Saksalainen valistusajan keskustelu poliittissosiaalisesta lainsäädännöstä ja re-publikaanisesta valtiomuodosta piti vertauskohteenaan englantilaisten, pohjois-amerikkalaisten ja ranskalaisten kokemuksia ja oppeja. Taustalla vaikutti 1600-luvulla johtavan aseman saavuttanut luonnonoikeusoppi. Klassista luonnonoi-keusoppia – johon usein on liitetty poliittisen absolutismin teoria – seurasi noin 1780-luvulta lähtien nuorempi luonnonoikeusteoria.
Vanhempaa traditiota edustaa Samuel Pufendorfista (1632–1694) alkanut ja erityisesti Christian Thomasiuksen (1655–1728) ja Wolffin koulukuntien ympä-rille kehittynyt kirjoittajakunta, joka rakensi sekä luonnonoikeussysteemiä että poliittisen ja valistuneen itsevaltiuden teoriaa. Se vaikutti pitkään, 1700-luvun lo-pulle saakka.
Vanhemman koulukunnan teoreetikoista Pufendorf oli luetuin ja kommen-toiduin moraali- ja yhteiskuntafilosofi Euroopassa 1600-luvun lopulta 1700-lu-vun jälkipuoliskolle saakka. Teokset De jure naturae et gentium, 1672 [Luonnon ja kansojen laeista] sekä sen oppikirjaversio De officio hominis et civis, 1673 [Ihmisen ja kansalaisen velvollisuudesta] käännettiin useille kielille ja niistä otettiin useita pai-noksia. (Saastamoinen 1996, 217.)
Kant ei kommentoi Pufendorfia, mutta mainitsee hänet Zum Ewigen Frieden -teoksessa, tosin jokseenkin negatiivisessa valossa. Hän luettelee kansojen va-paissa suhteissa paljastuvaa ihmisluonnon häijyyttä käsitellessään nimet Gro-tius71, Pufendorf ja Vattel72. Heitä Kant kuvailee ”kiusallisiksi lohduttajiksi”, kun
71 Hugo Grotius (1583–1645), alankomaalainen lakimies, joka käsitteli teoksissaan luonnon-oikeuden periaatteita.
72 Emer(ich) de Vattel (1714–1767) oli sveitsiläinen oppinut, joka julkaisi mm. luonnonoi-keudesta.
4 POLIITTISEN ELÄMÄN JÄRJESTYS
haetaan sodalle perusteita. Nämä nimet mainitaan hänen mukaansa usein, kun halutaan etsiä syitä sodan oikeuttamiseksi.
…denn noch werden Hugo Grotius, Pufendorf, Vattel u. a. m. (lauter leidige Trös-ter)…immer treuherzig zur Rechtfertigung eines Kriegsangriffs angeführt, ohne daß es ein Beispiel giebt, daß jemals ein Staat durch mit Zeugnissen so wichtiger Männer bewaffnete Argumente wäre bewogen worden, von seinem Vorhaben abzustehen.
(Kant 1795, AA VIII, 355.)73
Pufendorf ajatteli, että ihmisen elämä ja toimeentulo edellyttävät toisia ihmisiä.
Keskinäinen apu sekä palveluiden ja tavaroiden vaihto ovat tärkeitä. Kuitenkin ihmisellä on taipumus käyttäytyä aggressiivisesti, koska kaikkea toimintaa oh-jaavat itsekkyys ja itsesuojeluvaisto. Näistä edellytyksistä seuraa, että ihmisen hengissä pysyminen riippuu siitä, kuinka hän onnistuu käyttäytymisessään toi-sia kohtaan; saako hän toiset edistämään omaa hyvinvointiaan vai tekeekö heidät vihamielisiksi. (Saastamoinen 1996, 224.)
Pufendorf nojasi luterilaiseen maailmankuvaan. Hänelle luonnollinen laki on samalla moraalinormi, jonka Jumala on asettanut koko ihmiskunnalle. Sen päämääränä on turvata lajin säilyminen.
Pufendorfin ajattelun mukaan ilman Jumalaa ei ole moraalia. Kant on sel-västi toista mieltä, hänelle moraalilain perusta on järjessä. Pufendorfin mukaan materiaalinen todellisuus koostuu aistein havaittavista kappaleista, eikä sen tark-kailu voi auttaa tekemään päätelmiä moraalista. Ainoa mahdollinen moraalin lähde voi siis olla vain fyysisen maailman taustalla tai ulkopuolella. Koska ih-mislajin ominaisuuksista ei voi löytää mitään sellaista, joka voisi toimia inhimil-lisen käyttäytymisen kriteerinä, moraalin lähde on Jumalassa. (Saastamoinen 1996, 232–232.)
