Huoltokorjaamo vastavalmistuneena. MFA, valokuvaaja Heikki Havas.
61
62
Korjaushallin avointa, tasaisesti valaistua tilaa raakabetonisine kehärakenteineen. MFA, valokuvaaja Heikki Havas.63
Voitelukäytävä, nykyinen pesukäytävä. MFA, valokuvaaja Heikki Havas. Pikahuollon viistonosturi on vivunnut auton alustan pesua varten. MFA, valokuvaaja Heikki Havas.
64
Polttoneisteiden jakelu tapahtui Vihdintien puoleisella sivulla.
Ylähallia. MFA / Heikki Havas.
Vihdintie ja huoltokorjaamo. MFA / Heikki Havas.
Kuva pienoismallista. MFA.
Valokuva, josta kuva on otettu, sijaitsi kuvaushetkellä 10.3.2020 huoltoaseman kellarikerroksessa.
65
Leikkauskuva, joka todennäköisesti oli osa vuoden 1958 Suomi rakentaa -näyttelyn materiaalia. Piirustus havainnollistaa erinomaisella tavalla rakennuksen rakenneratkaisun.
Teräsbetonikehät on tuotu rakennuksen vaipan läpi siksi, ettei yläkerran autohallia, johon tulee ylävalo, tarvitsisi jakaa pilarein. Koillissivun matalampi katto on ripustettu betonikehiin.
Näin on mahdollistettu sekä tasainen valo että avoin tila. Ratkaisu tuo mieleen Ruusuvuoren maininnan siitä, kuinka rakennuksen suunnittelu hänellä etenee: ensin on ratkaistu tilallinen hierarkia ja valon saanti, joiden ehdoilla on määräytynyt rakenne – ulkoinen muoto on syntynyt tätä kautta kuin itsestään. Maantasokerroksen alaosastaan kapeammat pilarit vahvistavat rakennuksen dynaamista vaikutelmaa, mikä erottaa sen Herttoniemen kolme vuotta myöhemmin valmistuneesta korjaamosta, jonka arkkitehtuurissa on teollisempi leima (s. 19). MFA.
66
2.6.2 UUDENAIKAINEN HUOLTOKORJAAMO
Rakennuksesta on historian saatossa käytetty paitsi huoltoasema- ja korjaamo -nimityksiä, myös näiden yhdistelmää huoltokorjaamo, joka kuvannee hyvin rakennuksen alkuperäistä käyttötarkoitusta. Varsinainen huoltokorjaamo oli tarkoitettu vain Volkswagen-autoille, mutta pikahuolto ja bensiiniasema palve-livat myös muita automerkkejä. Yhteenlaskettu korjauspaikkojen määrä oli 40.99 Yläkerran huoltohallissa oli kaksi erikoisnosturia, joilla autot nostettiin ylös tar-kastusta ja voitelua varten. Nostureilla autot siirrettiin erityisille asennusvaunuille, joissa ne olivat sopivalla työskentelykorkeudella. Moottorin irrotus ja korin vaihto voitiin suorittaa näissä vaunuissa. Hallin seinillä olevissa erikoistyökalutelineissä riippuivat asentajien työkalut, minkä lisäksi jokaisella asentajalla oli pyörillä liikkuva työpöytä, henkilökohtaiset työkalut, korjauslava ja jakkara. Alahallissa suoritettiin peltivaurioiden sekä moottorien ja vaihteistojen korjaukset. Alahallin yhteydessä oli osien pesuhuone, sähkömiehen työhuone, akkulataamo sekä moottorien koekäyttöhuone. Työtuntien laskutus tapahtui leimauskellojen avulla.
Konttorisiiven ”öljybaarista” oli saatavilla 12 eri öljylaatua. Huollettavia autojaan odottavia asiakkaita palveli kahvila ja heitä varten oli myös järjestetty autokulje-tus korjaamolta keskikaupungille. Pihalla oli jakelulaitteet bensiinille, bentyylille ja kaasuöljylle sekä runsaasti pysäköintitilaa.100
Rakennus vertautuu tiettyihin saman käyttötarkoituksen aikalaisrakennuksiin.
