Kun tanssitaiteen laitos aloitti toimintansa syksyllä 1983, yksi suurimmista ongel-mista oli tilojen puute. Opiskelijat vaihtoivat kaupungilla opiskelupaikkoja, rii-suivat ja pukivat harjoitusvaatteitaan neljäkin kertaa päivässä eri osoitteissa.
Tanssitaiteen opiskelijan tunnisti isosta kassista ja kiireisistä askeleista. Ensim-mäisenä opiskeluvuonna harjoitustiloja olivat muun muassa voimistelusali Hel-singin yliopiston kasvatustieteen laitoksen kellarikerroksessa Bulevardilla ja vanha tanssisali Tanssitaiteilijain liiton vintillä Lönnrotinkadulla. Bulevardin voimistelusali oli maanantaiaamuisin jäätävän kylmä, jos viimeiset käyttäjät per-jantai-iltana olivat jättäneet ikkunat auki koko viikonlopuksi. Pulkkinen muistaa myös pukeutumistilojen riittämättömyyden Bulevardilla.
Siellä ei ollut erillisiä suihku- ja pukuhuonetiloja miehille ja naisille, vaan Ari Tenhula ja minä vaihdoimme vaatteet samoissa pukuhuoneissa naisopis-kelijoiden kanssa ja käytimme samaa suihkuhuonetta. Opiskelukavereiden kesken ja suomalaiseen saunakulttuuriin kasvaneina se ei kummeksittanut meitä kovin paljoa, mutta muistan amerikkalaisen, modernin tanssin opet-tajanamme toimineen Sybil Huskeyn olleen tilanteesta melko hämmentynyt.
(Pulkkinen 24.2.2016.)
Sopivien tilojen hankinta tanssitaiteen laitokselle oli ensimmäisen vuoden suuri haaste. Arkkitehti Matti Lummaa oli sitoutunut ministeriön ja Teatterikorkea-koulun pyynnöstä tilojen etsintään. Kiersin hänen kanssaan lukuisia rakennuksia ympäri Helsinkiä. Haasteena oli löytää suuria avoimia ja korkeita tiloja ilman kiu-sallisia pylväitä. Harjoitustilat löytyivät lopulta Nokian kaapelitehtaan ylimmästä kerroksesta Pursimiehenkadulta. Ensimmäisellä käyntikerrallani Lummaan kanssa en ollut vakuuttunut tilojen sopivuudesta. Ylin kerros oli täynnä pieniä
”koppeja” ja pitkiä käytäviä. Hän kuitenkin vakuutti, että seinät voidaan kaataa
ja toiseen saliin jää ainoastaan yksi kannatinpylväs. Ministeri Piipari hyväksyi tilaehdotuksen, ja vuokrasopimus solmittiin ministeriön, Teatterikorkeakoulun ja Pursimiehenkadun kiinteistön omistajan kanssa. Näin saimme vuonna 1984 käyttöömme kaksi salia ja pienen luentosalin, joka toimi myös toimistona. Seu-raavana vuonna laitos sai kolmannen salin ja vuosina 1988 ja 1989 suuren valoi-san harjoitussalin sekä luokkahuoneen teoreettisten aineiden opiskeluun. Jär-vinen muistaa tiloista lisäksi saunan ja punttisalin ja toteaa:
Olihan se ihan hulppeeta taideopiskelijoille saada sellaiset tilat!!! (Järvinen 22.4.2016).
Tilaa oli yhteensä lähes 1500 m2. Vienola-Lindfors kuvasi tiloja:
Vanhan teollisuusrakennuksen kauniit kattoikkunat ja korkeat tilat luo-vat väljyyttä, puulattiat kiiltävät uutuuttaan ja varustetaso tuskin jät-tää toivomisen varaa – erinomainen suunnittelutyö on arkkitehti Matti Lummaan käsialaa. Edellytykset tanssin opiskeluun korkeakoulutasolla ovat nyt olemassa, tuloksista sitten nähdään miten hyvin niitä on hyö-dynnetty. (Vienola-Lindfors 1988a.)
Tilat olivat erinomaiset, siitä oli samaa mieltä koko laitoksen väki. Muistan kuinka Carolyn Carlson vieraillessaan laitoksella ei halunnut lähteä pois isosta tanssisa-lista, vaan jäi nauttimaan salin tunnelmasta ja ihailemaan kattojen yli aukeavaa rauhallista maisemaa. Myös opiskelijat viihtyivät tiloissa yötä myöten. Eräskin opiskelija kertoi valmistaneensa esitystä Teatterikorkeakoulun Demoihin (Totuu-den hetki) koko yön ennen seuraavan aamun esitystä. Hänen demonsa oli yksi parhaista, yllättäen myös Turkan mielestä, joka ei yleensä kommentoinut tans-sitaiteen laitoksen opiskelijoiden esityksiä ainakaan minulle.
