Preussi oli Kantin elinaikana vanhapreussinen maanviljelyksen varassa toimiva alue. Työ pellolla ja muualla maataloudessa oli 1700-luvulla koko Euroopan alu-eella yleisin elämänkohtalo. Neljä viidesosaa väestöstä sai tällä tavalla toimeen-tulonsa. Viljelysmaat olivat saksankielisellä alueella maa-aatelin (Landadel) omis-tuksessa. Elben itäpuolella näille suurtilojen omistajille oli vakiintunut junkkeri-nimitys jo aiemmilla vuosisadoilla. Alun perin neutraali Juncherre oli tarkoittanut nuorta miespuolista aatelista. Maa-aatelin häikäilemättömän toiminnan myötä siitä tuli pejoratiivinen nimitys. Kartanoiden omistajat vaativat maanviljelijöiltä päivätyötä (Frondienst), jonka määrä saattoi olla hyvinkin mielivaltainen. Karta-nonherrat eivät olleet pelkästään maanviljelijöille osoitetun alueen omistajia ja työnantajia; he käyttivät myös paikallista oikeudellista valtaa, jossa rangaistukset saattoivat vaihdella rahallisista sakoista ruumiillisiin pieksemisiin ja vangitsemi-siin. (Clark 2007, 196–204.)
Preussin autoritaarinen maanviljelysjärjestelmä ja sen kehitys on kiinnosta-nut monia historioitsioita. Christopher Clark mainitsee esimerkiksi Hans Rosen-bergin, joka on käyttänyt junkkerien hallintovallasta luonnehdintaa ”miniatyyri-autokratiat”. Junkkerit eivät olleet pelkästään suurtilanomistajia ja kauppiaita, vaan he pystyivät alueillaan keskittämään itselleen kirkollis-, poliisi-, syyttäjä- ja tuomarivallan. He saattoivat hallita aluettaan siinä määrin omavaltaisesti, että maanviljelijät olivat paikoin käytännössä maaorjan asemassa ilman mahdolli-suutta vaikuttaa omaan elämäntilanteeseensa. Vallankäyttöä luonnehti myös vahva maskuliinisuus ja siihen kytkeytyvä perinteisyys. Kartanon isännän valta vertautui isään (Hausvater), joka hallitsi paitsi ydinperhettä, myös maanviljeli-jöitä, mahdollisia vuokralaisia ja palvelusväkeä, eli kaikkia, jotka olivat hänen alueellaan. Tällainen järjestelmä ei tietenkään edistänyt maanviljelysmenetel-mien kehitystä.
Preussin muihin alueisiin verrattuna Königsbergin ympäristö oli köyhää ta-kamaata. Maaperä ei ollut suotuisa kehittymättömään maanviljelykseen, joka oli pääasiallinen elinkeino. Suoperäinen maapohja ei soveltunut laidunmaaksi ja ko-vat talvet tuhosiko-vat usein syyskylvöt. (Gulyga 1977, 12 ja Borries 1973, 156.)
Königsberg oli Kantin elinaikana Preussin toiseksi suurin kaupunki Berlii-nin jälkeen. Se oli kauppakeskus, toissijaisesti myös tuotantopaikka. Esimerkiksi vuonna 1783 siellä oli 43 manufaktuuria. Königsbergin sijainti
kauppakaupun-kina oli hyvä ja se tunnettiin Euroopassa. Esimerkiksi Smith mainitsee sen Ams-terdamin ja Lissabonin rinnalla samantasoisena kauppametropolina. (Brandt 1999, 282. Brandt ei mainitse viitettään.)
Aatelin merkitystä vanhapreussisessa yhteiskunnassa osoittaa termi "Adel-staat". (Sieg 2003, 131.) Aatelisto oli hyödyllinen valtiolle, mutta talous toimi myös toisinpäin, maatiloja omistavan aateliston pojille työllistyminen valtion tehtäviin oli tärkeä vaihtoehto, jos perintöä ei riittänyt kaikille. Fredrik Suuri suo-jasi aatelin oikeuksia monin tavoin. Hänen aikanaan aateliston suhteellinen määrä korkeissa viroissa ja vaikuttavilla paikoilla lisääntyi. Aateli piti pääasiassa hallussaan myös upseerinpaikkoja. Armeijan ajateltiin tarjoavan säädynmukai-sempaa toimeentuloa kuin muu hallinto.