Pufendorf kehitti vaiheittain etenevän yhteiskuntasopimuksen konseptin, josta tuli osa saksalaista luonnonoikeusteoriaa aina 1800-luvulle saakka. Ensim-mäisen sopimuksen tekevät taloyhteisöt (Hausgemeinschaft). Se on peruskehys kaikelle perheen ja sen osien yhteiskunnalliselle yhteydelle. Ensimmäisen sopi-muksen jälkeen solmitaan toinen, jolla perustetaan valtiollinen valta. Wolff muo-toilee tämän myöhemmin niin, että toisessa sopimuksessa luvataan olla alamai-sia ”oikeutetuista syistä syntyvälle vallalle”. (Kersting 2004, 924.)
Thomasius jakaa yhteiskunnan kahtia. Se on joko ”bürgerlich” tai ”häuslich”.
Talo (Haus) on primaari yhteiskunnallisuuden muoto, iso maatalouden koko-naisuus erilaisia toimintoja työntekijöineen ja alaisineen. Nämä yhteisöt muodos-tavat kokonaisuutena kansalaisyhteiskunnan (Bürgerliche Gesellschaft). Se eroaa luonnontilasta sopimuksella, että se on hallinnollisesti ruhtinaan vallankäytön alainen. (Batscha 1981, 10.)
Wolff, Pufendorf ja Thomasius eivät tunnustaneet kansalle mahdollisuutta vaikuttaa valtion päätöksentekoon. Kuninkaan tai monarkin valta on heidän mu-kaansa rajoittamaton. (Sieg 2003, 212 ff.) Saksankielisellä alueella julkaistiin
73 „yhä vedotaan näet Hugo Grotiukseen, Pufendorfiin, Vatteliin … ja heidät tuodaan aina uskollisesti esille sotahyökkäysten puolustamiseksi, vaikka ei ole olemassa yhtään esi-merkkiä siitä, että mitään valtiota olisi koskaan saatu noin merkittävien miesten todistei-den terästämillä perusteilla luopumaan aikeistaan.“ (Kant 1989, 27–28, suomennos Jaakko Tuomikoski.)
1700-luvun kahtena loppukymmenenä teoreettista kirjallisuutta, jossa vaadittiin järkeen perustuvaa oikeus- ja valtiofilosofiaa. Kant luetaan yleensä kuuluvaksi tähän nuorempaan suuntaukseen. (Kersting 2004, 932.) Poliittisella vapaudella nuorempi luonnonoppi ymmärsi täyskansalaisen (Voll-Bürger) osallisuutta valti-olliseen toimintaan. Esimerkiksi filosofi ja teologi Johann August Eberhard (1739–1809) muotoili poliittisen vapauden niin, että se toteutuu, kun kansalais-yhteiskunta sen toteuttaa tai sitä harjoittaa. Sellaisia valtioita, joissa tämä suvere-niteetin harjoittaminen on kaikkien tai monen käsissä, kutsuttaisiin nimellä
"FreyStaaten" eli vapaavaltiot. Tästä mahdollisesta asiaintilasta kansalaisille tule-vaa vapautta kutsutaan poliittiseksi. (Mager 1984, 607.)
Uudempi traditio nojaa käsitykseen vapauden ja ihmisoikeuden yhdistämi-sestä. Jos luonnontila ajatellaan valtion vastakohtana tai esitilana, korostuvat oi-keudet instrumentteina, joilla toteuttaa yksilöitä täydellistävää kehitystä valti-ossa. Käsite luonnollinen vapaus, ”Natürliche Freiheit”, katoaa käytöstä 1700-lu-vun ensimmäisen puoliskon aikana. (Klippel 1976, 116–117.)
Kun oletetaan persoonat vapaiksi, täytyy vapauden ulottua myös kansa-laisvapaudeksi. Loogisesti tästä seuraa, että vapautta rajoittavat tekijät, epäoi-keudenmukaisuudet ja säätyperäiset herra-renki-suhteet, on kumottava. Esiintyi vaatimuksia myös taloudellisen toiminnan vapauttamisesta, maatalouden refor-mista ja etuoikeuksien purkamisesta. Koulutettu luokka halusi edistää piiristään nousevien parempaa työllistymistä hallintoon ja virkojen täyttämistä rohjettiin vaatia kyvykkyyden eikä syntyperän mukaan.
Valistuskeskustelussa näkyi siirtymiä vanhemmista säätykäsitteistä (Bürger, Stadtbürger) modernimpina ajateltaviiin termeihin kuten Wirtschaftsbürger, bour-geois ja Staatsbürger, citoyen. Syntyi kombinaatio sääty- ja statuskäsitteistä. Van-han privilegioyhteiskunnan ja modernin yksityisoikeusyhteiskunnan vastak-kainasettelussa kansalainen (Bürger) kehittyi tarkoittamaan omien avujensa kautta menestyvää yksilöä, joka asettaa kyseenalaiseksi syntyperän mukaan määritellyn ja perityn menestyksen. (Batscha 1981, 10.)