Haagan huoltokorjaamoa ennen suunniteltuja tällaisia ovat mm. AKL:n tyyppi-korjaamopiirustukset ja Tullinpuomin Shell-huoltoasema, molemmat vuodelta 1952. AKL:n tyyppikorjaamokilpailun tyypin 4 tilaohjelma toteutuu hyvin pit-källe Haagan huoltokorjaamossa, tosin suuremmassa mittakaavassa. On sangen mahdollista, että tästä on otettu suoria vaikutteita. Haagan huoltokorjaamon rakenneratkaisu on kuitenkin innovatiivisempi. Tyypin 2 julkisivupiirroksissa yhtäläisyyksiä voi havaita mm. ylävalon, savupiipun, volyymin, autohallien ovien ja nauhaikkunoiden osalta. Tullinpuomin Shell taas valmistui vain kolme vuotta
99 SSD 30.1.1955 VW-huoltokorjaamo valmistuu Haagaan.
100 US 24.4.1955 Uudenaikainen huoltokorjaamo avannut ovensa Haagassa.
ennen Haagan huoltokorjaamoa, mutta näiden arkkitehtuurissa on havaittavissa selkeä ero. Siinä missä Tullinpuomin arkkitehtuuri sopeutuu Mannerheimintien Arava-taloihin 1950-luvun romantiikalle tyypillisine, lämpimine ja runollisine piirteineen, Haagan huoltokorjaamo on ilmeeltään uudenaikaisempi, dynaami-sempi ja teollidynaami-sempi. Tilaohjelmat ovat lähellä toisiaan (Tullinpuomissa on mm.
pohjaltaan n. 29 m x 15 m huoltohalli), mutta massoittelu ja rakenne on ratkaistu aivan eri tavalla Tullinpuomin ollessa jaettu kahteen erilliseen osaan, huoltohal-liin ja palvelurakennukseen, ja rakenteen koostuessa lähinnä ulkoseiniin upote-tuista ohuehkoista betonipilareista.
Haagan huoltokorjaamon jälkeen valmistuneista rakennuksista sitä on kiin-nostavaa verrata mm. Herttoniemen Shelliin, joka rakennettiin Kaija ja Heikki Sirénin Shell-tyyppiasemapiirustusten (1956) pohjalta, sekä Herttoniemen VW-huoltokorjaamoon. Molemmat rakennukset valmistuivat vuonna 1958.
Ruusuvuori oli töissä Heikki Sirénin toimistossa 1950-luvun alussa, ja he olivat ystäviä tämän jälkeenkin101 – Ruusuvuoren mahdollinen vaikutus Sirénien tyyp-piasemasuunnitelmiin olisi kiinnostava jatkotutkimusten aihe. Yhtäläisyyksiä voi nähdä ainakin pääjulkisivun lasiseinissä ja niiden taakse sijoittuvissa kahvibaa-rissa ja myymälätilassa. Myös Haagan korjaamosta tutut kaksi pikahuoltokäytävää sisältyvät Herttoniemen Shelliin. Rakennukset ovat käyttötarkoituksiltaan kui-tenkin eri tavalla painottuneita Haagan huoltokorjaamon ollessa paljon suurempi ja Sirenien tyyppiasemien ollessa elimellisesti huoltoasemia. Suuren jännevälin rakenne ei ole ollut tarpeen, joten rakenteena on käytetty kevyttä modulaarista pilarijärjestelmää. Herttoniemen VW-huoltokorjaamo taas on kooltaan suurempi ja ilmeeltään teollisempi kuin Haagan vastaava, mutta sen autohalleissa toteutuvat pitkälti samat rakennusperiaatteet, joskaan ei ole käytetty vastaavia ulkovaipan läpäiseviä teräsbetonikehiä. Koska kyseessä on sama rakennuttaja kuin Haagan huoltokorjaamolla, yhteyttä näiden välillä on pidettävä kiistattomana.
101 Ruusuvuori 1992, s. 49.
67
2.6.3 RUUSUVUORI JA ORASTAVA KONSTRUKTIVISMI
Arkkitehti-lehden 5-6/1996 liitteessä huoltamorakennus on valittu yhdeksi 36:sta Aarno Ruusuvuoren tuotantoa esittelevästä kohteesta. Huoltamo on mainittu näistä kaikkein varhaisimmaksi. Sen arkkitehtuurissa näkyy jo hänen myöhem-mälle tuotannolleen ominaisia konstruktivistisia piirteitä.
