suurten ikäluokkien korkeakoulu

Pätevän henkilöstön löytäminen korkeakouluun perustettuihin virkoihin ja toimiin oli työlästä. Uutena korkeakoulukaupunkina Joensuun oma rekrytointipohja oli heikko, sillä Pohjois-Karjalassa oli akateemista työvoimaa tarjolla niukalti. Lisäksi etenkään

202 HM20.

203 OM2R.

204 Esim. Kortelainen 2008, 193.

205 Fentress & Wickham 1992, 7; Abrams 2010, 95–103.

206 Makkonen 2008, 153–180; Makkonen 2009, 20–21.

207 Portelli 1997, 27.

ylemmät opetusvirat eivät olleet kovin vetovoimaisia, joten henkilökuntaa jouduttiin etsimään esimerkiksi vanhoihin yliopistoihin tehdyillä rekrytointimatkoilla. Tilanne muuttui vasta 1970-luvun edetessä, jolloin korkeakoulun omia kasvatteja alkoi vähi-tellen olla tarjolla lisääntyviin opetus- ja tutkimustehtäviin. Korkeakoulun kasvaessa rekrytointi ei enää ollut suoraan rehtorin tai hallintojohtaja Matti Halosen käsissä.

Vanhat verkostot ja tuttavuussuhteet olivat kuitenkin edelleen tärkeitä etenkin alem-man opetushenkilökunnan ja erilaisten tutkimushankkeiden kohdalla.²⁰⁸

Vastakohtana korkeakoululaisten kokemalle yhteisöllisyydelle sanomalehtikir-joittelussa välittyy ympäristön epäluulo korkeakoulun ”junantuomia” kohtaan sekä pelko paikalliselle elämänmuodolle ja arvoille koituvasta uhasta. Odotusten ja petty-myksen diskurssiparissa korkeakoulusta piirrettiin kuvaa ”meidän korkeakoulusta”, joka oli saatu aikaan pohjoiskarjalaisten kovalla työllä ja joka oli pohjoiskarjalaisille ja joensuulaisille tarkoitettu. Korkeakoulun pelättiin joutuvan vieraiden käsiin, eikä sen näin uskottu voivan kehittyä sellaiseksi paikallisten tarpeita toteuttavaksi laitok-seksi, kuin ennalta oli odotettu ja toivottu. Vastakkainasettelu ”meidän ja muiden”,

”maalaisten ja kaupunkilaisten” sekä ”helsinkiläisten ja pohjoiskarjalaisten” välillä näyttäytyi sanomalehtikirjoittelussa silmiinpistävänä. Me ja muut -retoriikkaa on tehokeino, jota voi tavata myös muiden alueiden maakuntahenkisessä puheessa sekä poliittisessa kielenkäytössä laajemmin. Sen avulla voidaan tuottaa valta-asetelmia, muodostaa ryhmien välisiä raja-aitoja ja korostaa ryhmänsä eli ”meidän” positiivi-suutta ja yhtenäisyyttä. Näin puhuja saa sanomalleen enemmän painoarvoa kuin pelkkään omaan näkemykseensä vetoamalla.²⁰⁹ Seuraavissa katkelmissa kirjoittajat asettuvat edustamaan ”meiksi” luonnehtimiaan joensuulaisia ja pohjoiskarjalaisia.

Uhan tunteen ovat kirjoittajien mielestä synnyttäneet ”joukko henkilöitä” ja ”hel-sinkiläiset opettajat”, jotka paikallisesta kulttuurista välittämättä ovat tuoneet tilalle omat arvonsa ja toimintatapansa. Tämä oli jotain muuta, kuin korkeakoululaisilta oli odotettu.

Mikä kumma onkaan muualta tuonut tänne Joensuuhun joukon henkilöitä, jotka tek-evät olomme epämiellyttäväksi, pakottavat meidät pois omasta teatteristamme, ja jopa tuovat epäsopua korkeakouluumme, jota niin kauan olemme odottaneet kulttuurin ja kaikenlaisen edistyksen tuojaksi kaupunkiin.²¹⁰

Olkoonkin, että helsinkiläiset opettajat pyrkivät käsittelemään Pohjois-Karjalaa erään-laisena siirtomaana, jonka omia arvoja ei tarvitse lainkaan kehittää, jonne tuodaan tuontitavarana arvot Helsingistä ja Moskovasta ja sanotaan, että meidän on hyvä olla kun uskomme ne ja äänestämme kaikuna perässä.²¹¹

