Lawrence Grossberg yleisökeskeisen kulttuurintutkimuksen kriitikkona
2 Vastaanottotutkimuksen teoreettisista ja poliittisista umpikujista
Kulttuurintutkimuksen kuuluisin ja varmasti myös yksi keskeisimmistä väittämis-tä on se, etväittämis-tä kulttuurituotteiden ja viestinten sisällöt ja merkitykset eivät siirry noin vain tajuntaamme, vaan me tulkitsemme niitä ja laitamme ne itse merkitse-mään. Tämä väite ei pelkästään kerro maailmastamme, vaan siihen on tiivistynyt jotain olennaista myös kulttuurintutkimuksesta. Ensinnäkin kulttuurintutkimus määrittelee kulttuurin ja viestinnän mutkikkaiksi merkitysten tuottamisen, vaih-tamisen ja tulkinnan prosesseiksi. Lisäksi siitä voi huomata, että kulttuurintutki-mukselle merkitys on paitsi keskeinen käsite myös piste, joka yhdistää kulttuurin ja viestinnän toisiinsa. Merkitysten alueella kulttuuri ja viestintä kohtaavat toisen-sa ja muuttuvat jopa toistentoisen-sa erottamattomiksi osiksi. Kulttuurintutkija Johan Fornäs on muotoillut tämän kulttuurin, viestinnän ja merkityksen yhteyden seu-raavasti:
Kulttuuri ja viestintä liittyvät läheisesti toisiinsa. Kulttuuri muotoutuu mer-kityksenannon käytännöissä, toisin sanoen ihmisten välisessä symbolien vaihdannassa. Viestintä on ihmisten välistä merkitysten yhteisyyttä ja vaih-toa eli se prosessi, joka luo pohjan kulttuurille. (Fornäs 1999: 29)
Merkityskeskeisen lähestymistavan edut ovat nykyään varsin selvät, ja sen ansios-ta vasansios-taanottoon keskittynyt kulttuurintutkimus on menestynyt. Lawrence Gross-berg on kuitenkin huomauttanut, että kulttuurin, viestinnän ja merkityksen rinnas-tamisen takia kulttuurintutkijat tekevät usein kaksi teoreettista virhettä. Ensim-mäinen niistä on kulttuurin määritteleminen teksteiksi ja todellisuuden kaventa-minen merkityksiksi. Määritelmä on seurausta sinänsä ansiokkaasta pyrkimykses-tä kehitpyrkimykses-tää entispyrkimykses-tä hienosyisempää teoriaa viestinpyrkimykses-täprosessin ja yleisöjen toimien kuvaamiseen. Sen lähtökohtana toimii väite, etteivät ihmiset kohtaa todellisuutta suoraan, vaan sellaisten merkitysten välityksellä, joiden muotoutumiseen vaikut-tavat heidän kokemuksensa tietyn kulttuurin ja yhteiskunnan jäseninä ja viime
kädessä heidän oma identiteettinsä. Vaikka tämä väite on sinänsä virheetön, on sitä kuitenkin lavennettu turhan paljon – mikä muodostaa varsinaisen ongelman.
Sen seurauksena teoria, joka korostaa, että merkityksillä on tärkeä tehtävä todelli-suuden hahmottamisessa, on korvautunut käsityksellä, jonka mukaan merkitysten välityksellä avautuva todellisuus on ainoa todellisuutemme. (Grossberg 1995:
237) Samalla kaikille yhteisen todellisuuden käsitteleminen ja niiden ihmiselämän puolten ymmärtäminen, jotka eivät palaudu merkitykseen, on muuttunut äärim-mäisen hankalaksi.
