Rakennetaso

vähemmän   äänestämistä.   Uudet   jälkiteollisen   yhteiskunnan   jakolinjat,   jotka   ovat   vahvasti   sidoksissa   yksilöiden   arvoihin   ja   näkemyksiin,   ovat   kuitenkin   merkittäviä   äänestyspäätöstä  ohjaavia  tekijöitä  (ks.  esim.  Westinen  2015).  Seuraavissa  alaluvuissa   tutkimusongelmaa  jäsennellään  kolmitasoisesti  rakenne-­‐,  toimija-­‐  ja  yksilötasolla.  

2.1.1  Rakennetaso    

Tässä   tutkielmassa   rakennetason   käsite   pitää   sisällään   yhteiskunnan   elinkeinorakenteen,   sosioekonomisen   rakenteen   ja   niiden   alle   kuuluvat   kaikki   yhteiskunnalliset   muutokset   aina   kansantaloudellisista   muutoksista   väestörakenteellisiin  muutoksiin.  Rakennetaso  onkin  hahmotettavissa  vielä  laajempana   käsitteenä  kuin  poliittinen  järjestelmä,  sillä  sen  voidaan  katsoa  muodostavan  koko  sen   laajan   pohjan,   jonka   päälle   poliittinen   järjestelmä   toimijoineen   rakentuu.   Tämän   tutkielman   painopiste   ja   eräänlainen   lähtökohta   ovat   rakennetasolla   tapahtuvat   muutokset,   jotka   synnyttävät   muutosaaltoja   yhteiskunnan   sekä   toimija-­‐   että   yksilötasolle.   Perustavanlaatuinen   olettamus   on,   että   rakennetason   muutokset,   kuten   globalisoituminen,   elinkeinorakenteiden   muutos   ja   väestön   ikääntyminen,   ovat   löydettävissä   taustalta,   kun   tarkastelemme   esimerkiksi   puoluejärjestelmissä,   poliittisissa   jakolinjoissa   tai   poliittisten   toimijoiden   valtasuhteissa   tapahtuneita   muutoksia  ja  niiden  taustalta  löytyviä  kausaliteetteja  yhteiskunnassa.  

Rakennemuutos   on   käsite,   jonka   on   katsottu   kuvaavan   suomalaista   yhteiskuntaa   hyvinkin  monessa  mielessä.  Erityisesti  elinkeinorakenteen  huomattavan  nopea  murros   on  suomalaista  yhteiskuntaa  leimaava  ominaispiirre,  jota  ei  tulisi  unohtaa  (Böckerman   2000).   Näin   ollen   myös   tutkimusongelman   keskeinen   lähtökohta   on   kyseenalaistaa,   onko   mahdollisesti   yhdessä   Suomen   poliittista   järjestelmää   pisimpään   leimanneessa   valtarakenteessa   havaittavissa   2000-­‐luvulla   muutoksia,   jos   sitä   rajaavat   rakenteet,   ja   mahdollisesti   myös   toimijat,   ovat   kohdanneet   muutospaineita?   Jotta   rakennetason   muutosta   voitaisiin   tarkastella   mahdollisimman   toimivasti,   on   hyvä   kertoa   lyhyesti   ensin,   millainen   Suomi   oli   rakenteiltaan   ennen   ja   vastaavasti,   mikä   on   sen   rakenteille   ominaista  nyt  2000-­‐luvulla.    

Teollistuminen   alkoi   Suomessa   1870-­‐luvulla,   mikä   oli   myöhään   verrattuna   muihin   länsimaihin.   Teollisuuden   parista   elantonsa   saaneiden   osuus   nousi   samaa   tahtia   Suomen   väestön   kasvun   kanssa.   Maa-­‐   ja   metsätaloudesta   sekä   muista   alkutuotantoon   luettavista   elinkeinoista   sai   aina   sotavuosiin   saakka   suurempi   osa   suomalaisista   elinkeinonsa   kuin   teollisuudesta.   Metsätaloudella   oli   alusta   alkaen   suuri   merkitys   Suomen   teollistumisessa.   Kolmasosa   teollisuuden   parissa   työskentelevistä   oli   töissä   sahoilla   sekä   paperi-­‐   ja   huonekalutehtailla   toisen   maailmansodan   kynnyksellä.  

Paperiteollisuus   ja   sen   riippuvuus   metsäteollisuudesta   oli   tekijä,   joka   leimasi   Suomen   teollistumista  ja  siitä  seuraavaa  kehitystä,  kuten  esimerkiksi  kaupungistumista,  pitkälle   vielä   sotien   jälkeenkin.   Teollisuus   alkoi   vähitellen   keskittyä   eteläiseen   Suomeen   ja   maaseudun   läheisyyteen.   Maaseutu   tarjosi   paitsi   raaka-­‐aineita   ja   vesistöjen   läheisyyden,  myös  työvoimaa  maaseudun  maata  omistamattomista  yhteiskuntaluokista.  