Korkeakoulun henkilökunnasta vain pieni osa oli paikallista alkuperää. Asetelma ei kuitenkaan ollut yksioikoinen, kuten nähdään Ari Antikaisen keväällä 1974 to-teuttamasta neljän korkeakoulun, Oulun yliopiston, Joensuun korkeakoulun, Vaasan kauppakorkeakoulun ja Tampereen yliopiston, henkilöstörakennetta koskevasta ky-selystä. Selvityksessä todetaan, että kymmenestä Joensuun korkeakoulun ylempään

208 HM3.

209 van Dijk 2002, 211; Pälli 2003, 117–118.

210 Karjalainen 23.2.1972: ”Punainen Anni!” (Nimimerkki K. K.).

211 Karjalainen 28.2.1975: ”Paperilla ja käytännössä” (Lasse Haaranen, ent. psykologian yo.).

opetushenkilökuntaan kuuluneesta vastaajasta kolme oli kotoisin Uudeltamaalta, yksi Pohjois-Karjalan läänistä ja loput Kuopion, Keski-Suomen ja Oulun lääneistä sekä luovutetun Karjalan alueelta. Alemman henkilökunnan (50 henkilöä) kohdalla Uudel-tamaalta ja Turun ja Porin läänistä oli kotoisin 20 % vastaajista ja Pohjois-Karjalasta 13

% vastaajista. Loput olivat jakautuneet Mikkelin, Oulun, Kuopion, Hämeen, Kymen, Vaasan ja Keski-Suomen läänien sekä luovutettujen alueiden kesken.²¹²

Henkilökunnan alueellisen taustan kirjavuutta tukee Joensuun korkeakoulun nimikirjaotos, jossa ovat mukana kaikki korkeakoulun opetus- ja tutkimushenkilö-kuntaan kuuluneet ennen vuotta 1978 aloittaneet ja vuonna 1981 tai aikaisemmin korkeakoulun palkkalistoilta poistuneet työntekijät. Vaikka otos rajautuu suhteelli-sen lyhytaikaisiin työntekijöihin, on se suuntaa antava. Sen mukaan Pohjois-Karja-lassa syntyneitä oli 11 %, Savossa syntyneitä 10 %, Etelä-KarjaPohjois-Karja-lassa ja Kymenlaak-sossa syntyneitä yhteensä 10 % ja uusimaalaisia 29 %.²¹³ Joensuun korkeakoulun henkilökunnassa oli siis paljon niitä, joiden juuret olivat Savossa, Karjalassa tai muissa Etelä-Suomen ulkopuolisissa maakunnissa. Korkeakoulun ”junantuomat”

eivät siis olleet kauttaaltaan vieraantuneita itäsuomalaisesta kulttuurista tai edes maaseudusta. Olihan suurista ikäluokista valtaosa eli yli kolme neljäsosaa syntynyt maaseudulla²¹⁴.

Toinen korkeakoulun ensimmäisen vuosikymmenen henkilökuntaa kuvaava käsitys on sen nuoruus. On kuitenkin muistettava, että korkeakoulun opetus- ja tutkimushenkilöstön rakenne oli kaksijakoinen. Toisen osan muodostivat tutkimus-henkilöstö eli professorit, apulaisprofessorit, lehtorit, assistentit ja tutkijat. Toinen osa taas käsitti korkeakoulun harjoittelukoulun lehtorit ja opettajat. Useimmat en-sin mainittuun ryhmään kuuluneet haastateltavat muistelivat korkeakouluyhtei-söä ensisijaisesti sen työyhteisön näkökulmasta, jossa he itse toimivat, ja mielsivät harjoittelukoulun varsinaisesta korkeakoulusta erilliseksi yksiköksi. Korkeakoulun jakautuminen tutkimus- ja harjoittelukoulun henkilöstöön osaltaan eriytti kasvavaa yhteisöä, synnytti sukupolviin liittyviä raja-aitoja ja luonnehti ristiriitaisen yhteisön diskurssin esiin nousua.