Jotkut valistuksen kannattajat, Kant muun muassa, arvostelivat säätyoi-keuksien periytymistä ja aateliston suosimista. (esim. Über den Gemeinspruch, Zum ewigen Frieden ja Die Metaphysik der Sitten). Nuoremman polven valistusajat-telijoista esimerkiksi Karl August von Hardenberg (1750–1822) ja Heinrich Fried-rich Karl vom und zum Stein (1757–1831) jakoivat nämä perimiskriittiset näke-mykset. Painavin peruste näillä virkamiehillä oli, että taloudellisia näkemyksiä korostava, synnynnäisten oikeuksien painottaminen jätti ison joukon kyvykkäitä ihmisiä virkojen ulkopuolelle. Kantilla arvostelu liittyi mielestäni pikemminkin hänen oman kansalaisuus-formulaationsa tasa-arvo-aspektiin. (Sieg 2003, 269–
270.)
Fredrik Suuri ei tehnyt eroa valtion maatilojen ja perintömaidensa kesken, kaikki ne olivat kuninkaan hallinnassa. Hän luovutti käytännössä aatelistolle val-tiota ylläpitävän tehtävän. Se sai etuoikeuden omistaa ritaritiloja ja hallita alueita.
Näin siis käytännössä, vaikka poliittisten ”testamenttiensa” mukaan kuningas ei halunnut tunnustaa muita erilaistavia arvoja kuin hyve ja taitavuus (Tugend und Talent). (Jaures 1974, 48–77.) Testamentit julkaistiin vuosina 1752 ja 1768. Ne kä-sittelivät pääasiassa valtion ylläpitoa ja laajentumista. Finanssit, joihin kuningas laski mukaan lähes kaiken hallinnollisen toiminnan, ja armeija olivat työkaluja, joiden avulla valtion asioita hänen mukaansa hoidetaan. (Frie 2012, 85–86.)
Koko Preussin talouden kehittymisen tiellä olivat rakenteelliset heikkoudet, pääomien puute ja kotimarkkinat. (Sieg 2003, 51–54.) Teollistuneisiin naapurei-hin Englantiin, Hollantiin ja Ranskaan verrattuna se oli takapajuinen maatalous-valtainen maa, taloudellisesti ja poliittisesti pieniin keskuksiin jakautunut alue.
Se oli teollisesti jäljessä, mutta tieteessä se oli muiden Euroopan valtioiden veroi-nen, ellei jopa edellä niitä. (Gulyga 1977, 17.)
Upseeristoon nimitettiin pääasiassa aatelisia. Preussin aateli oli naapuri-maihin verrattuna köyhää. Se palveli armeijassa uskollisesti ja kuuliaisesti. Ku-ningas jakoi aatelille ritarikartanoita ja varmisti kiellolla, etteivät muut säädyt voineet niitä ostaa. Kielto esti aatelia laajentamasta alueitaan ostamalla maata, koska sen miehiä tarvittiin kuninkaan sotalaitokseen. Tällä politiikalla stabiloi-tiin aateli ritaritiloihin. Kuninkaan tavoite armeijan suhteen toteutui, porvaris-tolla ei ollut asiaa upseeristoon. (Frie 2012, 94–95.)
Tällainen omistuspolitiikka ei miellyttänyt aatelistoa. Se olisi mielellään nähnyt vapaat maanomistusmarkkinat, jotta ritarikartanoiden myyntiarvo olisi
noussut. 1700-luvulla lisääntyi armeijassa palvelevien ritarikartanoiden omista-jien määrä, mutta samalla lisääntyi myös upseeriaatelisto, jolla ei ollut kartanoa omistuksessaan, ja heistä muodostui palkka-aateli. Sillä ei ollut isoja palkkavaa-timuksia, koska sen piti joka tapauksessa hankkia toimeentuloa jostakin karta-noiden ulkopuolelta. Preussin aateliset kenraalit kohtelivat alaisuudessaan toi-mivaa upseeristoa kovakouraisesti huolimatta samasta säätyasemasta. (Frie 2012, 95.)
