Kaksi Joensuuta – takapajuisuudesta edelläkävijyyden diskurssiin

vasemmistohenkinen, demokraattisen ja hyvinvointivaltioideologian sisäistänyt edel-läkävijyyttä edustanut yliopisto- ja kulttuurikaupunki – toisaalta takapajuisuuden dis-kurssin hahmottama konservatiivinen, pysähtynyt ja porvarillinen Joensuu. Osassa haastatteluita Joensuun korkeakoulun punaisen maineen syntyä tulkittiinkin korkea-kouluyhteisön ja sen ympäristön kulttuurisesta ja ideologisesta erilaisuudesta käsin.

Tässä vastakkainasettelussa korkeakoululaiset näyttäytyvät joensuulaisiin nähden

”toisina”, ulkopuolisina, jotka alkoivat haastaa kulttuurihegemoniaa. Tässä luvussa käsitellään korkeakoulun ja ympäristön vuorovaikutusta, millaisia merkityksiä ne toisilleen antoivat ja millaisista elementeistä niiden suhde rakentui.

Politisoitumiskeskustelussa ilmennyt korkeakoulun ja ympäristön vastakkain-asettelu oli osaksi puhtaasti puoluepoliittista, jolloin ristiriitaa tulkitaan avoimen poliittisuuden ja puolueettomuuden diskurssiparista käsin. Katsottiin, että korkea-koulu näytti joensuulaista taustaa vasten punaisemmalta kuin se olikaan, mikä ko-rosti sen avointa poliittisuutta. ”Joensuu, siis jos katsoo poliittista maantiedettä, niin vasemmiston vaikutusvalta oli suhteellisen rajattu ja vallalla oli kuitenkin sellanen aika konservatiivinen se kulttuuri-ilmasto, niin se varmasti näytti kun sinne yhtäkkiä tuli kuitenkin kymmeniä aktiivisia nuoria ihmisiä, joilla oli ihan erilainen poliittinen sosialisaatio tai sekundaarisosialisaatio ja opiskelutausta.”⁵⁸⁵ Joensuuta ei välttämät-tä pidetty muita yliopistokaupunkeja punaisempana. ”Täällä paljon maltillisemmat näkemykset koettiin lähes paniikinomaisesti jyrkkinä vasemmistolaisina mielipiteinä, vaikka samaan aikaan muissa yliopistoissa esitettiin erittäin paljon radikaalimpia nä-kemyksiä, ja niihin ei tullut ollenkaan samanlaisia reaktioita.”⁵⁸⁶

583 Joensuun korkeakoulun ylioppilaskunnan edustajistovaalien äänestysprosentti oli korkeimmillaan vuonna 1973 69,7 % ja pysytteli yli 60 %:ssa vuodesta 1972 vuoteen 1977. Erityisen aktiivisesta ja va-semmistolaisesti painottuneesta opiskelijaliikkeestään tunnettu Tampereen yliopisto ylsi vuoden 1975 ylioppilaskunnan edustajistovaaleissa Joensuuta selvästi alhaisempaan äänestysaktiivisuuteen eli 53,8

%:iin. Kempas 1999, 37; Vartiainen & Kaarninen 2013, 167.

584 OM6.

585 HM7.

586 OM7.

Ennen kaikkea korkeakoulun punaisen maineen syntyä tulkittiin politiikan laajem-min ymmärtävänä yhteiskunnallisena konfliktisuhteena, jossa moderni ja vanha elä-mäntapa kohtasivat. Takapajuisuuden diskurssissa luonnehdittiin, kuinka 1970-luvun Joensuussa vallitsi pysähtynyt, lintukotomainen ja sisäänpäin lämminnyt ilmapiiri, jossa vähänkään laajempaa maailmankatsomusta oli vaikea hyväksyä.⁵⁸⁷

Joensuun kaupunki oli siihen aikaan semmonen savusauna, jossa häkälöylyjä ei ollut heitetty, räppänät pijettiin kiinni kaikki, ja jos joku vieras yritti lauteille tulla, niin ne huuti, että paa ovi kiinni, täältä lähtee löylyt. Niin siinä kitkussa, silmät kitkussa, ne istua topotti siellä saunan lauteilla ja olivat helvetin tyytyväisiä, vaikka kaikki asiat olivat päin persettä. Et ei ne älynnyt, että maailmassa on muutakin kuin heijän kes-kinäisen kehumisen kerhonsa.⁵⁸⁸

