevat esimerkiksi sitä, mitä missäkin tilanteessa voidaan pitää kenenkin vapauden estämisenä tai häiritsemisenä (vrt. sen pohtiminen, mitä vapaus on), päästään MacCallumin (mts. 129) mukaan kiinni tärkeämpiin yhteiskuntafilosofisiin ja poliittisiin kysymyksiin, kuten sen pohtimiseen, miten ja miksi eri ihmiset tunnistavat eri tavoin sen, mikä vapautta koskevissa kysymyksissä voi toimia toimijana, estävänä olosuhteena ja toimena tai luonnetilana.

Berlinin jaottelua koskevan keskustelun tunnetuimpia jatkajia sitä vastoin on politiikan teoreetikko ja aatehistorioitsija Quentin Skinner. Esseessään Kolmas vapauden käsite (2018) Skinner kyseenalaistaa MacCallumin oletuksen

yhdestä kaiken kattavasta vapauden kaavasta ja allekirjoittaa pienin

muokkauksin Berlinin kuvauksen kahdesta erilaisesta vapauden käsitteestä.

Hän ei kuitenkaan yhdy Berlinin määritelmään negatiivisesta vapaudesta yksinomaan estämisen poissaolona vaan nostaa esiin ”vaihtoehtoisen negatiivisen vapauskäsityksen”, jonka mukaan vapautta rajoittaa jo pelkkä tietoisuus siitä, että elää toisen tahdolle alistettuna (mts. 146). Tästä

näkökulmasta konkreettinen estäminen esimerkiksi väkivalloin tai uhkauksin on vain syvällisemmän vapaudenloukkauksen pinnallinen ilmentymä (mts.

148).

(21)

Skinner (2018) jakaa Berlinin näkemyksen siitä, että vapauden puuttuminen on eri asia kuin kykyjen puuttuminen. Meiltä siis puuttuu vapaus ainoastaan

silloin, kun ”voimiemme rajoissa oleva teko käy mahdottomaksi tehdä” (mts.

143).13 Berlinin negatiivisen vapauden määritelmään sopivat tapaukset ovat kuitenkin Skinnerille (mts. 137) sellaisia, joissa ihminen on sekä vapaa rajoituksista että vapaa halutessaan toimimaan. Hänen uusroomalaiseksi tai republikanistiseksi14 nimittämässään vapaudessa sen sijaan tietoisuus siitä, että elää riippuvaisena muiden ihmisten hyvästä tahdosta, aiheuttaa

vaihtoehtojen rajautumista ja rajaa siten myös vapautta. Vaikka ihminen saattaa tällöin itse rajoittaa itseään, kyse on kuitenkin siitä, että hän arvioi omia vaihtoehtojaan ja päätyy toisenlaiseen toimintatapaan kuin siihen, jonka hän muuten olisi valinnut (mts. 155). Skinnerin uusroomalainen vapaus merkitsee siis riippumattomuutta kenenkään muun vallasta (mts. 148).

Puutteistaan huolimatta jako negatiiviseen ja positiiviseen vapauteen on edelleen vaikutusvaltainen sananvapausajattelussa. Erityisesti amerikkalaisen ja eurooppalaisen sananvapausajattelun eroa on tapana havainnollistaa siten, että Yhdysvalloissa sananvapauden perinne on lähempänä negatiivista ja Euroopassa lähempänä positiivista vapauskäsitystä (ks. esim. Kortteinen 2015). Tällä viitataan siihen, että amerikkalaisessa sananvapauskäsityksessä korostuvat individualismi ja rajoittamattomuus, kun taas eurooppalaisessa näkökulmassa painotetaan ihmisoikeuksien toteutumista (mts. 145).

Käytännössä näkökulmien ero liittyykin usein siihen, mitä vastaan

sananvapautta puolustetaan (ks. Karppinen 2012). Negatiivisen vapauden näkökulmasta sananvapaus edellyttää sitä, että viranomaiset eivät rajoita viestintää, kun taas positiivisen vapauden näkökulmasta myös vaikkapa sosiaalinen kontrolli tai taloudelliset valtasuhteet ovat sananvapauden                                                                                                                

13 Tämän muotoilun Skinner johtaa filosofi Thomas Hobbesin tunnetusta Leviathan-teoksesta löytyvästä muotoilusta vuodelta 1651. Siinä ”vapaa mies” on sellainen, jota ”ei estetä tekemästä mitä hän tahtoo tehdä niissä asioissa, joita hän voimansa ja taitonsa mukaan pystyy tekemään”.