Sivistyneistö asettui luokkana ikään kuin säätyjen väliin, mutta saavutti ruhtinaiden ja kaupunkien palveluksessa paikan hallinnossa. Tämä ruhtinaiden palveluksessa toimiva opituilla ominaisuuksilla varustettu luokka voitiin integ-roida valtioon henkilökohtaisella aateloinnilla. Sosiaalisen kansalaisuuden ja etu-oikeutetun syntysäädyn verrannollistaminen integroi oppineen väestönosan vanhaan sääty-yhteiskuntaan.
Traditionaalinen absolutismi oli tunnusomaista Preussin kuninkaille 1700-luvulla10. Heistä erityisesti Fredrik Suuren politiikka oli tärkeä vaikuttaja Saksan valistuksen kukoistuskauden aikana. Vaikka häneen liitetystä valistuneisuuden epiteetistä on monia mielipiteitä, Georg Cavallarin mukaan tutkijoiden keskuu-dessa on kuitenkin jonkinasteinen yksimielisyys siitä, että Preussin Fredrik Suuri on esimerkki oman aikansa valistuneesta itsevaltiaasta. (Cavallar 1993, 107.)
Fredrik Suuren, samoin kuin hänen edeltäjänsäkin aikana, kruunun tavoit-teena oli rahoittaa ja pitää yllä voimakasta armeijaa. Fredrik Wilhelm I jätti po-jalleen perinnöksi noin 76 000 sotilaan armeijan, jota tämä laajensi. (esim. Sieg 2003, 26.) Seitsenvuotisessa (1756–1763) sodassa taisteli Fredrik Suuren johdolla Preussin riveissä jopa arviolta noin 160 000 miestä. (Wienfort 2008, 50.)
Preussin iso armeija pidettiin koossa kovalla ruumiillisella kurilla. Siihen pakko-otettiin sodissa valloitettujen alueiden miehiä. Armeija oli pääluvultaan suurin Euroopassa maiden väestömääriin suhteutettuna. 1700-luvun alussa Preussi oli väestöltään 13. Euroopan mitassa, mutta sotilaiden lukumäärällä mi-tattuna neljäs Ranskan, Venäjän ja Itävallan jälkeen. (Gulyga 2004, 12.) Vuonna 1786 laskettiin Preussin kokonaisväkimääräksi noin 5,6 miljoonaa. Sotilaita siellä oli yhtä paljon kuin väkiluvultaan kuusi kertaa isomman Itävallan armeijassa.
(Sieg 2003, 26–28.) Preussin omasta väestä värvätyt sotilaat asuivat muun väestön keskuudessa silloin, kun sotatoimia ei ollut meneillään, valloitetuilta alueilta tuo-dut sotilaat pidettiin kasarmeissa.
Valloitetuille alueille asetettiin sotaväkeä turvaamaan valtion viljamakasii-nien koskemattomuutta. Valtion hallinnon tuet ja toimet tähtäsivät viljan hinnan vakauteen kautta maan. Suurmaanomistajilla ja kuninkaalla oli yhteisenä tavoit-teena pitää maaseudun väestö elossa myös katovuosien yli. (Hufton 1980, 214–
10 Kantin elinaikana Preussissa oli neljä kuningasta: Fredrik Vilhelm I (1688–1740), joka hal-litsi 1713–1740, Fredrik II eli Fredrik Suuri (1712–1786), halhal-litsi 1740–1786, Fredrik Vilhelm II (1744–1797), hallituskausi 1786–1797 ja lopulta vielä Fredrik Vilhelm III (1770–1840), jonka hallitusaika oli vuosina 1797–1840. Kantin teksteissä on eniten viitteitä Fredrik Suu-reen. Fredrik Wilhelm II:n aikana Kant sai varoituksen liian vapaamielisistä valistusaja-tuksistaan uskonnon suhteen.
