Tampereen yliopisto Johtamiskorkeakoulu
Politiikan tutkimuksen tutkinto-‐ohjelma
Etujärjestöt, puolueet ja yhteiskuntaluokat Suomessa 2000-‐luvulla
Aino Tiihonen, 85682
tiihonen.aino.e@student.uta.fi Pro gradu -‐tutkielma
Syyskuu 2015
Ohjaaja: Tapio Raunio
Tampereen yliopisto Johtamiskorkeakoulu
Politiikan tutkimus: valtio-‐oppi
TIIHONEN, AINO: Etujärjestöt, puolueet ja yhteiskuntaluokat Suomessa 2000-‐luvulla Pro gradu -‐tutkielma, 103 s.
Syyskuu 2015
Suomalaisen yhteiskunnan rakenne on 2010-‐luvulle tultaessa kokenut murrosvaiheen.
Globalisaation syventyminen, kaupungistuminen, keskiluokkaistuminen ja elinkeinorakenteessa tapahtuneet muutokset ovat luoneet suuria muutospaineita koko yhteiskuntaan ja sen valtarakenteisiin. Onko Suomen yhteiskuntajärjestelmää pitkään hallinnut etujärjestöjen ja puolueiden muodostama valtarakenne horjumassa?
Kykeneekö se enää vastaamaan työntekijöiden, työnantajien ja yhteiskuntaluokkien tarpeisiin? Valtarakenteella tässä pro gradu -‐tutkielmassa tarkoitetaan erityisesti entisen kolmen suuren puolueen ja etujärjestöjen muodostamaa valtakolmiota sekä jokaisen niiden omaa viiteryhmää, eli jäsenistöä ja äänestäjäkuntaa yhteiskunnassa.
Tutkielmassa tarkastellaan luokkasamastumisen, puoluesamastumisen ja etujärjestöjäsenyyden suhdetta yksilötasolla 2000-‐luvulla Suomessa.
Tutkimusongelmaa lähestytään myös rakenne-‐ ja toimijatason näkökulmista. Keskeiset tutkimuskysymykset ovat: ilmentävätkö etujärjestöt luokkaintressejä 2000-‐luvulla Suomessa? Entä, samastuvatko kunkin etujärjestön jäsenistöt voimakkaammin määrättyihin puolueisiin? Lisäksi tarkoituksena on tutkia, eroavatko etujärjestöjen jäsenet ja etujärjestöihin kuulumattomat puolue-‐ ja luokkasamastumiseltaan toisistaan?
Aineistona käytetään 2000-‐luvun Suomen Vaalitutkimuskonsortion teettämiä Eduskuntavaalitutkimuksia vuosilta 2003, 2007, 2011 ja 2015. Niitä analysoidaan soveltaen ristiintaulukointia sekä monimuuttujamenetelmiä.
Analyysin tulokset osoittavat, että etujärjestöjäsenyyden, luokkasamastumisen ja puoluesamastumisen välillä on havaittavissa yhteys Suomessa 2000-‐luvulla.
Luokkasamastuminen selittää puoluesamastumista voimakkaammin ja kattavammin etujärjestöjäsenyyttä. Etujärjestöjen jäsenet samastuvat etujärjestöihin kuulumattomia todennäköisemmin puolueisiin ja yhteiskuntaluokkiin. Analyysin tulokset osoittavat myös eroja etujärjestöjäsenyyksissä eri sukupolvien välillä. Saadut tulokset viittaavat siihen, ettei etujärjestöjen ja puolueiden välisissä suhteissa ole tapahtunut kovin suuria muutoksia 2000-‐luvulla Suomessa. Keskustalla on edelleen tiivis suhde MTK:hon ja kokoomuksella korkeasti koulutettujen etujärjestöön Akavaan. Myös SDP ja vasemmistoliitto ovat tulosten mukaan säilyttäneet pitkään kestäneen suhteensa SAK:hon. Merkittävin tuloksissa havaittu muutos on, että perussuomalaisiin samastuminen lisää vasemmistopuolueiden tapaan todennäköisyyttä kuulua sekä SAK:hon että STTK:hon.
Työväestöön samastuminen lisää todennäköisyyttä kuulua jäsenenä SAK:hon, keskiluokkaan samastuminen lisää todennäköisyyttä kuulua jäsenenä STTK:hon tai MTK:hon ja ylempään keskiluokkaan samastuminen lisää todennäkösyyttä kuulua jäsenenä Akavaan. Etujärjestöt heijastelevat 2000-‐luvulla jonkinasteista luokkarakennetta ja etujärjestöosallistuminen on Suomessa yhä 2000-‐luvulla suosittua.
Samanaikaisesti yhteiskuntaluokkiin samastumattomuus on yleistynyt.
Asiasanat: etujärjestöt, kolmiomalli, luokkasamastuminen, poliittiset jakolinjat, puolueet, puoluesamastuminen, yhteiskuntaluokat
Sisällysluettelo
1. JOHDANTO ... 1
2.1 Tutkimuksen tausta ... 6
2.1.1 Rakennetaso ... 8
2.1.2 Toimijataso ... 11
2.1.3 Yksilötaso ... 16
2.2 Tutkimusongelma, tutkimuskysymys ja hypoteesit ... 26
2.3 Aikaisempi tutkimus ja tutkimuksen tavoitteet ... 27
3. PUOLUESAMASTUMINEN, LUOKKASAMASTUMINEN JA POLIITTISET JAKOLINJAT ... 31
3.1 Puoluesamastuminen ... 31
3.2 Luokkasamastuminen ... 34
3.3 Teoria poliittisista jakolinjoista ... 37
3.3.1 Vasemmisto–oikeisto ... 38
3.3.2 Keskusta–periferia ... 40
3.4 Jakolinjojen muutokset ja uudet jakolinjat ... 42
4. ETUJÄRJESTÖJEN JA PUOLUEIDEN SUHDE SUOMESSA ... 47
4.1 Etujärjestöjen rooli poliittisessa järjestelmässä ... 47
4.1.1 Akava ... 51
4.1.2 SAK ... 53
4.1.3 STTK ... 54
4.1.4 MTK ... 55
4.3 Etujärjestöjen puoluekytkennät ... 60
4.3.1 Yleistä puolueiden etujärjestökytkennöistä ... 60
4.3.2 Puolueiden ja etujärjestöjen suhteen luonne 2000-‐luvulla; kolmiomallin kritiikki ... 69
4.4. Hypoteesit ... 71
5. AINEISTO JA MENETELMÄT ... 73
5.1. Aineiston esittely ... 73
5.2 Menetelmälliset valinnat ... 74
6. TULOKSET ... 78
6.1 Logistinen regressioanalyysi ... 78
6.2. Multinomiaalinen logistinen regressioanalyysi ... 81
7. JOHTOPÄÄTÖKSET ... 87
LÄHTEET ... 97
VIITTEET ... 103
Taulukko-‐ & kuvioluettelo
Kuvio 1. Tutkimusteeman ja teoreettisen viitekehyksen rajaaminen sekä tutkimusongelman kolmitasoinen esiintyminen. ……….… s. 7
Taulukko 1. Henkilön subjektiivinen puoluesamastuminen ja etujärjestöjäsenyys vuosina 2003, 2007, 2011 ja 2015. Ristiintaulukointi. ……….….…s. 21
Taulukko 2. Henkilön yhteiskuntaluokka, johon henkilö kokee itse subjektiivisesti kuuluvansa, ja vastaajan jäsenyys jossakin etujärjestössä vuosina 2003, 2007, 2011 ja 2015.