Jossain vaiheessa meidän oli rajoitettava salien käyttöä yöaikaan, sillä myö-hään työskennelleet eivät aina jaksaneet tulla aamutunneille. Tosin kukaan meistä opettajista ei valvonut yökäyttöä eikä hälytysjärjestelmää vielä ollut. Taisi tiloissa yöpyä muutama opettajakin, kun viimeinen bussi oli jättänyt. Ymmärtääkseni Pursimiehenkadun tila oli erittäin tärkeä monelle opiskelijalle, jonkinlainen yhtei-nen ”tanssikoto”. Omien tilojen saanti vahvisti myös opiskelijoiden identiteettiä.
Soini totesikin: ”Omat tilat saatiin toisena opiskeluvuotena ja niiden myötä tuli vähän tärkeämpi olo” (Saloheimo 1993, 5). Myös Arja Raatikainen muistelee tilo-jen tärkeyttä ei vain tanssin fyysisenä tilana vaan myös tanssin kehollisena kotina:
Laitoksen siirtyminen Pursimiehenkadun tiloihin oli iso asia. Vihdoin. Nyt voitiin työskennellä rauhassa ja keskittyä siihen mikä meille oli tärkeää.
Ja oli vahva tunne siitä että kyllä tämä kehollisuus, jota täällä tutkitaan tulee kiinnostamaan vielä myös teatteria. Jokin uusi ihmisen valotuskulma oli avautumassa suomalaisessa korkeakoulumaailmassa. Kiitos vahvojen suomalaisten tanssin pioneerien sekä laitoksen perustamista ajavien ja roh-keiden käynnistäjien. (Raatikainen 31.5.2016.)
Omat tilat, jotka olivat erillään muista Teatterikorkeakoulun tiloista, lisäsivät opiskelijoiden yhteisöllisyyttä, mutta samalla eristivät muiden laitosten opiske-lijoista ja koulun muusta toiminnasta. Tuovi Rantanen kuvasi tilannetta:
Yhteistyö jäi, kun saimme omat tilat toisena vuonna Pursimiehenkadulta.
Silloin kyllä eriydyttiin oikeastaan täysin. Minun mielestäni meidät otet-tiin ihan mukavasti vastaan silloin ensimmäisenä vuonna, ettei meitä mitenkään katsottu kieroon tai hyljeksitty. Mutta sitten, kun meillä oli omat tilat, niin siellähän me sitten olimme. (Paavolainen 1999, 152.)
Välittömästi lisätilat saatuamme alkoi keskustelu vanhan oopperan käytöstä.
Valtiovarainministeriö halusi antaa vanhan oopperan Teatterikorkeakoulun käyt-töön. Tosin se herätti närkästystä tanssin kentällä. Vienola-Lindfors totesi:
Olisi kai vain oikeus ja kohtuus, että tanssin ammattilaiset saisivat etu-sijan teatterikorkeakoululaisiin nähden. Piiparinkin (kulttuuriministeri) mielestä heille (Teatterikorkeakoululle) sopisi paremmin uudisraken-nus. (Vienola-Lindfors 1988a.)
Piipari kertoi myös Räsäsen haastattelussa, että ”Vanha ooppera sopii parem-min tanssille – Teatterikorkeakoululle siitä tulisi kahle” (Räsänen 1988a). Teat-terikorkeakoulussa oltiin samaa mieltä: vanhan oopperan näyttämö ei soveltu-nut Teatterikorkeakoulun esitystoimintaan. Sen rakenteet olivat liian jäykät kokeilevaan teatteritoimintaan. Sen sijaan silloisen ajatteluni mukaan näyttämö soveltui hyvin tanssille, jos kokeilevaan toimintaan olisi ollut mahdollisuus saada lisätilaa muualta. Lummaalla olikin haave, että se löytyisi Sinebrychoffin talosta Bulevardilta. Tämä haave ei toteutunut.
Jo 1970-luvulla oli keskusteltu julkisuudessa taideyliopistojen yhteisestä uudisrakennuksesta, joka rakennettaisiin Pasilaan. Suunnitelmien mukaan
uudis-rakennuksen piti valmistua keväällä 1984. Pasila-projekti ei kuitenkaan toteutu-nut, ja ajatus yhteisestä rakennuksesta haudattiin lopullisesti 1990-luvun alussa.