Antikaisen selvitys ei kartoita henkilökunnan ikärakennetta, mutta kertoo ensim-mäisen korkeakoulututkinnon suoritusajankohdan. Mukana on korkeakoulun koko opetus- ja tutkimushenkilökunta Savonlinna pois lukien. Selvityksen perusteella Joensuun korkeakoulun henkilökunta oli ylemmän opetus- ja tutkimushenkilöstön osalta vertailussa mukana olleista yliopistoista nuorinta, mutta alemman tutkimus- ja opetushenkilöstön osalta vanhinta.²¹⁵ Tähän vaikutti kokeneiden harjoittelukoulun lehtoreiden suuri osuus henkilökunnasta, mutta myös se, etteivät Joensuun korkea-koulun omat kasvatit olleet vuoteen 1974 mennessä edenneet perusopiskelijoista alempiin tutkimus- ja opetustehtäviin. Nimikirjaotannan perusteella korkeakoulun tutkimus- ja opetushenkilökunnasta suuriin ikäluokkiin (laajan määritelmän mukaan vuosina 1945–1956 syntyneet²¹⁶) lukeutui 43 % henkilökunnasta. Tutkimusaikavälillä tähän luokkaan kuuluneiden ikä vaihteli 30 vuoden molemmin puolin. Sotavuosina

212 Antikainen 1976, 7. Joensuun kohdalla kyselyn vastausprosentti oli opetus- ja tutkimushenkilöstön osalta 81,4.

213 Joensuun korkeakoulun nimikirjat 1969–1981, Itä-Suomen yliopiston arkisto.

214 Purhonen 2008, 34.

215 Antikainen 1976, 16–17.

216 Erola, Wilska & Ruonavaara 2004, 14.

syntyneitä, eli tutkimusaikavälillä vielä alle 40-vuotiaita, oli otoksen mukaan 29 % henkilökunnasta. Ennen sotia syntyneitä oli 28 %, joista valtaosa oli 1930-luvun lap-sia eli tutkimusaikavälillä 40–50-vuotiaita. Vaikka nimikirjaotanta saattaa painottua keskimääräistä nuorempaan henkilökuntaan työsuhteiden lyhyen keston vuoksi, an-taa se kuitenkin yhdessä Antikaisen selvityksen kanssa tilastollista viitettä siitä, että Joensuun korkeakoulussa henkilökunta todella oli nuorta ja usein vasta akateemisen uransa alussa.

Hajanaisten tilastoesitysten yläpuolelle nousee muisteltu kokemus nuorten ja nuoruuden korkeakoulusta, mikä oli yksi keskeinen muistelussa esiin noussut yhteisöllisyyden diskurssin ominaisuus. Korkeakoulun suuriin ikäluokkiin lu-keutuneita yhdisti ikä ja alkuvaiheessa usein myös perheettömyys ja siten vapaus viettää vapaa-aikaa kodin ulkopuolella. Näiden tekijöiden jo itsessään katsottiin synnyttäneen yhteiskunnallista aktiivisuutta koko korkeakoulun tasolla²¹⁷. Koke-mukseen liittyi tietoisuus kuulumisesta samaan sukupolveen erotuksena muista vanhemmista sukupolvista, mitä etenkin 60-luvun radikaalit ovat muistelmissaan painottaneet²¹⁸.

Klassinen suomalainen yhteiskunnallinen ja kokemuksellinen sukupolvitulkinta on sosiaalipolitiikan tutkija J. P. Roosin omaelämänkertoihin perustuva jaottelu, jossa hän nimeää 1940-luvulla syntyneet suuren murroksen sukupolveksi. Tätä uusiin kor-keakouluihin laajalti rekrytoitunutta sukupolvea luonnehtii Roosin mukaan muutto maalta kaupunkiin, hyvinvoinnin kasvu ja koulunkäynnin merkitys elämässä. Sota, puute ja menetykset eivät kuuluneet tämän sukupolven elämään.²¹⁹ Viime vuosina keskiöön on noussut suuriin ikäluokkiin kuulumisen ja 60-lukulaisuuden välinen problematiikka²²⁰. Sosiologi Semi Purhonen on tehnyt selvän eron demograafisilla mittareilla erotettuun tietyt ikäluokat kattavaan massasukupolveen ja itsestään tietoi-seen ja poliittisesti aktiivitietoi-seen mannheimilaitietoi-seen sukupolviliikkeetietoi-seen, jotka hänen mukaansa usein sekoitetaan keskenään. Purhonen katsoo, että suurin osa demograa-fisesti suuriin ikäluokkiin lukeutuvista myös mieltää itsensä suurten ikäluokkien edustajaksi. 60-lukulaisuus taas liittyy huomattavasti harvemman, vain noin kym-menesosan, tulkintaan itsestä.²²¹

Aineistossani haastateltavat kuvailevat itseään molempien positioiden kautta.

