Vanhemmuus

2 Vanhemmuus ja arki; kehitysvammaisen lapsen vanhemmuuden erityispiir-teet tutkimuksen valossa

2.1 Vanhemmuus

Perheen perustamista ja lapsen hankkimista pidetään yksilöllisenä valintana. Vapaaehtoinen lap-settomuus ei ole enää kummajainen, vaan yksilölliset valinnat saavat lähipiiriltä ja yhteiskunnalta enemmän ymmärrystä, vastentahtoisesta lapsettomuudesta puhutaan avoimemmin. Yksilöllinen valinta tarkoittaa sitä, että päätösten tekeminen edellyttää harkintaa monesta näkökulmasta eikä se siksi käy nopeasti. Tämä on tullut esiin esimerkiksi siten, että sekä naisten että miesten keskimää-räinen vanhemmaksi tuloikä on jatkanut nousuaan. (Miettinen ja Rotkirch (2008, 71.) Osmo Kon-tula (2008, 76) toteaa, että nuoret parit haluavat rakastuttuaan ja sitouduttuaan viettää ensin muuta-man vuoden vaikkapa matkustellen, vapaata ja liikkuvaista elämää viettäen, ilmuuta-man lapsen suhtee-seen tuomia rajoitteita. Siten heille jää tyypillisesti viisi-kuusi vuotta aikaa olla vain kaksin ennen kuin ensimmäinen lapsi syntyy. Tästä voitaneen päätellä, että kun lapset syntyvät, he syntyvät toi-vottuina vakaisiin oloihin. Toisaalta Johanna Närvi (2014, 39) kyseenalaistaa tosiasiallista mahdol-lisuutta yksilöllisiin valintoihin. Vaikka väitetään, että esimerkiksi luokka-aseman, sukupuolen tai perinteiden merkitys on elämässämme pienentynyt, niin missä määrin tämä on tosiasiallista? On toki totta, että voimme päättää siitä, haluammeko lapsia, millaiseen vanhemmuuteen pyrimme tai miten järjestämme lapsen hoidon ja kasvatuksen. Mutta yhteiskunnassa on edelleen reunaehtonsa ja niitä on tullut jopa lisää, kuten globalisaatio, talous ja hyvinvointivaltion käänteet. Elämämme en-nustamattomuus on ennemmin lisääntynyt kuin vähentynyt. Mutta myös perinteet voivat kaventaa tosiasiallisia mahdollisuuksia, toimitaan siten kuten muutkin. Aivan viimeaikoina julkisuudessa on keskusteltu myös ilmastonmuutoksen ja siitä johtuvan ilmastoahdistuksen vaikutuksesta perheen perustamiseen. Tutkimustuloksia aiheesta saataneen tuonnempana.

Yleiset asenteet lapsettomuuteen tai monilapsisuuteen näyttävät ohjaavan yksilötason päätöksiä.

Toki myös sellaiset tekijät kuin työllisyystilanne, taloudelliset suhdanteet ja käsitys tulevaisuudesta – näyttäytyykö se kielteisenä vai myönteisenä – ohjaavat perheenperustamispäätöstä. Entä ”naisläh-töiset” tekijät, mikä merkitys on naisten preferensseillä? On todettu, että nyky-yhteiskunnassa nai-set haluavat tavoitella samoja asioita kuin miehetkin, he haluavat tasavertainai-set mahdollisuudet to-teuttaa itseään, panostaa työelämään mutta saada myös perheen. Lapsettomuutta ja fertiliteettiä eli

hedelmällisyyttä tulisikin lähestyä tästä näkökulmasta, etenkin jos lapsilukuun halutaan vaikuttaa.

Kysymys on siitä, että jos nainen saa lapsen, minkälainen vaikutus sillä on hänen elämäänsä. Onko hänellä äitiyden ohella mahdollisuus toteuttaa itseään ja edetä kohti itselle asettamiaan päämääriä ja tavoitteita, vai sulkeeko lapsen saaminen monia ovia ja miesten kanssa tasavertaisia mahdollisuuk-sia. Naisen näkökulmasta lapsen hankkiminen, työelämän tai muun itselle merkityksellisen asian ohella, edellyttää kahta resurssia: aikaresurssia ja ambitioresurssia. Aikaresurssia tarvitaan, koska lapsen saaminen ja perhe-elämä edellyttävät aikaa. Ambitioresurssia tarvitaan, koska nainen haluaa miehen tavoin toteuttaa omia kunnianhimojaan. (Haskey 2013, 79-80.)

