Olkoon hallitustapa kuinka epäoikeudenmukainen tahansa, sitä ei Kantin mu-kaan saa ryhtyä väkivaltaisin keinoin muuttamaan. Kaikenlainen kansannousu ja kapina omaa hallitsijaa vastaan kuin myös toisten valtioiden interventio des-poottisten naapureiden järjestelmän muuttamiseksi ovat kiellettyjä. Tästä huoli-matta Kant näki naapurimaan vallankumouksen erikoislaatuisena toivon pilkah-duksena, joka jää itämään kansalaisten mieliin.
Kant siis kielsi vallankumouksen mutta seurasi Amerikan siirtokuntien it-senäistymisvaiheita mielenkiinnolla ja innostuksella. Jakobiinien kauhuhallin-non Kant myös tuomitsee, vaikka hän pysyykin loppuun asti Ranskan vallanku-mouksen kannattajana. Hänen teksteistään ei löydy väkivallan ryöstäytymisen vuoksi pettymyksen ilmauksia naapurimaan tapahtumia kohtaan, kuten monilta muilta vallankumouksesta aluksi vaikuttuneilta aikalaisilta. Hän uskoi kuitenkin, ettei Preussiin tarvita vallankumousta, koska edistyminen voi tapahtua parhai-ten ylhäältä johdetuin reformein. (Irrlitz 2002, 39–40.)
Kant kieltää myös vastavallankumouksen mahdollisuuden. Kantin vallan-kumouksen kieltoon kuului kuitenkin myös sellainen poikkeuslauseke, että jos vahingollinen ja kartettava vallankumous kaikesta huolimatta on tapahtunut, kansalla on silloin velvollisuus totella uutta esivaltaa eikä sitä saa ruveta kaata-maan väkivalloin. Der Streit der Fakultäten sisältää entusiastista ihastelua osoitta-van arvion Ranskan tilanteesta. (Irrlitz 2002, 39–40 ja Kant 1798, VII, 85.)
Vallankumouksen kiellon perusteena Kantilla on ajatus, että sopimuksella muodostetun esivallan syrjäyttäminen johtaisi uudelleen luonnontilaan. (Maliks 2013b, 45.) Kantia tulkitaan yleensä niin, että hän kieltää kategorisesti kansalta kaiken mahdollisuuden vastarintaan. Tätä käsitystä tukemaan löytyy kohtia al-kuperäislähteistä, mutta tutkijoiden tulkinnat kuitenkin vaihtelevat. Äärimmäi-sen arvottava on esimerkiksi Ernst Blochin käsitys, jonka mukaan Kantin ”saata-nallinen” tottelemattomuuden kielto estää kaiken poliittiseen vastarintaan viit-taavan toiminnan. (Bloch 1975, 82.)
Britannian valtiosääntö vuodelta 1688 sisältää – Kantin mukaan – mahdol-lisuuden, että kansa voi ryhtyä vastarintaan, jos hallitsija rikkoo sopimusta. Jos perus(tus)laki sisältää kohdan, joka oikeuttaa olemassa olevan valtiosäännön ku-moamisen, sen pitää silloin samalla sisältää myös julkisesti säädetyn vastavoi-man mahdollisuus. Silloin tarvitaan toinen valtionpäämies, joka suojelee kansan oikeuksia ensimmäistä vastaan, ja kolmas mahti, joka sovittelee ja ratkaisee näi-den kahnäi-den kiistoissa.
Kant kieltää vallankumouksen kansalta, mutta asettaa suvereenille velvoit-teen reformeihin. (Bien 1976, 84.) Julkaisemattomissa jälkeenjääneissä muistiin-panoissa Kant kirjoittaa:
Es müssen immer drei Stände seyn. Das Ansehen, die Würde, die Majestät, welche einander das Gleichgewicht halten. 1. Ein Oberhaupt, 2. Das Volk, welches zusammen-genommen das grösste Eigenhum hat. 3. Ein Corps der Vornehmen, welche vereinigt sind und beyden vorigen das Gleichgewicht halten. (siteerattu: Bien 1974, 85.)134
Kant antaa esimerkin epäoikeudenmukaisuudesta: vaikka alaisia on kuormitettu sotaveroilla, he eivät kuitenkaan voi valittaa sen vuoksi, että pitävät sotaa epäoi-keutettuna. Sitä he eivät ole oikeutettuja ajattelemaan. Onhan niin, että sotaa ei olisi voitu välttää ja maksut ovat sen vuoksi välttämättömiä. Alamaiset eivät voi tätä arvioida, ja heidän on tässä tapauksessa pidettävä päätöstä sotaan lähdöstä oikeudenmukaisena. Mutta jos vain yhtä maanomistajaa kuormitetaan maksuilla ja muut säästetään, on selvää, ettei koko kansa voi pitää tällaista lakia oikeutet-tuna. Silloin on oikeutettua ainakin tehdä esityksiä lakia vastaan sillä perusteella, että rasitukset eivät jakaudu tasaisesti.
