Der Streit der Fakultäten -kokoomateoksen Kant sai monien vaiheiden jälkeen jul-kaistuksi vuonna 1798. Hän oli edellisenä vuonna jo jättänyt vakituisen virkansa logiikan ja metafysiikan professorina. Hänen ajatteluaan ja merkitystään valis-tuksen edistäjänä arvostettiin yhä, mutta toisaalta monien mielestä hän oli vaa-rallisten aatteiden levittäjä. Valistus oli myös saamassa haastajan uudesta roman-tiikan sävyihin siirtyvästä ajattelun valtavirrasta.
Streit-julkaisuun on koottu kokonaisuudeksi kolme eri aikoina kirjoitettua tekstiä johdannolla lisättynä. Alun alkaen Kantin oli tarkoitus julkaista vain en-simmäinen osa eli teologisen tiedekunnan ristiriitaa filosofisen tiedekunnan kanssa käsittelevä teksti. Muiden kirjoitusten yhdistäminen samaan julkaisuun on julkaisutekninen viime hetken ratkaisu, eikä kokoomateoksen esipuhe va-kuuta lukijaa osien koherenssista.
Kant sitoo yhteen kolme erilaista esseetä uuden ideansa pohjalta. Hänellä oli aiemmin ajatuksena jättää kolmas osa erilliseksi. Hän itsekin myöntää epä-suorasti julkaisuteknisen ratkaisun ohittaneen sisällöllisen yhtenäisyyden puut-teen, kuten julkaisun esipuheessa havaitaan.
Unter dem allgemeinen Titel: "der Streit der Facultäten" erscheinen hier drei in ver-schiedener Absicht, auch zu verschiedenen Zeiten von mir abgefaßte, gleichwohl aber doch zur systematischen Einheit ihrer Verbindung in einem Werk geeignete Abhand-lungen, von denen ich nur späterhin inne ward, daß sie als der Streit der unteren mit den drei oberen (um der Zerstreuung vorzubeugen) schicklich in Einem Bande sich zusammenfinden können. (Kant 1789, AA VII, 11.)146
146 Yleisotsakkeen Tiedekuntien riitely alla ilmestyy ohessa kolme esseetä, jotka olen kirjoit-tanut eri tarkoituksiin ja eri aikoina. Ne ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että ne muo-dostavat systemaattisen kokonaisuuden yhdistäen sen yhdeksi työksi. Tosin vasta myö-hemmin oivalsin, että saatoin välttää pirstomista sisällyttämällä ne yhdeksi julkaisuksi
Vaikka tekstit ovat eri aikoina tehtyjä ja sisällöltään toisistaan poikkeavia, kirjoit-taja toivoo lukijan käsittelevän teosta kokonaisuutena. Alun perin teoksen nimi käsitti vain ensimmäisen osan otsikon. Tekstien syntyhistoriaa on voitu jäljittää kirjeenvaihdon avulla. Todennäköisesti vain johdanto on kirjoitettu juuri ennen kokoomateoksen julkaisemista. (Giordanetti 2005, XX–XXII.)
Tarkastelen tekstiä tiedekuntien toiminnan näkökulmasta puuttumatta kui-tenkaan teologiaa ja lääketiedettä spesifisti käsitteleviin sisällöllisiin kysymyk-siin. Toista osaa, jonka kirjoittaja on otsikoinut Der Streit der philosophischen Facul-tät mit der juristischen alaotsikolla Erneuerte Frage: Ob das menschliche Geschlecht im beständigen Fortschreiten zum Besseren sei avattiin jo aiemmin tarkemmin histo-riaan liittyvänä tekstinä.
Kolmas osa eli lääketieteellisen tiedekunnan osuus on Kantin kommentti Christoph Hufelandin (1762–1836) kuuluisimpaan teokseen, 1796 ilmestynee-seen Makrobiotik oder die Kunst, das menschliche Leben zu verlängern (Makrobiotiikka tai taito pidentää ihmiselämää). Kirjallisesti hyvin tuottelias Hufeland oli Jenan yli-opiston kasvatti. Hänestä tuli myöhemmin Fredrik Wilhelm III:n henkilääkäri.