Ristiintaulukointi. ………..………..…… s. 23
Taulukko 3. Henkilön yhteiskuntaluokka, johon henkilö kokee itse subjektiivisesti
samastuvansa, ja vastaajan jäsenyys jossakin etujärjestössä vuosina 2003, 2007, 2011 ja 2015.
Ristiintaulukointi. ………..…….….s. 25
Kuvio 2. Etujärjestöjen jäsenmäärät Suomessa vuosina 1950–2015………... s. 50
Kuvio 3. Kolmiomallin sovittaminen Suomen yhteiskuntajärjestelmään. ……….. s. 57
Taulukko 4. Puoluesamastumisen ja luokkasamastumisen vaikutus siihen, onko henkilö jäsen jossakin etujärjestössä vai ei (0= ei jäsen, 1= jäsen). Logistinen regressio (OR). ………... s. 79
Taulukko 5. Todennäköisyys kuulua jäsenenä SAK:hon, STTK:hon tai MTK:hon verrattuna Akavaan (referenssikategoria). Multinomiaaalinen logistinen regressio (OR). ……... .s. 82
Lyhenneluettelo
EK Elinkeinoelämän keskusliitto
EU Euroopan unioni
MTK Maa-‐ ja metsätaloustuottajain Keskusliitto PS Perussuomalaiset
RKP Suomen ruotsalainen kansanpuolue
SAJ Suomen Ammattijärjestö
SAK Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö
SDP Suomen Sosiaalidemokraattinen Puolue
SKDL Suomen Kansan Demokraattinen Liitto
STTK Toimihenkilökeskusjärjestö
TVK Toimihenkilö-‐ ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliitto
1. JOHDANTO
Etujärjestöjen rooli suomalaisessa yhteiskunnassa on monisäikeinen. Sotavuosien jälkeen eri ammattiryhmien etuja ajavien etujärjestöjen jäsenmäärät kasvoivat moninkertaisiksi muutamassa kymmenessä vuodessa. Kansalaiset pääsivät etujärjestöjäsenyydellään vallan ytimeen nopeammin kuin minkään poliittisen puolueen jäsenyyden avulla. Kun tulopoliittiset kokonaisratkaisut aloitettiin 1960-‐
luvun lopulla, keskittyivät työmarkkinoiden valtarakenteet hyvin kapealle alalle. Tämä kaikki lähensi politiikan ja talouden suhdetta suomalaisessa yhteiskunnassa sekä toi vahvemmin esille myös luokkaerot puoluesamastumisessa (Sundberg 2003, 43–44).
Samanaikaisesti puoluekentällä alkoi erottua kolme selvästi suurempaa ja vaikutusvaltaisempaa puoluetta. Kukin puolueista keskittyi ajamaan johdonmukaisesti yhden yhteiskuntaryhmän etua yhteiskunnassa. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue nousi puolustamaan työväestön oikeuksia, Maalaisliitto (nyk. Suomen Keskusta) ajoi maalaisten asioita ja Kansallinen Kokoomus puolusti pääomaa, sittemmin yhä vankemmin työnantajia ja myöhemmin yrittäjiä. Yhteiskuntaryhmät äänestivät puolueitaan uskollisesti ja luokkasamastuminen oli korkeaa. Kolmen suuren puolueen taustalla on vaikuttanut kaksi suomalaisen yhteiskunnan merkittävintä jakolinjaa.
Ensinnäkin vasemmisto−oikeisto-‐jako, joka on keskeisin ideologinen poliittinen jakolinja Suomessa, sekä toiseksi keskusta–periferia-‐jako, joka korostaa Suomen väestöllisiä, alueellisia ja taloudellisia eroja.
Suomen poliittiselle järjestelmälle ja sen johdolle on ollut ominaista, erityisesti sotien jälkeisenä aikakautena, että puolueilla on ollut sekä organisaatio-‐ että yksilötasolla tiiviit suhteet etujärjestöihin. Suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen pääsi 1960-‐
luvun lopulla vauhtiin, kun etujärjestöt aloittivat hallituksen kanssa tulopoliittiset kokonaisratkaisut, eli ns. hyvinvointivaltiollinen yhteiskuntasopimus solmittiin (Heiskala & Kantola 2010, 133). Tulopoliittiset kokonaisratkaisut toivat alkuaikoina hallituksen toimintaan toimintakyvyn tehokkuutta ja aseman vakautta. Sotavuosien jälkeen tapahtuneelle suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisprosessille on ollut ominaista etenkin vasemmistopuolueiden suhteet SAK:hon (Raunio & Laine 2015, 21).
Hallituskoalitiot ja niiden muuttuminen tasaisin väliajoin ovat luoneet omanlaistansa dynamiikkaa etujärjestöjen ja puolueiden suhteisiin.
2000-‐luvulla perinteisten suurten puolueiden ja vaikutusvaltaisten etujärjestöjen suhteissa on alettu havaita muutoksia (ks. esim. Karvonen 2014). Jo 1970-‐luvulta lähtöisin olevat yhteiskuntaa muovanneet murrokset ovat tuoneet mukanaan useita muutospaineita sekä yhteiskuntaan että politiikkaan. Globalisaation syventyminen, kaupungistuminen, keskiluokkaistuminen ja koulutustason nousu ovat jokainen osaltaan muutospaineita suomalaisen yhteiskunnan perinteisille vastakkainasetteluille.
Poliittisia jakolinjoja mobilisoivat nyt uudenlaiset tekijät, kuten suurtyönantajien vähentyminen, yrittäjyyden lisääntyminen, julkisen terveydenhuollon tarve ja työelämän koneellistuminen, jotka luovat poliittiseen todellisuuteen kokonaan uusia ulottuvuuksia sekä kenttiä. Suomen yhteiskuntajärjestelmää pitkään hallinnut valtarakenne on horjumassa sen ollessa kykenemätön vastaamaan työntekijöiden, työnantajien ja yrittäjien tarpeisiin. Tutkielmassa valtarakenteella tullaan tarkoittamaan erityisesti entisen kolmen suuren puolueen ja etujärjestöjen muodostamaa valtakolmiota.
Tämän rakennetason yhä jatkuvan muutoksenalaisuuden myötä puolueiden rooli yhteiskunnassa on muuttumassa. Puolueiden jäsenmäärät ovat jatkaneet tasaisesti laskemistaan 2000-‐luvulla. Lisäksi puolueiden väliset voimasuhteet ovat kokeneet muutoksen vuoden 2011 eduskuntavaalien myötä. Konkreettinen esimerkki tästä on SDP:n kannatus kevään 2015 eduskuntavaaleissa. Puoleen kannatus ei ole vielä koskaan sen lähes 100-‐vuotisen historian aikana käynyt eduskuntavaaleissa niin matalissa lukemissa (16,5 %). Nyt Suomen puoluekentällä erottuu selkeästi neljä keskisuurta puoluetta kolmen suuren sijaan. Keskusta, kokoomus, perussuomalaiset ja SDP keräsivät sekä vuoden 2011 että vuoden 2015 eduskuntavaaleissa keskimäärin kolme neljäsosaa kansalaisten äänistä. Rakennetason käynnissä olevan muutoksen on nähty vaikuttavan kansalaisiin sekä välillisesti että välittömästi. Toimijatason, eli tässä tapauksessa puolueiden ja etujärjestöjen, on esitetty muokkaavan kansalaisten intressejä uudenlaisiksi. Toisaalta voi myös olla niin, että toimijatason muutokset ovatkin seurausta kansalaisten uudenlaisista ja muuttuneista arvoista sekä asenteista (ks. esim. Karvonen 2014). Kysynnän ja tarjonnan keskinäinen järjestys on monella tapaa problemaattinen.
