Uusittu kysymys ihmislajin edistyksestä

Erneuerte Frage: Ob das menschliche Geschlecht im beständigen Fortschreiten zum Bes-seren sei (1798) (jatkossa Erneuerte) sisältyy Streit der Fakultäten -tekstiko-konaisuuteen. Kirjoittaja kysyy siinä, onko ihmiskunnalla moraalisen edistymi-sen mahdollisuutta. Hän vastaa myönteisesti, koska todisteeksi voidaan osoittaa reaalimaailman tapahtuma, Ranskan vallankumous. Esseen sisällössä ei otsi-kosta huolimatta ole suoria mainintoja juristien ja filosofien akateemisista kiis-toista. Se voidaan tulkita Kantin kannanotoksi Ranskan vallankumouksen mer-kityksestä. Sen pääasiallinen sanoma on, että poliittista julkisuutta tai avoi-muutta voi olla vasta sen jälkeen, kun julkaisuvapaus on todellista. Julkaisuva-paus ja Preussin valtion republikanisointi painottuvat tekstissä. (Bevc 1999, 173.) Se summaa yhteen Kantin teemoja Idee- ja Aufklärung-teksteistä. Tyyli on tässä

poukkoilevampi, välillä synkeän pessimistinen mutta kohta taas selvästi toivoa osoittava.

Erneuerte-teksti nostaa Ranskan vallankumouksen myönteiseksi virstanpyl-vääksi ihmiskunnan kehityksessä. Ystävät ja tuttavat seurasivat hämmästyneinä, kuinka entusiastisesti ”vanha Kant” suhtautui Ranskan vallankumouksen tapah-tumiin. Manfred Geier toteaa: ”Je älter er wird, desto radikaler wird Kant.“⁶⁸ Rans-kan kumouksellisten tapahtumien edetessä hän seurasi niitä herkeämättömällä kiinnostuksella. Hän käytti kaikki mahdollisuudet hankkia lehtiä, joissa oli uuti-sia ja tietoa naapurimaan poliittisista kuulumisista. (Geier 2003, 273.)

Kant selvästi joko muutti ikääntyessään suhtautumistaan vallankumouk-seen tai hän oli vain ristiriitainen käytännön tason poliittisiin uutisiin.

Kant pysyi ranskalaisten vallankumouksellisen toiminnan ihailijana bru-taalin väkivallan aikoinakin. Tämä hämmästytti jo aikalaisia – ja tietenkin myö-hemmin tutkijoita. Kant oli mielipiteessään ristiriidassa omien näkemystensä kanssa. Vaikka hän toisaalla kielsi kansalta kaikenlaisen väkivallan käytön, hän kuitenkin nosti Ranskan tapahtumat ideaaliksi. Kantin vahvalla asemoitumisella Ranskan vallankumouksen kannattajaksi oli vaikutusta myös laajemmin Itä-Preussin alueella. (Valjavec 1978, 132–133.) Geier kysyy, oliko vallankumouksen todellisten tapahtumien idealisoinnissa jo mukana vanhuudenheikkoutta. Aiem-min julkaistuissa kirjoituksissaan Kant oli ollut ehdoton vallankumouksellisen toiminnan vastustaja. (Geier 2003, 275.) Voi myös pohtia, olisiko kysymys siitä, että kirjoittaja asemoituu eri näkökulmaan tapahtumien merkitystä arvioides-saan?

Vallankumouksesta puhuessaan Kant ei tarkoita aatteilleen avoimesti kan-natusta hakevaa ryhmää tai puoluetta. Preussin reaalipoliittisiin oloihin suh-teutettuna ainoa mahdollinen vaihtoehto vallitsevalle hallinnolle oli Arendtin mukaan coup d’état -tyyppinen kaappaus. Kantin oli mahdoton hyväksyä sitä, koska sitä olisi pitänyt valmistella salaa. Arendt tulkitsee, ettei Kant erota vallan-kumousta (Revolution) vallankaappauksesta. (Arendt 1982, 82.)