14 Käsitteen juuret ovat antiikin Rooman tasavaltalaisessa ajattelussa, Italian kaupunkivaltioissa ja 1600-luvun Englannin kuninkaan vallan kriitikoissa.

 

(22)

mahdollisia uhkia (mts. 65). Usein sananvapautta toki tarkastellaan samanaikaisesti suhteessa markkinoihin ja valtioon: esimerkiksi Andrew Kenyonin (2016) mukaan sananvapauden toteutuminen edellyttää sekä sensuurin puuttumista että viestinnän monimuotoisuuden turvaamista.

2.2.2. Yksilö- ja yhteisölähtöinen sananvapaus

Toinen yleinen tapa jäsentää sananvapauden käsitettä on tarkastella sen taustalla vaikuttavia yksilö- ja yhteisölähtöisiä perinteitä (ks. esim. Kortteinen 2015; Pulkkinen 2015; Hyssy 2016). Näkökulmia on käsitelty erilaisin

nimityksin ja painotuksin, mutta tiivistetysti vastakkain ovat yksilön

henkilökohtainen itseilmaisu ja sananvapauden laajempi yhteiskunnallinen merkitys tai vaikutus, niin sanottu yhteinen hyvä. Konkreettisimmillaan asetelma näkyy sananvapauslainsäädännössä, jossa yhtäältä turvataan yksilöiden oikeus itseilmaisuun ja informaation vastaanottamiseen ja toisaalta oikeutetaan sananvapauden rajoittaminen ”yhteiskunnalliseen tarpeeseen”

liittyvin perustein (ks. esim. Manninen 2011).

Yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa sananvapausajattelun yksilö- ja

yhteisölähtöisiä taustoja on eritellyt esimerkiksi sananvapautta ihmisoikeuksien näkökulmasta tutkinut Juhani Kortteinen (2015). Kortteisen mukaan

ihmisoikeussopimusten sananvapaussäännöksissä vaikuttaa rinnakkain kaksi vastakkaista filosofista perinnettä, jotka heijastuvat myös siihen, miten

sananvapauden rajoittamiseen suhtaudutaan. Ensimmäisessä eli aristoteelisessa perinteessä korostuvat yhteisöllisyys ja hyveellisyys, ja jälkimmäisessä eli modernissa vapausajattelussa tai libertarismissa

painotetaan rationaalisen yksilön autonomiaa ja oikeuksia. Yhteisöllisyyttä painotettaessa sananvapauden rajoittamista pidetään hyväksyttävänä yhteisön arvojen suojelemiseksi, kun taas yksilökeskeisessä mallissa sananvapauden rajoittaminen hyväksytään vain silloin, kun sitä käyttämällä uhataan ”itse ajatuksenvapautta ylläpitävän järjestelmän pysyvyyttä” (mts.

143).

(23)

Sananvapauden yksilö- ja yhteisölähtöisiä perinteitä suomalaisen poliittisen historian näkökulmasta tutkinut Tuija Pulkkinen (2015, 193) puolestaan puhuu liberaalista ja hegeliläisestä traditiosta, joissa poliittinen tila ja poliittinen

toimijuus ymmärretään perustavanlaatuisesti eri tavoin. Liberaalissa ajattelutavassa poliittisen toiminnan lähtökohtana pidetään oman etunsa nimissä toimivaa yksilöä, joka ihannetilanteessa keskustelee ja vaihtaa

vapaasti mielipiteitä muiden yksilöiden kanssa, kunnes paras mielipide lopulta voittaa (mts. 193; vrt. Mill 1982). Hegeliläisessä perinteessä yhteisön ja

”yleistahdon” käsitteet ovat yksilön käsitettä keskeisempiä. Yksilö

mielipiteineen nähdään kulttuurisen yhteisön tuotoksena, ja yhteisön jäsenten välille oletetaan yleistahto, eräänlainen kulttuurinen ”mielen samuus”

verrattuna muihin kulttuureihin (kuten vaikkapa ”suomalainen arvomaailma”).

Poliittisen päätöksenteon tarkoituksena pidetään tällöin yleistahdon saavuttamista, yhteistä hyvää. (Pulkkinen 2015, 194.)

Tämä poliittisten ontologioiden ero heijastuu siihen, millaisina sananvapauden ja julkisen keskustelun roolit demokratiassa näyttäytyvät (Pulkkinen 2015, 193). Liberaalissa ontologiassa sananvapaus on itseisarvoisen tärkeä arvo, sillä siinä kaikki perustuu ajatukseen ”alkuperäisestä” vapaasta tilasta tai liikkeestä. Kun sana on vapaa, se ikään kuin pulppuaa yksilöistä heidän omien intressiensä ja valintojensa mukaisesti. Poliittisten rakenteiden nähdään aina rajoittavan tätä alkuperäistä vapautta, ja demokratian tärkeimmäksi kriteeriksi muodostuukin se, kuinka hyvin yksilöiden vapaus on suojattu ”poliittisen koneiston” toiminnalta. (Pulkkinen 2015, 195.)

