Tutkimuksen merkitys ja jatkotutkimusajatuksia

täl-laisissa tutkimuksissa ei koskaan ole kehittää vain empiriaa, vaan saattaa teoria ja empiria vuoropuheluun, joka kehittää molempia. Tämä tutkimus osoitti sen, etteivät toimintayhteisöt ole niin homogeenisia eivätkä jäsenyydenhan-kintaprosessit niin ristiriidattomia, kuin Lave ja Wenger (1991) alkuperäisessä toimintayhteisöteoriassaan esittävät. Tämän Wenger myöntääkin myöhem-mässä työssään (ks. esim. Wenger 2008). Yksilön oma identiteettineuvottelu on toimintayhteisöön pyrkiessä hyvin keskeinen tekijä (ks. esim. Handley ym.

2006, 648), mikä näyttäytyi selvästi myös tässä tutkimuksessa: tutkimushen-kilöt tulivat muista kulttuureista ja joutuivat neuvottelemaan identiteettinsä uudelleen monella elämänalueella tutkimuksen aikana. Olennainen havainto oli, että maahanmuuttajaoppilaat eivät aina halunneet tavoitella keskeistä osallisuutta kenties siksi, että se vaatisi merkittävää identiteettityötä (ks. myös Handley ym. 2006, 648).

Kaiken kaikkiaan kysymys osallisuuden tavoittelun konfliktittomuudesta ei ainakaan tässä tutkimuksessa koskenut vain yksilön pyrkimistä suomalaiseen luokkayhteisöön, vaan oli ennen kaikkea kysymys siitä, kuinka yksilö ratkaisi jännitteet ja konfliktit, joita useaan erilaiseen toimintayhteisöön kuuluminen aiheutti. Tällöin useamman tutkimushenkilön marginaalinen osallisuus saattoi olla myös tietoinen valinta, joka antoi yksilölle tilaa tutkia yhteisöjä ja olla jopa osallistumatta kuitenkaan ilmentämättä sitä yhteisölle. Handley ym. (2006, 650) esittävät, että jäsenyydestä voidaan puhua oikeastaan vain silloin, kun yksilö on saavuttanut täyden osallisuuden toimintayhteisön sil-missä. Kaikki muu osallisuus on mahdollisesti peiteltyä osallistumattomuutta.

Useassa tapauksessa tutkimushenkilöt eivät alkuperäisen Laven ja Wengerin (1991) teorian ajatuksen mukaan lähteneet pyrkimään suoraviivaisesti perife-riasta kohti keskiötä vaan valitsivat marginaalisen osallisuuden, vaikka ryhmä olisi mahdollisesti ollut valmis ottamaan yksilön täysjäseneksi. Oletettavasti tällä tavoin identiteettityö ei muodostunut niin merkittäväksi, vaan erilaisten toimintayhteisöjen yhdistäminen oli helpompaa. Useat tutkimushenkilöt kuuluivat erityisesti tutkimuksen alkaessa omankielisiin tai englanninkie-lisiin yhteisöihin. Avainhenkilön ja tämän myötä osaaja−oppija-suhteiden löytäminen vaikutti olevan tutkimushenkilöille verrattain helppoa, mutta avainhenkilön avustuksella yhteisöön eteneminen ei. Arvelin ennen tutki-muksen aloittamista, että ryhmä saattaisi olla haluton sovittamaan uuden yksilön osaamista repertuaariinsa. Tämä oletus kuitenkin kääntyi päälaelleen, sillä vain yhdessä tapauksessa joku ryhmässä osoitti vastustusta uutta tulijaa kohtaan. (ks. myös Myllyniemi 2017.) Sen sijaan kaksi tutkimushenkilöinä olleista maahanmuuttajaoppilaista näytti valitsevan selkeästi marginaalisen osallisuuden tai jopa osallistumattomuuden ja kolme tyytyi osallisuuteen ryhmän reunalla. Kahden havaitsin kipuilevan identiteettineuvotteluissa ja valitsevan satunnaisen osallisuuden. Vain kolme tutkimushenkilöistä vaikutti päämäärätietoisesti tavoittelevan täyttä osallisuutta toimintayhteisössä ja saavuttavan sen.

