Yhteistyö muiden Teatterikorkeakoulun laitosten kanssa
Aluksi opetusyhteistyö Teatterikorkeakoulun muiden laitosten kanssa oli varsin vähäistä. Koulutus käynnistyi Turkan ollessa professorina, eikä hän ollut kiin-nostunut yhteistyöstä. Toisaalta kiinnostusta tai uskallusta yhteistyöhön ei ollut myöskään tanssitaiteen laitoksen suunnalla. Sitä haittasi myös se, että muut lai-tokset suunnittelivat opetusta lyhyellä aikavälillä, kun taas tanssitaiteen laitos suunnitteli opetusta koko lukukaudeksi. Myös eri rakennuksissa toimiminen vähensi yhteistyömahdollisuuksia. Tanssitaiteen opiskelijat eivät alussa myös-kään nauttineet muiden laitosten opiskelijoiden hyväksyntää saati kunnioitusta, mikä edelleen vähensi yhteistyömahdollisuuksia. Muistan opiskelijoiden kerto-neen, kuinka he ensimmäisinä vuosina kokivat olevansa toisen luokan kansalai-sia käydessään Teatterikorkeakoulun Ehrensvärdintien ruokalassa lounaalla.
Arja Raatikainen muistelee:
Teatteri oli Teatterikoulun keskiössä, tanssi oli sivuhaara. Näin se minulle näyttäytyi. Teatteripuoli ei ollut kiinnostunut esityksistämme. Monet tans-sinopiskelijat sitä vastoin seurasivat teatteripuolen esityksiä. Oli kiinnos-tusta. Hierarkia oli vahva tuohon aikaan. Se pisti miettimään taidetanssin
syvempää merkitystä ja vahvisti käsitystä tanssitaiteen laitoksen tärkey-destä. (Raatikainen 31.5.2016.)
Kuitenkin vähitellen, kun tanssitaiteen laitos sai julkista arvostusta ja kiinnos-tusta avoimien ovien päivien ja esitystoiminnan ansiosta, Teatterikorkeakoulun muiden laitosten yhteistyöhalu kasvoi. Erityisesti mainittakoon kiinteä työs-kentely valo- ja äänisuunnittelun laitoksen kanssa heti sen perustamisesta 1986 lähtien. Tämä yhteistyö jatkuu edelleen sekä koulutuksessa että kentällä. Kun yhteistyö 1980-luvun lopussa lähti käyntiin myös muiden laitosten kanssa, se koettiin kiinnostavaksi ja tervetulleeksi. Se loi uusia kehitysmahdollisuuksia sekä teatterille että tanssille. Molemmilla oli annettavaa toisilleen. Pulkkinen muiste-lee yhteistyöproduktiota No Satisfaction näyttelijäntyön laitoksen opiskelijoiden kanssa. Sen ohjasi Erkki Saarela, ja koreografian teki Tarja Rinne.
Kyseessä oli 60-luvun suosikkikappaleisiin perustuva rock- tai pop-mu-sikaali. Näyttelijäopiskelijat lauloivat luonnollisesti kaikki soololaulut, ja me tanssijaopiskelijat olimme erilaisia joukkoja ryhmäkohtauksissa.
Muistaakseni koreografia ei ollut tyyliltään niinkään perinteistä musikaa-likoreografiaa, vaan pikemminkin fyysisen teatterin ilmaisua. Tanssijoiden oma laulu tuli teoksen loppupuolella: Illan viimeinen tanssi (Save the last dance for me).
Teoksen harjoitteluun uhrattiin muistikuvani mukaan paljon aikaa, mutta me tanssijat olimme ehkä jossain määrin turhautuneita siihen, miten kaikki tärkeimmät tehtävät menivät lopulta kuitenkin näyttelijäopiskelijoille.
Prosessi oli kuitenkin opettava. (Pulkkinen 24.2.2016.)
Yhteistyö muiden taidekorkeakoulujen kanssa
Yhteistyö muiden taideyliopistojen kanssa toteutui suurimmaksi osaksi pro-duktioissa, mutta jossain määrin myös opetuksessa. 1990-luvun alussa yhteis-työ laajeni erityisesti taidepedagogiikkaan, jolloin toteutettiin yhteinen 15 opin-toviikon kokonaisuus Taideteollisen korkeakoulun taidepedagogiikan laitoksen kanssa. Oli kiinnostavaa, että yhteistyötä ei tehty kuvataideopiskelijoiksi opis-kelevien kanssa vaan kentällä olleiden kuvataiteilijoiden kanssa. Syynä tähän oli se, että tällöin Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitos määräsi tarkasti tulevien kuvaamataidon opettajien opinnoista. Koska tanssi ei ollut virallinen oppiaine peruskoulussa, tanssitaiteen laitos oli vapaa suunnittelemaan opinnot haluamallaan tavalla ja näin löysi yhteistyökumppaninsa kentällä olleista
kuvatai-teilijoista. Valitettavasti tämä taustojen erilaisuus koettiin hämmentäväksi, eikä sitä silloin ymmärretty voimavaraksi. Tämä hieno, taidepedagogiikan professorin Inkeri Savan aloitteesta lähtenyt yhteistyö kaatui lopulta aikatauluvaikeuksiin.12
Yhteistyöt muiden taideyliopistojen kanssa koettiin hedelmällisiksi, mutta aikataulullisesti hankaliksi toteuttaa. Tuolloin myös taiteiden rajat olivat jäy-kempiä eikä yhteistyötä koettu niin merkittäväksi kuin nykypäivänä. Piti siirtyä seuraavalle vuosituhannelle ennen kuin taideyliopistot pystyivät esimerkiksi tai-depedagogiikan osalta rakentamaan aikataulun, joka mahdollisesti kolmen opet-tajia valmistavan taidekorkeakoulun yhteistyön.