Konstruktivismissa pyrittiin usein avoimeen muotoon eli monikäyttöiseen tilaan, joka toteutettiin usein varta vasten kyseiseen rakennustehtävään kehite-tyllä konstruktiolla. Tästä esimerkkinä toimii mm. Ruusuvuoren suunnittelema, vuonna 1964 valmistunut Tapiolan Weilin&Göösin painotalo. Sama periaate toteutuu huoltoasemarakennuksen arkkitehtuurissa – sen rakenneratkaisulle ei ole tiedossa suoraa esikuvaa. Monikäyttöisen tilan mahdollistavasta rakenteesta ovat osoituksina rakennuksen lukuisat sisätilamuutokset ilman, että kantaviin kehäpalkkeihin on tarvinnut kajota.
Tyypillisestä 1960-luvun konstruktivismista, jossa raakabetoni usein hallitsi myös julkisivuja ja jonka kärkinimiä Aarno Ruusuvuori itse tulisi olemaan, Etelä-Haagan huoltoaseman erottaa sen yleisilmeeltään valkea ulkoasu, jonka voinee nähdä viittaavan varhaisempaan funktionalismiin. Kuitenkin rakennuksen alun perin ilman maalauskäsittelyä jätetyt betonikehät kielivät jo orastavasta ”rakkau-desta materiaalin oikeaan käsittelyyn”, kuten Hilding Ekelund asian ilmaisi102. Rakennuksen virtaviivainen, viileän tyylikäs ilme paljaine betonipintoineen tuntuu olevan eri planeetalta kuin vaikkapa Tullinpuomin Shellin ilmentämä lämminhenkinen romantiikka. Kattomuodon voi osittain nähdä 1950-luvulle tyypillisenä: ratkaisu, jossa katonlappeiden yläreunojen välistä lankeaa ylä-valo sisätiloihin, ei ollut aivan harvinainen 1950-luvun arkkitehtuurissa (mm.
Herttoniemen VW-korjaamo). Haagan korjaamon ulkohahmosta uniikin ja 1950-luvun alulle epätyypillisen ja rohkean kuitenkin tekevät sen vaipasta dra-maattisesti ulos työntyvät teräsbetonikehät.
102 Ekelund 1953, s. 9.
Rakenneratkaisu herättää kysymyksiä. Epätavallinen konstruktio on samaan aikaan rakennuksen omaleimaisin ominaisuus, joka pitkälti luo sen arkkitehtoni-sen identiteetin, toisaalta taas arkkitehtoni-sen suurimpia haasteita: betonikehien ulkona ole-vat osat oole-vat altistuneet säälle ja rapautuneet, mikä heikentää merkittävästi koko vesikattorakenteen kestävyyttä. Vetoteräksiä korroosiolta suojaavan betonin pei-tepaksuus on nykystandardien mukaan riittämätön. Ulkovaipan lävistävä betoni luo myös rakennusteknisesti haastavan kylmäsillan ulko- ja sisätilojen välille.
Rohkeaan rakenneratkaisuun lienevät ohjanneet kokemuspohjaisen tietämyk-sen puute teräsbetonin käyttäytymisestä pitkällä aikavälillä, 1950-luvulla yleinen usko ”tekniikan kaikkivoipaisuuteen” sekä nuoren arkkitehdin kokeilunhalu.
Vesikaton sekundäärirakenteena toimivat, kehittäjänsä Matti Janhusen mukaan nimetyt MJ-palkit ovat kourumaisia jännebetonielementtejä. Nuoret arkkitehdit olivat 1950- ja 1960-luvuilla innokkaasti kehittämässä ja kokeilemassa uudenlai-sia rakennuselementtejä, jollaisesta MJ-palkki on hyvä esimerkki. Se on varhainen esimerkki pitkälle standardoidusta tuotteesta: taitepintaisen elementin leveys oli 30 cm ja pituus valinnainen noin 6 metriin asti. Keveytensä (100 kg/m2) ansiosta se oli erittäin kilpailukykyinen vesikatto- ja myös välipohjaelementti, kunnes suuremmat, pidempien jännemittojen TT-laatat syrjäyttivät sen. MJ-palkin ensimmäinen toimitus suoritettiin vuonna 1953.103 Haagan Shell lienee näin ollen sen käyttökohteista varhaisimpia. Poikansa Petrin mukaan Matti Janhunen oli toiminut Shell-yhtiön teknisen osaston apulaisjohtajana vuosina 1935-1939104 – voi olla, että tieto uudesta rakennuselementistä saavutti Ruusuvuoren tätä kautta, mikä innoitti vaihtamaan rakenneratkaisua rakennustöiden aikana.
103 Janhunen 2007, s. 81.
104 Janhunen 2007, s. 78.
Weilin & Göösin kirjapaino (1964).
Ruusuvuori 1992, s. 7 & etukansi.