(Kallinen 2004, 54.) Sitä ennen sen ympärille oli syntynyt useita suunnitelmia ja piirustuksia, jotka yksi toisensa jälkeen haudattiin. Syitä hankkeen kaatumiseen oli monia. Möller, joka oli kiinteästi mukana suunnittelussa, kuvasi muistojaan:
Ehkä paras selitys Pasila-projektin kaatumiselle lienee se, että yksin-kertaisesti samaan aikaan yritettiin toteuttaa liian monta asiaa. Noina aikoina kulki useita toisiinsa lomittuvia prosesseja. Pyrittiin kohti kor-keakoulustatusta ja rakennettiin koulutuksen sisältöä samalla kun sitä laajennettiin.
Puoluepolitiikasta puhumattakaan mukaan sotkeutui vielä aluepoli-tiikka, kun syntyi kiista pitäisikö Teatterikorkeakoulun sijaita Helsingin sijasta Tampereella.
Tämän kaiken keskellä Pasila-projektista tuli enemmän kuin rakennus, symboli jollekin sovittamattomalle. Se oli vain jotenkin liikaa. (Vänttinen 2011, 18.)
Kun Teatterikorkeakoulu vuonna 1992 muutti Kulttuuritalolle, tanssitaiteen lai-tos jäi Pursimiehenkadun tiloihin. Uudisrakennushankkeen kariutuminen vai-kutti tanssitaiteen laitoksen toimintaan sikäli, että erillään olo vaikeutti yhteis-työn kehittymistä paitsi muiden laitosten myös muiden korkeakoulujen kanssa.
Kulttuuritalolle muutto vaikeutti myös opiskeluruokailun järjestämistä. Paja-la-Assefa kertoi puhelinkeskustelussa:
Pursimiehenkadun kiinteistön ravintola oli liian kallis monille opiskelijalle, ja siksi he siirtyivät ruokailussaan epäterveelliselle sämpylä- banaanilin-jalle, joka aiheutti ristiriitoja laitoksen korostaman hyvän ruokailun mer-kityksen kanssa. (Pajala-Assefa 18.4.2016.)
Lisäksi laitos ei voinut hyödyntää Teatterikorkeakoulun hallintohenkilökuntaa, koska emme olleet samassa rakennuksessa. 1980-luvulla asioita ei vielä hoidettu sähköisesti, vaan kasvotusten ja papereita vaihdellen fyysisesti tai faksilla. Tosin 1980–90-luvun vaihteessa hallintojohtaja Väisäsen toimesta jokaisen laitosjoh-tajan työpöydälle ilmestyi tietokone. Kesti kuitenkin muutamia vuosia ennen kuin sähköinen viestintä helpotti erillään oloa sekä opettajien että opettajien ja hallinnon välillä.
Meillä oli Teatterikorkeakoulun parhaat tilat, joskin ne riittivät vain kol-melle vuosikurssille ja siksi pidimme joka kolmas vuosi sisäänotossa välivuo-den. Laitoksella ei ollut omaa esitystilaa. Käytimme aluksi esiintymistiloina omia studioita ja Kino Helsingin näyttämöä, joka ei lainkaan soveltunut tans-sille. Alkuvuosien jälkeen Kino Helsingin käyttö väheni muiden laitosten suuren tarpeen vuoksi. Silloin esitystilan puute tuntui hankalalta, mutta näin jälkeen-päin koen, että sen seurauksena löytyi uusia tanssitiloja, joihin esitykset ilman oman esitystilan puutetta eivät ehkä aina olisi löytäneet. Toisaalta uusi tanssi pakeni traditionaalista esitystilaa ja koreografien ansiosta löytyi mielenkiintoisia ratkaisuja. Esityksiä oli tanssitaiteen laitoksen studioiden lisäksi muun muassa Kulmakamarissa, Itäkeskuksen monitoimitalossa (STOA), Vanhalla ylioppilas-talolla, MUU ry:n näyttelytilassa, Teatterikorkeakoulun Apollonkadun tiloissa, Savoy-teatterissa, KOM-teatterissa, Kaapelitehtaalla, Pikku-Lillanissa ja von Fersenin tenaljissa Suomenlinnassa.
Tanssitaiteen laitos viipyi Pursimiehenkadun tiloissa siihen saakka kunnes Teatterikorkeakoulu siirtyi yhteisiin tiloihin Kokokselle vuonna 2000. Muuton jäl-keen tanssitaiteen laitoksen upeat tilat vuokrasi Seitsemän päivää -lehti ja kopitti ne uudelleen pieniksi huoneiksi. Tilat olisivat olleet loistavat freelancetanssijoille ja -ryhmille, mutta rahoitusta ei valitettavasti löytynyt.