Aloitin Teatterikorkeakoulussa vuosituhannen vaihteen jälkeen, vuonna 2002, tans-sipedagogiikan opiskelijana. Valmistumiseni jälkeen jatkoin opintojani Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa ja valmistuin tanssitaiteen tohtoriksi. Olen opettanut sekä tanssi- ja teatteripedagogiikan että tanssitaiteen laitoksilla. Opiskelu ja uuden ihmettely jatkuu edelleen tutuiksi tulleilla käytävillä ja tanssisaleilla monialaisen ja -ammatillisen liikkeen tutkimisen, opetuksen ja tutkimuksen mosaiikissa, jossa liike on edelleen kehollinen kotini.
Tanssipedagogiikan maisteriopinnot valoivat perustan omakohtaiselle, sovel-tavalle ja kriittisellekin tanssipedagogiikan kivijalalle, jossa omien arvojen, (pre) reflektiivisyyden, kohtaamisen ja toiseuden kunnioittamisen merkitys sekä holis-tinen ihmiskäsitys on keskeistä. Näistä reflektiolla ymmärrän tiivistetysti oman toiminnan tarkastelemista ja sen käsitteellistämistä uuden oppimisen mahdollis-tamiseksi, ja sen avulla voi peilata, punnita, analysoida ja jäsentää kokemuksiaan (ks. esim. Mezirow 1990). Ihmiskäsityksen voi taas nähdä esimerkiksi filosofi-sesti ja eksistentialistifilosofi-sesti suuntautuneena fenomenologis-ontologisena mää-ritteenä ihmisestä ja ihmisyydestä (ks. esim. Rauhala 1986; Puhakainen 1995), joka todentuu praksiksen tasolla toimintana, läsnäolona ja vuorovaikutuksen ohjaajana nojaten yksilön subjektiivisiin eettisiin periaatteisiin. Ontologisesti sen voidaan ajatella siis muotoutuvan toiminnan tasolla eksplisiittisistä ja imp-lisiittisistä subjektin ja kulttuurin arvoista sekä fenomenologisesti, olemustie-doltaan, subjektin kokemuksellisesta todellisuudesta. Ihmiskäsitys jäsentyy siis niin yksilön kuin sosiaalisen tasolla ja niiden välisessä suhteessa, jossa holisti-sen ja dialogisuutta korostavan ihmiskäsitykholisti-sen juuret paikallistuvat tulkintani mukaan juuri subjektin eettisiin arvoihin tavoitteenaan tasavertainen ja arvoista riisuttu kohtaaminen.
Reflektioon ja dialogisuuteen kannustavien opintojen ohella merkityksellisiksi maisteriopintojen aikana tulivat myös tanssitaiteilijuuteen ja taideopettajaksi kasvaminen sekä kehittyminen tanssin ammatillisessa kontekstissa ja kiinnit-tyminen ammatilliseen kenttään: ihmisenä, taiteilijana ja taiteilija-opettajana.
Opinnot sallivat myös syrjään astumisen, etsimisen ja eksymisen. Oivaltamisen
ja hetkellisen löytämisen: mahdollisuuden etsiä rajojaan, tunnustella kiinnostuk-sen kohteitaan, haastaa itkiinnostuk-sensä. Opinnot vaativat myös uskallusta kysyä kaikki ne kysymykset, joihin ei saa tai joihin ei ole vastausta, jotta voi kasvaa oman-laisekseen taiteilija-tanssipedagogiksi. Uskaltaa löytää itsestään voimaa, jonka olemassaolosta ei tiedä. Ottaa askelia kohti rohkeita omannäköisiä valintoja ja etsiä uutta.
Maisteriksi valmistumisen jälkeiset vuodet ja tohtorikoulutus korostivat reflektiosta muodostuneen henkilökohtaisten kiinnostusten kohteiden prag-maattista implementointia. Reflektion rinnalle astui vahvasti siis refleksiivisyys, jonka ymmärrän oman toiminnan tietoisena tarkasteluna sekä sen muuttamisena ja muuttumisena: praksiksen tasolla ilmenevänä avoimena kysymyksenä siitä, millä työkaluilla, miten, missä maastossa, millä kartalla navigoin ja mikä voisi olla polkuani tanssin kentässä. Esimerkiksi teatteriohjaaja Anne Bogart (2004, 87) ehdottaa oivallisesti, että on oltava valmiina ja valppaana oville, jotka avau-tuvat odottamatta, ja että tämä uusi, kiinnostus, voi muuttaa elämän ja tarjota odottamattomia seikkailuja.