Tässä tekstissä Kant kuvailee suhtautumistaan omaan ruumiiseensa myös hen-kilökohtaisella tasolla ja keinojaan fyysisesti terveen elämän edistämiseen.
Sivuutan sen tarkemman käsittelyn tämän työn yhteydessä.
Der Streit der Fakultäten -tekstikoosteessa Kant keskittyy kahteen päätee-maan, filosofian tutkimuksen vapauden perustelemiseen ja Ranskan vallanku-mouksen merkityksen puolustamiseen. Filosofia tieteenä ottaa johtavan aseman yhteiskunnan edistymiseen asettumalla opposition penkille. Virkamiesaseman yksityistä järjenkäyttöä vastaan asettuu tiedekuntainstituution julkinen järjen-käyttö. (Irrlitz 2002, 455–456.)
Königsbergin Albertinan alempi tiedekunta jakautui historialliseen ja puh-taan järkitiedon osastoihin, joita Kant kutsuu Departemente-nimellä. Historialli-seen osaan sijoittuivat historia, maantieto, kielitieteet ja kaikki empiiristä luon-nontiedettä käsittelevät alat. Puhtaan järkitiedon alueeseen kuuluivat puhdas matematiikka ja filosofia sekä luonnon ja moraalin metafysiikka. Filosofinen tie-dekunta vastasi myös ylempien tiedekuntien opetuksen alkeista, ja esimerkiksi historiallisesta osuudesta. Ylempien tiedekuntien sisäistä jakoa osastoihin Kant ei tekstissään käsittele.
Keskiajalta lähtien oli vallitsevana ajatuksena ollut se, että yliopistoissa tu-lisi olla kolme ylempää tiedekuntaa, teologinen, juridinen ja lääketieteellinen sekä yksi alempi, filosofinen. Jens Timmermann huomauttaa, että kaikki yliopis-tot eivät kuitenkaan ole olleet neljän tiedekunnan mallin mukaisia. 1700-luvulla-kin oli yliopistostatuksen omaavia oppilaitoksia ilman filosofista tiedekuntaa.
(Timmermann 2005, 64.) Tiedekunnan johtaja on dekaani. Tämän nimikkeen ety-mologian Kant jäljittää astrologiaan, josta se sotaleirien (Feldläger) kautta välittyi yliopistoihin (Kant 1798, A VII, 17.)
sen idean avulla, että kysymyksessä on alemman tiedekunnan konflikti kolmen ylemmän tiedekunnan kanssa. (Kant 1998, 16–17, suomennos Heikki Kirjavainen.)
Tiedekuntien vertikaalinen jako perustuu käytäntöön, jossa alempi, ”vapai-den alojen” tiedekunta (artes liberales), oli propedeuttinen ylempien tiedekuntien opintoihin valmistava laitos. Tällainen käytäntö toimi pitkään, ja jäänteitä siitä on säilynyt meidän päiviimme saakka. Esimerkiksi vielä 2000-luvulla on joihin-kin USA:n oikeus- ja lääketieteellisiin tiedekuntiin päästäkseen pitänyt suorittaa ensin arvosana luonnon- tai humanistisissa tieteissä. (Timmermann 2005, 80.)
Vähitellen Königsbergin Albertinan alempi tiedekunta kehittyi vapaiden alojen tiedekunnasta filosofiseksi tiedekunnaksi. Vaikka 1700-luvun loppua kohti sen opettajanvirkoja alettiin arvostaa ja samalla palkkauskin parani, erot muihin tiedekuntiin verrattuna olivat edelleen selviä. Koska tieteenalat eivät ol-leet erityisen spesifejä, oli filosofian professoreiden mahdollista hankkia toi-meentulon kohennusta ottamalla lisäopetusta toisista oppiaineista. Näin joutui-vat ahertamaan varsinkin perheelliset.