Työväestöä   ei   etenkään   teollistumisen   alkuaikoina   repinyt   kahtia   jako   maalaisiin   ja   kaupunkilaisiin,   vaan   yhteisesti   koko   työväestöä   mobilisoi   alusta   alkaen   Suomen   Sosiaalidemokraattinen   Puolue   (SDP)   ja   sen   esille   nostamat   työväestön   oikeudet.  

(Karvonen  2014,  28.)    

Elinkeinorakenteen   painopiste   muuttui   Suomessa   merkittävästi   vasta   1970-­‐luvulle   tultaessa,   kun   alkutuotannosta   tuli   pienin   työllistäjä   (20,3   %   työväestöstä)   palvelusektorin   kasvaessa   suurimmaksi   (45,5   %).   Tähän   vedoten   onkin   esitetty,   että   Suomi   olisi   siirtynyt   suoraa   esiteollisesta   yhteiskunnasta   jälkiteolliseksi   palveluyhteiskunnaksi,   mikä   ei   sinänsä   ole   täysin   väärinkään   johdettu   väite.   Valtaosa   alkutuotannon,  eli  pääosin  maa-­‐  ja  metsätalouden,  ja  palvelusektorin  väliin  mahtuvasta   kehityksestä   tapahtui   toisen   maailmansodan   ja   1980-­‐luvun   välisenä   aikana.   Muissa   Länsi-­‐Euroopan  maissa  näiden  kahden  työllistävän  tuotannonalan  väliin  mahtui  kolmas   tuotannonala,   teollisuus,   joka   työllisti   suurimman   osan   työväestöstä   Länsi-­‐Euroopan   maissa  1920–1960  -­‐luvuilla.  Suomessa  elinkeinorakenteen  kehitys  oli  verrattain  todella   nopeaa.   Kaikkiaan   noin   neljässä   vuosikymmenessä   Suomi   muuttui   köyhästä   maatalousmaasta  hyvinvoivaksi  jälkiteolliseksi  palveluyhteiskunnaksi.  (Karvonen  2014,   30–31.)    

1990-­‐luvun   on   katsottu   aloittaneen   Suomessa   kokonaan   uudenlaisen   murroskauden.  

Neuvostoliiton  kaatuminen  vuonna  1991  muutti  merkitsevästi  koko  maailmanpoliittista  

tilannetta,   mutta   se   vaikutti   tuntuvasti   myös   Suomen   geopoliittiseen   sijaintiin   ja   ulkomaankauppaan.   Nopeasti   tämän   jälkeen   Suomi   alkoi   keskittyä   tiiviimpään   yhteistyöhön   Länsi-­‐Euroopan   kanssa   ja   osoitti   selvästi   kasvavaa   kiinnostuneisuuttaan   Euroopan  unionia  (EU)  kohtaan.  Suomi  liittyikin  EU:n  jäseneksi  vuonna  1995,  mikä  toi   mukanaan  niin  yhteiset  sisämarkkinat  kuin  uuden  suunnan  ulkopolitiikkaankin.  Tämä   auttoi   Suomea   osaltaan   selviämään   myös   Neuvosliiton   kaatumisesta   ja   sen   tuomasta   turvattomuuden   tunteesta   sekä   jättämästä   aukosta   Suomen   vientiin.   (Karvonen   2014,   15.)  

Ennen   taloudellisen   ja   poliittisen   globalisoitumisen   pääsemistä   vauhtiin   1990-­‐luvulla   koetteli   Suomea   lama,   jollaista   ei   aikaisemmin   ollut   koettu.   Laman   pahimmat   vuodet   sijoittuvat   vuosiin   1991–1993,   jolloin   bruttokansantuote   Suomessa   laski   yli   10   prosenttia  vuosittain  ja  työttömyys  oli  korkeimmillaan  liki  20  prosentin  luokkaa.  Noin   neljäsosa   kaikista   silloisista   työpaikoista   menetettiin.   (Niemi,   Raunio   &   Ruostetsaari   2015,   3).   ”1990-­‐luvun   suuri   lama”   on   alkanut   käsitteenä   vakiintua   samanlaiseksi   avainkäsitteeksi  kuin  1960-­‐  ja  1970  -­‐lukujen  taitteessa  tapahtunut  suuri  muutto  maalta   kaupunkeihin   (Piirainen   &   Saari   2002,   13).   Lamakausi   näkyi   suoraa   etujärjestöjen   jäsenmäärien   nopeana   kasvuna,   ja   erityisesti   SAK:n   jäsenmäärä   koki   tähänastisen   huippunsa  lamavuosina.    