Entä onnenautuuden menettäminen? Voiko siitä valittaa? Jos kansa lain vallitessa menettää onnenautuutensa, mitä asialle on tehtävä? Onko kysymyk-sessä kollektiivinen asia? Kantin vastaus on yksiselitteinen: ei ole muuta vaihto-ehtoa kuin totella. Ja aiemminkin Kant on jo varoittanut, että hallitsija tai valtion ylin muuttuu despootiksi, jos hän alkaa säädellä tätä aluetta.
Der Souverän will das Volk nach seinen Begriffen glücklich machen und wird Despot;
das Volk will sich den allgemeinen menschlichen Anspruch auf eigene Glückseligkeit nicht nehmen lassen und wird Rebell. (Kant 1793, AA VIII, 302.)135
Vaikka suvereeni ei saa puuttua holhoavasti alaistensa elämään, on tämän kui-tenkin turvattava näiden mahdollisuus elantoon ja kannustettava ahkeruuteen.
Tämä sen vuoksi, että vain hyvinvoiva kansa kykenee vastustamaan vihollisia tai ylläpitämään itseään gemeines Wesen -tilana. Käsite viittaisi tässä sellaiseen val-tion ominaisuuteen, jossa käsitellään alamaisten hyvinvointia. Jos siihen tulee uhkaa ulkopuolelta, silloin täytyy puolustautua vihollisia vastaan. Gemeines We-sen -valtion ominaisuutta puolustavat alamaiset, eivät sotilaat. Kant kieltää tässä myös ulkopuolisten suosimisen, mutta on vaikea tulkita, viittaako se suoraan sii-hen, että nämä uhkaisivat gemeines Wesen -tilan hyvinvointia.
Kaikenlainen vastustus ylintä lakiasäätävää valtaa kohtaan on kiellettyä.
Kansankiihotus, kumouksellinen toiminta ja vastustaminen ovat pahasta, koska ne tuhovat gemeines Wesen -tilan perustan. Tämä kielto on ehdoton Über den Ge-meinspruch -tekstissä. (Kant 1793, AA VIII, 299.)
Vaikka hallitus valtuuttaa itsensä toimimaan väkivaltaisesti ja tyrannimai-sesti, alamaisille ei ole sallittua asettua vastarintaan käyttämällä (vasta)väkival-taa. Vallitsevan kansalais- (bürgerlich) lainsäädännön puitteissa kansalla ei ole oi-keuteen perustuvaa päätöstä, jonka mukaan se voisi määritellä, kuinka pitäisi
134 [Pitää olla kolme säätyä. Kunnioitus, arvo, majesteetti, jotka ovat tasapainossa. 1.Ylin, 2.
Kansa, jolla on yhteensä suurin omaisuus. 3. Yhdistynyt joukko ylhäisiä, joka pitää kah-den ensin mainitun tasapainossa.]
135 [Suvereeni haluaa tehdä kansan onnelliseksi oman käsityksensä mukaan ja tulee despoo-tiksi; kansa ei halua luopua vaatimuksistaan omaan onnenautuuteensa ja tulee kapinal-liseksi.]
hallita. Jos ajatellaan, että sillä olisi vastakkainen käsitys valtionpäämiehen pää-töksen suhteen, kiista on ratkaisematon. Valtion ylin tai hallitsija voi samalla ta-valla perustella kovaa käyttäytymistään kansan vastarinnalla, samoin kuin kansa voi perustella valittamistaan kohtuuttomilla kärsimyksillä. Lopulta päättäjä voi olla vain valtionpäämies, joka on korkeimmassa oikeudellisessa asemassa.
Alamaisen täytyy voida olettaa, että ylin hallitsija (Oberherr) ei halua tehdä väärää. Kansalainen voi nähdä vääryyksiä, erehdyksiä tai tietämättömyyttä ylim-män mahdin säätämässä laissa. Jos näistä on vahinkoa das gemeine Wesen -tilalle, on niistä välitettävä tietoa. Toisaalta on muistettava, että valtion päämies on myös ihminen. Jos hän ei kertaakaan erehtyisi, ”olisihan hän taivaisesti armoi-tettu ja ihmiskuntaan verrattuna ylevä”, Kant ironisoi. (Kant 1793, AA VIII, 304.)