Yhteiskunnallisella laaja-‐alaisella muutoksella tarkoitetaan tässä pro gradu -‐
tutkielmassa yhteiskunnan rakenteiden, poliittisten toimijoiden ja yksilöiden, eli kansalaisten, keskenään toisilleen kysynnän ja tarjonnan tavoin asettamia muutospaineita. Tämä muutos on jaoteltu tässä tutkielmassa kolmelle eri tasolle, joita ovat: rakennetaso, toimijataso ja kansalaistaso. Kekseistä tutkielmassa on pohtia, miten tämä yhteiskunnallinen laaja-‐alainen muutos vaikuttaa etujärjestöihin ja niiden puoluekytkentöihin? Tässä tutkielmassa käytetyt aineistot mahdollistavat suomalaisista palkansaajajärjestöistä Akavan, MTK:n, SAK:n ja STTK:n jäsenten tarkastelun, ja näistä kaikista käytetään yhteisnimitystä ”etujärjestö”. Yhteisnimityksellä halutaan korostaa etujärjestöjen roolia toimia omien viiteryhmiensä etujen ajajana yhteiskunnassa.
Viiteryhmillä tarkoitetaan niiden jäsenistöä ja potentiaalisia jäseniä. Vastaavasti puolueiden viiteryhmillä tarkoitetaan niiden jäseniä, kannattajia sekä potentiaalisia kannattajia ja jäseniä.
Kuka oikeastaan ajaa esimerkiksi Suomessa kasvavan keskiluokan etua 2000-‐luvulla:
puolue, etujärjestö, molemmat, vai ei kumpikaan? Mistä 2000-‐luvun yhteiskuntaluokat löytävät niin sanotun poliittisen kotinsa? Onko työväestön, vasemmistopuolueiden ja työntekijäjärjestöjen linkki edelleen olemassa? Voimmeko havaita samanlaisen linkin oikeistopuolueiden suhteissa määrättyihin etujärjestöihin? Kevään 2015 eduskuntavaalien jälkeen Suomen yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa on noussut uudella tavalla voimakkaasti esiin valtataistelu etujärjestöjen ja hallituksen välillä.
Tässä valtataistelussa on kärjistetysti kaksi ulottuvuutta: hallitus vastaan oppositio ja työntekijäjärjestöt vastaan työnantajajärjestöt, mutta yhä korostetummin myös yrittäjät vastaan työntekijät. Taustalla valtataistelussa on vuonna 2008 alkanut taloudellinen taantuma, jonka seurauksena suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan on tehtävä uudenlaisia ratkaisuja monilla eri politiikanaloilla.
Tutkielman keskeisin tutkimuskysymys on: kohtaavatko etujärjestöt, puolueet ja yhteiskuntaluokat toisensa 2000-‐luvun Suomessa? Tätä kysymystä tullaan tarkastelemaan pääosin yksilötasolla puoluesamastumisen, luokkasamastumisen ja etujärjestöjäsenyyden välisen suhteen kautta, mutta myös toimijatasolla kiinnittämällä huomio lisäksi puolueiden etujärjestökytkentöihin ja niiden luonteeseen ennen ja nyt.
Tutkielman tutkimusongelma voidaan hahmottaa kaksiulotteisesti. Ensinnäkin, ilmeneekö etujärjestöjäsenyyden, puoluesamastumisen ja luokkasamastumisen välillä
riippuvuussuhteita Suomessa 2000-‐luvulla? Vertailevan ja toisenlaisen näkökulman tutkimusongelmalle antaa etujärjestöjen jäsenien ja niiden ulkopuolelle jäävien yksilöiden vertailu. Vaikka kaikki eivät olekaan jäseniä jossakin etujärjestössä, etujärjestöjen tekemillä päätöksillä on usein yhtäläinen vaikutus myös niihin jäsenenä kuulumattomiin. Eroavatko etujärjestöjen jäsenet ja niihin kuulumattomat henkilöt puoluesamastumiseltaan tai luokkasamastumiseltaan toisistaan? Samastuvatko kenties etujärjestöjen jäsenet voimakkaammin puolueisiin tai yhteiskuntaluokkiin? Onko etujärjestöjen jäsenistöillä jotakin yhteistä nimittäjää?
Teoreettisessa keskustelussa näiden kaikkien tutkimuksessa käytettävien keskeisten muuttujien kohdalla, erityisesti puolue-‐ ja luokkasamastumisen, on keskusteltu jo jonkin aikaa muutoksenalaisuudesta, mutta mitä tämä mahdollinen muutos merkitsee näiden kolmen muuttujan keskinäisille suhteille? Tutkielman aihepiiriä koskevaa tutkimusta ei ole Suomessa juurikaan tehty aikaisemmin tällaisesta näkökulmasta, jossa etujärjestöjä, puoluesamastumista ja luokkasamastumista käsitellään yhdessä samanaikaisesti. Lisäksi yksilötasolle painottuva tutkiminen tuo uudenlaisen näkökulman tämän aihepiirin tutkimukselle. Aineistona tutkielmassa tullaan käyttämään Suomen Vaalitutkimuskonsortion keräämiä Eduskuntavaalitutkimuksia vuosilta 2003, 2007, 2011 ja 2015. Nämä tutkimukset ajoittuvat Suomessa välittömästi eduskuntavaalien läheisyyteen.
Tutkielma etenee niin, että johdannon jälkeisessä luvussa avataan tutkimuksen lähtökohtia ja taustaa rakennetason, toimijatason ja yksilötason näkökulmasta. Luvun lopussa esitellään aikaisempaa tutkimusta aiheesta sekä perehdytään yksityiskohtaisemmin tutkimuskysymykseen ja sen alapuolella oleviin tarkentaviin alakohtaisiin tutkimuskysymyksiin. Kolmannessa luvussa käsitellään poliittisia jakolinjoja ja niiden ympärillä käytävää teoreettista keskustelua. Tämän lisäksi perehdytään puoluesamastumisen ja luokkasamastumisen teorioihin sekä niiden tutkimusperinteisiin. Tutkielman neljäs luku keskittyy etujärjestöihin, niiden rooliin yhteiskunnassa sekä puoluekytkentöihin. Samassa luvussa esitellään myös Stein Rokkanin kolmiomalli (1966, 92), joka pyrkii kuvastamaan pohjoismaisille yhteiskunnille ominaisia puolueiden ja etujärjestöjen välisiä siteitä sekä niiden edustamia yhteisiä yhteiskunnallisia viiteryhmiä. Neljännen luvun alaluvuissa nostetaan esille tarkemmin neljä suurinta ja pisimpään Suomessa vaikuttanutta etujärjestöä:
Akava, MTK, SAK ja STTK. Luku päättyy kolmiomallia koskevan kritiikin esittelyyn.
Tämä kritiikki johdattelee luontevasti neljännen luvun viimeiseen alalukuun, jossa teoreettisen keskustelun pohjalta asetetaan tarkat hypoteesit analyysiosiota varten.