Zum ewigen Frieden -esseessä Kant pohtii kapinan (Aufruhr) kautta oikeu-tusta syrjäyttää epäoikeudenmukainen hallitsija. Hän päätyy kieltämään tällai-sen toiminnan. Jos sellaitällai-sen toiminnan valmistelu olisi oikeutettua, tällai-sen pitäisi olla julkista ja silloin se tekisi mahdottomaksi oman tarkoituksensa. Valtionpää-mies voisi rangaista kapinan johtajat kuolemalla, vaikka hän itse olisi ensin rik-konut lakia. Todistelun lopuksi Kant kuitenkin toteaa, että jos kapina sittenkin onnistuisi, silloin hallitsija siirtyisi alamaisen asemaan, eikä häntä rangaistaisi.

(Kant 1795, AA VIII, 382–383.) Ilmeisesti myöhäisinä vuosinaan Kant joko muutti teoreettisesti käsitystään vallankumouksesta tai suhtautumistaan siihen reaali-poliittisena tapahtumana.

Kant ei ilmeisesti pelännyt joutuvansa valtionvihollisen kirjoihin vaaralli-sena ”jakobiinina”. Omien aiempien kirjoitustensa vastaisesti hän vähätteli kes-kusteluissa Ranskan väkivaltaista kaaosta. Vielä vuonna 1798 hän vakuutti

tut-68 [Mitä vanhemmaksi Kant tuli, sitä radikaalimpi hänestä tuli.]

tavilleen kannattavansa ranskalaisten asiaa. Nämä olivat hänen mukaansa saa-neet aikaan jotain sellaista, joka jättää pysyvän esimerkin ihmisten mieliin. (Geier 2003, 275.)

”Erneuerte Frage” eli ”Uudistettu kysymys” otsikossa viittaa siihen, että sa-maa teesa-maa Kant käsitteli jo vuonna 1793 Gemeinspruch-kirjoituksessa. Reinhard Brandt osoittaa, että Kantille ovat eri asioita oikeudellinen rauhan vaatimus ja se, että sotaa pitää välttää. Kant kirjoittaa eri vaatimuksia hallitsijoille ja kansalaisille.

Gemeinspruch -teksti on osoitettu hallitsijalle. Häneen vedotaan pyynnöllä nou-dattaa oikeuden periaatteita, joita seuraamalla toteutuu rauhan vaatimus. Streit der Fakultäten -tekstissä ongelmaa katsotaan kansalaisten, ei hallitsijan näkökul-masta. (Brandt 1983, 217.)

Brandt tulkitsee Kantin ajattelua niin, että Ranskan kansan entusiasmi antaa toiminnallisen esimerkin kaikille muille tapahtumia seuraaville kansoille. Katso-jat eivät ole ainoastaan passiivisia tilanteen seuraajia, vaan he saavat samalla myös itse innostuksen vastaavaan toimintaan. (Brandt 1983, 218.) Brandt tulkit-see, että poliittisten tapahtumien katsoja on se, joka hyväksymisellään ohjaa ta-pahtumien suuntaa. (Brandt 1983, 211–212.) Toisin sanoen se, hyväksyykö yleisö tietyn tapahtuman, tulee osaksi sen arviointia.

Kant huomauttaa johdonmukaisesti aiempiin historiaa sivuaviin teks-teihinsä nähden, että historia ei kerro menneestä, vaan tulevaisuuden enna-koivasta siveellisestä historiasta. Siveellisyydellä Kant tarkoittaa niiden ajatusten omaksumista, joiden antaman kimmokkeen tuloksena muodostetaan Republik-valtio. Vallankumous merkitsee yritystä luoda republikaaninen valtiomuoto.

Kantin mukaan historia ei ole pelkästään ihmisten luonnonhistoriaa. Se on kaikkialle maan päälle yhteiskunniksi levittyneen ja kansoiksi jakautuneen ih-mislajin edistymistä. Sen tutkimusta hän kutsuu ennakoivaksi historiaksi. Enna-koivan historioitsijan tarkkailu kohdistuu kansoihin, ei yksilöihin.