Vaikka kummassakin Pulkkisen (2015, 193) käsittelemässä perinteessä vastustetaan sensuuria, hegeliläisessä ajattelutavassa sananvapauden merkitys on toisarvoisempi kuin liberaalissa näkökulmassa. Puhetta ja

mielipiteitä pidetään kulttuuria seuraavina ja kulttuurin tuottamina, joten mitään

”alkuperäistä” mielipiteitä esittävää yksilöä tai ”alkuperäistä vapautta” ei

hegeliläisessä ontologiassa ole olemassa. Sananvapauden sijaan painotetaan mahdollisimman laajaa osallistumista poliittiseen prosessiin. Kun ihanteen

(24)

mukaan kaikki osallistuvat, poliittinen prosessi johtaa siihen, että ne, jotka valikoituvat johtajiksi, ilmaisevat yhteisön tahdon. (mts. 195.)

Liberaaliin ontologiaan perustuu myös klassinen liberaali sananvapausajattelu, jota käsittelen yksityiskohtaisemmin sananvapauden oikeutusperusteiden yhteydessä. Klassisen liberaalin ajattelun avainhahmona pidettyyn John Stuart Milliin perehtyneen Jorma Mäntylän (2007) mukaan Millin pääteos Vapaudesta vuodelta 1859 käsittelee ensisijaisesti yksilön ja valtion suhdetta: Mill pohtii, missä määrin valtiolla on oikeus rajoittaa yksilön oikeutta saada tietoa eri instituutioiden avulla (mts. 34). Yksilöllisyyttä Mill pitää edistystä ja kehitystä liikkeellepanevana voimana. Kun yksilöllä on oikeus ja vapaus saada tietoa ja sen avulla muodostaa vapaasti pohtien ja valikoiden oma järjellinen

maailmankatsomuksensa, myös yhteiskunnallinen edistys ja kehitys ovat mahdollisia. Vastaavasti yksilöiden pakottaminen samankaltaisuuteen salaamalla tietoa tai estämällä tiedon leviäminen aiheuttaa yhteiskunnan taantumista. (Mäntylä 2007, 43.)

Yhteisön etua on siis hyveellisyyden, yhteisten arvojen ja yleistahdon lisäksi haettu myös yksilön oikeudesta itsenäiseen ajatteluun ja rationaaliseen harkintaan sananvapauden avulla. Esimerkiksi valistusfilosofi Immanuel Kantin, jonka kuuluisassa kategorisessa imperatiivissa ihminen saa

itseisarvon, on nähty tarkastelevan sananvapautta yhteisöllisenä prosessina.

Kortteisen (2015) tulkinnan mukaan sananvapaus on Kantille olennainen osa ajattelun vapautta: sen kautta ajatuksenvapaudesta muodostuu osa

yhteisöllistä prosessia, joka puolestaan on ajattelumme edellytys. Vapaaseen ajatteluun kuuluu Kantin mukaan siis ajatusten välittäminen toisille eli ajattelu yhdessä toisten kanssa. (mts. 146.)

Toisaalta taas yksilöiden etua ja oikeuksia on lähestytty yhteisölähtöisestä näkökulmasta. Toinen tunnettu valistusajan filosofi Jean-Jacques Rousseau on esimerkiksi todennut, että luovuttamalla vapaaehtoisesti elämänsä kaikki puolet yhteiskunnalle ihminen luo entiteetin, joka perustuu kaikkien jäsentensä

(25)

yhtäläiseen uhraukseen eikä siten voi haluta vahingoittaa heistä ketään (tässä Berlin 2018). Tällaisessa yhteiskunnassa ei siis olisi kenenkään etujen

mukaista tuottaa vahinkoa toisille. Toisaalta moni filosofi ja yhteiskuntatieteilijä on korostanut ihmisluonnon moniulotteisuutta ja ”epästaattisuutta”. Esimerkiksi Berlinin (2018, 83) mielestä on väärin olettaa, että kaikkien ihmisten toiveet, tavoitteet ja tarpeet olisivat kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina samat.

Myös Berlinin (2018) vapausjaottelu sisältää pohdintaa yksilöstä ja yhteisöstä.