Kantin yliopistokirjoituksen jäsentely noudattaa paitsi Königsbergin myös Preussin muiden yliopistojen tieteenalojen vertikaalista jaottelua. Sen johdannon mukaan tekstissä on kysymys alemman eli filosofisen tiedekunnan riitelystä tai konfliktista jokaisen ylemmän tiedekunnan kanssa. Kantin tavoitteena on kään-tää vertikaalinen asetelma ajatuksellisesti päinvastaiseksi eli saada ylempien tie-dekuntien opit filosofien kriittisen tarkastelun alaisiksi. Raamatullisin sanoituk-sin hän pohtii, kuinka alempi ylennettäisiin eli filosofinen tiedekunta voisi saada lisää painoarvoa.
Kant osoittaa uuden näkökulman, jonka mukaisesti filosofia nousee alem-masta palvelija-roolista lampunkantajaksi muiden tiedekuntien kulkua valaise-maan. Hän kääntää vanhan sanonnan filosofiasta muiden palvelijana toisin päin:
Auch kann man allenfalls der theologischen Facultät den stolzen Anspruch, daß die philosophische ihre Magd sei, einräumen (wobei doch noch immer die Frage bleibt:
ob diese ihrer gnädigen Frau die Fackel vorträgt oder die Schleppe nachträgt),… (Kant 1789, AA VII, 28.)147
Streit-koosteen johdanto-osan Kant avaa teorialla yliopiston synnystä. Lukijan huomio kiinnittyy tuon selityksen tarkoitukselliseen epähistoriallisuuteen. Teks-tin mukaan yliopistolaitoksen perustaminen on yhden viisaan henkilön sattu-malta saama idea tai päähänpisto.
Kantin ilmaisu kuulostaa siltä, kuin eräänä kauniina päivänä onnellinen idea yliopistosta juolahtaisi yhden ainoan ihmisen mieleen ja tuo löytö tarvitsi vain toteutuksen. (esim. Derrida 1992, 2-3.) On selvää, ettei Kant vakavissaan näin ajatellut, faktiseen historiaan viittaaminen ei tässä kirjoituksessa vain ehkä ollut tarkoituksenmukaista.
Es war kein übeler Einfall desjenigen, der zuerst den Gedanken faßte und ihn zur öf-fentlichen Ausführung vorschlug, den Gelehrsamkeit (eigentlich die derselben gewid-meten Köpfe) gleichsam fabrikenmäßig, durch Vertheilung der Arbeiten, zu
behan-147 [Lisäksi voidaan laittaa paikoilleen teologista tiedekuntaa koskeva ylpeä väite, että filo-sofinen tiedekunta on sen piika (samaa tosin sanotaan toisistakin kahdesta). Ei kuiten-kaan oikein eroteta "kantaako hän soihtua armollisen rouvan edellä vai laahustinta hänen jäljessään”...]
deln, wo, so viel es Fächer der Wissenschaften giebt, so viel öffentliche Lehrer, Profes-soren, als Depositeure derselben angestellt würden, die zusammen eine Art von ge-lehrtem gemeinen Wesen, Universität (auch hohe Schule) genannt, ausmachten, die ihre Autonomie hätte (denn über Gelehrte als solche können nur Gelehrte urtheilen);
(Kant 1798, AAII, 17.)148
Kant perustelee, että kun instituution perustaminen pohjautuu ideaan, voidaan pitää selvänä, että siihen liittyy myös edeltävä suunnitelma. Näin ollen se ei to-teudu pelkästään yksittäisten satunnaisten tapahtumien kehityksen myötä. Kant osoittaa olettavansa, että tällainen yliopistoinstituutio on hallituksen (Regierung) perustama. Hallituksen roolia puoltaa Kantin mukaan ajatus, ettei sitä pysty ku-kaan muu tahansa keksimään tai toteuttamaan. Näin valtio ja yliopiston koulu-tuksellinen rooli virkamiesten valmistajana tulevat luontevasti mukaan tekstiin.