Työ- ja opetusharjoittelu Teatterikorkeakoulun ulkopuolella
Tanssitaiteen laitoksen opiskelijoille kuului opintoihin pakollinen työ- ja opetus-harjoittelu. Tanssijat ja koreografit harjoittelivat muun muassa Suomen Kan-sallisbaletissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa. (Toimintakertomus / Teatte-rikorkeakoulu 1993.) Harjoittelupaikkoja oli vaikea löytää aikataulullisesti niin, ettei harjoittelu olisi sotkenut muita opintoja. Siksi työharjoittelu jätettiin pois opetusohjelmasta tarkastelukauteni lopulla. Sen sijaan opettajaopiskelijoilla harjoittelu oli olennainen osa opintoja. Tanssinopettajaopiskelijat opettivat eri-pituisia jaksoja muun muassa yksityisissä tanssikouluissa, peruskouluissa, kan-sanopistojen ammattiin orientoivilla tanssilinjoilla, läänin taidetoimikunnissa, musiikkiopistoissa, oopperan balettikoulussa, ammattikorkeakouluissa sekä Jyväskylän yliopistossa. Opetusharjoittelupaikka valikoitui opiskelijan kiinnos-tuksen mukaan. Näin opiskelija saattoi keskittyä esimerkiksi lasten ja nuorten opetukseen tai ammattiin tähtäävien tai ammattilaisten kanssa työskentelyyn.
Harjoittelu koettiin erittäin tarpeellisena osana opintoja. Raisa Punkki totesi-kin, että ”vasta opetusharjoittelu Kälviällä oli mieletön kokemus opettamisesta”
(Saloheimo 1993, 9). Harjoittelun järjestäminen eri tahojen kanssa lisäsi myös laitoksen tuntemusta ja muita yhteistyömahdollisuuksia.
Yhteistyö tanssin kentän kanssa
Kun Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitos perustettiin 1983, oli kentällä jo varsin aktiivista tanssitoimintaa. Tosin taloudellisesti turvatussa asemassa oli-vat vain Suomen Kansallisbaletti ja Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä.
12 Korkeakoulujen välisestä yhteistyöstä mainittakoon myös Kuvataideakatemian piirtäjien ja tanssi-joiden spontaanisti käynnistynyt prosessi, jossa tanssijat improvisoivat krokipiirtäjille. Työskentely johti Kuvataideakatemian näyttelyyn tanssitaiteen laitoksella. (Toimintakertomus / Teatterikorkea-koulu 1991.)
Muita toimintansa vakiinnuttaneita ryhmiä olivat Raatikko, Rollo ja Polar, jotka saivat valtion tanssin pienryhmille myöntämää vaatimatonta tukea. Ne olivat aloittaneet toimintansa jo 1970-luvulla. Näiden lisäksi oli monia epävarmoissa oloissa toimivia tanssiryhmiä, kuten Miimos (1980–1982), Jazz-point (1980–), Aurinkobaletti (1981–) ja Hurjaruuth (1981–). Rahan lisäksi puute oli myös har-joitus- ja esiintymistiloista. (Kukkonen 2014, 46.) Vapaille ryhmille esiintymistoi-minnan kannalta merkittäviksi paikoiksi muodostuivat Vanha ylioppilastalo ja Studio Julius, jonka toiminta valitettavasti loppui kahden vuoden jälkeen talou-dellisiin vaikeuksiin. 1980-luvun loppupuolella perustettiin lisää uusia tanssiryh-miä, joita olivat muun muassa itsenäisten koreografien tuotantoryhmä Zodiak Presents (1986–) sekä tanssiteatterit Minimi (1988–) ja Eri (1989–). Vapaan ken-tän kasvu näkyi myös Suomen Tanssitaiteilijain Liiton jäsenmäärässä, joka kas-voi 1980-luvulla kaksinkertaiseksi. (Kukkonen 2014, 55–57.)