Positiivisen vapauskäsityksen ongelmakohtia käsitellessään Berlin muun muassa pohtii, oikeuttaako mikään perustelu pakottamaan ihmisiä sellaisiin tekoihin, joita he eivät halua tehdä ja joiden tekemiseen he eivät ole antaneet suostumustaan. Hän tulee siihen tulokseen, että tällainen toiminta voidaan oikeuttaa ainoastaan vetoamalla johonkin arvoon, joka on ihmisen arvoa korkeampi. Jos kuitenkin kaikki arvot ovat Kantin ajattelutavan mukaisesti ihmisten luomia ja jos niitä nimitetään arvoiksi vain, jos ne ovat ihmisen luomia, niin Berlinin (mts. 78) mukaan ei ole korkeampaa arvoa kuin yksilö.

Yksilö- ja yhteisölähtöiset perinteet eri painotuksineen auttavat sen

hahmottamisessa, että keskustelua sananvapauden sisällöstä, merkityksestä ja rajoista käydään usein täysin erilaisista yhteiskuntafilosofisista lähtökohdista käsin. Sananvapautta koskevissa kiistoissa saattaa todellisuudessa olla kyse perustavanlaatuisesti erilaisista tavoista käsittää poliittinen toimijuus tai vaikkapa julkisuus. Toisaalta eri perinteitä voidaan lähestyä siitä

näkökulmasta, etteivät ne sulje toisiaan pois, vaan sananvapauden voidaan ajatella sisältävän samanaikaisesti sekä yhteisöllisen että yksilöllisen

ulottuvuuden. Esimerkiksi Kortteinen (2015) liittää sananvapauteen sekä demokraattisen yhteiskunnan kannalta keskeisen, ensisijaisesti poliittisen ulottuvuuden että yksilön hyvinvoinnista lähtevän, henkilökohtaiseen elämään liittyvän puolen (ks. myös Rønning 2013).

Yksilön ja yhteisön etu voidaan kenties myös nähdä jossain määrin yhteisinä.

Berlin (2018, 96) esimerkiksi toteaa, ettei yksilöä ja yhteiskuntaa voida täysin

(26)

erottaa toisistaan, vaan yhteiskunnassa elävien yksilöiden teot vaikuttavat väistämättä toisiin yksilöihin, ja yksilöt ovat myös riippuvaisia toisistaan: ”Enkö nimittäin ole sitä, mitä olen, jossakin määrin sen ansiosta, mitä muut ihmiset ajattelevat ja tuntevat minun olevan?”

2.2.3. Oikeutusperusteet ja klassinen liberaali sananvapaus

Sananvapauden käsitettä lähestytään usein myös siitä näkökulmasta, miten sen merkitystä tai ”tehtäviä” perustellaan. Oikeutusperusteilla viitataan siihen, miten sananvapautta on akateemisessa kirjallisuudessa oikeutettu ja

perusteltu. Aivan kuten käsitys sananvapaudesta, myös oikeutusperusteet ovat muuttuneet ja saaneet eri konteksteissa erilaisia painotuksia. Nykyisen sananvapausajattelun tärkeimmät oikeutusperusteet voidaan tiivistää neljään:

totuuden etsiminen, demokraattisen osallistumisen tukeminen, viranomaisten valvonta ja itsensä toteuttaminen (ks. esim. Neuvonen 2012, 38).

Tällaisen jaottelun pohja on klassisessa liberaalissa sananvapausajattelussa, jossa ihannoidaan autonomisten yksilöiden välistä tietoon perustuvaa

keskustelua (ks. esim. Neuvonen 2018). Samalla oikeutusperusteilla on kiinteä yhteys niin sanottuun habermasilaiseen julkisuuden ihanteeseen. Julkisuus ei tässä yhteydessä tarkoita mediajulkisuutta, vaan laajemmin tilaa, jossa

yhteiskunnallista (julkista) keskustelua käydään (Neuvonen 2018, 16). Filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Jürgen Habermasin 1960-luvulla muotoilema

tunnettu julkisuusteoria perustuu ajatukselle rationaalisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta. Tiivistetysti kyse on siitä, että median välityksellä käydyn

keskustelun tuloksena paras mahdollinen julkinen mielipide muodostuu ja demokratia toteutuu (mts. 28).