Viidennessä luvussa esitellään tutkimusaineisto ja analyysia koskevat menetelmälliset valinnat. Kuudennen luvun analyysiosion ja siinä saatujen tulosten yksityiskohtaisen tarkastelun jälkeen esitetään johtopäätökset tutkielman viimeisessä ja seitsemännessä luvussa. Johtopäätösluvussa pyritään analyysin tulosten sekä hypoteesien testauksen perusteella vastamaan tutkimuskysymykseen, sen alakohtaisiin kysymyksiin sekä muihin tutkielman kulun yhteydessä nouseviin tutkimuskysymystä täsmentäviin kysymyksiin. Johtopäätökset tulevat jäsentymään myös kolmen eri tason ympärille aivan samalla tavalla kuin tutkimuksen lähtökohdat ja tutkimusongelmakin luvussa kaksi.
2. TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT JA TUTKIMUSONGELMA
2.1 Tutkimuksen tausta
Tutkimuksen taustaa tullaan tässä luvussa lähestymään kolmen eri tason näkökulmasta.
Tämä lähestymistapa on havainnollistettu kuvioon 1. Nämä tasot jäsentävät varsinaisen tutkimusongelman rakentumista ja havainnollistavat, kuinka monella eri tasolla etujärjestöjen, puolueiden ja yhteiskuntaluokkien suhdetta on mahdollista tarkastella.
Politiikan tutkimuksessa on pitkään käyty keskustelua siitä, kuinka poliittisen järjestelmän kysynnän ja tarjonnan roolit jakautuvat järjestelmän eri toimijoiden sekä tasojen kesken. Tässä keskustelussa on tavattu pohtia sitä, ovatko yhteiskunnalliset muutokset lähtöisin toimijoista vai kansalaisista.
Pääsääntöisesti kysyntää ja tarjontaa käsittelevässä keskustelussa näkemyksiä on kahdenlaisia. Ensimmäisen näkemyksen mukaan toimijat, joista esimerkkinä mainittakoon tämän tutkielman kontekstissa puolueet ja etujärjestöt, muokkaavat kansalaisten mielipiteitä uudenlaisiksi. Tällöin puolueiden katsotaan muokkaavan tarjontaansa ja kansalaisten vastaavasti mukautuvan käsillä olevaan tarjontaan. Toisen näkemyksen mukaan kansalaisten arvopohjissa, asenteissa ja mielipiteissä kehittyy muutoksia sekä uudenlaisia suuntauksia, jotka pakottavat puolueita sopeutumaan uudenlaiseen kysyntään. Molempien näkemysten taustalta on kuitenkin erotettavissa rakennetaso, joka vaikuttaa sekä toimijoiden että kansalaisten taustalla. (Ks. esim.
Karvonen 2014.) Tässäkin tutkielmassa tutkimusongelman lähestyminen aloitetaan rakennetasolta.
Etujärjestöjen ja puolueiden välisistä yhteistyösuhteista ei säädetä Suomessa laissa, vaikka ne ovat iso osa suomalaista päivänpolitiikkaa (Raunio & Laine 2015, 8).
Yhteistyö näiden kahden organisaation välillä on näkyvää ja toisaalta näkymätöntä yhteiskunnassa. Näkyvin ja virallisin yhteistyön muoto ovat todennäköisemmin olleet tulopoliittiset kokonaisratkaisut, jotka ovat tuoneet merkittävästi yhteiskunnallista valtaa myös etujärjestöille. (esim. Sundberg 2003). 2000-‐luvulla, oikeastaan jo 1990-‐
luvun alun laman jälkeen, tulopoliittinen hallitsemistapa on alkanut kohdata haasteita sopeutua yhä globaalimpaan ja muuttuvaan yhteiskuntaan (ks. esim. Heiskala & Kantola 2010, 131). Onko Suomesta vielä löydettävissä etujärjestöjen, puolueiden ja
yhteiskuntaluokkien tiivis yhteistyö ja niiden välille syntyvä vastakkainasettelu sellaisena kuin ne ovat perinteisesti totuttu näkemään? Tämä tutkielma on kiinnostunut tarkastelemaan näiden kolmen muuttujan suhdetta ja siinä mahdollisesti tapahtuneita muutoksia olettaen, että yhteiskunta niiden muodostaman perinteisen valtarakenteen ympärillä on muuttunut.
Yhteiskunnan rakenteiden muutos:
Poliittisten jakolinjojen muutokset
Puolueet Etujärjestöt
Puoluesamastuminen Etujärjestöjäsenyys
Kuvio 1. Tutkimusteeman ja teoreettisen viitekehyksen rajaaminen sekä tutkimusongelman kolmitasoinen esiintyminen.
Rakennetason muutosten on nähty vaikuttavan poliittisiin toimijoihin ja kansalaisiin sekä välillisesti että välittömästi. Muutoksen vaikutuksia toimija-‐ ja kansalaistasolle tutkitaan tässä tutkielmassa kysymällä, miten tämä yhteiskunnallinen laaja-‐alainen rakennetason muutos vaikuttaa etujärjestöihin ja niiden puoluekytkentöihin, ja entä, miten sen vaikutukset näkyvät kansalaistasolla? 2000-‐luvun tutkimuksissa on havaittu esimerkiksi, että keskiluokka on Suomessa muuttunut heterogeenisemmäksi ja äänestäjät ovat alkaneet liikkua aktiivisemmin yli perinteisten luokkarajojen (Sundberg 2001, 54–55). Perinteisten poliittisten jakolinjojen horjuminen ja etääntyminen lohkeamista, joiden päälle ne ovat syntyneet, on heikentänyt osaltaan huomattavasti
Luokkasamastuminen
Toimijat Rakenne
Kansalaiset
äänestyskäyttäytymisen selittämistä niiden avulla. Yhteiskuntarakenne ohjaa yhä vähemmän äänestämistä. Uudet jälkiteollisen yhteiskunnan jakolinjat, jotka ovat vahvasti sidoksissa yksilöiden arvoihin ja näkemyksiin, ovat kuitenkin merkittäviä äänestyspäätöstä ohjaavia tekijöitä (ks. esim. Westinen 2015). Seuraavissa alaluvuissa tutkimusongelmaa jäsennellään kolmitasoisesti rakenne-‐, toimija-‐ ja yksilötasolla.
2.1.1 Rakennetaso
Tässä tutkielmassa rakennetason käsite pitää sisällään yhteiskunnan elinkeinorakenteen, sosioekonomisen rakenteen ja niiden alle kuuluvat kaikki yhteiskunnalliset muutokset aina kansantaloudellisista muutoksista väestörakenteellisiin muutoksiin. Rakennetaso onkin hahmotettavissa vielä laajempana käsitteenä kuin poliittinen järjestelmä, sillä sen voidaan katsoa muodostavan koko sen laajan pohjan, jonka päälle poliittinen järjestelmä toimijoineen rakentuu. Tämän tutkielman painopiste ja eräänlainen lähtökohta ovat rakennetasolla tapahtuvat muutokset, jotka synnyttävät muutosaaltoja yhteiskunnan sekä toimija-‐ että yksilötasolle. Perustavanlaatuinen olettamus on, että rakennetason muutokset, kuten globalisoituminen, elinkeinorakenteiden muutos ja väestön ikääntyminen, ovat löydettävissä taustalta, kun tarkastelemme esimerkiksi puoluejärjestelmissä, poliittisissa jakolinjoissa tai poliittisten toimijoiden valtasuhteissa tapahtuneita muutoksia ja niiden taustalta löytyviä kausaliteetteja yhteiskunnassa.