Maisteriopintojen aikana avoimeksi jääneet kysymykset johdattivat eteen-päin, ja yllätyksekseni löysin itseni hämmästelemästä liikuntalääketiedettä, lääketiedettä, fysioterapiaa, sosiaalipsykologiaa ja -pedagogiikkaa, kansanter-veystiedettä, ergonomiaa, biomekaniikkaa, terveyden edistämistä, hammaslää-ketiedettä, kuntoutusta. Muutaman mainitakseni. Tanssin ammattilaisuuden ja sen sisältämien erilaisten tanssin toimijuuden ammatillisten roolien ohella löysin itseni anatomian ja terveystiedon opettajasta. Fysioterapeutista, jooganopetta-jasta. Tutkijooganopetta-jasta. Liikuntalääketieteen asiantuntijooganopetta-jasta. Moniammatillisuuden kohtaamisesta tuli keskeinen osa matkaa: omaa polkua tanssin kentässä.
Moniammatillisuus voidaan hahmottaa sateenvarjokäsitteeksi, joka alkoi esiintyä asiantuntijoiden ja eri ammattiryhmien yhteistyön kuvauksissa jo 1980-luvulla, mutta se vakiintui käyttöön vasta 1990-luvulla (Isoherranen, Rekola
& Nurminen 2008, 33). Tiivistetysti moniammatillisuudella voidaan viitata usean eri ammattialan samaan päämäärään, pyrkimykseen hoitaa tai auttaa yksilöä kokonaisesti (Metsämuuronen 2001, 150), yhdessä, esimerkiksi moniammatilli-sessa työryhmässä. Paitsi ryhmä, myös yksilö voi olla elämänmittaisen opiskelun ja oppimisen myötä moniammatillinen, moniammattilainen. Henkilökohtaisesti olen viehättynyt kirjallisuudentutkija Mihail Bahtinin moniäänisyyden käsit-teestä (ks. Isoherranen, Rekola & Nurminen 2008, 41 Bahtinia mukaillen), joka mielestäni kuvaa tätä moniammatillisten ”äänien” keskustelua. Moniäänisyys sallii käsitteenä ammatillisen polyfonian ja sitouttaa ns.
transprofessional-peri-aatteeseen, jolloin keskeisiä työperiaatteita ovat muun muassa kyky jakaa tie-toa ymmärrettävästi, ammatillisten rajojen väljyys, kyky ottaa yhteistä vas-tuuta, halukkuus olla samanaikaisesti oppija ja erikoisasiantuntija sekä valmius sopeuttaa rooleja tiimin sisällä asiakkaan tarpeista käsin (Isoherranen, Rekola
& Nurminen 2008, 39). Tällöin keskeiseksi moniäänisessä ammatillisessa iden-titeetissä tulevat tulkintani mukaan dialogisuus, yhteisen kielen ja kognition löytäminen eri tilanteissa sekä sen merkityksellisyys, että ymmärretään oma erityisosaaminen, siinä ilmenevät puutteet ja subjektiivisen tiedon erityislaatu sekä reflektiivisesti että refleksiivisesti. Ympyrä sulkeutuu, palaan siis jo tans-sipedagogiikan opintojen aikana muodostuneeseen kivijalkaan: reflektioon, koh-taamiseen ja holistisuuteen.
Uuden oppimisen rinnalla on kulkenut kaikki nämä vuodet tanssi; olen toi-minut koreografina ja tanssiopettajana ja pyrkinyt soveltamaan oppimaani eri-tyisesti tanssin viitekehyksessä. Teen myös tanssiin liittyvää tutkimusta esimer-kiksi lääketieteen, liikuntalääketieteen ja biomekaniikan parissa, joissa lähestyn tanssia, liikettä ja liikkumista eri näkökulmista. Tekemäni tutkimus pyrkii pal-velemaan tanssipedagogiikkaa ja praksista: liikkeen opettamista taiteen keskiön kautta, jossa lääketiede, liikuntalääketiede ja biomekaniikka palvelevat tanssi-taidetta. Minua kiinnostaa erityisesti se, kuinka objekti- ja subjektikeho ovat yhdessä totta ja täydentävät toisiaan, taidetta. Ihmisyyttä.