Muutama vuosi sitten alettiin puhua ”prismaperheistä”, joiden tunnusmerkistöä ovat kiireinen ja tarkkaan aikataulutettu lapsiperhearki, vanhempien oman ajan puute ja huonotuulisuus. Kaupassa he saavat muilta asiakkailta säälinsekaisia katseita, koska lapset säntäävät sinne tänne, eivät kuunte-le tai tottekuunte-le eivätkä vanhemmat juuri jaksa panostaa ulkonäköönsä, parkkipaikalla heidät tunnistaa tila-autosta. (Rotkirch et al 2017, 40.) ”Prismaperheen” arki vaikuttaa rankalta, työläältä ja yksi-toikkoiselta, missä on oma aika, onko elämässä tilaa omille ambitioille? Tällainen asenneilmasto ei kiehdo perheenperustamisiässä olevia hankkimaan lapsia, vaan houkuttelevampaa on vaikkapa nuk-kua viikonloppuisin pitkään, jatkaa elämää liikkuen ja matkustellen, ilman perhe-elämän tuomia sitoumuksia. ”Prismaperhe” siis typologisoi lapsiperheet, niputtaa heidät samaan nippuun. Sanaan on kiinnittynyt kategoriasidonnainen attribuutti, samaan tapaan kuin 50 vuotta ruotsalaislehdet uuti-soivat suomalaisten käyttäytymistä otsikolla: ”en finne igen”. (Nikander 2010.)

Se, että vanhemmille syntyy vähemmän ja vähemmän lapsia tai ei ollenkaan, on maailmanlaajuinen ilmiö. Kuten yllä totesin, perhettä perustettaessa vanhemmat miettivät tulojaan työllisyyttään. On todettu, että miehen yhteiskunnallinen asema ja tulotaso ennakoivat perheen perustamista: korkea asema ja hyvä tulotaso korreloivat lastensaamista ja vastaavasti matala koulutus ja tulotaso lapset-tomuutta. Mielenkiintoista on, että naisten kohdalla ilmiö on päinvastainen: korkea koulutus enna-koi lapsettomuutta. Tästä ei kuitenkaan voida suoraan vetää sitä johtopäätöstä, että karriääriinsä panostavat naiset eivät hankkisi lapsia ja että vastaavasti perhekeskeiset naiset hankkisivat paljon lapsia. Pikemminkin naiset haluavat sekä karriäärin että lapset, näin vaikuttaa olevan etenkin OECD-maissa eli Taloudellisen kehityksen ja yhteistyön järjestöön kuuluvissa maissa. (Bucharan ja Rotkirch 2013, 9-10.)

Vanhemmuuteen sisältyy monta ulottuvuutta, toteaa Johanna Närvi (2014, 30-31). Huoltajuus koittaa vastuuta lapsesta hänen täysi-ikäistymiseensä saakka, mutta myös hoivaa, huolenpitoa, tar-peista huolehtimista ja kasvatusta. Toisaalta lapsi tuo merkitystä elämään ja suuria – mutta myös

ristiriitaisia – tunteita, kuten käsittämättömän suurta rakkautta, vahvaa henkistä sidettä lapseen, mutta myös erilaisia huolenaiheita. Samoin vaikeat tunteet, kuten pettymys tai suuttumus itseen tai lapseen kuuluvat vanhemmuuteen, vaikka niitä ei ole aina helppo myöntää eikä niitä julkisuudessa juuri kuuluteta.