Rakennemuutos on käsite, jonka on katsottu kuvaavan suomalaista yhteiskuntaa hyvinkin monessa mielessä. Erityisesti elinkeinorakenteen huomattavan nopea murros on suomalaista yhteiskuntaa leimaava ominaispiirre, jota ei tulisi unohtaa (Böckerman 2000). Näin ollen myös tutkimusongelman keskeinen lähtökohta on kyseenalaistaa, onko mahdollisesti yhdessä Suomen poliittista järjestelmää pisimpään leimanneessa valtarakenteessa havaittavissa 2000-‐luvulla muutoksia, jos sitä rajaavat rakenteet, ja mahdollisesti myös toimijat, ovat kohdanneet muutospaineita? Jotta rakennetason muutosta voitaisiin tarkastella mahdollisimman toimivasti, on hyvä kertoa lyhyesti ensin, millainen Suomi oli rakenteiltaan ennen ja vastaavasti, mikä on sen rakenteille ominaista nyt 2000-‐luvulla.
Teollistuminen alkoi Suomessa 1870-‐luvulla, mikä oli myöhään verrattuna muihin länsimaihin. Teollisuuden parista elantonsa saaneiden osuus nousi samaa tahtia Suomen väestön kasvun kanssa. Maa-‐ ja metsätaloudesta sekä muista alkutuotantoon luettavista elinkeinoista sai aina sotavuosiin saakka suurempi osa suomalaisista elinkeinonsa kuin teollisuudesta. Metsätaloudella oli alusta alkaen suuri merkitys Suomen teollistumisessa. Kolmasosa teollisuuden parissa työskentelevistä oli töissä sahoilla sekä paperi-‐ ja huonekalutehtailla toisen maailmansodan kynnyksellä.
Paperiteollisuus ja sen riippuvuus metsäteollisuudesta oli tekijä, joka leimasi Suomen teollistumista ja siitä seuraavaa kehitystä, kuten esimerkiksi kaupungistumista, pitkälle vielä sotien jälkeenkin. Teollisuus alkoi vähitellen keskittyä eteläiseen Suomeen ja maaseudun läheisyyteen. Maaseutu tarjosi paitsi raaka-‐aineita ja vesistöjen läheisyyden, myös työvoimaa maaseudun maata omistamattomista yhteiskuntaluokista.
Työväestöä ei etenkään teollistumisen alkuaikoina repinyt kahtia jako maalaisiin ja kaupunkilaisiin, vaan yhteisesti koko työväestöä mobilisoi alusta alkaen Suomen Sosiaalidemokraattinen Puolue (SDP) ja sen esille nostamat työväestön oikeudet.
(Karvonen 2014, 28.)
Elinkeinorakenteen painopiste muuttui Suomessa merkittävästi vasta 1970-‐luvulle tultaessa, kun alkutuotannosta tuli pienin työllistäjä (20,3 % työväestöstä) palvelusektorin kasvaessa suurimmaksi (45,5 %). Tähän vedoten onkin esitetty, että Suomi olisi siirtynyt suoraa esiteollisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseksi palveluyhteiskunnaksi, mikä ei sinänsä ole täysin väärinkään johdettu väite. Valtaosa alkutuotannon, eli pääosin maa-‐ ja metsätalouden, ja palvelusektorin väliin mahtuvasta kehityksestä tapahtui toisen maailmansodan ja 1980-‐luvun välisenä aikana. Muissa Länsi-‐Euroopan maissa näiden kahden työllistävän tuotannonalan väliin mahtui kolmas tuotannonala, teollisuus, joka työllisti suurimman osan työväestöstä Länsi-‐Euroopan maissa 1920–1960 -‐luvuilla. Suomessa elinkeinorakenteen kehitys oli verrattain todella nopeaa. Kaikkiaan noin neljässä vuosikymmenessä Suomi muuttui köyhästä maatalousmaasta hyvinvoivaksi jälkiteolliseksi palveluyhteiskunnaksi. (Karvonen 2014, 30–31.)
1990-‐luvun on katsottu aloittaneen Suomessa kokonaan uudenlaisen murroskauden.
Neuvostoliiton kaatuminen vuonna 1991 muutti merkitsevästi koko maailmanpoliittista
tilannetta, mutta se vaikutti tuntuvasti myös Suomen geopoliittiseen sijaintiin ja ulkomaankauppaan. Nopeasti tämän jälkeen Suomi alkoi keskittyä tiiviimpään yhteistyöhön Länsi-‐Euroopan kanssa ja osoitti selvästi kasvavaa kiinnostuneisuuttaan Euroopan unionia (EU) kohtaan. Suomi liittyikin EU:n jäseneksi vuonna 1995, mikä toi mukanaan niin yhteiset sisämarkkinat kuin uuden suunnan ulkopolitiikkaankin. Tämä auttoi Suomea osaltaan selviämään myös Neuvosliiton kaatumisesta ja sen tuomasta turvattomuuden tunteesta sekä jättämästä aukosta Suomen vientiin. (Karvonen 2014, 15.)
Ennen taloudellisen ja poliittisen globalisoitumisen pääsemistä vauhtiin 1990-‐luvulla koetteli Suomea lama, jollaista ei aikaisemmin ollut koettu. Laman pahimmat vuodet sijoittuvat vuosiin 1991–1993, jolloin bruttokansantuote Suomessa laski yli 10 prosenttia vuosittain ja työttömyys oli korkeimmillaan liki 20 prosentin luokkaa. Noin neljäsosa kaikista silloisista työpaikoista menetettiin. (Niemi, Raunio & Ruostetsaari 2015, 3). ”1990-‐luvun suuri lama” on alkanut käsitteenä vakiintua samanlaiseksi avainkäsitteeksi kuin 1960-‐ ja 1970 -‐lukujen taitteessa tapahtunut suuri muutto maalta kaupunkeihin (Piirainen & Saari 2002, 13). Lamakausi näkyi suoraa etujärjestöjen jäsenmäärien nopeana kasvuna, ja erityisesti SAK:n jäsenmäärä koki tähänastisen huippunsa lamavuosina.
Laman tasaannuttua Suomen talous lähti nousuun, vaikkakin laman seuraukset koettelivat Suomea vielä hyvinkin pitkään (ks. esim. Piirainen & Saari 2002 ). Suomen vienti kasvoi parantuneiden kansainvälisten suhteiden ja Nokian kaltaisten, erityisesti elektroniikkateollisuuden investointien ansiosta. Talouskasvun on katsottu synnyttäneen sen aikaiseen suomalaiseen hyvinvointivaltioon sosiaalista eriarvoisuutta, joka ei ole kaventunut 2010-‐luvulla kohdatun uuden laman myötä, vaan päinvastoin, erot ovat tässä suhteessa jopa suurentuneet. (Heiskala & Kantola 2010, 134). Tämä on luonnollisesti nostanut hyvinvointivaltion kustannuksia. 2010-‐luvun laman syyt olivat suurimmaksi osin Suomen ulkopuolella, mutta seuraukset ovat näkyneet 1990-‐luvun alun laman tapaan yhtälailla kotimaan tuotannossa ja taloudessa.
Sen sijaan 2010-‐luvun laman ei ole katsottu vaikuttaneen yhtä merkitsevästi tavallisten ihmisten elämään, kuin mitä 1990-‐luvun lama teki. (Niemi, Raunio & Ruostetsaari 2015, 4).