Klassisen liberaalin sananvapausajattelun lähtökohtana ja ytimenä pidetään John Stuart Millin vuonna 1859 julkaistusta Vapaudesta-teoksesta löytyvää argumentointia. Millin (1982) sananvapausteorian kantava teema on totuuden tavoittelu: siinä esitetään, että totuus löytyy vain asettamalla vastakkain

(27)

erilaisia näkemyksiä ja edellyttää siksi täydellistä sananvapautta. ”Totuuden tukahduttamista” Mill vastaavasti pitää ihmiskunnalta ja tulevilta sukupolvilta varastamisena. Nykyään tämän kaltaista näkemystä on nimitetty myös pluralismin maksiimiksi, jonka mukaan emme voi saavuttaa totuutta

kohtaamatta myös epätotuuksia tai vääriä tietoja (Nordenstreng 2015, 62).

Millin (1982, 58–59) tunnetut sananvapauden perustelut voidaan tiivistää seuraavasti: Mielipide, joka on pakotettu vaikenemaan, saattaa olla tosi.

Vaikka vaiennettu mielipide olisikin väärä, siihen saattaa sisältyä myös

totuuden elementtejä. Yleinen mielipide ei siis ole koko totuus, vaan täydempi kuva totuudesta saadaan vain vastakkaisia mielipiteitä yhdistelemällä. Jos vakiintuneiden käsitysten voimakasta kritiikkiä ei sallita, ne muuttuvat

ennakkoluuloiksi. Jos vapaa mielipiteenmuodostus estetään, omakohtainen, perusteltu vakaumus asioista ei ole mahdollinen. Toisin sanoen kaikilla

aatteilla tai ajatuksilla tulee Millin mukaan olla oikeus päästä julkisuuteen eikä valtiolla tai muilla tahoilla ole oikeutta estää tai sensuroida mielipiteitä, sillä jokainen näkemys saattaa sisältää totuuden palasia, jotka hyödyttäisivät koko yhteiskunnan kehitystä.15

Millin ajatteluun perehtynyt Jorma Mäntylä (2007, 36) pitää Vapaudesta- teoksen tärkeimpänä ajatuksena tiedon salaamiseen ja pimittämiseen

perustuvan hallitsemistavan vastustamista. Sama voidaan ilmaista kääntäen:

Mill hahmottelee teoksessaan ihannevaltion, jossa tietoa on vapaasti ja kenenkään sensuroimatta mahdollisimman monen, mieluiten kaikkien,

saatavilla. Tällaisen ajattelun taustan Mäntylä (mts. 36) jäljittää valistusfilosofi Jeremy Benthamin utilitarismioppiin, jonka mukaan lainsäädännön ja talouden tehtävänä on tuottaa mahdollisimman paljon hyötyä ja onnellisuutta

mahdollisimman monelle ihmiselle. Millin voidaan hänen mukaansa katsoa siirtäneen tämän ajatuksen sananvapauteen ja julkisuuteen.

                                                                                                               

15 On tosin huomautettu, että näkemys sananvapaudesta totuuden edistäjänä on Milliä vanhempi: sen esitti jo 1600- luvulla runoilija ja filosofi John Milton teoksessaan Areopatigica (ks. esim. Nordenstreng 2015). Myös Miltonin mielestä kaikenlaisten näkemysten tuli päästä julkisuuteen, missä ne törmäisivät toisiinsa esteettä (mts. 62).

 

(28)

Vaikka Millin (1982) sananvapausajattelussa on keskeisestä nimenomaan totuusnäkökulma, Mill ei pidä totuutta staattisena tilana. Myös Mäntylä (2007) huomauttaa, että totena pidetystä käsityksestä on Millin mukaan voitava keskustella kriittisesti, jotta se pysyy ”elinvoimaisena” eikä taannu

ennakkoluuloksi, jonka perusteluja ei enää tunneta. Koska totuus löytyy parhaiten asettamalla vastakkain erilaisia ja vastakkaisia mielipiteitä, se saa elinvoimansa vasta taistellessaan valhetta vastaan (mts. 263).

Mäntylän (2007, 54) mukaan Millin voidaan katsoa korostaneen

vähemmistöjen ja toisinajattelijoiden rikastavaa vaikutusta julkisuudelle ja demokratian kehitykselle. Valmiiden ajattelumallien tyrkyttämisen sijaan yhteiskunnan kannattaa kuunnella myös kyseenalaisia mielipiteitä totuuden löytymisen toivossa. Toisaalta Mill (1982) ei pitänyt rajoittamatonta

sananvapautta itseisarvona vaan myönsi yhteisölle oikeuden puuttua yksilön käytökseen silloin, kun siitä aiheutuu haittaa muille. Onkin tulkittu, ettei sananvapaus Millille ollut liberalistisen perinteen mukaisesti päämäärä sinänsä, vaan hän piti sitä tarpeellisena ihmisten henkisen hyvinvoinnin kannalta (ks. esim. Neuvonen 2012, 83).