Kun mietin, minkälaista yhteistyötä tanssitaiteen laitos teki tanssin kentän kanssa 1980-luvulla ja 1990-luvun alkupuoliskolla, tulivat mieleeni lähinnä lai-toksen olemassaoloon liittyvät puolustuspuheet. Vastakkainasettelun takana oli molemmilla pelko omasta riittävyydestä ja luonnollisesti myös työpaikoista.
Mieleeni ei tullut, enkä ehkä ollut aiemmin edes ajatellut, että tanssitaiteen lai-toksella ja kentällä oli paljon yhteistyötä, sillä suurin osa laitoksen tanssin ja tanssijantyön opettajista olivat aktiivisia taiteilijoita kentällä. Olen samaa mieltä Kukkosen kanssa, että erityisesti Zodiakin synty sekä esiintymismahdollisuudet Vanhalla ylioppilastalolla ja studio Juliuksessa tarjosivat tilaisuuden kokeilla ja luoda uudenlaista tanssia 1980-luvun alussa. Vanhalla esiintyi useita suomalaisia uuden tanssin koreografeja. Siellä nähtiin Sanna Kekäläisen, Kirsi Monnin, Riitta Pasasen, Soile Lahdenperän, Liisa Pentin ja Ervi Sirénin teoksia. Juliuksessa puolestaan esitettiin muun muassa Jorma Uotisen, Ulla Koiviston, Reijo Kelan ja Leena Gustavsonin töitä. (Kukkonen 2014, 56.) On kiinnostavaa, että he kaikki toimivat myös opettajina ja koreografeina tanssitaiteen laitoksella. Laitoksella oli näin voimakkaat kytkökset tanssin kenttään ja erityisesti uuden tanssin edus-tajiin. Katri Soini pohtii kentän vaikutusta:
Opiskeluaikana kontaktit ja kiinnostus kenttää kohtaan olivat oikeastaan suoraan seurausta niistä ihmisistä, ketkä meitä opettivat. Heidän kauttaan ainakin itselleni tuli tietoa tuosta ulkopuolisesta maailmasta, jota kohti olimme matkalla. Samoin helsinkiläiset opiskelijakollegat olivat aluksi tär-keässä roolissa viedessään maalaistyttöä mukanaan kaupungin kulttuuri-rientoihin. Esitysten seuraaminen oli Turkan lanseeraama kulttuuri koulun
sisällä. Se jatkui luontevasti myös koulusta ulospäin suuntautuen kohdallani erityisesti tanssiin ja teatteriin. Helsingin Kaupunginteatteri tuntui hoh-dokkaalta paikalta ja vuosikurssimme olikin siellä harjoittelijoina mukana Jorma Uotisen Kalevala-teoksessa. (Soini 4.5.2016.)
Tanssitaiteen laitoksen esityskiertueet olivat myös tärkeä yhteistyömuoto tanssin kentän kanssa. Kiertueet kasvattivat uutta tanssiyleisöä alueilla, joissa tanssi ei ollut osa arkipäivää. Myös esiintyjät saivat käsityksen kiertuetoiminnan vaativuu-desta sekä sen merkityksestä koko alalle. Lisäksi kiertuetoiminta tarjosi esiinty-jille mahdollisuuden luoda kontakteja uusilla seuduilla, uusien toimijoiden kanssa.
Tanssitaiteen laitos solmi yhteyksiä tanssin kenttään myös suunnittelemalla koulutusta alan ammattilaisille. Laitos osallistui alusta saakka ammattilaisten täydennyskoulutuksen järjestämiseen silloisen Teatterikorkeakoulun koulutus-keskuksen kanssa. Yksi tärkeimmistä kursseista oli tanssinopettajien täyden-nyskoulutuskurssi 1987–1989 ja toinen 1988–1990. Ne koostuivat viidestä kahden ja puolen vuoden aikavälille sijoittuneesta jaksosta, joilla käsiteltiin keskeinen osa tanssitaiteen koulutusohjelman sisältyvistä teoriaopinnoista. Koulutus oli tarkoitettu vähintään viisi vuotta tanssinopettajan tai tanssijan ammatissa työs-kennelleille. Opettajina toimivat pääasiassa tanssitaiteen laitoksen opettajat. He olivat aktiivisia myös muilla tanssin kentälle suunnatuilla koulutuskeskuksen jär-jestämillä kursseilla. Nämä koulutuskeskuksen tarjoamat kurssit muodostivat tärkeän linkin kentän ja tanssitaiteen laitoksen välille. Täydennyskoulutuksen tavoitteena oli tarjota korkeakoulutasoista opetusta kentällä toimiville opetta-jille ja tanssitaiteilijoille sekä tasoittaa kentällä työskentelevien ja tanssitaiteen laitoksen opiskelijoiden koulutuseroja. Tällöin koulutuskeskuksen opinnot olivat vielä ilmaisia ja tervetullut tuki kentällä työskennelleille tanssin ammattilaisille.