IK: Mitä taideopetuksessa opetetaan? Jotenkin sitä pitäisi pystyä määrittele-mään, mutta sen sanallistaminen on vaikeaa. Kokemukset taiteesta voivat olla niin henkilökohtaisia, intiimejä, välähdyksenomaisia, jotenkin tavoittamattomia.
Taiteella on määrittelyä pakeneva luonne. Ehkä se voisi olla yksi määritelmä, ettei sitä voi määritellä. Jos sitä yrittää selittää liikaa, se katoaa. Siksi taiteen opetuksen ja taiteen tekemisen tarkat tavoitteet ahdistavat. Silloin taide on jo kytketty valjaisiin, ja ihminen pitää kiinni ohjaksista.
RS: Taiteen määrittelemättömyyteen ja toisaalta sen institutionaaliseen määritelmään viittaa myös Ville Sandqvist tässä kirjassa (Sandqvist 2016, 131–
140). Saman institutionaalisen taidekäsityksen varassa taiteilija ja tutkija Tuija Kokkonen sanoi viime viikolla, että taide on kaikkea, mitä taiteena käytetään.
Gilles Deleuze on kauniisti kirjoittanut taiteen ja maailman suhteesta sanoes-saan, että taide on osa maailmaa ja kiinnittyy siihen rihmoillaan ja että taiteella ja vastarinnalla on perustavanlaatuinen yhteys (Deleuze 2005, 71). Joskus muis-tan ajatelleeni kliseisesti, että taiteen tehtävänä on olla yhteiskunnan peili, mutta hylänneeni ajatuksen nopeasti aivan liian yksinkertaisena. En tiedä, mitä taide on, ennen kuin otan siitä yhä uudestaan selvää. Katsomalla ja tekemällä voin saada taiteesta hetkeksi teoskohtaisen otteen. Seuraavan teoksen kohdalla määritelmä on jo eri. Paradoksaalisesti taiteen määritelmä ei ole ratkaistavissa, mutta sitä on silti tarpeellista kysyä, koska taidenäkemys on keskeinen osa taidepedago-gina toimimisen perustaa.
Lähtökohtani taiteen olemukseen, sen käyttöön ja oppimiseen on vapaus.
Aluksi kaikki on mahdollista. Heti kun alan tehdä valintoja, mahdollisuudet alka-vat kaventua. Siksi työn lähtökohtien valinta on niin olennaista. Vapaus on käy-tettävä viisaasti. Lähtökohtien tulee soida yhteen intuitioni ja arvojeni kanssa.
Haluan valita itse sen, mihin ryhdyn, ja perustella sen itselleni eettisesti kestä-vällä tavalla. Vastuullani on ensisijaisesti katsoa ympärilleni ja pyrkiä tietoisuu-teen siitä, mitä haluan tai haluamme ryhmänä tehdä.
Taide on yhtä välttämätöntä ihmiselle kuin leikki. Jos lapsi kasvaa ilman mah-dollisuutta leikkiin, hänen kokonaisvaltainen kehityksensä häiriintyy tai viiväs-tyy. Jos ihmisillä ei olisi taidetta, mahdollisuutemme luovuuteen sekä maailman havaitsemiseen ja tulkitsemiseen monipuolisesti romahtaisi. Taiteessa ja leikissä on paljon voimaa, jonka avulla voimme nähdä ja kokea rikkaammin. Niissä ollaan maailmaa vasten kokonaisvaltaisesti ja ei-intentionaalisesti eikä tuoteta väli-töntä tai ennalta arvattavaa hyötyä. On kiinnostavaa, että nykyään yhä enem-män puhutaan taiteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja taidelähtöisten menetelmien soveltamisaloista. Taidetta tarvitaan, vaikka sen vaikutuksia ei voi ennakoida. Mutta millaista taidetta ja kuka sen määrittelee?
IK: Pidän tuosta väitteestä, että taide on välttämätöntä, ja etenkin siitä, että se ei tuota välitöntä ja ennalta arvattavaa hyötyä. Hyötyajattelu on niin vahvasti läsnä kaikessa. Taiteen vaikutuksia ei voi ennalta tietää, kirjoitit, se on ihana ja vapauttava ajatus. Tätä ajattelua toivoisin viljeltävän teatteriopetuksessa.
Taiteen perusopetuksessa on melko tarkasti määritelty, missä taidoissa opiske-lijan tulisi kehittyä ja mitä osata. Myös vapaan taideopetuksen sisällä on paljon
päämääräkeskeisesti määriteltyä opetusta. Tämä tulee tietysti siitä, että opetusta tarjoavat tahot haluavat selkeitä määrittelyjä sille, mitä tehdään ja mitä opitaan.