Übrigens ist es hier auch nicht um die Naturgeschichte des Menschen (ob etwa künftig neue Racen derselben entstehen möchten), sondern um die Sittengeschichte und zwar nicht nach dem Gattungsbegriff (singulorum), sondern dem Ganzen der gesellschaft-lich auf Erden vereinigten, in Völkerschaften vertheilten Menschen (universorum) zu thun, wenn gefragt wird: ob das menschliche Geschlecht (im Großen) zum Besseren beständig fortschreite. (Kant 1789, AA VII, 79.)⁶⁹

Kant haluaa ratkaista, kuinka lukuisat eri tavoin motivoituneet ihmiset voivat päätyä yhteen valtioon, jossa he voivat silti säilyttää vapautensa. Deligiorgi nä-kee ongelmalliseksi ajatuksen selittää historiaa luonnon suunnitelman toteutu-misena. Miten voidaan perustella ja arvioida sellaisen suunnitelman

toteutumi-69 Ylipäänsäkään tässä ei ole kysymys ihmisen luonnonhistoriasta (kuten kysymyksessä:

syntyisikö esimerkiksi tulevaisuudessa ehkä uusia rotuja), vaan siveellisestä historiasta.

Tästä puolestaan ei ole kysymys sukukäsitteen (singulorum) merkityksessä, vaan yhteis-kunnittain maapallolla yhdistyneiden, kansakuntiin jakautuneiden (universorum) koko-naisuuden merkityksessä. Tämä kaikki kuuluu asiaan kysyttäessä, onko ihmisten suku (laajasti käsittäen) edistymässä kohti parempaa. (Kant 1995, 106, suomennos Markku Mäki.)

nen, jota ei ennalta tunneta? (Deligiorgi 2005, 105–106.) Luonto kehitystä ohjaa-vana voimana on Kantille toisaalta luonnonoikeustraditiosta juontuva selitys-tapa ja toisaalta heuristinen apukeino, jonka avulla hän pääsee esittämään käsi-tyksensä poliittisesta päämäärähakuisesta kehityksestä.

Kant moittii oman aikansa poliitikkoja siitä, että nämä ovat ensin muokan-neet epäoikeudenmukaisilla toimillaan ihmiset hankaliksi kapinallisiksi, ja sitten sanovat, että sellaisina ihmisiin pitää suhtautuakin. Samoin hengenmiehet kes-kittyvät siveellisten periaatteiden julistamisen sijaan sääntöjen saarnaamiseen ja tasoittavat siten tietä uskonnolliselle rappiolle.

Auch Geistliche weissagen gelegentlich den gänzlichen Verfall der Religion und die nahe Erscheinung des Antichrists, während dessen sie gerade das thun, was erforder-lich ist, ihn einzuführen: indem sie nämerforder-lich ihrer Gemeine nicht sitterforder-liche Grundsätze ans Herz zu legen bedacht sind, die geradezu aufs Bessern führen, sondern Observan-zen und historischen Glauben zur wesentlichen Pflicht machen, die es indirect bewir-ken sollen, woraus zwar mechanische Einhelligkeit als in einer bürgerlichen Verfas-sung, aber keine in der moralischen Gesinnung erwachsen kann. (Kant 1798, AA VII, 80.)⁷⁰

Hengenmiesten toiminnasta voi syntyä mekanistinen yksituumaisuus, jota voi verrata siihen vastaavaan, joka löytyy kansalaisjärjestystä perustettaessa. Tämä mekaaninen yksituumaisuus on uutta, muutoin Kant perustelee sen yleensä jär-jen vaatimuksesta lähteväksi. Mekaaninen yksituumaisuus ei tietenkään tarkoita moraalista mielenlaatua. Kun kirkonmiehet murehtivat uskonnollisuuden vähe-nemistä, he haikailevat sellaisen asian perään, jonka ovat itse toiminnallaan tu-honneet. He, samoin kuin poliitikot, toteuttavat itse ennustuksensa.