Rakennetasolla tapahtuvien muutosten on katsottu uudelleen muokkaavan myös poliittisia jakolinjoja yhteiskunnassa, mikä synnyttääkin politiikan tutkimuksen näkökulmasta rakennetason suurimmat muutokset. Pääpiirteissään poliittisia jakolinjoja voidaan sanoa olevan kahdenlaisia: ne voivat olla joko eräänlaisia yhteiskunnallisia sulkeumia, jotka keskittyvät jakamaan etuja epätasaisesti, tai ne voivat olla eri väestöryhmien arvojen ja uskomusten vastakkaisasetteluja. Poliittiset jakolinjat pitävät sisällään yleensä kolme elementtiä: ryhmiä erottavan tekijän, ryhmän itsensä tietoisuuden siitä ja ryhmän organisoitumisen tämän erottavan tekijän ympärille.
(Gallagher et al. 2006, 235–236.) Muutaman viime vuosikymmenen ajan länsimaiden politiikassa on havaittu erilaissa tutkimuksissa muutoksia yhteiskuntaa lohkovissa poliittisissa jakolinjoissa sekä asiakysymyksissä (ks. esim. Kriesi et al. 2006). Uudet jakolinjat keskittyvät pääosin uudenlaisten kysymysten ympärille. Globalisoituneessa maailmassa ihmisten elämää koskettavat ja eri leireihin yksilöitä jakavat täysin uudenlaiset ilmiöt ympäristönsuojelusta vähemmistöjen oikeuksiin.
2.1.2 Toimijataso
Rakennetasolla tapahtuneiden muutosten on esitetty vaikuttaneen toimijatasolla esimerkiksi puolueiden ja etujärjestöjen välisiin suhteisiin sekä niiden rooliin yhteiskunnassa yleensäkin (ks. esim. Sundberg 2003, Allern 2010, Karvonen 2014).
Tämän tutkielman kontekstissa toimijatasolla viitataan kahteen tutkimuskysymyksen kannalta keskeisempään toimijaan: etujärjestöihin ja puolueisiin sekä puoluejärjestelmään. Puolueiden rooli yhteiskunnassa on muuttumassa, mikä näkyy konkreettisesti niiden jäsenmäärien laskuna. Suomessa puolueiden jäsenmäärät ovat lähteneet laskuun 1970–80 -‐luvulla ja trendi on jatkunut samanlaisena 2000-‐luvullakin.
Puolueiden välillä on kuitenkin eroja jäsenmäärien kehityksessä, esimerkiksi Vihreän liiton (vihreät) jäsenmäärä on ollut jatkuvasti kasvussa sen perustamisvuodesta 1987 nykypäivään saakka. (Ks. esim. Borg 2013, 29.) Lisäksi puolueiden väliset voimasuhteet ovat kokeneet muutoksen vuoden 2011 eduskuntavaalien myötä. Nyt Suomen puoluekentällä erottuu selkeästi neljä keskisuurta puoluetta kolmen suuren sijaan.
Keskusta, kokoomus, perussuomalaiset ja SDP keräsivät neljän vuoden takaisissa vaaleissa kolme neljäsosaa kansalaisten äänistä. Myös perinteisten suurten puolueiden ja vaikutusvaltaisten etujärjestöjen suhteessa on havaittavissa muutoksia 2000-‐luvun
alusta lähtien. (esim. Sundberg 2003.) Koko puoluekentän teollistuneissa yhteiskunnissa on nähty osassa tutkimuskirjallisuutta pirstoutuneen viimeisten vuosikymmenten aikana ja vanhojen pitkään asemansa säilyttäneiden puolueiden on nähty kohdanneen uudenlaisia ehtoja sekä vaatimuksia toiminnalleen (ks. esim. Mair 2001, 29; Gallagher 2006, 272–275; Westinen 2015).
Puoluejärjestelmien muutos, kehittyminen ja tulevaisuus ovat jakaneet tutkijoiden mielipiteitä hyvinkin paljon toisistaan eroaviin näkemyksiin. Toiset tutkijat ovat nähneet puoluejärjestelmien muutoksen olevan huomattava, kun taas toiset ovat katsoneet, että juurikaan mitään merkittävää puoluejärjestelmien muutosta ei länsimaisissa järjestelmissä ole lainkaan havaittavissa. (Mair 2006, 63). Keskustelu puoluejärjestelmien mahdollisesta muutoksesta ja tulevaisuudesta pitää sisällään keskustelun puolueiden roolista yhteiskunnassa. Osa on sitä mieltä, että moderneissa demokratioissa puolueet ovat vähitellen kokonaan rappeutuneet. Toiset taas ovat sitä mieltä, että pienen suosion laantumisen jälkeen puolueet ovat elpymässä ja kohtaamassa uuden nousukauden. On vielä erotettavissa kolmaskin, hyvin neutraali näkemys, jonka mukaan puolueet ovat kohtaamassa jonkinlaiset muutoksen. (Dalton &
Wattenberg 2002, 5.) Yhtä aikaa tämän teoreettisen keskustelun kanssa on tutkittu puolueiden edustamien poliittisten ideologioiden pysyvyyttä. Myös ideologioiden on todettu puolueiden tapaan olevan hyvin hajanaisessa tilassa. Sekä puolueiden itsensä kohtaamat haasteet ja muutospaineet että niiden edustamien ideologioiden muutoksenalaisuus heijastuvat myös kansalaisten puoluesamastumisen trendeihin.
(Mair 1997, 19–20.)
Puoluejärjestelmien muutos voidaan nähdä Pohjoismaissa esimerkiksi viimeisten vuosikymmenten aikana syntyneinä uusina puolueina. Vaikutusvaltaisten puolueiden lukumäärä on Pohjoismaista korkein Suomessa. Puolueiden ideologiat omaavat suuremman merkityksen Pohjoismaissa kuin missään muussa länsimaalaisessa poliittisessa järjestelmässä. Suomessa vasemmisto–oikeisto -‐jako on edelleen 2000-‐
luvulla merkittävin ideologinen jakolinja kansalaisten keskuudessa, ja se ohjailee myös eniten puolueiden välistä kilpailua. (Bengtsson et al. 2014, 29–31.) Pohjoismaalaisille puolueille on ollut myös tyypillistä vahvat suhteet etujärjestöihin. Puolueet eivät edes tietoisesti pyri neutraaliuteen toiminnassaan suhteessa etujärjestöihin. Usein kaikista aktiivisimmat toimijat löytyvät paikallistasoilta, mikä pätee sekä etujärjestöihin että
poliittisiin puolueisiin. Puolue-‐ ja etujärjestöjäsenyys ovat kulkeneet Pohjoismaissa perinteisesti käsi kädessä. (Epstein 1967, 149.)
Suomenkin osalta on esitetty näkemyksiä siitä, että puoluejärjestelmä, puoluekenttä ja puolueiden väliset voimasuhteet olisivat jo 1970-‐luvulta lähtien kohdanneet suuria muutoksia (ks. esim. Arter 2008). On kuitenkin suhtauduttava kriittisesti väitteeseen, jonka mukaan Suomessa puolueiden väliset voimasuhteet tai kannatuslukemat olisivat kohdanneet huomattavan suuria muutoksia erityisesti tarkasteltaessa pidempiaikaista kehitystä. Kansainvälisessä vertailussa on havaittu, että Suomessa puolueiden kannatuslukemat ovat päinvastoin olleet erittäin stabiileja (ks. esim. Karvonen 2014 ).