Vaikutusvaltaisuudestaan huolimatta myöskään klassinen liberaali sananvapausnäkökulma ei ole ongelmaton. Samoin kuin negatiivisessa sananvapauskäsityksessä siinä esimerkiksi jätetään huomioimatta se, ettei julkinen keskustelu todellisuudessa aina ole rationaalista. On jopa esitetty, että liberalistisen sananvapausajattelun ”illuusio omasta neutraaliudestaan” johtaa helposti koko sananvapauden käsitteen merkityksettömyyteen (Kortteinen 2015, 147). Myös Millin (1982) teoriaa voidaan kritisoida siitä, että se ottaa lähtökohdakseen puhtaan järkiperäisesti toimivan ihmisen, joka kykenee rationaalisesti valikoimaan esitettyjen ajatusten ja väitteiden joukosta ne, jotka ovat kannattamisen arvoisia. Tosiasiassa yleistä mielipidettä voidaan

esimerkiksi tarkoituksellisesti manipuloida, minkä vaatimus ja oletus

yksinomaan rationaaliseen argumentaatioon perustuvasta sananvapauden

(29)

käytöstä jättävät huomioimatta. Mill itsekin toteaa järjen ja tunteen olevan toisinaan hankalasti yhteen sovitettavissa.

Samalla tavalla on kyseenalaistettavissa Millin (1982) keskeinen argumentti vapaan keskustelun ja totuuden löytymisen yhteydestä. Mäntylä (2007) huomauttaa, että naisten äänioikeudesta 1860-luvun Englannissa käydyn taiston yhteydessä Mill itsekin toi esiin näkemyksen siitä, että enemmistö voi vaientaa vähemmistön silloinkin, kun se ei välttämättä ole oikeassa; tunnetun muotoilun mukaan valhetta voidaan huutaa niin lujaa, että totuus jää piiloon.

Myös Vapaudesta-teoksessaan Mill (1982, 118) kirjoittaa ”enemmistön samankaltaistavasta vaikutuksesta, joka saattaa vaikuttaa latistavasti ja rappeuttavasti”. Tällaisen pohdinnan Mäntylä (2007, 214) johtaa historioitsija ja politologi Alexis de Tocquevillen muotoilemaan ajatukseen enemmistön tyranniasta ja siitä, että enemmistö voi erehtyä.

On myös huomioitava, että klassisen liberalismin tavoittelemassa totuudessa on aina kyse kulloisenkin ajan ja yhteiskunnan vallitsevista totuuksista, joita useimmiten on useita rinnakkaisia. ”Totuuden” tavoittelu ei myöskään itsestään selvästi johda edistykseen vaan voi tosiasiassa myös vahvistaa olemassa olevia valtasuhteita. Neuvonen (2018, 15) toteaa esimerkiksi, että keskiajalla totuutta etsittiin Jumalasta, ja tulkinnan siitä antoi kirkko.

Nykyisessä poliittisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa totuuden käsite on entistä häilyvämpi – mikäpä taho ei ilmoittautuisi totuuden

puolestapuhujaksi ja vastaavasti tilanteen tullen nimittäisi vastapuolta valehtelijaksi tai tämän edustamaa näkökulmaa ”totuudenjälkeiseksi”.

Klassisten oikeutusperusteiden lisäksi sananvapauden oikeutusperusteiksi on ehdotettu tasa-arvoa, moniarvoisuuden ja monimuotoisuuden edistämistä ja ihmis- ja perusoikeuksien kunnioittamista (Neuvonen 2012, 10). Nämä liittyvät klassista liberaalia sananvapausajattelua tuoreempaan hyvinvointivaltiolliseen edistämisajatteluun, jossa halutaan turvata kaikkien edellytykset osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Sananvapauteen liitetään ajatus

(30)

sosiaalisesta vastuusta, jota pyritään edistämään esimerkiksi turvaamalla moniarvoisuutta ja monimuotoisuutta (ks. esim. Neuvonen 2018, 30). On tosin huomautettu, ettei Millin ajattelu ole puhtaan liberalistista vaan ennemmin peilattavissa toisen maailmansodan jälkeen kehittyneeseen

sosiaaliliberalismiin, johon sisältyy näkemys sananvapauden vastuullisesta käytöstä, ja jossa sananvapauden rajoja haetaan yhteisestä hyvästä ja moraaliarvoista (mts. 29).