Osa tutkimushenkilöistä saavutti osallisuuden usean eri luokkien oppi-laista muodostuvassa jalkapallokentän toimintayhteisössä, jonka jäsenyys oli oletettavasti helposti sovitettavissa aiempiin toimintayhteisöjäsenyyksiin.

Tämä yhteisö ei vaatinut jäseniään esimerkiksi puhumaan tai kommunikoi-maan jalkapallokentän ulkopuolella, mikäli jäsen ei näin halunnut. Myös sosiaalisessa mediassa vaikutti olevan helppoa liittyä toimintayhteisöihin.

Nämä molemmat esimerkit ovat osoituksia siitä, että osallisuus ja ryhmän kanssa vuorovaikuttaminen ovat luonnollisia toimintatapoja ihmiselle ja tärkeitä nimenomaan oppimisen kannalta, aivan kuten Laven ja Wengerin (1991) teoriassaan korostavat. Kuitenkin kieltä opetteleville kielen keskeinen merkitys osoittautui ongelmalliseksi toimintayhteisöihin pyrittäessä, minkä seurauksena maahanmuuttajaoppilaat pyrkivät kyllä funktionaalisen kielenop-pimiskäsityksen mukaisiin autenttisiin yhteisöihin oppimaan mutta koettivat useassa tapauksessa tehdä sen niin, ettei suomen kieltä olisi tarvinnut puhua.

Opettajan ohjaus oli olennaista, mikäli haluttiin kannustaa maahanmuut-tajia myös kielellistä vuorovaikutusta vaativien osallisuuksien tavoitteluun, ja opettajan tai muun aikuisen rooli osallisuuden edistäjänä osoittautui tutkimuksen myötä keskeisemmäksi kuin Laven ja Wengerin (1991) teoria antaa ymmärtää. Toki teoriaa on sittemmin paljolti kehitetty organisaatioita ja yrityksiä ajatellen (ks. esim. Wenger 2000b), mikä voi selittää tämän puut-teen. Opettajan järjestämät siltaa toimintayhteisöön rakentavat toiminnot ja oppilaan kuunteleminen oman osallisuutensa asiantuntijana muodostuivat hyvin keskeisiksi tekijöiksi osallisuuden edistämisessä, mitä teoria ei korosta.

Opettajan merkitys korostui luokan toimintayhteisön rakentajana, sillä hä-nellä on hyvin paljon valtaa vaikuttaa siihen, minkälaista yhteistyötä lasten välillä on tai onko yhteistyötä ollenkaan.

Kaiken kaikkiaan Laven ja Wengerin (1991) teoria oli kuitenkin hyödyl-linen työkalu osallisuuden tarkastelussa, ja funktionaahyödyl-linen kielenoppimis-käsitys auttoi sovittamaan yhteen tavoitteita kielen oppimisesta ja kielen käyttämisestä osallisuuden edistämisen välineenä. Funktionaalinen kielenop-pimiskäsitys antoi myös hyödyllisiä malleja osallisuustyön tavoitteiden ja toimien muotoiluun.

Niin ikään kasvatustieteellisen design-tutkimuksen valinta metodiksi osoit-tautui onnistuneeksi valinnaksi siitä huolimatta, että sillä ei ole vielä vahvaa asemaa kasvatustieteen tutkimuksessa. Kullakin maalla on oma kasvatus- ja opetuskulttuurinsa, joka heijastuu kasvatustieteen tutkimukseen ja metodo-logiaan. Perehdyttyäni design-tutkimuksen keskeisten kehittäjien teksteihin päädyin nojaamaan suomalaiseen sovellukseen, joka osoittautui käyttökelpoi-simmaksi. Erityisesti Kiviniemen (2015) kuvaus design-tutkimuksesta vastasi parhaiten näkemystäni tutkimuksen luonteesta toimintatutkimukselta ja etnografialta piirteitä saaneena, uutena kentän ja yhteisöllisen tutkimuksen tarpeeseen vastaavana näkökulmana.