Vasta 2010-‐luvulla puoluekentän voimasuhteet ovat selvästi hieman muuttuneet perussuomalaisten noustua keskustan, kokoomuksen ja SDP:n rinnalle vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, mikä on luonnollisesti muokannut myös puolueiden kannatuslukemia jonkin verran (Borg 2012, 19–21).
Suomalaisen puoluejärjestelmän on pääosin katsottu säilyneen suhteellisen vakaana ja yhtä hajanaisena lähes sadan vuoden ajan, etenkin, jos verrataan sen vaikutusvaltaisten puolueiden lukumäärää vuosina 1945–2000 muihin Länsi-‐Euroopan maiden puoluejärjestelmiin ja niiden vastaaviin lukuihin (Mattila & Raunio 2004, 269). Suomen puoluejärjestelmä onkin yhä 2000-‐luvulla verrattain hajanainen. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että yhden puolueen on lähes mahdotonta saada yli neljännestä kaikista äänistä. Vakaalla taas viitataan siihen, että puolueina keskusta, kokoomus ja SDP, eli vanhat ”kolme suurta”, ovat säilyttäneet pysyvän asemansa puoluejärjestelmässä, vaikka vuosikymmenten aikana niiden rinnalle onkin noussut uusiakin puolueita, kuten kristillisdemokraatit, vihreät ja viimeisimpänä perussuomalaiset. (Niemi, Raunio & Ruostetsaari 2015, 8.)
Hallituksen muodostamiselle on ollut tyypillistä, että kaikenlaiset hallituspohjat ovat olleet mahdollisia hallitusneuvotteluihin lähdettäessä, mikä on näkynyt hyvin erilaisina hallituskokoonpanoina vuosikymmenten saatossa. Pääsääntöisesti hallituskoalitiot ovat olleet kansainvälisessä vertailussa erittäin laajapohjaisia, ne ovat kattaneet jopa 70 prosenttia eduskuntapaikoista (Niemi, Raunio & Ruostetsaari 2015, 9; Raunio & Laine 2015, 5). Vuoden 2011 vaalien jälkeen puolueiden valtasuhteissa on tapahtunut muutos perussuomalaisten nousun myötä. Vielä on kuitenkin liian varhaista sanoa varmasti,
onko tällä jatkossa vaikutusta hallituskoalitioiden muodostamiseen tai niiden kokoon (Karvonen 2014, 103). Vuonna 2015 perussuomalaiset ovat ensimmäistä kertaa hallituksessa yhdessä kokoomuksen ja pääministeripuolue keskustan kanssa.
Suomen puoluejärjestelmälle on ollut ominaista useamman vuosikymmenen ajan vasemmistopuolueiden kannatuksen hiipuminen sekä populismi, jotka molemmat ovat tunnuspiirteinä nousseet keskeisesti esille myös 2010-‐luvulla. Rakennemuutos on väistämättä tuonut myös kokonaan uusia asioita puolueiden asialistoille.
Maahanmuutto, kansainvälistyminen ja yleisesti erilaiset moraalikysymykset vähemmistöjen oikeuksista ympäristönsuojeluun ovat nousseet haastamaan perinteiset sosioekonomiset vastakkainasettelut (Bengtsson et al. 2014). Perussuomalaisten nousun keskisuurien puolueiden joukkoon 2010-‐luvulla on esitetty heijastaneen Suomen puoluejärjestelmän eräänlaista uudelleenjärjestäytymistä kansainvälisyyttä ja kansallista puolustavien näkemysten sekä arvojen ympärille. Uudet puoluejärjestelmää halkovat asiakysymykset ovat olleet suuri haaste myös vanhoille puolueille.
Perussuomalaisten korostunut EU-‐kriittisyys on haastanut etenkin SDP:tä tiukentamaan omaa EU-‐linjaansa. (Karvonen 2014, 150–151.)
Etujärjestöt voidaan karkeasti asettaa 2000-‐luvun suomalaisessa yhteiskunnassa yksityisen ja julkisen elämänalueen väliin. Ne voidaan määritellä ”yhdeksi merkittävistä talouden, politiikan ja kulttuurin kohtauspisteistä” (Sauramo 2006, 31). Etujärjestöt pitävät sisällään sekä julkisen että yksityisen toimijan piirteitä. Ne ovat syntyneet Suomessakin sekä perinteisen luokkajaon että työntekijöiden ja työnantajien välisten vastakohtaisuuksien ympärille. Erityisesti ruumiillisessa työssä työntekijöiden ja työnantajien etujärjestöjen näkemykset ovat olleen useastikin hyvinkin vastakkaisia.
(Sauramo 2006, 92.)
Etujärjestöt on tavattu nähdä yhtenä painostusryhmätyyppinä demokraattisissa yhteiskunnissa. Rod Hague ja Martin Harrop (1992 & 2004) ovat määritelleet lyhyesti painostusryhmät valtiollisesta johdosta ja poliittisista puolueista erillään oleviksi järjestöiksi, jotka kukin tavallaan pyrkivät vaikuttamaan politiikkaan. Koska ne omaavat järjestäytyneen organisaatiomuodon, niitä ei tulisi myöskään verrata yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Poliittisten puolueiden tapaan painostusryhmät toimivat yhteiskunnan ja valtion välissä ikään kuin avustamassa näiden kahden välistä sidettä. Hague ja Harrop
ovat jaotelleet painostusryhmät neljään erilaiseen painostusryhmätyyppiin. Heidän mukaansa painostusryhmät voivat olla joko potentiaalisia painostusryhmiä, painostusryhmiä, jotka toimivat organisaatioina, aatteellisia painostusryhmiä tai etujärjestöjä. (Hague & Harrop 2004, 166–168.) Tässä tutkielmassa ollaan kiinnostuneita juuri etujärjestöistä painostusryhminä ja niiden toiminnasta yhteiskunnassa.
Matti Wiberg (2006, 68) on määritellyt etujärjestöt järjestöiksi, joiden ensisijaisena tavoitteena on jonkin väestöryhmän etujen ajaminen. Tällöin jäseniä ajaa yhteen joku yhteinen intressi, jota pyritään valvomaan ja puolustamaan järjestäytyneesti. Tämä on kuitenkin Wibergin itsensäkin mukaan sinänsä ahdas määritelmä etujärjestölle, sillä etujärjestöt voidaan laajemmassa merkityksessään ymmärtää esimerkiksi ns.
painostusryhminä, kuten edellä mainitut Hague ja Harrop ovat tehneet. Tässä tutkielmassa etujärjestöillä tarkoitetaan Wibergin määritelmän mukaisesti järjestöjä, joiden ensisijaisena tavoitteena on tietyn väestöryhmän etujen ajaminen yhteiskunnassa painostuspolitiikan keinoin. Tällaisia järjestöjä ovat Suomen yhteiskuntarakenteessa juuri työntekijöiden ja työnantajien etuja puolustamaan perustetut ns. ammattiliitot, jotka ovat merkittävän yhteiskunnallisen valta-‐asemansa ansiosta luoneet yhdessä julkisen vallan kanssa korporatiivisen tendenssin (kts. esim.
Allardt 1966). Tutkielmassa tullaan käyttämään tällaisista järjestöistä termiä
”etujärjestö” kautta linjan.