Toinen virheistä on kulttuurin ja viestinnän samastamisesta johtuva tapa analy-soida mitä moninaisimpia kulttuurisia käytäntöjä viestintämallin avulla. Kulttuu-rintutkimus on kylläkin kyseenalaistanut viestinnän siirtomallin, jonka mukaan viesti kulkee jotain kanavaa pitkin lähettäjältä vastaanottajalle. Se ei kuitenkaan ole onnistunut todella haastamaan sitä ja luomaan sille vaihtoehtoa. Kulttuurintut-kimus on lähinnä vain korvannut perinteisen siirtomallin käsitteet toisilla, kuten viestin tekstillä ja vastaanottajan lukijalla, ja tehnyt tästä hieman uudistetusta viestintämallista analyysistrategioidensa tukipisteen. (Grossberg 1997a: 283) Täl-lä ratkaisulla on ainakin kaksi kielteistä seurausta. Se pelkistää kaikki kulttuuriset suhteet tekstien ja yleisöjen välisiksi suhteiksi, joita merkitysten tuottaminen vä-littää (Grossberg 1995: 232). Lisäksi se kadottaa näkyvistä kulttuuriin liittyvien käytäntöjen ja vaikutusten moninaisuuden. Grossbergin mukaan viestintämallia seuraava tutkija voikin lähinnä joko jäljittää tekstien vaihtoehtoisia merkityksiä tai kuvailla yleisöjen tekemiä tulkintoja ja selittää niitä tulkitsijoiden sosiaalisella asemalla. (Emt. 56)
Koska kulttuurintutkimus on Grossbergille ensi sijassa poliittinen projekti, eivät nämä teoreettiset epäkohdat ole suurin ongelma. Varsinainen ongelma on se, että niiden pohjalta muotoillut näkemykset poliittisesta toiminnasta ja kamppailusta eivät kanna pitkälle. (Grossberg 1997b: 193–194) Niiden perusteella ensinnäkin vain kokemusta sorrosta voi pitää poliittisen vastarinnan lähteenä ja toiseksi vas-tarinta tulee määriteltyä usein pelkästään yleisöjen mahdollisuudeksi tuottaa omia merkityksiään, esimerkiksi tulkita mediatarjontaa omalla tavallaan. Lisäksi niihin nojaten sorrettujen elämän voi nähdä jatkuvaksi kamppailuksi vallankäyttöä vas-taan. Ensimmäinen oletuksista nojaa väitteeseen, että koska sosiaaliset positiot määrittävät tapoja merkityksellistää ja kokea todellisuus, ne määrittävät myös poliittisia kantoja ja muita intressejä: että syrjitty haluaa radikaalia muutosta ja etuoikeutettu turvata asemansa. Toinen oletus siihen, että epäkohdat on mahdol-lista oikaista merkitysten tasolla käytävän kamppailun keinoin, koska todellisuus rakentuu ja toimii merkitysten välityksellä. Kolmas perustuu puolestaan siihen, että politiikka versoo henkilökohtaisesta kokemuksesta, ja siksi kaikista
alistettu-jen tulkinnoista ja teoista voi löytää merkkejä vastarinnasta. (Grossberg 1992: 93;
Grossberg 1997a: 307–308)
Näihin oletuksiin ovat usein kompastuneet etenkin etnografinen kulttuurintutki-mus sekä alakulttuurien tutkikulttuurintutki-mus. Näistä esimerkkinä Grossberg mainitsee ala-kulttuurintutkija Dick Hebdigen tutkimukset, joissa Hebdige rakentaa sosiaalisten positioiden perusteella turhan karkean vastakkainasettelun alakulttuurien ja valta-kulttuurin välille. Hebdige väittää alakulttuurien olevan poliittisesti edistykselli-siä, koska ne heijastavat suoraan marginalisoitujen tahtoa ja heidän autenttisia kokemuksiaan. Valtakulttuuri on puolestaan taantumuksellista, sillä se on hallit-sevien kulttuuria hallitseville yleisöille. Etnografisen kulttuurintutkimukset lähtö-kohdat ovat pitkälti samat, sillä etnografit ovat usein selittäneet tutkimiensa me-diayleisöjen tulkintoja heidän elämänsä ja kokemustensa avulla. Onnistuakseen tässä etnografin on pitänyt vaientaa oma äänensä ja lähestyä tutkittavien maail-maa heidän omasta näkökulmastaan. Näin tutkija on päässyt kiinni heidän aitoon kokemukseensa ja voinut antaa valtakulttuurin ulkopuolisille äänen. (Grossberg 1997a: 307–310) Molemmissa lähestymistavoissa ajatellaan siis, että marginaalis-sa elävät kääntävät kokemustenmarginaalis-sa voimalla hallitsevat merkitykset päälaelleen, muokkaavat niiden pohjalta oman kulttuurisen koodistonsa ja tällä tavalla kapi-noivat kaiken aikaa alistamistaan vastaan. Tämä eetos on tuttu myös John Fisken populaarikulttuurin vastaanottoa käsittelevistä tutkimuksista. Fiske on tosin men-nyt vielä askeleen pidemmälle, sillä hän väittää, että kuka tahansa voi tulkita po-pulaarikulttuurisia tekstejä oman mielensä mukaan ja haastaa hallitsevat merki-tyksenantotavat (ks. Fiske 1989).
