Joensuun vetovoima ja politisoitumisen eteneminen

Haastateltavat muistelivat, kuinka he nuorina yhteiskuntatieteilijöinä suhtautuivat optimistisesti tieteen ja politiikan mahdollisuuksiin vaikuttaa ympäröivään maa-ilmaan. Ryhmän akateeminen identiteetti oli vasta muotoutumassa. Se eli ja toimi opiskelijuuden ja tutkijuuden rajapinnassa, opiskeli paljon omaehtoisesti ja pyöritti opintopiirejä. Opiskelijat ohjasivat toisiaan jatko-opinnoissa aikana, jolloin tieteellisen jatkokoulutuksen ohjausjärjestelmä oli nykyistä kehittymättömämpi. Silloiset nuoret yhteiskuntatieteilijät olivat erään haastateltavan sanoin ”tieteen opiskelijoita”, jotka

”opiskelivat filosofiaa, lukivat saksankielisiä ja englanninkielisiä teoriakirjoja, joivat viiniä, lausuivat runoja ja järjestivät näytelmiä ja illanviettoja”²⁶⁶. Kuvaan kuului myös

263 Hujanen 2000, 239–240.

264 HM3; myös HM12.

265 Halonen 2004, 173; Havila 2009, 30.

266 HM8.

perehtyminen marxilaiseen yhteiskuntatieteeseen ja sen hyödyntäminen omassa tutkimustyössä.²⁶⁷ Seuraava haastateltava käyttää mahdollisuusrakenteen käsitettä kuvatessaan nuorten tutkijoiden kiinnittymistä Joensuuhun ja tutkijayhteisön syn-tyä. Mahdollisuusrakenteen ja sen synnyttämien verkostojen sisällä korkeakoulu imi itseensä uutta yliopistosukupolvea.

[…] niitä ihmisiä vaan tuli sinne. Ja ne oli mun sukupolveeni. Suurella osalla oli ihan samanlainen tausta kuin mulla. Mä olin opiskelija-aktiivi, ollut opiskelijaliik-keessä. Nuoret ihmiset, joilla ei ollut mitään erityistä Joensuussa olevaa taustaa, niin äkkiä löysi toisensa. Se ei tarkoita sitä, että se olis ollut ihan spontaania. Kyllä siinä oli niin, että kaikki vähän, mutta omilla tavoillaan, pyrki sinne saamaan omia kavere-itaan, mutta yhtäkkiä siel oli iso joukko tämmösiä ihmisiä, jotka tulla pöllähti sinne ja joitakin ihmisiä, esimerkiksi Y-P Häyrynen, joka toi sinne ison määrän ympärillään olevia tutkijoita. […] Se korkeakoulu kehittyi, se loi tämmösiä mahdollisuusrakenteita ja ne mahdollisuusrakenteet oli sellaisia, jotka mahdollisti sitten, että sitä uutta porukkaa tulee. Ja ne jotka oli siellä, ne oli avainasemassa. […] Jos oli omia tutkimusprojekteja, mitä nyt siihen aikaa nuorillakin tutkijoilla saatto olla, niin tietenkin he valitsi itse tutkijansa, mutta enimmäkseen oli kysymys siitä, että se yliopisto tai korkeakoulu siinä vaiheessa kasvo nopeesti ja loi mahdollisuuden.²⁶⁸

Haastateltavan mainitseman mahdollisuusrakenteen loivat korkeakoululaitoksen alueellinen laajeneminen ja tutkijan ammattikunnan muotoutuminen 1960-luvulta eteenpäin. Uusien korkeakoulujen perustaminen kasvatti nopeasti yliopistollisten opetusvirkojen määrää 1960-luvulta lähtien ja tasoitti alueellista virkajakaumaa.

Virkoihin ja toimiin oli myös enemmän tarjokkaita, joita kasvavat opiskelijamassat ja tutkimuksen parantuneet rahoitusmahdollisuudet tuottivat. Valtion tieteeseen ja tutkimukseen suuntaaman rahoituksen huomattava kasvu 1960-luvulta lähtien syn-nytti tutkijan ammattiuran eli mahdollisuuden keskittyä tutkijana pätevöitymiseen muusta ansiotyöstä vapaana. Valtion tutkimusrahoitusta kanavoitiin muun muassa Suomen Akatemian määräaikaisten tutkijanvirkojen sekä tutkimuslaitosten yksittäi-sille tutkijoille ja tutkimushankkeille suunnattujen stipendien ja apurahojen kautta.