Vallan mainittiin olleen vanhoilla joensuulaissuvuilla, joilla oli ”toinen jalka haudassa, toinen juoksuhaudassa”⁵⁸⁹. Niminä esiin tulivat muun muassa Joensuun talous- ja kulttuurielämässä monipuolisesti mukana olleet Könösten opettaja- ja Mannelinin apteekkarisuvut sekä sanomalehti Karjalaisessa vaikuttaneet päätoimittaja Seppo Vento, toimittaja Jaakko Korjus ja toimittaja Elina Jantunen. Joensuulaiseliitin ajatel-tiin pitävän kaupunkiaan maailman keskuksena⁵⁹⁰: ”[…] eihän se loppujen lopuks se, että voittiko sosialismi vai kapitalismi, niin eihän se ollut kysymys, jota ratkaistiin Joensuussa, vaan se ratkaistiin ihan muualla. Mut ei se niiden kalloon mennyt.”⁵⁹¹

Kaupungin konservatiivinen ilmapiiri ja sen vanhat, osin karjalaisperäiset suvut kytkettiin eräissä haastatteluissa suomalaiseen Venäjä-vihan perinteeseen⁵⁹², jota Jo-ensuun kohdalla selitettiin rajan läheisyydellä. Helsingistä Joensuuhun muuttaneen haastateltavan näkökulmasta paikallinen Venäjä-kammo oli outo ilmiö, johon hän ei ollut kotikaupungissaan tottunut.⁵⁹³ Erottautuminen itänaapurista on ollut osa suoma-laista identiteettiprojektia. Ehkä juuri rajan tuoman konkreettisen läheisyyden vuoksi irtaantuminen venäläisyydestä on näyttäytynyt täällä poikkeuksellisen voimakkaa-na.⁵⁹⁴ Haastattelutulkinnoissa Neuvostoliitto ja kommunismi liitettiin yhteen, jolloin venäjävihaa seurasi syvä epäluulo kansallista olemassaoloa uhkaavaa kommunismia kohtaan.

Korkeakoulun ja sen ympäristön kulttuurinen ja ideologinen välimatka kytkeytyi muutamissa haastatteluissa myös odotusten ja pettymyksen diskursseihin ja paikal-listen tietämättömyyteen siitä, millaisia yliopisto ja sen yhteiskunnallinen rooli olivat.

Muistelijoiden mukaan paikalliset eivät korkeakoulun ensimmäisinä vuosina välttä-mättä edes tienneet laitoksen olemassaolosta, sen toiminnan luonteesta puhumatta-kaan. Tässä katsannossa korkeakoulua pidettiin eräänlaisena seminaarin jatkeena ja sen toimintaa luettiin vanhan yliopistotradition näkökulmasta. ”Hienot promootiot”

587 HN8.

588 OM5.

589 HM4.

590 OM5; HN8; HM5.

591 HM5.

592 Venäjävihasta esim. Klinge 1972; Immonen 1987; Vihavainen 2013.

593 JYMHN1; HN8.

594 Kansallisen identiteetin rakentamisesta Venäjä-vihan avulla Harle & Moisio 2000, 56, 67, 84.

ja ”arvokkaat professorit” näyttäytyivät vastakohtina ”demokraattishommalle”: ”[…]

ne olis halunnut nähdä sellasen hienon yliopiston, missä on vaan hienoja promootioi-ta ja arvokkaipromootioi-ta professoreipromootioi-ta eikä mitään demokraattishommaa.”⁵⁹⁵ Hyvin hatarana pidettiin myös paikallisten tietämystä tutkijan työn luonteesta, eli sen vaatimasta pit-käjänteisyydestä ja tulosten tulkinnanvaraisuudesta. ”Hän [toimittaja] ajattelee, että kun tutkija tutkii, niin se aina päivä päivältä tulee viisaammaks ja pystyy kertomaan sen muille, että mitä siinä.”⁵⁹⁶

Korkeakoululaiset kokivat tulleensa paikallisten taholta puutteellisesti ymmär-retyiksi, mutta toisaalta myönnettiin, että myös korkeakoululaisten kommunikoin-nissa oli puutteita. Joensuuhun muuttaneet korkeakoululaiset eivät aina tunteneet ja ymmärtäneet paikallisia ihmisiä ja heidän tapojaan: ”Että kyllä se sitä oli, että tultiin ulos bunkkerista. Ehkä taitamattomalla tavalla, koska ei siihen oltu koulutettu. Ja sen olis se pidempään paikkakunnalla olo tietysti antanut, että olis vähän oppinut ym-märtämään näitten muitten ihmisten ajattelutapaa, että se semmonen järkyttäminen koetaan loukkaukseksi myöskin.”⁵⁹⁷Joskus käyttäytymistä pidettiin jopa ylimielisenä:

”Ja varmaan osin siellä myös oli semmosta ylimielistä helsinkiläisyyttä nuorten tutki-joiden joukossa, joka muakin tympi maalaispoikana.”⁵⁹⁸