Monet taideopettajat kokevat ristiriitaa oman taiteellisen tekemisen ja opet-tamisen välillä. Siinä on väli, rako, eli oma taiteellinen työskentely ja opettami-nen eivät ole yhdistettävissä. Onko yksi syy tähän ristiriitaan se, että työssään opettaja kokee vastuuta opetuksen tavoitteista? Niistä tavoitteista, jotka on ase-tettu ulkoapäin ja joissa usein korostuu se, mitä hyötyä opetukseen osallistumi-sesta on. Hyötyajattelu taideopetuksessa voi puuduttaa ja turhauttaa opettajan, kun taiteelle jää vain välineellinen arvo. Tällöin ei ole enää tilaa sille, mille ei ole sanoja, sattumalle, yllätyksille, tuntemattomalle, toiseuden kohtaamiselle itsessä ja toisessa. Ei ole tilaa ottaa riskejä ja tehdä jotain, mistä ei voi etukäteen tie-tää, mitä tulee tapahtumaan. Eikä tehdä asioita, jotka eivät välttämättä tuota ryhmässä välitöntä tyydytystä ja onnistumisen kokemuksia. Teatteriopetusta ainakin jonkin verran raskauttaa se, että teatterin tekeminen esitetään haus-kana, helppona ja ulospäin suuntautuvana. Nämä ominaisuudet varmasti ovat läsnä, mutta teatterin tekeminen voi olla myös sisäänpäin kääntynyttä, hidasta, vaivalloista ja vaikeaa. Tapa, jolla teatterin perusteita opetetaan, sisältää aika paljon arvolatautunutta ”tietoa” siitä, mitä esimerkiksi on hyvä esiintyminen, ja tähän ei tietenkään kuulu esim. sisäänpäin kääntynyt hiljainen läsnäolo. Mistä johtuu, että välillä tuntuu kuin teatterin opetuksessa kaikki yritettäisiin puris-taa samaan muottiin, sekä opiskelijat että opettajat?
Taiteen tekemisessä verrattuna opetukseen vastuukysymykset ovat erilaisia.
Taiteen tekijänä olet usein ryhmän tasavertainen jäsen, kun taas opettajana olet vastuussa koko ryhmästä. Vastuu tuo paineita siitä, mitä opiskelijan tulisi ope-tuksesta saada. Tällainen ajattelu on oikeastaan utopistista, sillä harvat vaiku-tukset ovat välittömiä: saattaa kestää jopa vuosia ennen kuin ne tulevat esille ja ihminen ymmärtää jonkin tietyn hetken merkityksen osana omaa kehitystään.
RS: Olen samaa mieltä tuosta pitkäjänteisyyden kysymyksestä.
Kilpailuyhteiskunnan nopearytmiseen kulutukseen on kohtalaisen vaivatonta tuottaa ns. luovia menetelmiä, innovaatioita, joille on perusteluita ja kysyntää.
Mielikuvia luovuudesta myydään ja ostetaan välillä liian helposti. Uuden, kes-tävän ja perusteellisen ajattelun luominen taiteessa tai ylipäätään on vaativaa.
Se vaatii aikaa ja keskittymistä. Täytyy kokeilla ja erehtyä paljon, antautua ja pysähtyä, kun sen aika on. Liora Breslerin mukaan taiteen pedagoginen voima on sen vitaalisuudessa. Taiteella on kyky saada ihminen syventymään ja kes-kittymään, kokemaan syvästi. Taide vangitsee huomiomme, koska sen piirteet ovat harjoituksen, harjaantumisen ja hiomisen kautta kirkastuneet. Taiteen
välityksellä saadun tarkentuneen havainnon ja syventyneen kokemuksen avulla voimme rakentaa ymmärrystämme maailmasta ja elämästä. (Bresler 2010, 176.)
Teatteri ja siinä vaadittavat taidot ovat monipuolistuneet viimeisten 15 vuo-den aikana, jolloin olen opettanut alan korkeakouluissa. Muutoksia on tapahtu-nut esitysten käytössä, estetiikassa, työtavoissa ja arvostusjärjestelmissä. Myös ajattelu ja kehollisuus, pää ja ruumis ovat löytäneet uuden liiton. Pedagogiikassa puhutaan kokonaisvaltaisesta ja kehollisesta oppimisesta. Moninaistumista on seurannut monimutkaistumista, epävarmuutta ja uusia haasteita koulutukselle.
Vakiintuneiden ja yleisten ammattitaitojen ja -identiteettien varaan ei koulutusta voi enää rakentaa. On pikemminkin mietittävä Barnettin (2007) hengessä, miten koulutus voi tukea oppimisen halua, tuntemattoman kohtaamisen kykyä, kuun-telemisvalmiutta ja sitoutumista jatkaa vaikeuksista huolimatta. Opettajan rooli on auttaa opiskelijan kestävän ammatillisen tahdon muotoutumista.