Oppikirjoissa siis todetaan, että lääkärin antama tieto on suhteutettava asiakkaan henkilökohtaiseen tilanteeseen (esim. Smith 1998: 107). Käytännössä lääkäri ei kuitenkaan voi itse kokonaan päättää, miten hän suhteuttaa tietoa. Tiedon jakami-nen ei koostu pelkästään lääkärin monologista. Kyse on vuorovaikutuksesta, jo-hon asiakaskin aktiivisesti osallistuu. Yhtäältä asiakas tuottaa minimipalautteita, joiden avulla hän siirtää vuoron takaisin lääkärille ja osoittaa näin pysyttäytyvän-sä kuuntelijan roolissa (Lehtinen 2005). Toisaalta asiakkaat tuottavat myös pi-tempiä vuoroja, jotka edellyttävät lääkäriltä erilaisia responsseja. Seuraavassa tarkastelen lääkärin responssia vuoroon, jossa asiakas suhteuttaa lääkärin antamaa yleisen tason tietoa henkilökohtaiseen kokemukseen ja samalla, eksplisiittisesti tai implisiittisesti, pyytää lääkäriä arvioimaan henkilökohtaisen kokemuksen rele-vanssia. Henkilökohtainen kokemus voi koskea asiakasta itseään tai jotain hänen sukulaistaan tai tuttuaan. Tällöin lääkäri siis joutuu tilanteeseen, jossa hänen on pakko käsitellä yleisen tiedon ja henkilökohtaisen kokemuksen välistä suhdetta.
Seuraavassa esimerkissä asiakkaana on pariskunta. Miehen kaksi sisarusta on kuollut vaikeaan peittyvästi periytyvään sairauteen, jonka pääasiallisena oireena on lihasheikkous. Esimerkin alussa (r. 1–11) lääkäri (L) selittää, miten lihasten toimintakyvyn vähentyminen johtaa lopulta kuolemaan.
(Esimerkki 1; Pn11)
19 L: >> voi olla [tai ei e[ttä 20 N: [kyl [nii just.=
21 L: >> et on (.) on semmosia (0.2) mh muotoja jotka tota 22 L: >> joissa (1.0) eletään pitempään ihan että #ja# (.) ja [voi 23 N: [just 24 L: >> [elää ihan aika normaalin mittasenki #elämän, et siin on 25 N: [joo.
26 L: >> ih[an neljää vaikeusastetta täs#.
27 N: [aha.
Riveillä 13–18 asiakaspariskunnan naispuolinen osapuoli (N) tekee kysymyksen, jossa hän suhteuttaa saamaansa tietoa henkilökohtaiseen kokemukseen. Tässä tapauksessa on kyse samassa talossa asuneesta ”yhdestä pojasta”. Lääkäri asete-taan asemaan, jossa hänen on otettava kantaa yksittäisen henkilön tilanteeseen suhteessa kyseessä olevaan tautiin. Tällainen tilanne on lääkärin kannalta hankala, koska hänellä ei ole tietoa tämän yksittäisen henkilön tilanteesta. Analysoin seu-raavassa, miten lääkäri selviytyy tilanteesta. Kyseessä on tyypillinen tapaus.
Aluksi, rivillä 19, lääkäri vastaa kysymykseen ja ottaa kantaa yksittäiseen tapauk-seen. Vastauksessaan hän kuitenkin käyttää modaaliverbiä voida. Hän osoittaa pitävänsä asiakkaan esittämää skenaariota mahdollisena, mutta samalla hän osoit-taa, ettei hän voi varmuudella ottaa kantaa asiaan.
Riviltä 20 eteenpäin lääkäri siirtyy takaisin yleiselle tasolle. Yleisellä tasolla hän vahvistaa sellaisen taudin muodon olemassaolon, jota N on kuvaillut: on sem-mosia muotoja (r. 21). Näin hän yleisellä tasolla osoittaa asiakkaan kuvaaman yksittäistapauksen relevanssin. Tässä lausumassa ei myöskään ole epävarmuuden osoittimia. Näin tulevat näkyviin lääkärin ekspertiisin rajat. Joitakin asioita hän tietää; tässä tapauksessa sen, että ylipäätään on olemassa tietynlaisia taudin muo-toja. Seuraavassa lausumassa (r. 23–25) lääkäri taas käyttää voida-verbiä. Siinä hän jälleen arvioi yleisen tosiasian toteutumista yksittäistapauksissa. Modaaliver-bin avulla hän osoittaa, että yleisen tosiasian aktualisoituminen yksittäistapauksis-sa on vaihtelevaa. Lopuksi hän päättää varmaan toteamukseen neljän vaikeuyksittäistapauksis-sas- vaikeusas-teen olemassaolosta (r. 25–27).