Mutta kuka siis lopullisesti olen ammatillisesti rajoituksineni ja vapauksineni?
En ole kukaan, en ole mitään. Vaikka ammatillinen identifioituminen ja sosiaa-lisen identiteetin ylläpitäminen voi olla haastavaa moniäänisenä ja ammattien väliset rajat voivat paradoksaalisesti hämärtyä tai korostua ja jopa mahdolli-sesti myös rajautua, koen monitieteellisen ja taiteellisen koulutuksen, polyfo-nian, arkea rikastavana tekijänä. On palkitsevaa ja samalla kertaa haastavaa olla yhtä aikaa tanssin ja terveydenhuollon ammattilainen, tanssintutkija ja opettaja.
Pragmaattinen toimija ja toimintaa eri näkökulmista tarkasteleva. Eri ammatit ja teoreettiset viitekehykset elävät rinnakkain, keskustelevat keskenään ja korostu-vat eri tavoin eri tilanteissa: siinä, mitä ja millaisia valintoja teen ja määrittääkö tilanne vai minä vai toinen, vaiko me yhdessä, miten toimia. Moniäänisyys tuo mahdollisuuden lähestyä ilmiöitä ja ihmisiä eri tavoin, mahdollistaa toimimisen sillanrakentajana tai ikään kuin kielenkääntäjänä eri ammattikuntien välillä:
kutoen sen seitinohueen kohtaamisen verkkoon, jossa reflektio ja dialogisuus ovat totta, sallien kohtaamisen rajattomilla ehdoilla.
Tanssipedagogiikan opinnot antoivat itsetuntemusta ja -luottamusta. Ne myös rohkaisivat, kannustivat hyppäämään tuntemattomaan ja luomaan omaa
ammatillista polkua. Moniäänisyys ei ole ollut kohdallani tietoinen valinta, vaan uteliaisuus, kiinnostus ja intohimo liikkeeseen ja sen tutkimiseen ovat johdat-taneet eteenpäin, askeleen kerrallaan. Toivon, että moniäänisyys ruokkii edel-leen oppimisen ja opettamisen iloa, jotta voin tukea ammattiin opiskelevien ja jo ammatissa toimivien tanssijuutta ja opettajuutta: edistää mahdollisuutta ter-veelliseen työuraan, eettiseen pedagogiikkaan, antaa teknisiä työkaluja oman kehon lainalaisuuksien ymmärtämiseen ja niiden soveltamiseen, jotta taide voi puhjeta täyteen kukkaansa. Edistää tanssin opetuksen, tanssitaiteen ja sintutkimuksen kulttuuria ja tukea yhä monimuotoisemmaksi muuttuvaa tans-sitaiteen ammatillista kenttää: olla sillanrakentajana yhtenä muiden joukossa.
Sillä lopulta kaiken ytimessä on se liike, uinuva kehto, jossa minä olen minä. Se on minun henkinen kotini, joka kantaa minua. Se on äänetöntä hiljaista hyrinää, ajattelua, jossa voin antaa itselleni aikaa ja mahdollisuuden suunnata tunte-mattomaan: kykyä uskaltaa tarttua siihen, mitä haluaisi välttää, ja siihen, mistä välittää. (Pohjola 2012, 9.)
l ä h t e e t
k i r ja l l i s u u s
Bogart, Anne. 2004. Ohjaaja valmistautuu. Seitsemän kirjoitusta taiteesta ja teatterista. Helsinki: Like.
Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija. 2008. Enemmän yhdessä. Moniammatillinen yhteistyö. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit.
Metsämuuronen, Jari. 2001. Sosiaali- ja terveysalan tulevaisuutta etsimässä. Helsinki: International Methelp.
Mezirow, Jack. 1990. Fostering critical reflection in adulthood: a guide to transformative and emancipatory learning. San Francisco: Jossey-Bass.
Pohjola, Hanna. 2012. Toinen iho: Uransa loukkaantumiseen päättäneen nykytanssijan identiteetti. Acta Scenica 29. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.
Puhakainen, Jyri. 1995. Kohti ihmisen valmentamista. Tampere: Tampereen yliopisto.
Rauhala, Lauri. 1986. Ihmiskäsitys ihmistyössä. Helsinki: Gaudeamus.
u l l a ko h o ja k atja k ö n g ä s