Myös yksityiset säätiöt osallistuivat edelleen huomattavilla summilla tutkimuksen rahoittamiseen, vaikka rahoituksen painopiste siirtyikin valtiolle.²⁶⁹

Nuorten ei-pohjoiskarjalaisten tutkijoiden ja opettajien hakeutumiselle aloittele-vaan, pieneen ja maantieteellisesti syrjäiseen korkeakouluun oli siis konkreettisia ja käytännön sanelemia syitä. Kilpailu akateemisista työpaikoista ja tutkimusvaroista oli vanhoissa yliopistoissa kiristynyt, eikä akateeminen uraputki ollut lahjakkaillekaan pyrkijöille itsestään selvä. Joensuussa ja muissa uusissa korkeakouluissa mahdolli-suudet pysyvään virkaan olivat huomattavasti paremmat kuin vanhoissa yliopistois-sa. Osalla opiskelijaliiketaustaisilla, vasemmistolaisesti virittyneillä tai muulla tavoin yliopistojen perinteistä järjestystä vastaan nousseilla tutkijoilla uskottiin olleen vai-keuksia rekrytoitua vanhoillisimpiin tiedekuntiin ja laitoksiin.

267 HM14; HM7, HM8.

268 HM14.

269 Eskola 2002, 263–264; Hietala 2002, 496–523.

Mul on semmonen käsitys siitä, tää on puhdasta arvailua, mut semmonen käsitys siitä, että tää erittäin voimakas opiskelijaliikkeen nousu Helsingissä oli saanu professorikun-nan jotenkin paniikkitilanteeseen ja sit ne ei halunnut rekrytoida siitä vasemmistosak-ista ketään. Et siel oli käytännössä tämmönen virkakielto, et jos erehty ilmottamaan sympatioitaan opiskelijaliikkeelle ja vasemmistolle, niin tie oli tukossa.²⁷⁰

[…] ja täytyy sanoa, että mä olin niin paljon suuta soittanut siitä varsinkin nuorena viisaana maisterina tästä miten […] pitäis opettaa, että mulla oli oikeestaan tie poikki […] laitokselle. Ei ne olis huolinut mua siellä missään tapauksessa.²⁷¹

Edelläkävijyyden diskurssissa Joensuun korkeakoulu näyttäytyy modernina ja va-paamielisenä suhteessa vanhempiin yliopistoihin. Katsottiin, että vasemmistolaisilla oli virkakielto tai ”tie poikki”. Muistelussa korostui, kuinka nuoret tutkijat, opetta-jat ja opiskelija-aktiivit eivät tulleet Joensuuhun vain paremman vaihtoehdon puut-teessa, eikä Joensuu joutunut kelpuuttamaan työntekijöikseen vain niitä, jotka eivät päässeet muualle. Seuraavaa haastateltavaa kiehtoi Joensuussa byrokraattisuuden ja jäykkyyden puuttuminen sekä ajatus eteenpäin menevästä ja kehittyvästä korkea-koulusta.

Mutta mä muistan Helsingissä 1972–1973 aikana jo puhuttiin paljon, meil oli kaiken-näkösiä kokouksia, mutta puhuttiin, että Joensuu on hyvä paikka. Se on tuore ja sen on uus ja se on joustava ja siellä ei ole tämmösiä hallinnollisia struktuureja kuin joissain näissä vanhoissa yliopistoissa. Sil oli varmaan myös oma merkityksensä, et oli syntynyt semmonen mielikuva, että tää on dynaaminen paikka.²⁷²