Leimallista kuitenkin on, että sukupolvitulkintoja ylipäätään esittävät vain suuriin ikäluokkiin kuuluvat ja heistä ennen kaikkea yhteiskuntatieteilijät. Purhonen on-kin todennut, että vuosina 1945–1950 syntyneiden sukupolvitietoisuus on erityisen voimakasta²²². Huomioitava on myös se, että en kysynyt haastateltavien käsityksiä heidän sukupolvi-identiteetistään, vaan tulkinnat nousivat esiin Joensuuhun rekry-toitumiseen liittyvien kuvailujen yhteydessä. Nuoruus näyttäytyy näissä keskeisenä osana joensuulaisen akateemisuuden rakentumista ja yhteisöllisyyden diskurssia.

Tällä tulkinnalla taas on yhteys korkeakoulun myöhempään luonteeseen liittyviin mielikuviin. Suuriin ikäluokkiin lukeutuneiden katsottiin täyttäneen

vastaperuste-217 JYMHM21; HM7.

218 Miettunen 2009, 45.

219 Roos 1985, 25.

220 Esim. Erola & Wilska (toim.) 2004; Purhonen, Hoikkala & Roos (toim.) 2008.

221 Purhonen 2007, 153; Purhonen 2008, 20–21.

222 Purhonen 2007, 229.

tun korkeakoulun virat, toimet ja määräaikaiset tutkijanpestit, joten Joensuun kor-keakoulu ei ollut suurten ikäluokkien korkor-keakoulu vain perustamisvaiheessa, vaan kyseinen sukupolvi vaikutti siihen merkittävästi myös tulevina vuosikymmeninä.

Kuten seuraava haastateltava toteaa, suuriin ikäluokkiin kuuluvien yliopistolaisten elämänkulku on kollektiivisesti heijastunut yliopiston olemukseen sen koko siihen-astisen elinkaaren ajan.

[…] tänne tuli, kun yliopisto perustettiin, näitä suuren ikäluokan edustajia, jotka sillon oli vielä voimissaan ja aktiivisia. Tämä sukupolvi on yliopiston elinkaaren kannalta erittäin tärkee. Tää on hyvin voimakkaasti suurten ikäluokkien yliopisto noin hen-kilökunnaltaan ollut. […] tämä suuri ikäluokka on täällä tällä hetkellä tukkinut kaikki professorin paikat ja muut. Usein ne on sellasia, jotka on täällä ollut pitkään. Tämä yliopiston aktiivisuus on sykkinyt aika pitkälti tietyn ihmisryhmän, ikäluokan, elinvai-heiden mukaisesti. Kun se privatisoitui, perheellistyi, niin se on näkynyt yliopistonkin keskusteluilmapiirin vähenemisenä.²²³

Yhteinen sukupolvikokemus nousee esiin selkeimmin 1970-luvun nuorten yhteiskun-ta- ja ihmistieteilijöiden haastatteluissa. Yhteisöllisyyden diskurssi näyttäytyi heidän näkökulmastaan nimenomaan nuorten tutkijoiden kiinteänä yhteistyönä. He olivat opiskelleet opiskelijaradikalismin politisoituvassa murrosvaiheessa 1960-luvun lopul-la pääasiassa Helsingissä, Tampereellopul-la tai Turussa ja olleet osa opiskelijaliikettä, joko sen liepeillä tai ytimessä. He olivat hiljattain valmistuneita ja heidän kosketuksen-sa vasemmistolaiseen opiskelijaliikkeeseen oli muodoskosketuksen-sa tai toiseskosketuksen-sa edelleen lähei-nen. Joensuussa heidän 1960-luvun sukupolvikokemuksensa jatkui orientoituneena 1970-luvun tutkijataistolaisuuteen tai yleisdemokraattisuuteen. Aineisto ei kuitenkaan anna mahdollisuutta arvioida haastateltavien suhdetta 60-lukulaisuuteen eikä tehdä yleisempiä päätelmiä joensuulaisten suuriin ikäluokkiin lukeutuvien vasemmistolais-ten yhteiskuntatieteilijöiden radikalisoitumiskehityksestä Joensuuta edeltävältä ajalta.