Miksi Kant ohittaa historian tarkoituksellisesti? Kirjoittaako hän eräänlaista myyttiä instituution perustamisesta? Yksi selitys voi olla se, että näin hän pääsee perustelemaan filosofisen tiedekunnan roolin ilman historian painolastia ja osoit-tamaan valtion eli hallituksen kiinteän yhteyden yliopistoon. Hallituksen mu-kaantulo perustamiseen korostaa käsitystä yliopistosta valtion laitoksena. Kantin ajatus satunnaisesta alusta on jäänyt elämään. Esimerkiksi Alexander von Hum-boldt (1769–1859) viittaa siihen vuonna 1810 näin:
Ylemmillä tieteellisillä laitoksilla ymmärretään tavallisesti yliopistoja sekä tiede- ja tai-deakatemioita. Ei ole vaikeaa osoittaa, että sattumalta syntyneet laitokset olisivat syn-tyneet jonkin tietyn idean pohjalta; tällaiseen Kantin ajoilta hyvin suosittuun päättely-tapaan jää vain aina jotakin vinoutunutta, ja toisaalta yritys on itsessään hyödytön.
(von Humboldt 1990, 62.)
Toisen mahdollisen selityksen mukaan kysymys on Kantin huumorista. Tulkin-taa tukee se, että muukin teksti on paikoin kuivan, jopa synkän ironian sävyttämä, pääasiallisena kritiikin kohteena on tyhmä kansa (Idioten) mutta myös lahko-laisuuteen taipuvainen papisto. Myös Brandt toteaa, että Kantin lausahdus on kieltämättä hilpeä. Hän pitää kuitenkin todennäköisempänä, ettei Kant tätä itse keksinyt, vaan ajatuksen taustalla on ollut kirjallinen laina esim. Rousseaulta, joka on käyttänyt vastaavaa muotoilua. (Brandt 2003, 12.)
Kant käsittelee tekstissä tapansa mukaan esimerkkejä taustoittaakseen kir-joitustaan. Historiaa sivutessaan Kant nostaa esimerkiksi Egyptin papiston tie-teen kehittäjinä. Koska tiede ei voi Kantin mukaan kehittyä uskontoon sidoksissa, Egyptissä se ei päässyt kukoistamaan. Tämä perustelu sopii hyvin Kantin tekstin teemaan varoittavana kuvana. Antiikin Kreikassa tiede tosin saattoi toimia eril-lään uskonnosta, mutta siellä ei syntynyt yliopistoja, jotka ovat välttämättömiä tiedon kasaantumiselle ja kehittymiselle oppineiden yhteisön sisällä. (Bien 1974, 553–555.)
148 Kuka tahansa lieneekään alun perin ehdottanut, että sen kaltainen julkinen instituutio on pantava pystyyn, ajatus ei ollut huono. Ei ollut kelvotonta käsitellä oppineisuuden koko sisältöä (siihen varsinaisesti omistautuneita ajattelijoita) niin sanoakseni työpajatuotan-toon kuuluvan kannalta, siten, että jokaista vastaa sen alan luottohenkilönä yksi julkinen opettaja, professori, ja että kaikki nämä henkilöt yhdessä muodostavat oppineiden yhtei-sön (universitas), jota nimitetään yliopistoksi tai korkeakouluksi. (Kant 1998, 17, suomen-nos Heikki Kirjavainen.)
Toisaalta kreikkalaisten etu olivat poliittinen vapaus ja valtion ja poliittisten instituutioiden pieni koko. Järjen käyttö oli välttämättä julkista, koska tiede ei toiminut muusta ympäristöstä eristyneenä vaan sen keskellä. Jotta yliopiston idea ylipäänsä saattoi syntyä, täytyi olla tiettyjä edellytyksiä: kansalaisilla perus-tuslaki, tietty massa oppineisuutta, sen pääaloilla työnjako sekä hallituksella vii-sautta kiinnostua oppineisuudesta. (Bien 1974, 553–559.)
Kantin sanoin yliopisto on oppineisuuden sisältöön omistautuneiden opet-tajien ja opiskelijoiden muodostama oppineiden yhteisö (eine Art von gelehrtem gemeinen Wesen), jota voidaan kutsua yliopistoksi tai korkeaksi kouluksi. (Kant 1968, 17.) Se toimii valmistamisen periaatteen mukaan (fabrikenmässig). Jokaisella alalla on yksi luottohenkilö eli professori, joka julkisesti edustaa tiettyä oppiai-netta.