Eräät haastateltavat tuovat esiin, kuinka korkeakoulun johto, eli rehtori Heikki Kir-kinen ja korkeakoulusihteeri Matti Halonen, rekrytoivat tietoisesti henkilöitä, jotka edustivat uudenlaista akateemista ajattelua ja pitivät esillä itseään ja sitä kautta kor-keakoulua. Nuoruus ja modernisuus näyttäytyivät näin kilpailutekijöinä vanhempia yliopistoja vastaan: ”Siihen varmasti myös liittyy se, että kaikki nää uudet yliopistot joutui tavalla tai toisella taistelemaan asemansa puolesta. […] Niin mä luulen, että oli yliopiston intressi myöskin hankkia vireitä tyyppejä, tällasia joilla katsottiin ole-van joitain uusia ajatuksia, jotka voi tuoda jotain uutta.”²⁷³ Myös opiskelijapiireissä Joensuun maine nähtiin hyvänä, mikä helpotti paljasjalkaisten eteläsuomalaistenkin lähtöä Itä-Suomeen. Joensuulla oli tarjota koulutusohjelmia, jotka poikkesivat perin-teisestä ja antoivat opiskelijoille mahdollisuuksia toteuttaa uudenlaista opiskelijuutta ja yhteiskuntasuuntautuneempaa ammattikuvaa: ”Se kertoi, että nyt tähän voi vaikut-taa, ja että tämä on jotain muuta kuin seminaari. Eihän seminaari olisi sopinut mulle millään tavalla.”²⁷⁴

Yhden haastateltavan mukaan professori Yrjö-Paavo Häyrystä kiinnosti Joensuus-sa tilaisuus kokeilla tutkinnonuudistuksen ja FYTT-mietinnön (Filosofisten ja

yhteis-270 OM7.

271 HM18.

272 HM17.

273 HM17.

274 OM2R.

kuntatieteellisten tutkintojen toimikunta) periaatteita käytännössä.²⁷⁵ Yleensäkin hen-kilökuntaan kuuluvia haastateltavia yhdisti ja houkutteli Joensuussa mahdollisuus toteuttaa jotakin uutta. Ilmeistä oli, että useilla Joensuuhun pyrkineillä tai päätyneillä nuorilla tutkijoilla tieteelliset ambitiot olivat korkealla, ja Joensuun korkeakoulussa, jossa tieteenalojen välisiin rajoihin tai alojen sisäisiin traditioihin perustuvia vahvoja rajoituksia ei ollut, oli ikään kuin ”kenttä auki”²⁷⁶ eli tilaa viedä eteenpäin tutkimusta, johon mahdollisuudet muualla olivat heikommat. Seuraava muistelija kertoo olleen-sa Joensuusolleen-sa rakentamasolleen-sa tieteenalallaan uutta sittemmin valtavirraksi noussutta koulukuntaa. Tulkinta Joensuussa aloitetun tutkimussuunnan menestyksestä antaa edelläkävijyyden diskurssille painoarvoa ja uskottavuutta.

Me opiskeltiin kovasti itse tätä kulttuurihistoriallista koulukuntaa, ja kun sitten tultiin Joensuuhun, niin siinä oli yks sellanen ajatus, että me voitais toimia tällasena sillan-pääasemana tällaisen itäisen ja länsimaisen psykologian välillä. […] Ja sittenhän me, meidän se silloinen visio Joensuun yliopiston psykologian laitoksella oli juuri se, että tässä voidaan rakentaa tällaista vygotskilaista kulttuurihistoriallista koulukuntaa ja uudenlaista, Suomessa aivan uudenlaista, psykologiaa. Nythän se on yks näistä su-urista paradigmoista sekä Suomessa että pohjoismaissa että muualla.²⁷⁷

Kyse ei ollut yksin omista tai tieteenalaan liittyneistä tutkimuksellisista intohimoista, vaan Joensuussa tarjoutunut tila antoi myös mahdollisuuden opetukselliseen kehit-tämiseen. Eräs muistelija totesi suoraan jääneensä Joensuuhun huolimatta toisessa suuremmassa yliopistossa vapautuneesta professorinvirasta, sillä täällä sai vapaat kädet luoda koulutusohjelmasta mieleisensä²⁷⁸. Yliopiston vaihtoon saattoi motivoi-da myös oman aineen opettajankoulutuksen uudistaminen ja ”vanhanaikaisten ja jämähtäneiden” opetussisältöjen päivittäminen vastaamaan nykyopetuksen tarpeita.