Tämän tutkimuksen merkitys puolestaan on ennen kaikkea siinä, että se antaa lisää tietoa maahanmuuttajaoppilaiden osallisuutta edistävistä luok-kakäytänteistä ja etsii ratkaisuja laajaan maahanmuuttajien syrjäytymisen ongelmaan. Näistä käytänteistä tarvitaan uutta tietoa, sillä pienin arkipäivän toimin on mahdollista kannustaa uuden kielen oppimiseen ja kotoutumiseen.

Tämä tutkimus osoittaa, että opettajien työtä maahanmuuttajaoppilaiden

osallisuuden edistämisessä luokkayhteisössä tulisi tukea. Tämä on olennaista, sillä osallisuus, kieli ja kotoutuminen liittyvät toisiinsa. Monet kulttuuri-sidonnaiset kommunikointiin ja kontekstiin liittyvät odotukset pääsevät kehittymään vain vuorovaikutuksessa muiden kanssa (ks. myös Au 1980), mikä ei onnistu, jos opettajat eivät ota maahanmuuttajaoppilaita luokkaansa jo siinä vaiheessa, kun nämä osaavat suomea vielä hyvin auttavasti. Tutki-mus osoitti, että opettajat tekevät usein hyvin paljon työtä sen hyväksi, että maahanmuuttajaoppilas saavuttaisi osallisuutta. Tämä työ tulisi tunnistaa ja tunnustaa.

Tutkimuksen toinen keskeinen merkitys on siinä, että se osoittaa suo-menkielisissä luokissa olevan paljon potentiaalia ja innostusta ottaa maahan-muuttajaoppilaita vastaan toimintayhteisöihin. Maahanmuuttajaoppilaan osallisuusprosessia tukemalla, esimerkiksi vuorovaikutukseen kannustamalla, voidaan tutkimuksen interventioissa saatujen vaikutelmien mukaan edistää myös suomenkielisiä oppilaita lähestymään maahanmuuttajaoppilaita ja toisiaan, vaikka tässä tutkimuksessa tutkimustehtävä alaongelmineen olikin rajattu maahanmuuttajaoppilaiden näkökulmaan.

Merkittävä huomio jatkotutkimusten kannalta on se, että maahanmuut-tajaoppilailta syvemmälle toimintayhteisöön pääseminen edellyttää ennen kaikkea kommunikointihalukkuutta ja halua uudistaa vakiintuneita tove-risuhteita. Osallisuuden tavoittelu vaatii maahanmuuttajaoppilaalta paitsi valmiutta, halukkuutta ja aktiivisuutta myös merkittävää identiteettityötä ja työtä erilaisten toimintayhteisöjäsenyyksien yhdistämiseksi. Jatkotutkimusta vaatisi se, kuinka maahanmuuttajalapsia ja -nuoria voitaisiin auttaa näissä identiteettineuvotteluissa siten, että he tavoittelisivat jäsenyyksiä suomenkie-lisistä toimintayhteisöistä ja pystyisivät samalla säilyttämään identiteetissään tärkeinä pitämänsä kotikulttuurin osa-alueet. Toimintayhteisöön pyrkiminen on identiteettityön kannalta vaativaa, sillä se vaatii sekä pohdintoja siitä, mi-hin kuluu ja kuka on että rohkeuden hakea hyväksyntää uudesta yhteisöstä (Handley ym. 2006). Jäsenyydet ovat kuitenkin avain kaikkeen oppimiseen.

Jotta kipinä kielen oppimiseen ja kotoutumiseen voitaisiin sytyttää, olisi ohjattava maahanmuuttajaoppilaita ratkaisemaan kysymys siitä, kuinka jäsenyydet eri yhteisöissä voidaan yhdistää ja kuinka tietotaitoa yhteisöjen välillä voidaan siirtää. Tämä on haasteellinen identiteetin lokerointiin liittyvä