(31)

3. Internet keskusteluympäristönä

Netissä siis natsi kohtaa natsin ja monet muut ääriajattelijat kohtaa

sielunkumppaninsa. Sitten ne eriytyy keskustelemaan toistensa kanssa omiin kupliinsa. Kaiken kaikkiaan netti ei siis yhdistä ihmisiä, pikemminkin erottaa. Paitsi tietenkin tämä US [Uusi Suomi], joka näköjään kiehtoo riidanhaastajia ja riitapukareita, kuten minä. :) (lainaus tutkimusaineistostani)

Tässä luvussa erittelen verkkokeskusteluja käsittelevää aiempaa tutkimusta ja tarkastelen akateemista keskustelua sananvapauden ja internetin erityisestä suhteesta. Tarkoituksena on tarjota konteksti tutkimusasetelmalleni ja samalla taustoittaa aineistovalintaani.

Verkko toimii tutkimuksessani sekä lähteenä että paikkana: käytän sitä aineiston keräämiseen, ja samalla tarkastelen sitä kansalaiskeskustelun tapahtumapaikkana. Määrittely perustuu Salla-Maaria Laaksosen, Janne Matikaisen ja Minttu Tikan (2013, 17–18) erilaisten teoreettisen jaottelujen pohjalta tekemään tiivistykseen, jonka mukaan verkko voi tutkimuksessa olla niin väline, lähde, paikka kuin kohde.

3.1. Aiempi tutkimus: miten verkossa keskustellaan?

Verkon katsotaan sekä laajentaneen vuorovaikutuksen mahdollisuuksia että vaikeuttaneen eri näkökulmien kohtaamista. Verkkokeskusteluja ja sosiaalista mediaa tutkineen Janne Matikaisen (2008, 187) mukaan tutkijoita on

kiinnostanut erityisesti se, kuinka vuorovaikutuksellisia tai monologisia verkkokeskustelut ovat (ks. esim. Pietilä 2005). Myös sitä on pyritty

selvittämään, edistävätkö verkkokeskustelut demokratian kannalta olennaista kansalaiskeskustelua (ks. esim. Papacharissi 2010). Tähän liittyen on

tarkasteltu paljon yleisön muuttunutta roolia: puhutaan passiivisen

mediayleisön muuttumisesta aktiivisiksi käyttäjiksi tai sisällöntuottajiksi (ks.

esim. Matikainen 2017, 285; Wiio & Nordenstreng 2017, 14).

(32)

Sosiaalisen median teoreettisissa määritelmissä toistuvat kommunikatiivisuus, avoimuus ja osallistavuus, yhdistävyys sekä yhteisöjen luominen (Laaksonen ym. 2013, 15). Toisaalta verkon keskusteluryhmät on useissa tutkimuksissa todettu varsin keskittyneiksi, eli tietyn ydinjoukon on havaittu vastaavan suuresta osasta keskustelua (ks. esim. Pietilä 2005). Tämän on todettu pätevän sekä keskustelun aloittajiin että keskusteluun osallistuviin. Piirre näkee myös aineistossani siten, että blogistien ja keskustelijoiden joukossa toistuvat usein samat nimet.

Verkkoyhteisöjen ja verkkokeskustelujen hyödyllisyyttä on perusteltu

esimerkiksi seuraavin argumentein16 (tässä Pöyhtäri, Haara & Raittila 2013).

Ensinnäkin poliittisiin verkkokeskusteluihin osallistuvat ihmiset kokevat itse hyötyvänsä osallistumisestaan. Keskustelufoorumit voivat myös toimia vastarinnan paikkoina ja siten edistää kansalaisvaikuttamista ja demokratian toteutumista erityisesti epädemokraattisissa yhteiskunnissa. Vastaavasti poliittisten päättäjien tai viranomaisten organisoimat verkkokeskustelut voivat aktivoida kansalaisia poliittisesti ja vahvistaa vallitsevan poliittisen järjestelmän asemaa demokraattisena instituutiona. (mts. 44.)

Toisaalta on esitetty, että poliittiset verkkokeskustelut tuovat usein yhteen sellaisia ihmisiä, jotka tuntevat toisensa jo ennestään, eli niissä toistuvat jo aiemmin olemassa olleet yhteydenpidon ulottuvuudet (ks. esim. Papacharissi 2010, 120). Lisäksi on huomautettu, että esimerkiksi sosiaalisen median runsaasta kansalaiskeskustelusta huolimatta ihmiset ovat verkossa usein ensisijaisesti kuluttajina ja viihtymässä eivätkä niinkään poliittisesti

suuntautuneina (ks. esim. Matikainen 2017; Pöyhtäri ym. 2013). Rajanveto eri keskustelumuotojen ja teemojen välillä on kuitenkin lähes mahdotonta, ja esimerkiksi vapaa-aikaan ja harrastuksiin liittyvillä sivuilla käydään usein myös yhteiskuntaan ja politiikkaan liittyvää keskustelua (Matikainen 2017, 290).