Myös sanomalehtikirjoittelu viestii korkeakoululaisten joskus taitamattomista ja vaikeaselkoisista julkisista ulostuloista, mikä oli omiaan rakentamaan raja-aitoja korkeakoululaisten ja kaupunkilaisten välille. Tämä tuli esiin psykologian professori Yrjö-Paavo Häyrysen ja saman oppiaineen assistentin Jarkko Hautamäen Karjalaiselle lehden pyynnöstä laatimista vastineista. Keskustelu liittyi kevättalvella 1975 julki-suudessa esiin nostettuihin syytöksiin ensin Savonlinnan ja sen jälkeen Joensuun las-tentarhanopettajakoulutusten ideologisuudesta ja poliittisesta värittyneisyydestä.⁵⁹⁹ Etenkin Karjalainen pyrki aktiivisesti käynnistämään keskustelua korkeakoulun po-liittisuudesta ja saamaan siihen mukaan myös korkeakoulun edustajia. Aitoa vuoro-puhelua ei kuitenkaan kehittynyt joko siksi, että korkeakoulun edustajat olivat ha-luttomia puimaan asioita lehden palstoilla tai he eivät saaneet kaikkia kirjoituksiaan julkisuuteen. Yrjö-Paavo Häyrysen ja Jarkko Hautamäen puheenvuorot ovatkin har-vinaisia korkeakoulun sisältä annettuja kannanottoja kohukirjoitteluun⁶⁰⁰.

Yrjö-Paavo Häyrynen käytti omassa puheenvuorossaan hyväkseen mahdollisuutta esitellä oman tutkimusalansa lähtökohtia sekä vastata siihen epäilyyn ja kritiikkiin, jota erityisesti Karjalainen oli osoittanut korkeakoulun tutkimustoimintaa kohtaan.

Kirjoitus julkaistiin samana päivänä myös Karjalan Maassa. Häyrysen tekstin voi tulkita yritykseksi lähentää korkeakoulua ja kaupunkilaisia sekä tehdä tieteenalaa

595 HN8.

596 HN3; myös HM5; OM3; OM7.

597 HM4.

598 HM7.

599 Keskustelu uusimuotoisesta lastentarhanopettajakoulutuksesta käynnistyi seuraavilla otsikoilla: Karja-lainen 21.12.1975: ”Lastentarhanopettajakoulutuksen sisällöistä keskustelua Savonlinnassa”; KarjaKarja-lainen 25.2.1975: ”Lastentarhanopettajiksi koulutettavat: Ideologista pakkosyöttöä Joensuun korkeakoulussa”;

Karjalan Maa 25.2.1975: ”Liekit roihuavat jo pinnan alla: Käry haisee lastentarhanopettajakoulutukses-sa”; Karjalan Maa 25.2.1975: ”Kauanko Joensuussa vaietaan? Savonlinnassa keskustellaan. Opiskelijat ovat ottaneet opiskelun yksipuolisuuden esille.”

600 Karjalainen 26.2.1975: ”Professori Yrjö-Paavo Häyrynen: Keskustelu tulisi suunnata pääasiaan”;

Karjalainen 26.2.1975: ”Assistentti Jarkko Hautamäki: Psykologian pääaihe kiinnostuksen kohde koko maailmassa”.

tutuksi ympäristön asukkaille. Kirjoituksessa hän arvosteli korkeakoulun ympärillä käytyä hälyluontoista keskustelua ja sen haittavaikutuksia maakunnan kehitykselle, korosti opetuksen tieteellisyyttä, valotti joensuulaisen psykologian kehitysnäkymiä ja puolusti neuvostopsykologian roolia psykologian tutkimuksessa. Jarkko Hautamäki puolestaan avasi omassa kirjoituksessaan algoritmisen oppimisen ja opetuksen on-gelmia käsitelleen luentosarjansa sisältöä ja eri tutkimustraditioiden merkitystä oman tutkimusaiheensa kannalta:

Tämä suuntaus on kaikkialla maailmassa kiinnostuksen kohteena, ja sen ottaminen opetusohjelmaan on perustunut ennusteeseen, jonka mukaan 80-luvun koulussa käsit-teenmuodostuksen ja tietorakenteiden opetus tapahtuisi osittain hyvin systemaattisesti opetusalgometrian avulla, kun taas tällaisen formaalisen opiskelun ohella itsenäiset tutkivat opetusmuodot, induktiiviset ja polytekniset mallit saisivat sekä ammatillisessa että muussa opetuksessa suurempaa jalansijaa.⁶⁰¹