Yliopisto koostuu tiedekunnista, joiden tehtävä on opettaa, kuulustella ja antaa arvosanoja. Tiivistetysti Kantin mukaan tiedekunnan on tuotettava tohto-reita. Tutkimusta Kant ei erikseen mainitse luonnehtiessaan yliopiston tunnus-merkkejä. Varsinainen tutkimusyliopisto kehittyy vasta humboldtilaisten refor-mien tuotteena. Kantin mukaan jako tiedekuntiin ei ole oppineiden itsensä vaan hallituksen lanseeraama ja sen edun mukainen.
Von den eigentlichen Gelehrten sind noch die Litteraten (Studirte) zu unterscheiden, die als Instrumente der Regierung, von dieser zu ihrem eigenen Zweck (nicht eben zum besten der Wissenschaften) mit einem Amte bekleidet, zwar auf der Universität ihre Schule gemacht haben müssen, allenfalls aber Vieles davon (was die Theorie be-trifft) auch können vergessen haben, wenn sie nur so viel, als zu Führung eines bür-gerlichen Amts, das seinen Grundlehren nach nur von Gelehrten ausgehen kann, er-forderlich ist, nämlich empirische Kenntniß der Statuten ihres Amtes (was also die Praxis angeht), übrig behalten haben; die man also Geschäftsleute oder Werkkundige der Gelehrsamkeit nennen kann. (Kant 1798, AA VII, 18.)149
Yliopiston toiminnan kuvauksessa kiinnittyy huomio siihen, että opinnoisssaan menestyneiden opiskelijoiden ohella on myös sellaisia oppineita, jotka ovat saa-neet vain vähän opillista sivistystä ja siirtysaa-neet pois yliopiston varsinaisen toi-minnan piiristä. He ovat ehkä epäonnistuneet opinnoissaan tai joutuneet muista syistä ne keskeyttämään. Ilmeisesti näitä oli monia, koska heidät mainitaan erik-seen yliopistolaitoksen kuvauksen yhteydessä. Kant kutsuu heitä literaateiksi (Litteraten). Nämä henkilöt eivät voi edetä akateemisella uralla, mutta voivat muodostaa akatemioita tai seuroja ja toimia eräänlaisessa oppineisuuden luon-nontilassa ilman ohjeita ja sääntöjä.
149 On edelleen tehtävä ero varsinaisten oppineiden ja niiden intellektuelleihin kuuluvien (yliopistollisen oppiarvon suorittaneiden) välillä, jotka ovat hallituksen välikappaleita toimien jossakin virassa, jolla on oma tarkoitusperänsä (eikä aina välttämättä tieteitä edis-tävä). Tällaiset henkilöthän täytyy kouluttaa yliopistossa; mutta he ovat voineet unohtaa suuren osan siitä mitä (teoreettista) he ovat oppineet siinä tarkoituksessa, että he ajan oloon pitäisivät riittävästi mielessään asioita, joita vaaditaan siviiliviran hoitamiseen. Kun vain oppinut voi olla varustettu periaatteilla, jotka ovat siviilivirkoihin kuuluvien opin-tojen pohjana, riittää virkamiehille, jos he pitävät muistissaan empiiriset tiedot virkaa kos-kevista asetuksista (siis siitä mikä koskee käytäntöä). Tämän mukaisesti heitä voidaan nimittää oppineisuuden liikemiehiksi tai teknikoiksi. (Kant 1998, 18, suomennos Heikki Kirjavainen.)
Vaikka Kantin oman retoriikan mukaan tuollaisesta tilasta on tarkoitus ke-hittyä ylemmälle asteelle (vrt. esim. Mutmaßlicher Anfang der Menschengeschichte, 1786), nämä akateemiset harrastelijat pysyvät aina tieteen luonnontilassa. He voi-vat harrastaa sivistystä mutta eivät tule etenemään akateemisella saralla. Se mah-dollisuus on Kantin mukaan varattu vain tiedekuntien jäsenille.