Sulkakynän vapaus on ainoa keino, jolla kansa voi vaikuttaa asioihin. Frei-heit der Feder eli sulkakynän vapaus tietyissä rajoissa on „das einzige Palladium der Volksrechte“136. Tämän kirkkaan mitalin edellytys on se, että kansalaiset ra-kastavat ja kunnioittavat sääntöä, jonka alaisuudessa eletään. Alamaisilta edelly-tetään myös liberaalia (liberale) ajattelutapaa, jokainen toimii itse ja kirjoittaa toi-sille. Mutta sulkakynän käytössä täytyy olla varovainen, yksin- tai ääneenajatte-lulla ei saa herättää rauhattomuutta valtiossa. Tätä sulkakynän vapautta ei Kan-tin mielestä voi ottaa pois, kuten Hobbes ajattelee. KanKan-tin tulkinta on, että ala-maisilla ei ole Hobbesin mukaan oikeutta ilmaista mielipidettään hallitsijaa vas-taan.
Esimerkiksi, jos jokin kirkollinen sääntö voisi olla lainsäätäjän mukaan oi-kein, Kantin mielestä on kysyttävä ensiksi tekisikö kansa siitä säännön, jotta tie-tyt oletetut ulkoiset uskonlauseet ja muodot säilyisivät ikuisesti – siis olisiko es-tettä sille, että uskonnäkemykset elävät tulevaisuudessakin vai haluttaisiinko oi-kaista joitakin erehdyksiä. Kantin mukaan tässä havaitaan, että kansan alkupe-räinen sopimus, joka tekee siitä lain, on itsessään nollan arvoinen, jos se on vas-toin ihmiskunnan tarkoitusta.
Vallankumouksen käsite on ominainen uudelle ajalle. Nykyinen totunnnen tapa käyttää sitä on vakiintunut Ranskan vallankumouksen jälkeisenä ai-kana. Suppeassa poliittisessa merkityksessä käsite jäsentää ja ilmentää kokemuk-sia ja tapahtumia, jotka ovat seurausta kapinoista ja niihin liittyvästä väkivallasta.
Tässä merkityksessä vallankumoukseen liittyy aina perustuslaillisia muutoksia valtiossa. Tällainen vallankumouskäsite ilmestyi poliittiseen kielenkäyttöön myöhäisellä keskiajalla, ensin Italiaan, sitten muulle läntiselle kielialueelle. (Ko-selleck 1984, 653–656.)
Toisaalta käsitepari “moderni vallankumous” kuvaa pitkäkestoisia kehitys-kaaria, jotka saattavat käsittää lukemattomia elämänalueita teollisuudesta tietee-seen ja kulttuuriin. Käsite sisältää käännekohdan ja laadullisesti uuden mahdol-lisuuden. 1700-luvulla vallankumouksen käsite laajeni kattamaan kaikki elämän-alueet. Se ei kuvaa toistettavuutta, vaan uuden aloittamista. (Koselleck 1984, 653–
656.) Vallankumous tarkoittaa tällöin käännekohtaa, joka osoittaa ja johtaa uu-teen suuntaan.
136 [Sulkakynän vapaus on kansanoikeuden ainoa mitali.]
Monet Preussin oppineet kiinnostuivat Ranskan vallankumouksellisesta lii-kehdinnästä. Vallankumouksen inspiroimia intellektuelleja olivat ainakin valis-tuksen piirissä tunnetut jo aiemmin mainitut Campe, Wieland, Biester, Klopstock, Herder, Jacobi ja Schiller. Mukaan liittyi myös keskitason porvaristoa ja innostus levisi jopa hovi- ja hallituspiireihin. Aatelisetkin intoutuivat ilmaisemaan kiin-nostustaan arkisella tasolla. Esimerkiksi asuntoja koristeltiin vallankumoussan-kareiden rintakuvilla ja aatelisnaiset koristautuivat trikoloriväritteisillä nauhoilla.
(Vorländer 2004, 220.)
Ranskan ns. kauhujen aika asetti kuitenkin ihanteet koetukselle, ja kotoisiin oloihin tottuneet saksalaiset oppineet vetivät kantojaan takaisin. Königsbergissä elettiin tuolloin aikaa, jolloin jokainen lievänkin myötämielisesti Ranskan vallan-kumoukseen suhtautuva joutui jakobiinina mustalle listalle, joka saattoi aiheut-taa hankaluuksia kuninkaan hallinnon kanssa.