Jan Blommaert on kirjoittanut resursseista, joita jokaisella kielenkäyttäjällä on kie-lenkäyttötilanteessa. Resurssit heijastavat kielenkäyttäjän sosiaalista, kulttuurista ja poliittista asemaa. Resurssit vaikuttavat sekä kielen (tekstin) vastaanottoon että siihen, miten yksilön on mahdollista käyttää kieltä.⁶⁰² Häyrysen ja Hautamäen kirjoitukset tuovat esiin kielenkäyttäjien resurssien erilaisuuden ja julkisen kommunikaation epä-onnistumisen. Psykologien käyttämä tieteellinen argumentointi sopi tutkijapiireihin, mutta ei näyttäytynyt ymmärrettävänä Karjalaisen pääosin tiedeyhteisöön kuulumat-tomille lukijoille. Hautamäen kirjoituksen voi ajatella rikkoneen myös sanomalehti-kirjoitteluun vakiintunutta, sosiaalisesti hyväksyttyä ja tiettyä sosiaalista käytäntöä palvelevaa tekstityyppiä (genreä)⁶⁰³, jonka maakuntalehden kohdalla voi liittää yleis-tajuisuuteen ja erikoistuneen ammattikielen kaihtamiseen. Myös opetuksen ja oppi-misen voimakas teoretisointi oli omiaan vieraannuttamaan lukijoita tekstistä.

Kirjoituksessaan Elina Jantunen pitää Hautamäen kielenkäyttöä tarkoitukselliseksi pyrkimykseksi erottautua ja eristäytyä niin sanotuista tavallisista lukijoista. Kirjoi-tukset eivät hänen mielestään olleet selkeitä vastauksia, sillä ”Hautamäen kirjoitusta ei monikaan ymmärtänyt, niin merkillistä se lehtiteksti oli. Mutta osoittihan se, että hän osaa paljon monimutkaisia vieraskielisiä sanoja. Halusimme tietää aivan muita asioita.” ⁶⁰⁴ Jantunen katsoi, että korkeakoulun ja erityisesti kasvatustieteen tiedekun-nan ja kaupunkilaisten välille oli vaikea saada aikaan ”paikkakunnallista dialogia”, mikä Jantusen mukaan oli seurausta korkeakoulun toimintatavoista ja olemuksesta.

Jantusen kirjoituksessa tulee esiin odotusten ja pettymyksen diskurssiparin kaavaa:

Joensuussa vallitsi aikoinaan suuri ilo korkeakoulun saamisesta kaupunkiin. Täällä oli jo ennakkoon paljon vapaaehtoista toimintaa. Yhteyksiä korkeakouluun ja ylioppilas-kuntaan rakennettiin kaupungin puolelta valmiiksi. Sitten tuli Korkeakoulu, näpsäytti innokkaita lähentelijöitään sormille ja hinasi nostosillat koulun puolella. Kaupungissa oli korkeakoulu, mutta joensuulainen se ei ollut. Näin me sen koimme.⁶⁰⁵

601 Karjalainen 26.2.1975: ”Professori Yrjö-Paavo Häyrynen: Keskustelu tulisi suunnata pääasiaan”.

602 Blommaert 2005, 12–14.

603 Fairclough 1992, 126; Fairclough 1997, 101.

604 Karjalainen 1.3.1975: ”Miksi ei saa puhua ääneen?” (Elina Jantunen).

605 Karjalainen 1.3.1975: ”Miksi ei saa puhua ääneen?” (Elina Jantunen).

Samantapaisista yliopistoväen ja alueen asukkaiden välille mielletyistä raja-aidois-ta keskusteltiin myös muualla. Esimerkiksi Jyväskylässä kaupunkilaiset karttoivat 1960-luvun lopulla opiskelijoiden kampuksella järjestämiä tilaisuuksia, koska he piti-vät yliopistoa hienostelevana ja sisäänpäin kääntyneenä paikkana, jonne ei tavallisilla ihmisillä ollut asiaa.⁶⁰⁶

Pohjoiskarjalaisten ja muualta tulleiden korkeakoululaisten välistä ymmärrysva-jetta käsitteli pitkässä ja omintakeisessa artikkelissaan korkeakoulun dosentti psyko-logian tohtori Sylvia Honkavaara, jonka mukaan marxilaisuus oli ristiriidassa kar-jalaisen mielenlaadun kanssa. Kirjoituksellaan hän toivoi, että ”edes joku muualta tulleista korkeakoulun opettajista hiukan avautuisi tajuamaan, minkälaisen heimon keskuudessa hän työskentelee”⁶⁰⁷. Korkeakoulun marxilainen opetus aiheutti opis-kelijoissa Honkavaaran mukaan ”sisäistä hämminkiä”, joka levisi ahdistuksena koko maakuntaan. Honkavaaran näkemykset yliherkästä pohjoiskarjalaisesta kansanluon-teesta eivät lukeutuneet psykologian valtavirtaan tai asettuneet joensuulaiseen kou-lutus- ja sosiaalipsykologiseen paradigmaan. Sen sijaan hänen kirjoituksensa osoitti korkeakoululaisten äänen moninaisuuden ja pyrki toimimaan eräänlaisena välittäjänä korkeakoulun ja ympäristön välillä.