215.) Armeijaa kuningas ei tiettävästi muutoin käyttänyt sisäisen yhteiskuntajär-jestyksen turvaajana rauhan aikana.
Kant mainitsee armeijan roolin Zum ewigen Frieden -esseessään. Siinä hän toteaa, että sotilaat takaavat yleisen rauhan. …zugleich aber ein wohldisciplinirtes zahlreiches Heer zum Bürgen der öffentlichen Ruhe…(Kant 1784, AA VII, 41.)
Merkantiilijärjestelmä oli itsevaltiuden ajan kauppa- ja teollisuuspolitiikkaa 1500-luvulta aina 1800-luvulle saakka. Sillä tavoiteltiin ylijäämäistä kauppata-setta. Sen vuoksi asetettiin monopoleja, tulleja ja kauppakieltoja, joiden ajateltiin tämän opin mukaan estävän haitallista kilpailua. Merkantilismin periaatteena oli, että valtiot pyrkivät haalimaan maailman varallisuudesta itselleen mahdollisim-man suuren osan.
1700-luvulla jaettiin monarkkien kortteja uudelleen Euroopassa. Pyhä sak-salais-roomalainen keisarikunta oli höltynyt löyhäksi liittoumaksi, mutta sillä oli kuitenkin muodollisesti edelleen kuningas, jonka vaaliruhtinaat kokoontuivat valitsemaan. Fredrik Suuri aloitti hallituskautensa sodalla. Hän ei hyväksynyt Itävallan Maria Teresian nousua tämän isän Kaarlen kuoleman jälkeen keisari-kunnan johtoon arkkiherttuattareksi. Fredrik Suuri oli ensimmäinen Preussin ku-ningas, joka uhmasi keisarikuntaa. Hänen asennoitumistaan kuvaa myös se, että hän otti asemastaan käyttöön muodon König von Preussen, kun aiemmat Preussin kuninkaat olivat käyttäneet ja heistä käytettiin muotoa König in Preussen. Olwen Huftonin mukaan Fredrik Suuren toimet olivat merkittäviä Habsburgien hallin-non hiipumisessa. (Hufton 1980, 194 ja 205.) Muodollisena syynä sotaanlähtöön Preussin kuningas käytti tekaistua vaatimusta Sleesian kuulumisesta vanhan asiakirjan mukaan Preussille. Hän lähetti Itävallan kuningattarelle asiasta kirjal-lisen vaatimuksen, mutta hyökkäsi Sleesiaan vastausta odottamatta ja valloitti sen. Toisen Sleesian sodan (1744–1745) rauhassa Itävalta joutui luovuttamaan Sleesian Preussille. Tämän Aachenissa vuonna 1748 solmitun rauhansopimuksen jälkeen berliiniläiset ryhtyivät kutsumaan kuningasta lisänimellä Suuri.11
Käytännössä kaikki Euroopan valtiot sekaantuivat näihin ns. Itävallan pe-rimyssotiin. Niistä viimeisen eli Seitsenvuotisen sodan (1756–1763) tuhot ja kär-simykset Preussille olivat erityisen mittavat. Se oli kolmas Sleesian sodista.12 Oman arvionsa mukaan Preussin kuningas menetti seitsenvuotisessa sodassa 300 000 sotilasta, ja siviileille aiheutetut vahingot olivat mittavat. David Ogg ver-taa tuhoja 30-vuotisen sodan vasver-taaviin menetyksiin. (Ogg 1965, 217.) 143 miljoo-nan taalerin korjauskuluja yritettiin paikata rahan huonontamisella. Valtiota pi-dettiin yllä osin velkarahalla. (Sieg 2003, 27.) Lainaa saatiin paitsi Britannialta myös osin kotimaisista lähteistä. Aiempien sotien valloitusten kautta Preussi oli saavuttanut Euroopassa suurvalta-aseman ja se säilytti Pariisin rauhassa (1763) alueensa.