Mikä näiden lähestymistapojen varsinainen virhe sitten on? Grossbergin mielestä ne ovat ennen kaikkea liian mustavalkoisia, sillä niitä seuraava löytää vastarintaa aina sieltä, missä sorretut ja vaikkapa eliittiä edustavat mediat kohtaavat. Näin jää huomaamatta, etteivät kaikki alistettujen tulkinnat ole aina vastarintaisia eivätkä heidän tekonsa ole välttämättä edistyksellisiä. Ei ole mitenkään mahdotonta, että sorrettu onkin täysin patavanhoillinen tai että kunnon keskiluokkainen osoittautuu äärimmäisen radikaaliksi. On myös turhan optimistista ja epärealistista ajatella, että alistetut kamppailisivat jatkuvasti tai voisivat ratkaista kaikki ongelmansa pelkästään merkitysten tasolla. Merkitykset eivät nimittäin vaikuta millään tavalla kaikkiin ihmisten elämää määrittäviin laajempiin ja hyvinkin todellisiin valtara-kenteisiin. Niiden horjuttaminen edellyttäisi tuotettujen merkitysten muuttamista kollektiiviseksi toiminnaksi, siis astumista merkitysten alueelta sen ulkopuolelle.
(Grossberg 1992: 94–96; Grossberg 1997a: 283–285) Silti vielä sekään ei takaisi muutoksen toteutumista eikä sitä, että muutos toteutuisi juuri halutulla tavalla.
Perustavin ongelma Grossberg mielestä onkin seuraava. Kun politiikka kiinnite-tään henkilökohtaiseen kokemukseen, se vaikeuttaa kollektiivista toimintaa suo-simalla identiteetin politiikkaa. Vaikka ”henkilökohtainen on poliittista” -ideaan perustuva identiteetin politiikka on monin tavoin edistyksellistä, liitetään siihen Grossbergin mukaan turhan usein oletus, että ongelmia ovat päteviä käsittelemään vain ne, joilla on niistä omakohtaista kokemusta, ja että poliittinen on pelkästään henkilökohtaista. Pelkkä oman kokemuksen kuvaaminen tai henkilökohtaiset rat-kaisut eivät kuitenkaan riitä, sillä poliittinen kamppailu vaatii lähes poikkeuksetta myös tekoja julkisella alueella. Lisäksi identiteetin politiikan nimissä poliittisilta ryhmittymiltä on edellytetty usein yhteistä identiteettiä. Koska minkään sosiaali-sen position poliittista kantaa ei kuitenkaan ole määritelty etukäteen, on tämä vaa-timus synnyttänyt monia sisäisesti ristiriitaisia liittoutumia, jotka ovat hajonneet omaan mahdottomuuteensa. (Grossberg 1992: 364–368; Grossberg 1997a: 335) On unohdettu, että vaikka ihminen olisi mustaihoinen ja nainen, hän ei välttämät-tä jaa samoja kokemuksia, tavoitteita eikä samaa poliittista kantaa muiden kaltais-tensa kanssa.