Jämsä et al (2010, 16-18) ovat tutkineet isyyteen liittyviä tunteita. He totesivat, että kielteisistä tun-teista koetaan häpeää ja niistä vaietaan, jonka vuoksi he ovat käyttäneet tutkimuksessaan nimitystä:

isyyteen liittyvät kielletyt tunteet. Yleisin kielteinen tunne oli aggressiivisuuden tunne, eli se kun oli tullut huudettua, oman käytöksen kontrolli oli ollut mennä tai lasta kohtaan oli tunnettu väkivaltai-sia ajatukväkivaltai-sia. Toiseksi yleisin kielteinen tunne oli suuttumuksen ja raivon tunne ja kolmanneksi vastenmielisyyden tunne. Syiksi näiden tunteiden syntymiseen isät mainitsivat yleisiä syitä ja pa-risuhteeseen liittyviä syitä. Yleisiä syitä olivat valvominen ja väsymys, oman ajan ja tilan puute sekä työn ja perheen yhdistämisen vaikeus. Parisuhteeseen liittyviä syitä olivat äidin kiukkuisuus ja erilaiset vaatimukset, avioero sekä lapsen äidin käytös sekä omavaltainen päätöksenteko. Tutkijat olivat myös erikseen tiedustelleet syyllisyyden ja häpeän tunteista, mutta riittämättömyyden tunteen isät olivat ottaneet puheeksi itse. Riittämättömyyden, heikkouden, voimattomuuden ja epävarmuu-den tunteet olivat isille tavallisia. Mielenkiintoinen huomio on, että miehet eivät syyllistäneet puo-lisoitaan kielteisistä tunteistaan. Kaisa Malinen (2011, 15) puolestaan toteaa, että koti ja arki näyt-täisivät kuormittavan äitejä enemmän kuin isiä ja että äidit kokevat kielteisiä tunteita miehiä use-ammin. Molempien sukupuolten yhteinen näkemys oli, että vastuu kodista ja lastenhoidosta ei ja-kaudu tasan, vaan päävastuun kantaa nainen.

Lasta haluavat vanhemmat ovat toki tietoisia siitä, että arki tulee lapsen myötä muuttumaan ja että muutokset voivat tarkoittaa haasteita kaikilla elämänalueilla. Toisaalta arjen on ehkä jo toivottukin muuttuvan. Lapsen kaipuu on nimittäin vahva tunne, joka saattaa ohittaa aiemmin esille tulleet yk-silölliset valinnat ja rationaalisen suunnittelun. Lapsi ja vanhemmuus voivat olla hyvin itsestään selviä päämääriä, koska lapsen toivotaan sekä merkityksellistävän että rajoittavan elämää, mutta lapsen ajatellaan myös vahvistavan kumppanuutta ja sosiaalisia suhteita. (Närvi 2014, 34.)

Lähtökohta vanhemmuudelle on, että se on vapaaehtoista ja että vanhemmat pyrkivät hyvään van-hemmuuteen. Halua vanhemmuuteen ohjaavat sekä biologia että ratio. Biologinen siinä mielessä, että toive omasta lapsesta, hoivaamisesta ja kasvattamisesta, on odotettu elämänvaihe, joka tuo mu-kanaan vahvoja tunnekokemuksia. Rationaalinen siinä mielessä, että lapsi hankitaan vasta sitten, kun hänelle voidaan tarjota kaikin puolin vakaat kasvuolot. Lait, kuten lastensuojelu- ja sosiaali-huoltolaki, asiakaslaki ja laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta samoin kuin kansainvälinen

lapsenoikeuksien sopimus, ovat asettaneet valtiollisella ja kansainvälisellä tasolla kriteereitä hyvälle vanhemmuudelle. Kriteereitä hyvälle vanhemmuudelle voivat asettaa myös lapset ja vanhemmat.

Leena Valkonen (2006, 39-42) totesi tutkimuksessaan, että 11- ja 12-vuotiaiden lasten mielestä vanhempien tärkein tehtävä on pitää huolta lapsestaan. Ainekirjoituksissaan lapset kuvasivat huo-lehtimista eri tavoin, huolehtimiseksi he nimesivät myös rajojen asettamisen. Toiseksi tärkeintä oli, että vanhemmat antavat lapselle aikaa. Valkonen muodosti lasten käsityksistä yhdeksän käsitys-ryhmää, jotka ovat: pitää huolta; antaa aikaa; välittää ja rakastaa; on kiva; on kiltti ja antelias; lait-taa rajat ja kasvatlait-taa; ei ole liian ankara; ei huolehdi liikaa; ei juo eikä polta eikä riitele.