11 Esim. Preussen. Die unbekannte Grossmacht. Toim Stephan Burgdorff, Norbert E. Pötzl ja Klaus Wiegrefe 2009, 126. Käytän tässä työssä kuninkaasta tätä nimitystä selkeyden vuoksi.
12 Se osa Seitsenvuotista sotaa, jossa Ruotsi oli mukana, tunnetaan Suomessa Pommerin so-dan nimellä.
Seitsenvuotista sotaa ei käyty varsinaisesti Königsbergin alueella, mutta se vaikutti kaupungin elämään. Hävittyjen taistelujen jälkeen Königsberg joudut-tiin vuonna 1757 luovuttamaan Venäjälle, jonka miehitysjoukot viipyivät siellä noin viisi vuotta. Ylin hallinto- ja päätösvalta siirtyi muodollisesti keisarinna Eli-sabetille. Virkamiehet vannoivat uskollisuudenvalan keisarinnalle, mutta käy-tännössä säilyttivät asemansa ennallaan.
Albertinan yliopistolle miehitys ei ollut oikeastaan huono asia. Venäläiset upseerit olivat kiinnostuneita tieteestä ja kuuntelivat jopa luentoja. Seuraelämä vilkastui, kun yliopiston opettajakunta sai mahdollisuuden seurustella venäläi-sen aatelin kanssa. Kantille aika oli taloudellisesti hyvää. Paitsi, että venäläinen eliitti kuunteli hänen luentojaan, hän sai heistä myös yksityisoppilaita, jotka toi-vat ansioita. (Kühn 2003, 138–144.)
Kotimaiseen politiikkaan vaikuttanut tärkein uudistus 1700-luvulla on das Allgemeines Landrecht für die preußischen Staaten -lakikokoelma. Tämän maalain sosiaalilainsäädäntö oli voimassa lopulta aina 1900-luvulle saakka. Laki määrit-teli ensimmäisen kerran koko valtakunnalle yhteisen säännöstön. Niissä yhdis-tyivät valistunut valtiosuunnittelu ja säätyperintö. Koselleck nimittää tätä kaksi-naisuutta lain januskasvoiksi. (Koselleck 1989, 23–24.)
Kodifikaation työstäminen alkoi Fredrik Suuren aikana, mutta laki saatet-tiin voimaan hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1794. Kodifikaatiossa määritel-tiin vielä tuolloin, että valtion palveleminen (Staatsdienst) oli pääasiassa aatelin tehtävä. Sittemmin toteamus lieveni eri formuloinneissa. (Sieg 2003, 133–134.) Carl Gottlieb Svarez (1746–1798) ja Ernst Ferdinand Klein (1744–1810) olivat la-kikokoelman pääasiallisimpia laatijoita.
Sosiaalinen lainsäädäntö Preussin valtioille piti sisällään implisiittisesti yh-teiskuntasopimuksen ja sen kaukaisena tavoitteena oli valtiokansalaisten (Staats-bürger) muodostama kokonaisuus. Landrechtin laatijat toivoivat, että uudistettu lainsäädäntö sitoisi monarkin valtaa ja muokkaisi säätyjen asemaa niin, että use-ammilla olisi mahdollisuus toimia valtion palveluksessa. Molemmissa tavoit-teissa uudistus epäonnistui. Tuloksena oli vallitsevan tilanteen ja tulevaisuuden tavoitetilan välinen kompromissi. (Koselleck 1989, 24–25.)
Svarez arvosti valtion rationaliteettia enemmän kuin Kant suhteessa ala-maisten kykyyn ajatella. Svarez ja Kant uskoivat monarkian kykyyn uudistaa yh-teiskuntaa. Maailmankansalaisena ihminen on vapaa, alamaisena hänellä täytyy olla kanssamääräämisoikeus (Mitbestimmung). Svarezin käsitys eroaa Kantista siinä, että Kant tuomitsee hallitsijan paternalistisen suhtautumisen alamaisiin, jonka Svarez hyväksyi:
”Der Monarch wurde, wie die zwiespältige Formel von Svarez lautet, zum ”Vater sei-ner Bürger”.13 (Koselleck 1989, 29.)