Internetin suosituimmat käyttötarkoitukset on joka tapauksessa todettu varsin

                                                                                                               

16 Alkuperäinen jaottelu Stromer-Galley & Wichowski 2011, 181–182.

(33)

arkisiksi: eniten käytetään sähköpostia ja verkkopankkia, seuraavina tulevat verkon uutispalvelujen seuraaminen ja tiedonhaku (Tilastokeskus 2017).

Tutkimuksissa on todettu myös, että muiden tuottamien sisältöjen kuluttaminen ja jakaminen on huomattavasti yleisempää kuin aktiivinen osallistuminen eli kirjoittaminen tai kommentointi (Tilastokeskus 2017; Pöyhtäri ym. 2013, 45).

Siinä missä Tilastokeskuksen (2017) selvityksen mukaan esimerkiksi verkkolehtien uutisia lukee päivittäin yli puolet suomalaisista, harvempi kuin joka kymmenes kommentoi niitä. Myös yleisönosastojen ja

verkkokeskustelujen dialogisuutta vertailleen Veikko Pietilän (2005, 21) tutkimuksen perusteella ”suulain kymmenesosa hallitsee noin puolta verkkoareenoiden viestinnästä”. Toisaalta Pietilä toteaa, ettei

verkkoareenoiden hierarkkisuus kerro osallistujien samanmielisyydestä tai poliittisen keskustelun laimeudesta.

Verkkokeskusteluja käsittelevää tutkimusta ja tutkimustulosten tulkitsemista vaikeuttaa se, että internetin palvelut kehittyvät niin nopeasti, ja myös

käyttäjien tavat hyödyntää niitä elävät. Jokin sosiaalisen median alusta saattaa esimerkiksi olla olennaisilta osiltaan muuttunut tai kokonaan poistunut siinä vaiheessa, kun sitä koskeva tutkimus valmistuu. (Laaksonen ym. 2013, 20.) Laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten keskustelukulttuuriin liittyvät piirteet sen sijaan muuttuvat hitaammin. Pietilä (2005) esimerkiksi esitti jo 16 vuotta sitten17, ettei verkko erityisemmin edistä kansalaiskeskustelua. Vaikka internetin kontekstissa tutkimuksesta on ikuisuus, osa sen tuloksista tuntuu relevanteilta myös nykykeskustelun näkökulmasta. Pietilä muun muassa toteaa verkkokeskustelut ”yllättävän erimielisiksi”: ne eivät hänen mukaansa näytä tuovan samoja arvoja ja etuja edustavia ihmisiä yhteen.

Samoja teemoja on tuoreemmassa tutkimuksessa käsitelty esimerkiksi sosiaalisen kuplan, informaatiokuplan tai some-kuplan käsitteillä (ks. esim.

Pariser 2011; Matikainen 2017). Tällä on tarkoitettu sitä, että usein sosiaalisen                                                                                                                

17 Tutkimus julkaistiin alun perin vuonna 2001.

Viittaukset

LIITTYVÄT TIEDOSTOT

Viime aikoina erilaiset tieteen vapauden ja tutki- joiden sananvapauden rajoitukset ovat levinneet myös Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan.. Esi- merkiksi Yhdysvalloissa

Riku Neuvonen: Sananva- pauden historia Suomessa.. Gaudea mus

Kolmas ongelma on, että julkisten keskustelujen foorumeilla koetaan sananvapauden koskevan vain niitä toimijoita, jotka ovat eri mieltä kuin vihapu- huja itse..

Viestikoekeskus-juttu koetteli perustuslain takaaman laajan sananvapauden suh- detta rikoslaissa määriteltyihin turvallisuussalaisuuksien paljastamisen rajoituksiin. 1 Jos

Pienenä, mutta kuvaa- vana yksityiskohtana saattoi lehden musiikkiar- vostelijan jutusta hiljattain lukea, että haas- tateltava ei ole vuosiin esiintynyt

Suomen Penin sananvapauspalkinto ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmille Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm on tunnettu sananvapauden ja sensuurin tutki- ja..

Ilahduttavaa on myös se, että vuosien työmme jälkeen, jossa olemme pitäneet esillä verkon kautta tulevan valvonnan ongelmaa sananvapauden kannalta, tietosuoja ja yksityisyy-

Lyhyesti sanottuna Varoufakisen mukaan neuvottelut kaa- tuivat siihen, että troikka ja euroryhmä halusivat pitää kiinni talouskuripolitiikasta, kun taas Krei- kan