Ongelmana Erneuerte-tekstin kirjoittajalla on ihmisten tekojen ennakoimat-tomuus, joka liittyy siihen, että ihmiset eivät käyttäydy järjen ohjeiden mukaan eivätkä käytä kykyjään vapaisiin tekoihin. Hyvä tahto ei ole synnynnäinen eikä muuttumaton ominaisuus. Ihmiset eivät pysty edes arvioimaan, miten paljon heidän ominaisuuksissaan on hyvää tai pahaa. Järjen näkökantaan ihmisten te-kojen yläpuolelle pystyy asettumaan vain kaitselmus (Vorsehung), mutta sekään ei voi ennakoida, mitä tulee tapahtumaan.

Koska järjen tai tahdon kautta ei tulevia tapahtumia voi ennakoida, kuva tulevasta on kytkettävä johonkin esimerkilliseen tapahtumaan. Kant käyttää mallina Ranskan vallankumousta ja pyrkii osoittamaan, että republikanismin saavuttaminen ei ole pelkästään ihmisten hyvyyden tai hyvän tahdon alueen te-kojen tulosta, vaan siihen tarvitaan konkreettinen empiirinen esimerkki. Ranskan vallankumous sopii hänen mukaansa erinomaisesti ihmiskunnan toiminnan tilaa kohottavaksi esimerkiksi. Ennakoivalla historialla Kant tarkoittaa omaa utopi-aansa täydellisestä valtiojärjestyksestä.

70 Myös hengenmiehet ennustavat silloin tällöin uskonnon täydellistä rappiota ja Antikris-tuksen pikaista ilmaantumista. Samaan aikaan he tekevät parhaansa hänen tiensä tasoit-tamiseksi. He eivät nimittäin keskity opettamaan seurakunnilleen siveellisiä periaatteita, jotka suoraan johtaisivat parempaan, vaan pyrkivät siihen välillisesti tekemällä sääntöjen tottelemisesta ja historiallisesta uskosta keskeisen velvollisuuden. Siitä voi varmaan kas-vaa mekaaninen yksituumaisuus niin kuin perustettaessa kansalaisvaltiota, mutta ei mo-raalisen mielenlaadun yksituumaisuutta. (Kant 1995, 108, suomennos Markku Mäki.)

Opetuksen ja koulutuksen kautta rauhantilaan ei päästä. Reformin pitää tulla hallinnon ylätasolta ihmisten keskuuteen. Vaikka kasvatuksen ja koulujen kautta voidaan nuorisoa sivistää kansalaisiksi ja ylläpitämään hyvää, tämä suun-nitelma ei Kantin mukaan toimi. Sivumennen hän ottaa kantaa koulujen kustan-nuksiin ja toteaa, että ne kuuluvat valtion maksettaviksi. Valtiolta puuttuu kun-non suunnitelma ja sen vuoksi koululaitokselta yhtenäisyys. Ei auta, vaikka val-tio ”reformoi” itseään, kun opettajat ovat kuitenkin vain ihmisiä. Heidät pitäisi ensin koulia kasvattajiksi. Tämä tie kasvatuksen kautta ei siis johda toivottuun tulokseen. Kant suhtautuu kovin negatiivisesti koulutuksen mahdollisuuteen vaikuttaa myönteisesti pitkälläkään aikajänteellä.

Ainoa mahdollinen ratkaisu on ylhäältä alas suuntautuva. Ihmisiltä vaadi-taan vain kahta asiaa. On toimittava niin, että hyökkäyssodat loppuvat. Loogi-sesti silloin loppuvat kaikki sodat. Toinen vaatimus on oikeusperiaatteisiin pe-rustuvan valtiomuodon hyväksyminen.

Erneuerte-teksti jättää auki monta kysymystä. Eikö vapaa tahto, jonka il-mauksia ihmisten yksittäiset teot ovat, ohjaakaan ihmistä oikeaan toimintaan?

Eikö riitä, että kaikki yhden kansan ihmiset noudattaisivat moraalilakia? Mitä merkitystä on moraalilailla, jos ihminen on ilkeä ja paha ja pysyy sellaisena?

Miksi järkevät olennot eivät ponnistele kohti hyvää ilman luonnon johdatusta?