Voidaan ajatella, että tässä tutkitussa vuorovaikutustilanteessa lääkäri joutuu di-lemman eteen: hänen odotetaan ottavan asiantuntijana kantaa henkilökohtaiseen tilanteeseen, josta hänellä ei ole varmaa tietoa. Hänelle siis asetetaan sellaisia odotuksia, joita hän ei voi täyttää. Tässä tilanteessa hän työstää henkilökohtaisen ja yleisen tiedon välistä jännitettä siten, että hän osoittaa tarkkaan, mistä hänellä on varmaa tietoa ja mikä taas perustuu todennäköisyyksiin, arveluihin tms. Näin hän osoittaa sekä asiantuntemuksensa että sen rajat. Samalla hän, vaikka ei täysin
vastaakaan hänelle asetettuihin odotuksiin, osoittaa asiakkaan kokemuksen rele-vantiksi.
4 Lopuksi
Perinnöllisyysneuvonnan oppikirjoissa konteksti nähdään lähinnä yksittäisen asi-akkaan kontekstina. Lääkärille onkin tärkeää osata suhteuttaa tietoa yksittäisen asiakkaan tilanteeseen. Samalla lääkärin on kuitenkin tärkeää myös tiedostaa, että hän joutuu toistuvien vuorovaikutuskontekstien eteen. Näissä konteksteissa on olennaista toiminnallinen toistuvuus, joka on pitkälti yksittäisestä asiakkaasta riippumatonta. Niissä asetetaan lääkärille samanlaisia odotuksia. Lääkäreillä on myös rutiininomaisia tapoja selviytyä näistä tilanteista. Jos lääkäri haluaa reflek-toida ja kehittää vuorovaikutusosaamistaan, hänen on tärkeää reflekreflek-toida (myös) tällaisia toiminnallisia konteksteja.
Lähteet
Baker, D. L., Schuette, J. L. & Uhlmann, W. R. (toim.) (1998). A guide to genetic counseling. New York: Wiley-Liss.
Clarke, A. J. (1997). The process of genetic counselling: Beyond non-directiveness. (Teoksessa: Genetics, society and clinical practice. Toim. Peter S.
Harper & Angus J. Clarke. Oxford: Bios Scientific Publishers. 179–200).
Have, P. ten (1999). Doing conversation analysis: A practical guide. London:
Sage.
Heritage, J. (1996) [1984]. Harold Garfinkel ja etnometodologia. Suom. Ilkka Arminen ym. Helsinki: Gaudeamus.
Kääriäinen, H. & Ukkola L. (1998). Perinnöllisyysneuvonta. (Teoksessa: Perin-nöllisyyslääketiede. Toim. Pertti Aula, Helena Kääriäinen & Jaakko Leisti. Hel-sinki: Duodecim. 245–258).
Lehtinen, E. (2005). Information, understanding and the benign order of everyday life in genetic counselling. Sociology of Health & Illness 27, 575–601.
McCarthy Veach, P., LeRoy, B. S. & Bartels, D. M. (2003). Facilitating the ge-netic counseling process: A practice manual. New York: Springer.
Peräkylä, A., Eskola K. & Sorjonen, M.-L. (2001). Lääkärin ja potilaan vuorovai-kutus tarkastelun kohteena. (Teoksessa: Keskustelu lääkärin vastaanotolla. Toim.
Marja-Leena, Anssi Sorjonen & Kari Eskola. Tampere: Vastapaino. 7–26).
Peräkylä, A. & Vehviläinen, S. (2003). Conversation analysis and the profes-sional stocks of interactional knowledge. Discourse & Society 14, 727–750.
Schegloff, E. A. (1991). Reflections on talk and social structure. (Teoksessa: Talk and social structure: Studies in ethnomethdology and conversation analysis.
Toim. Deirdre Boden & Don H. Zimmerman. Cambridge: Polity Press. 44–70).
Seppänen, E.-L. (1997). Vuorovaikutus paperilla. (Teoksessa: Keskustelunanalyy-sin perusteet. Toim. Liisa Tainio. Tampere: Vastapaino. 18–31).
Smith, A. C. M. (1998). Patient education. (Teoksessa: A guide to genetic coun-seling. Toim. Diane L. Baker, Jane L. Schuette & Wendy R. Uhlmann. New York: Wiley-Liss. 99–126).
Walker, A. P. (1998). The practice of genetic counseling. (Teoksessa: A guide to genetic counseling. Toim. Diane L. Baker, Jane L. Schuette & Wendy R. Uhl-mann. New York: Wiley-Liss. 1–26).
Weil, J. (2000). Psychosocial genetic counseling. Oxford: Oxford University Press.