Koululaitoksesta Svarez esittää, että alempien luokkien koulutuksen ei pidä olla velvollisuus, jotta sen jäsenet pysyvät moraalisesti hallittavina. (Koselleck 1989,
13 [Monarkista tuli Svarezin ristiriitaisen muotoilun mukaan ”isä kansalaisilleen”.]
29.) Absoluuttinen monarkki varmistaa lait, jotka siirtyvät luonnontilasta yhteis-kuntaan. Samalla suvereeni muuntuu ylimmäksi, ”Oberhaupt im Staate”, kansa-laisyhteiskunnan (bürgerliche Gesellschaft) ”esimieheksi”, Vorsteher”. (Koselleck 1989, 29.)
Landrecht tunsi kolme säätyä, maanviljelijät, porvariston ja aatelin. Porva-risäätyyn kuuluivat käytännössä kaikki ne, jotka eivät mahtuneet kahden muun säädyn määritelmään. (Riedel 1972, 703.) Lain kodifikaatio esitti muotoilua, joka saattoi toteutua vasta restauraatioaikana. Valistajat esittivät valtion tasavaltana (Republik), jonka monarkit tulkitsivat merkitsevän korporaatiota tai yhteisöä, ja jonka jäsenet noudattavat äärimmäistä kuuliaisuutta. (Koselleck 1989, 52.)
Protestantismin kehitykseen liittynyt pietismi oli saksalainen erikoisuus us-konnon alueella. Monet valistuksen kirkkokriitikot nousivat pietismin taustasta ja myös Kantin vanhemmat olivat sen kannattajia. Se alkoi 1600-luvulla protes-tina luterilaisen kirkon pysähtyneisyyteen. Pietistit vastustivat rituaaleja ja sere-monioita, painottivat sisäistä uskontuntoa, tekstien tuntemusta ja katumusta.
Halle ja Königsberg olivat pietismin keskuksia. (Gulyga 20014, 20.)
1700-luvulla alettiin ranskalaisten filosofien vaikutuksesta tehdä eroa kir-kon ja valtion välillä, vaikka ne olivat olleet siihen saakka erottamattomat. Abso-luuttinen monarkki ei voinut välttää yhteentörmäyksiä kansalaisten vapauden vaatimusten kanssa. Koska Saksassa monarkia oli huomattavasti ranskalaista nuorempaa tekoa, se pystyi mukautumaan muutosvaatimuksiin ehkä hieman joustavammin. Fredrik Suuri ei ollut uskonnollinen, pikemminkin hän suhtautu-misensa oli piittaamattomuutta uskonnoista, mutta poliittisista syistä hän liittou-tui reformoidun kirkon kanssa. (Jaures 1974, 48–77.)
Preussin älymystö ihaili kuningasta, mutta ei tuntenut valtiota kohtaan kiinnostusta. Esimerkiksi Gotthold Ephraim Lessing (1729–1781) kuvaili patri-oottisuutta ”herooiseksi heikkoudeksi”. Johann Wolfgang von Goethe (1749–
1832) ei ollut omien sanojensa mukaan ”preussisch”, vaan ”Fritzisch”14. ”Mitä meille Preussi kuuluu?”, Goethe kysyi.
Kant omisti Fredrik Suurelle kaksi teostaan: Kosmogonie vuonna 1755 ja väi-töksensä De mundi sensibilis atque intelligibilis forma et principiis vuonna 1770, kui-tenkin ehkä enemmän poliittisista syistä kuin pelkästään ihastuksesta. (Vorlän-der 2004, 210–211.) Kuningas ei todennäköisesti koskaan ollut kuullutkaan filo-sofista nimeltä Immanuel Kant, eikä tämän kirjallisesta tuotannosta. Kantilla oli kuitenkin yhteyksiä opetusasioita hoitavaan keskushallintoon ja hän saattoi toi-voa, että mielistely huomattaisiin. Hänellä oli kuninkaan lähipiirissä suosija ja ajatustensa kannattaja Karl Abraham Freiherr von Zedlitz und Leipe (1731–
1793)15, joka vastasi kouluasioista ”opetusministerinä”16.