Seuraavalle haastateltavalle Joensuu näyttäytyi elämän mahdollisuutena: ”Ja tähän sattu mulle kuin nyrkki silmään kerta kaikkiaan. Siis ainutlaatuinen tilaisuus. Mulla oli niin varmoja mielipiteitä siitä, mitenkä tätä […] pitää opettaa. Ja aika harvalle tulee tilaisuus, että no, nyt pääset näyttämään.”²⁷⁹

Helsingissä ja Tampereella opiskelleiden yhteiskuntatieteilijöiden ja psykologien tulo Joensuuhun muodostaa yhdenlaisen rekrytoitumistarinan, jossa yhdistyvät kokemus nuorten tutkijoiden yhteisöllisyydestä ja korkeakoulun edelläkävijyyden suomista mahdollisuuksista. Osa tähän ryhmään kuuluvista haastateltavista lähti Joensuuhun vain muutaman kuukauden stipendin turvin, osa kokonaan vailla var-muutta edes lyhyestä työsuhteesta. Tyypillistä oli, että Joensuuhun tulevilla nuorilla tutkijoilla oli takanaan pätkittäisiä työsuhteita, ja työllistyminen Helsingissä vaikutti epävarmalta. Helsingissä muodostunut tuttavaverkosto oli tärkeässä osassa Joensuu-hun rekrytoitumisessa. Silloisten työsuhteiden epätyypillisyys ja lyhytaikaisuus pei-lautuu haastatteluissa keskusteluun 2000-luvun akateemisesta pätkätyökulttuurista.

Seuraava haastateltava tuo esiin, kuinka epävarmuus leimasi myös 1970-luvulla tut-kijanuran alkuvaiheita, mutta korostaa silloin vallinnutta optimismia ja

ennakkoluu-275 HM10R.

276 HM1.

277 HN5R.

278 HM13.

279 HM18.

lottomuutta. Näin hän tulee epäsuorasti luonnehtineeksi myöhempien aikojen yliopis-toa vähemmän optimistiseksi ja ennakkoluulottomaksi. Menneisyyden epävarmuus saattaa kultautua ja saada nostalgisia sävyjä, kun sitä katsoo akateemisella urallaan menestyneen henkilön näkökulmasta.

[…] kun mulla ei nyt sitten ollut muutakaan työtä, niin mulla oli neljän kuukauden stipendi […] ja mä muutin sen neljän kuukauden stipendini kanssa Joensuuhun. Et se ehkä vähän kertoo siitä ajasta, että, paitsi että prekariaareja piirteitä silloinkin oli, mutta myöskin, että se oli semmosta toiveikasta ja optimistista aikaa. Ehkä moni ei nykyään muuttaisi Helsingistä neljän kuukauden stipendin kanssa Joensuuhun.²⁸⁰

Nuorten yhteiskuntatieteilijöiden ja psykologien tulossa 1970-luvun alun Joensuun korkeakouluun tiivistyy yksi korkeakoulun punaisen maineen avaintekijöistä. Avoi-men poliittisuuden ja puolueettomuuden välistä jännitettä kuvaava diskurssipari tuleekin esiin vasemmistolaisen henkilökunnan ja opiskelijoiden suunnitelmallista ja ylhäältä johdettua rekrytointia koskevassa puheessa niin lehtitekstien kuin haas-tatteluiden kautta. Avoimen poliittisuuden diskurssissa politisoituminen nähdään puoluepolitiikan suoraviivaisena vaikutuksena henkilövalintoihin ja virantäyttöihin, joiden avulla Joensuuhun haluttiin rakentaa kommunistista korkeakoulua. Kyse ei ollut vain sisältä käsin itseohjautuneesta ”kaverille vinkkaamisesta”, vaan strategia nähtiin tietoisena poliittisena ja ulkoa päin tapahtuneena ohjailuna. Samalla kuvai-lut henkilökunnan poliittisesta rekrytoinnista rikkovat yhteisöllisyyden diskurssia suunnaten sitä kohti ristiriitaisen korkeakoulun diskurssia. Yhteisön uudet jäsenet toivat tullessaan vierailta tuntuvia aatteita ja toimintamalleja, mikä teki yhteisöstä heterogeenisemman ja hapersi sen kiinteyttä. Kuten seuraavat katkelmat osoittavat, haastatteluissa esitettiin melko jyrkkiäkin tulkintoja rekrytointien taustoista ja niihin liittyneistä henkilöistä.