Valtion tasolla löytyi uusia toimipaikkoja myös sellaisille, jotka eivät synty-peränsä vuoksi olleet niihin aiemmin oikeutettuja. Näin toteutui spesifinen va-listuksen postulaatti ilman myöhäisvava-listuksen vaatimusta taloussektorin priva-tisoinnista. Esimerkiksi Fichte julisti: ”Es ist Pflicht, einen Stand zu wählen.“74 Ajatus yhdistää yksilöiden statuksen ja ammatinvalinnan mahdollisuuden.
Englannissa ja Ranskassa myöhempi luonnonoikeus keskittyi pohtimaan valtio-oikeuden kysymyksiä, Saksassa keskityttiin yksityisoikeuden (Privatrecht) kysymyksiin. (Ilting 2004, 298.)
Valistusajattelun vielä ollessa vahvana aatteena, 1700-luvun lopulla, sak-sankielisellä alueella nousi viimeinen luonnonoikeudellisen kirjallisuuden ku-koistusaika. Pääasiassa kirjoituksissa käsiteltiin vapautta, ihmiskunnan oikeutta ja säätyjen tasa-arvoa. Nämä olivat teemoja myös ”populaarille” luonnonoikeus-systeemiä esittelevälle kirjallisuudelle, joka oli Klippelin mukaan kuitenkin vä-hemmän populaari käsitteiden käytössä ja ymmärrettävyydessä. Samaan aikaan
74 [On velvollisuus valita sääty.]
julkaistiin myös uusintapainoksia ja esittelyjä luonnonoikeusajattelun ”klassi-koista”, jotka perustuivat metodisesti ja sisällöllisesti pääasiassa Thomasiuksen ja Wolffin ajatteluun. (Klippel 1976, 178–179.)
Paitsi Kantin filosofia, tietenkin myös Ranskan vallankumous antoi virik-keitä tuoreempaan luonnonoikeudelliseen kirjallisuuteen. Ranskan vallanku-mous muutti poliittista karttaa, erotti ajatussuunnat terävämmin toisistaan ja an-toi luonnonoikeusajattelulle sisällöllisiä impulsseja. (Klippel 1976, 180.)
Luonnonoikeus yläkäsitteenä kattaa oikeuden sekä luonnontilassa että siitä poistumisen jälkeisessä säännellyssä yhteiselämän tilassa, joka asettuu Kantin mukaan luonnontilan vastakohdaksi. Kantilla on myös tekstikohtia, joiden mu-kaan luonnontilassa eläminen ei poikkea niin täysin sopimuksen jälkeisestä ti-lasta, että niitä voitaisiin kutsua täysin vastakohtaisiksi. Luonnontilassa eletään yksityisoikeuden mukaan, mutta kansalaistilassa oikeuden määrittävät julkiset lait. Niiden pääasiallinen tehtävä on omistamisen (das Mein und Dein) turvaami-nen. Luonnontilassa eletään yksityisoikeuden varassa. Se ei perustu julkiseen lainsäädäntöön.
Keskiajalla luonnonoikeusajatteluun olennaisena kuuluva sopimusmotiivi esiintyi hallitsemisesta sopimisena, millä määriteltiin kansan tottelevaisuuden rajat. Keskiajan poliittinen ajattelu ei ollut niinkään kiinnostunut sopimusteorian konstruktiivisesta tai legitimaatioteoreettisesta käyttötavasta kuin sen herme-neuttisesta soveltuvuudesta. Sopimushermeneutiikka auttoi reaalisten valtiollis-ten ja oikeudellisvaltiollis-ten menettelyjen tulkinnassa. Sivaltiollis-ten se soveltui hyvin käytettä-väksi mm. sotapamfleteissa. Vanhan luonnonoikeusteorian väistymisen, porva-riston kehittymisen ja valtion ja markkinataloudellisen yhteiskunnan erottautu-misen myötä sopimusteoriasta muotoutui valtiollisen vallan legitimaatioperusta.
Sen keskeinen sisältö on argumentaatio, joka liittää yhteen luonnontilan, sopi-muksen ja valtion. Se heijastuu poliittiseen ajatteluun Kantin ja Fichten aikoihin saakka. Hobbes muotoili vuonna 1651 tälle ajattelulle kehyksen, jonka puitteissa reflektoitiin hallitsemisesta, oikeudesta ja valtiosta. Hobbes löytyy vahvana Kan-tinkin ajattelun taustalta. (Kersting 1994, 12–15.)