14 ”Der Alte Fritz”-nimitystä käytettiin yleisesti vanhenevasta Fredrik Suuresta. Goethe ha-lusi näin ilmoittaa, että hän ei kiinnity valtioon vaan kuninkaaseen.
15 Zedlitz oli vuosina 1771–1788 Fredrik Suuren kabinetissa „Chef der geistlichen Departe-ments“ (Real-Enzyklopädie für protestantische Theologie und Kirche: 17. Band 1886, 264) tai „Minister für geistliche Angelegeneheiten“[nykyisin termein opetus- ja kulttuurimi-nisteri]. Kant omisti hänelle teoksensa Kritik der reinen Vernunft. (Geier 2003, 276.)
16 Vaikka ministerinimike on anakronistinen, se kuvannee valtiollisen koulutusasioista vas-taavan korkean virkamiehen roolia.
Jälkikäteen arvioituna 1700-lukua ei pidetä sensuurin pahimpana aikana.
1800-luvun varhaisia vuosikymmeniä pidetään sen tiukimpana kautena. (Ohles 1992, 4–5.) Sensuuria siedettiin, monet valistusmielisetkin kuten Kant Königsber-gissä ja Klein Hallessa toimivat korkeakoulusensoreina. Sensuuri oli vanha vas-tuullisten organisaatioiden privilegio, jota harjoittivat konsistorit, kabinettimi-nisterit, ruhtinasvaltioiden virkakunta, yliopistot ym. (Sieg 2003, 289.)
Svarez asetti sensuurin mahdollisuudet hyvin realistisesti todellisuutta muuttaviksi. Hänen mielestään julkaisuvapaudesta ei pitäisi muotoilla minkään-laista lakia. Kansalaisia tuskin saadaan käyttäytymään tietyllä tavalla suodatta-malla tietoa. Jos hallitsija tekee itsestään despootin, kansa väistämättä asettuu vastarintaan. Samoilla linjoilla oli Christian Ludvig Paalzow (1753–1824): luke-minen ja tanssi eivät hänen mukaansa ole koskaan aiheuttaneet mitään pahaa.
(Sieg 2003, 292–293.) 1700-luvun loppuvuosina julkisuuskulttuuri kuitenkin li-sääntyi nopeasti. Yhä enemmän nähtiin kannanottoja ja kirjoituksia lehdistönva-pauden puolesta.
Preussissa ei oikeastaan ollut Wolffin jälkeen perustavanlaatuista uutta teo-reettista ajattelua, kunnes vuosisadan loppua kohti Kantin ajatukset nousivat luonnonoikeusopin, Smith-reseption ja liberaalin17 yhteiskunta-ajattelun tuke-mina. Vaikutteita antoivat luonnonoikeus, oppi yhteiskuntasopimuksesta, indi-vidualismi, Jean-Jacques Rousseau (1712–1778)18 ja Montesquieu, ajatus vallanja-osta, volonte generale, vallankumoukset, fysiokraatit, Adam Smith (1723–1790) ja Kantin filosofia. Nämä kaikki hahmottivat vallitsevaa todellisuutta muuttavaa ajattelua. Myöhempiä reformeja voi tarkastella myös siitä näkökulmasta, miten ne saivat vaikutteita uusista aatteista tai olivat riippuvaisia virkamieskunnan omaksumista ajatuksista. (Sieg 2003, 346.)
Ranskan vallankumouksen brutalisoituminen karkotti sen kannattajia ja käänsi katseet toisaalle. Britannian parlamentarismia vielä 1700-luvulla ympäröi-nyt korruptio epäilytti myös. Sitä ei pidetty Preussin virkamiehille sopivana esi-kuvana. Kuitenkin Britannian liberalismi ja siellä valtion vaurauden kautta vah-vistunut taloudellinen vapaus samoin kuin puuttuvat aatelin etuoikeudet olivat reformistien ihanteita. (Sieg 2003, 347.)