Laman   tasaannuttua   Suomen   talous   lähti   nousuun,   vaikkakin   laman   seuraukset   koettelivat  Suomea  vielä  hyvinkin  pitkään  (ks.  esim.  Piirainen  &  Saari  2002  ).  Suomen   vienti  kasvoi  parantuneiden  kansainvälisten  suhteiden  ja  Nokian  kaltaisten,  erityisesti   elektroniikkateollisuuden   investointien   ansiosta.   Talouskasvun   on   katsottu   synnyttäneen   sen   aikaiseen   suomalaiseen   hyvinvointivaltioon   sosiaalista   eriarvoisuutta,  joka  ei  ole  kaventunut  2010-­‐luvulla  kohdatun  uuden  laman  myötä,  vaan   päinvastoin,   erot   ovat   tässä   suhteessa   jopa   suurentuneet.   (Heiskala   &   Kantola   2010,   134).     Tämä   on   luonnollisesti   nostanut   hyvinvointivaltion   kustannuksia.     2010-­‐luvun   laman   syyt   olivat   suurimmaksi   osin   Suomen   ulkopuolella,   mutta   seuraukset   ovat   näkyneet  1990-­‐luvun  alun  laman  tapaan  yhtälailla  kotimaan  tuotannossa  ja  taloudessa.  

Sen  sijaan  2010-­‐luvun  laman  ei  ole  katsottu  vaikuttaneen  yhtä  merkitsevästi  tavallisten   ihmisten  elämään,  kuin  mitä  1990-­‐luvun  lama  teki.  (Niemi,  Raunio  &  Ruostetsaari  2015,   4).  

Rakennetasolla   tapahtuvien   muutosten   on   katsottu   uudelleen   muokkaavan   myös   poliittisia   jakolinjoja   yhteiskunnassa,   mikä   synnyttääkin   politiikan   tutkimuksen   näkökulmasta   rakennetason   suurimmat   muutokset.   Pääpiirteissään   poliittisia   jakolinjoja   voidaan   sanoa   olevan   kahdenlaisia:   ne   voivat   olla   joko   eräänlaisia   yhteiskunnallisia  sulkeumia,  jotka  keskittyvät  jakamaan  etuja  epätasaisesti,  tai  ne  voivat   olla  eri  väestöryhmien  arvojen  ja  uskomusten  vastakkaisasetteluja.  Poliittiset  jakolinjat   pitävät   sisällään   yleensä   kolme   elementtiä:   ryhmiä   erottavan   tekijän,   ryhmän   itsensä   tietoisuuden   siitä   ja   ryhmän   organisoitumisen   tämän   erottavan   tekijän   ympärille.  

(Gallagher   et   al.   2006,   235–236.)   Muutaman   viime   vuosikymmenen   ajan   länsimaiden   politiikassa   on   havaittu   erilaissa   tutkimuksissa   muutoksia   yhteiskuntaa   lohkovissa   poliittisissa   jakolinjoissa   sekä   asiakysymyksissä   (ks.   esim.   Kriesi   et   al.   2006).   Uudet   jakolinjat   keskittyvät   pääosin   uudenlaisten   kysymysten   ympärille.   Globalisoituneessa   maailmassa   ihmisten   elämää   koskettavat   ja   eri   leireihin   yksilöitä   jakavat   täysin   uudenlaiset  ilmiöt  ympäristönsuojelusta  vähemmistöjen  oikeuksiin.    

2.1.2  Toimijataso    

Rakennetasolla   tapahtuneiden   muutosten   on   esitetty   vaikuttaneen   toimijatasolla   esimerkiksi   puolueiden   ja   etujärjestöjen   välisiin   suhteisiin   sekä   niiden   rooliin   yhteiskunnassa   yleensäkin   (ks.   esim.   Sundberg   2003,   Allern   2010,   Karvonen   2014).  

Tämän   tutkielman   kontekstissa   toimijatasolla   viitataan   kahteen   tutkimuskysymyksen   kannalta   keskeisempään   toimijaan:   etujärjestöihin   ja   puolueisiin   sekä   puoluejärjestelmään.   Puolueiden   rooli   yhteiskunnassa   on   muuttumassa,   mikä   näkyy   konkreettisesti   niiden   jäsenmäärien   laskuna.   Suomessa   puolueiden   jäsenmäärät   ovat   lähteneet  laskuun  1970–80  -­‐luvulla  ja  trendi  on  jatkunut  samanlaisena  2000-­‐luvullakin.  

Puolueiden   välillä   on   kuitenkin   eroja   jäsenmäärien   kehityksessä,   esimerkiksi   Vihreän   liiton   (vihreät)   jäsenmäärä   on   ollut   jatkuvasti   kasvussa   sen   perustamisvuodesta   1987   nykypäivään  saakka.    (Ks.  esim.  Borg  2013,  29.)  Lisäksi  puolueiden  väliset  voimasuhteet   ovat   kokeneet   muutoksen   vuoden   2011   eduskuntavaalien   myötä.   Nyt   Suomen   puoluekentällä   erottuu   selkeästi   neljä   keskisuurta   puoluetta   kolmen   suuren   sijaan.  

Keskusta,   kokoomus,   perussuomalaiset   ja   SDP   keräsivät   neljän   vuoden   takaisissa   vaaleissa  kolme  neljäsosaa  kansalaisten  äänistä.  Myös  perinteisten  suurten  puolueiden   ja   vaikutusvaltaisten   etujärjestöjen   suhteessa   on   havaittavissa   muutoksia   2000-­‐luvun