Ranskan vallankumouksen kannattajana pysytellyt Kant puolusti tapahtu-mia vetoamalla siihen, etteivät ne olleet mitään verrattuna kauheuksiin, joita des-poottinen hallitsija oli toimillaan aiemmin aiheuttanut. (Vorländer 2004, 221.) Yksi sisäänkirjoitettu teema Kantin teksteissä oli osoittaa ja vakuuttaa lukijat siitä, ettei valistus johda vallankumoukseen. Mahdollisesti häntä myös kauhistutti sel-laisen virhetulkinnan mahdollisuus. (Batscha 1981b, 43–60.) Königsbergissä tie-dettiin yleisesti, että Kant oli Ranskan asian kannattaja. Yhtä vakuuttunut oli esi-merkiksi Kantin ajatusten ihailija, teologi, ”Hofprädiger” ja matemaatikko Jo-hann Friedrich Schulz137, joka kirjoitti julkisesti vielä kesäkuussa 1798, että myös hän on republikaani. (Vorländer 2004, 222.)
Kant pitää siis tiukasti kiinni ajatuksesta, että jopa epäoikeudenmukaisia hallitsijoita pitää totella ja vain republikanismi on ainoa oikea valtiomuoto. Kan-tille vapaus on yksilön ominaisuus. Täydellisen valtion oloissa vapaus täydentyy, kun osa kansalaisista voi olla paitsi lainlaatijoita myös lakia noudattavia. Siviili-tilaan ei siirrytä sen vuoksi, että yksilön moraalinen valinnanvapaus turvattaisiin, se on turvattu jo luonnontilassa.
Vaatimus totella kyseenalaistamatta sisältyi jo osaltaan vanhempaan luon-nonoikeusoppiin. Siitä löytyvä alistussopimuksen korostaminen perusteli suve-reenin täydellisen ja vastustamattoman vallan. Vaikka hallitsija on sopimuksen osallinen, hän on kuitenkin ”sopimuksen herra”. Kansan tulee olla kuuliainen kumppani sen suhteen, kuinka valtiopäämäärää tulkitaan. Tästä seuraa johdon-mukaisesti hyvin rajoitettu vastarintaoikeus. Esimerkiksi Grotius luonnehti vas-tarintaa kuuliaisuuden perversiotapaukseksi ”den Fall der obrichkeitlichen Per-version des Staatswecks…“ (Kersting 2004, 925.)
Voiko olla vain erehdystä tai virhetulkintaa, että totteleminen on pakollista?
Lena Halldenius jäljittää kaksi eri perustelua sille, miksi vastarinta on kiellettyä.
Yksi on lain metafyysisessä perusteessa, koska se nojaa absoluuttiseen pakkoon totella legitiimiä lakia. Toinen perustelu voidaan johtaa moraalis-pragmaattisesti
137 Schultz (myös Schulz tai Schulze, 1739–1805) oli teologi, matemaatikko ja filosofi. Hän oli Kö-nigsbergin linnakirkon toinen ”Hofprädiger” vuodesta 1776 ja myöhemmin 1786 hänestä tuli matematiikan professori kaupungin yliopistoon. Hofprädiger on ruhtinaan hovikirk-koonsa nimittämä protestanttinen pappi.
velvollisuudesta totella myös epäoikeudenmukaista lakia. Tämä pätee vain siinä tapauksessa, että näin palvellaan valtion tarkoitusta. (Halldenius 2011, 180.)
Ranskan vallankumouksen Kant tulkitsee reformiksi, ja reformin tulee hä-nen ajattelunsa mukaan alkaa ylhäältä poliittiselta hallintotasolta. Tämä edelly-tys ei kuitenkaan sovi Ranskan tilanteeseen. Vallankumouksen reformina esittä-minen voi johtua myös sensuurin kiertämisestä. Ranskan reaalinen esimerkki, jota Kant niin herkeämättömällä mielenkiinnolla seurasi, ei kuitenkaan alkanut ylhäältä. Esimerkin voima ei saanut Kantia silti muuttamaan ajatustaan.
Kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien vähäisyys on jo mainittu useassa kohdassa. Kiistatonta on, että vallankumouksen kannattamisen kohdalla Kant itse kirjoittaa ja esiintyy ristiriitaisesti. Toisaalta hän kieltää kansalta mahdolli-suuden ja oikeuden vastarintaan, mutta ihailee kuitenkin Ranskan vallanku-mousta ja pysyy sen kannattajana jopa sen verisimmän väkivallan kautena.