Kantin moraalifilosofiaa, Kritik der praktischen Vernunft, on yleensä ajateltu ja tutkittu omana erillisenä kokonaisuutenaan. Siinä on kuitenkin mukana myös lain laatimisen ja voimaansaattamisen aspekti. Karl-Heinz Ilting vertaa esimer-kiksi siitä tunnettua käskylausetta, jonka toiminnan maksiimeja tulee voida pitää yleisen lainsäädännön periaatteina, Rechtlehressä muotoiltuun oikeuden yleiseen perusteeseen:
Eine jede Handlung ist Recht, die oder nach deren Maxime die Freiheit der Willkür eines jeden mit jedermanns Freiheit nach einem allgemeinen Gesetze zusammen be-stehen kann.75 (Kant 1797, AA VI, 230.)
75 [Jokainen teko on oikea, jos se tai sen maksiimit voidaan yhdistää jokaisen vapauden kanssa yhteiseen lakiin.]
Molemmat ajatukset tähtäävät yksilön teon yleiseen universaaliseen yhteensopi-vuuteen yleisen lain kanssa. Kantin moraliteetin ja legaliteetin ajatukset vastaa-vat myös luonnontilan jälkeiseen kysymykseen yhteiselämän periaatteista. (Il-ting 2004, 299.)
Nuorempi luonnonoikeusoppi haki vastauksia yksilöstä ja tämän järjestä.
Enää ei etsitty luonnosta tai Jumalasta johdettuja objektiivisia ohjeita, vaan sel-laisia, jotka voidaan suunnitella yksilön subjektiivisten oikeuksien mukaisiksi.
Karl Heinrich Heydenreichin (1764–1801) mukaan ”Naturrecht ist die Wissen-schaft der Rechte des Menschen” eli luonnonoikeus on tiedettä ihmisten oi-keuksista. Itsevaltiuden moraalinen sääntely ei riittänyt, vaan haluttiin muuttaa vallanjakoa sekä erottaa valtio ja yhteiskunta. Klippel varoittaa kuitenkin mää-rittämästä nuoremman luonnonoikeusajattelun näkemyksiä liian yksiviivaisen homogeenisiksi ja poliittisesti liberaaleiksi. (Klippel 1976, 183–185.) Liberalismia ei aikalaisterminä vielä tunnettu, mutta monet valistusajasta kirjoittavat myö-hemmät tutkijat käyttävät sitä kuvaamaan tiettyjä 1700-luvun ajatussuuntia.
Luonnonoikeuden ajattelua siirrettiin sovellettavaksi valtioon asettumisen jälkeiseen aikaan. Esimerkiksi Christoph Wilhelm Hufeland (1762–1836) määrit-teli: ”Demnach ist das Naturrecht eigentlich zu keinem Zwecke brauchbar, als um über die Rechte der Menschen im Staate zu urtheilen.“76 Rechten der Mensch-heit -ajattelu toimi eräänlaisena vastineena Ranskan Déclaration des droits de l’homme et du citoyen -julistukselle. (Klippel 1976, 185.)
Sopimus säilyy nuoremmankin luonnonoikeuden konseptissa, mutta sitä ei ajatella faktisesti historialliseen tapahtumaan viittaavana seikkana. Luonnonoi-keusajattelijat ottavat vakavasti valtiosopimuksen käsittelemisen. Jotkut tutkijat arvioivat, että luonnonoikeudesta muodostui jossakin vaiheessa eräänlainen pe-rustuslain korvike. Sopimuksesta tuli tärkeä myös niille, jotka arvioivat sen ei-historialliseksi tapahtumaksi. Kantilla se on ”eine blosse Idee der Vernunft”, aino-astaan järjen idea. (Klippel 1976, 186–191.)
Yksi murroksen merkki luonnonoikeusajattelussa näkyi siinä vaiheessa, jossa yksilön onnenautuus (Glückseligkeit) alettiin ymmärtää ei-valtiollisena asiana. Tasa-arvon käsite (Gleichheit) toimii myös eräänlaisena vedenjakajana demman ja vanhemman luonnonoikeusajattelun välillä. Tasa-arvo nähdään uu-demmassa ajattelussa suhteessa lakiin, jonka muotoileminen on valtiollinen asia.
(Klippel 1976, 132–134, 161.)
Luonnon normia antava tai mallina toimimisen pitkä linja antiikista kes-kiajan kautta 1700-luvulle päättyi saksalaisen idealismin kehittymiseen Fichten ja Hegelin myötä. Luonto korkeampana mallina, empiirisen alueen ylittävänä ihannekuvana, jäi vaikuttamaan Kantin estetiikan alueeseen. Kantin jälkeen hii-pui ajatus siitä, että luonto voisi toimia oikeusjärjestelmän esikuvana. (Bloch 1975, 85.)
76 [Sen mukaan luonnonoikeus ei oikeastaan sovi muuhun tarkoitukseen kuin arvioimaan ihmisoikeuksia valtiossa.]