[…] No tämmöstä väitetään, en tiedä pitääkö tää paikkansa, että joskus sillon kun tää alkuaikoina, tämmönen huhu oli liikkeellä, että muuan henkilökunnan jäsen, joka edusti taistolaisia, niin hän sitten ilmotti aina tietylle piirille, jos täällä oli joku virka auki tai virka hoidettavana. Niinkun harjoitti tämmöstä systemaattista rekrytointia. Sitä en tiedä pitääkö se paikkansa.²⁸¹

Kyllä siinä jonkin verran sellanen ajatus tietysti itselläkin tulee, että kyllä näitä rekry-tointeja tehtiin kyllä vahvasti. Oliko suoranainen puoluepoliittinen strategia, niin kuin jotkut on epäillyt, että Joensuuhun haluttiinkin tämmönen punainen yliopisto rakentaa.

Mutta tietysti kaveripiiristä sopivasti noukkien tänne saatiin hyviä hengenheimolaisia.

Kyllähän siinä selvästi sitä jonkun verran oli.²⁸²

[…] tiettävästi kommunistinen puolue oli tehnyt päätöksen, että ne yrittää vallata tän talon. Että ainakin nimittäin väitettiin, että ne yritti tietosesti soluttaa tätä taloo ja että niillä oli kortisto siellä sopivista ehdokkaista ja ne Simo Sepon kanssa hoiti sitä sillä tavalla, että kun tuli virka auki, niin ne pisti kommunistit hakemaan niitä. Et niillä

280 HM7.

281 JYMHM19.

282 OM4.

oli tiettävästi tavoitteena kahden korkeakoulun valtaus. Toinen oli Tampere ja toinen oli tää Joensuu. Et siis ne tietosesti syötti tänne väkeä. Ja sitten tietysti tuo Häyrysen porukka oli kaikkein tunnetuin niistä. Ja sitähän epäiltiin kommunistien asiamieheksi sitä Häyrystä, vaikkei sitä nyt suoranaisesti voitu todistaakaan. Mutta yleisesti oltiin kyllä sitä mieltä ja mun tietääkseni kaupungissa kyllä pelättiin, että tästä tulee kom-munistien korkeakoulu.²⁸³

Muistelussa esiin nousseet tulkinnat viittaavat lehdistössä esitettyihin käsityksiin sii-tä, kuinka korkeakoulun vasemmistolaisilla oli pyrkimyksenä tehdä kommunistista vallankumousta yliopistojen, opetuksen ja kasvatuksen kautta. Haastateltavat kui-tenkin kertovat poliittisesta rekrytoinnista ei niinkään omana varmana tietonaan tai henkilökohtaisena kokemuksena, vaan muilta kuultuina huhuina. Ilmaisuilla ”tiettä-västi”, ”väitetään”, ”jotkut on epäillyt” ja ”yleisesti oltiin kyllä sitä mieltä” muisteli-jat onnistuvat välttämään suoran kannanoton asiaan. Huhuille on tyypillistä, että ne syntyvät epäselvissä tai uhkaavissa tilanteissa, jolloin yksilö tai ryhmä yrittää tehdä tilanteen ymmärrettäväksi ja hallita kokemaansa riskiä. Huhut eivät ole välttämättä vailla pohjaa, mutta pohja on usein heikko tai vaikeaselkoinen.²⁸⁴ Käsitykset ja hu-hut Joensuun korkeakoulun miehittämisestä vasemmistolaisilla kiersivät myös kor-keakoululaisten omassa keskuudessa samalla kun paikallinen julkisuus rakensi val-lankumouksen uhkaa lehtien sivuilla. Huhujen sitkeä säilyminen osoittaa, että usko vasemmistolaisten suureen vaikutusvaltaan oli todellinen ja että lehdistökeskustelun kaltaisia punaisuutta rakentaneita tulkintoja tehtiin myös korkeakoulun sisällä. Se myös osoittaa jatkumoa aikalais- ja muisteludiskurssien välillä.