Tilanne on sekä etujärjestöjen että puolueiden kannalta mielenkiintoinen, sillä puolueiden jäsenmäärät ovat 2000-‐luvulla laskeneet ja etujärjestöosallistuminen on säilynyt lähes ennallaan (ks. esim. Borg 2013). Suomalaiset ovat saattaneet 2000-‐luvun epävakaissa talousoloissa ja arvomuutosten keskellä kokea etujärjestöjäsenyyden merkittävämmäksi keinoksi ajaa omaa etuaan yhteiskunnassa kuin poliittisen puolueen kautta vaikuttamisen, tai sitten poliittinen osallistuminen perinteisinä pidettyjen vaikutuskanavien kautta on yleisesti laskussa. Toimijatasolla onkin mielenkiintoista pohtia, tulevatko etujärjestöt kohtaamaan samankaltaiset muutospaineet kuin puolueet ovat jo 2000-‐luvun alussa kohdanneet?
Puolueet ja etujärjestöt ovat itsekin heränneet pohtimaan 2000-‐luvulla tulevaisuuttaan ja tarvettaan uudistua rakennemuutoksen luomien paineiden alla. Kansainvälisesti
erittäin korkea järjestäytymisaste etujärjestöihin on merkinnyt monen vuosikymmenen ajan etenkin Suomen työntekijöiden etujärjestöille merkittävää asemaa ja neuvotteluvoimaa. Miten käy valta-‐asemalle, jos järjestäytymisaste laskee? Käykö etujärjestöille samoin kuin puolueille on jo käynyt? Samaan aikaan globalisaation eri ilmenemismuodot ja työelämän jatkuvat muutokset voimistavat osaltaan etujärjestöjen painetta uudistua. Työpaikat siirtyvät ulkomaille, yritykset ulkoistavat toimintansa ja alihankkivat. Lisäksi vuokratyö, osa-‐aikaisuus ja määräaikaisuus sekä maahanmuutto saattavat rapauttaa perinteistä järjestäytymisperiaatetta. Väestön ikääntyminen ja suurten ikäluokkien eläköityminen tuovat etujärjestöille osaltaan vielä oman paineensa mukautua yhteiskunnan rakennemuutoksiin. Toistaiseksi nähtäväksi jää, paljonko tämän kaltaiset ilmiöt tulevat vaikuttamaan etujärjestöjen jäsenmääriin ja jäsenkunnan rakenteeseen tulevaisuudessa. (Helander & Nylund 2012, 5-‐7.)
2.1.3 Yksilötaso
1970 -‐luvulta lähtien on esitetty arvoteorioita yksilöiden arvopohjan käynnissä olevasta muutoksesta, jonka on nähty olevan seurausta yhteiskunnan rakenteellisille muutoksille. Ronald Inglehart on esittänyt yhden kuuluisimmista yksilöitä koskevista arvoteorioista ja niiden muutoksenalaisuudesta teoksessaan The Silent Revolution (1977), jossa hän jaottelee yksilöiden arvot materialistisiin ja postmaterialistisiin.
Yhteisöllisyys, itsensä toteuttaminen ja ekologisuus ovat esimerkkejä Inglehartin nimeämistä postmaterialistisista arvoista. Niiden on katsottu haastavan perinteiset aineellista hyötyä tavoittelevat materialistiset arvot yhteiskunnassa.
Kehittyneissä länsimaisissa yhteiskunnissa alkaneen arvomuutoksen katsotaan lähteneen liikkeelle sekä talouden että teknologian kehittymisestä 1970-‐luvulla.
Inglehartin mukaan 1980-‐luvun jälkeen postmaterialististen arvojen merkitys on kasvanut talouskasvun ja siitä seuranneen elintason nousun seurauksena. (ks. esim.
Inglehart 1977, 1997.) Tätä muutosta on kyetty tutkimuksissa arvioimaan vasta monen vuoden kuluttua ensimmäisistä havainnoista, sillä se on vaatinut pidempien aikajaksojen vertailua. 1990-‐luvulla Inglehart (1997) on jatkanut arvomuutoksen tarkastelua ja esittänyt teoksessaan Modernization and Postmodernization: Cultural, Economic and Political Change in 43 Societies, että kulttuurinen, taloudellinen ja
poliittinen muutos kulkevat käsi kädessä ja ovat jossain määrin myös ennustettavia malleja. Inglehartin esitys on ristiriitainen ja se onkin kohdannut paljon kritiikkiä. On kyseenlaista väittää, että määrätyt kehityskaaret olisivat ennustettavampia kuin toiset tai, että jotkin sosioekonomiset muutokset olisivat todennäköisempiä kuin toiset.
Kritiikistään huolimatta Inglehartin teos ja sen esittelemät tutkimustulokset ovat osaltaan merkittävä kuvaus monta vuosikymmentä kestäneestä arvojen muutoksenalaisuudesta nyky-‐yhteiskunnassa. Tutkimus kattaa 70 prosenttia koko sen aikaisesta maailman väestöstä. Sen tuloksista on mahdollista vetää johtopäätöksiä 2010-‐luvunkin jälkiteollisten yhteiskuntien yksilöiden arvopohjien muutoksenalaisuuteen. Tietyllä tapaa Inglehartin esittämän 1970-‐luvulta käynnistyneen muutoksen jälkiaallot pyyhkivät länsimaita yhä.
Arvopohjan käynnissä oleva muutos on luonnollisesti muokannut kansalaisten asenteita, arvoja ja yhteiskunnallisia tavoitteita uudenlaisiksi. Muutoksia on havaittavissa niin puoluesamastumisessa kuin luokkasamastumisessakin. Koska tässä tutkielmassa tarkastellaan etujärjestöjen, puolueiden ja yhteiskuntaluokkien suhdetta pääosin yksilötasolla, tarjoavat etujärjestöjäsenyys, luokkasamastuminen ja puoluesamastuminen toimivimman näkökulman yksilötasolle. Lisäksi tutkielmassa käytettävät kyselytutkimusaineistot soveltuvat myös parhaiten yksilötason tarkasteluun. On muistettava, että kaikkien järjestöjen vaikutusvalta samoin kuin poliittinen osallistuminen on aina palautettavissa yksilöihin, ja liittyminen jäseneksi puolueeseen tai etujärjestöön on jokaisen yksilön henkilökohtainen ja vapaavalintainen päätös (Borg 2013, 45).
1990-‐luvun alun laman ja siitä alkaneen murroskauden jälkeen, suomalaiset yhteiskuntaluokat ovat olleet liikkeessä ja muuttaneet osaltaan myös suomalaisen yhteiskunnan rakennetta. Laman jälkeinen talouskasvu on tutkitusti hyödyttänyt työssäkäyvien enemmistöä, ja tulotaso kohentuikin Suomessa laman jälkeisinä vuosina nopeasti. (Piirainen & Saari 2002, 13–15.) Moderni yksilökeskeisempi elämäntapa, postmodernit arvot, elämäntapoihin liittyvien erojen kaventuminen ja pääoman epätasaisempi jakaantuminen ovat nykypäivän Suomessa näkyvissä olevia ilmiöitä, jotka yhteiskunnan rakenteiden muutos on synnyttänyt tai nostanut esille yksilötasolla.
Modernin yhteiskunnan sisäiset jaot herättävät tutkijoissa suurta mielenkiintoa ja yhdenmukaisia näkemyksiä mahdollisista tulevaisuuden yhteiskuntaluokista ei ole
kyetty muodostamaan. Kun yhteiskunnan luokkarakenteessa tapahtuu muutoksia, mitä tapahtuu yksilöiden luokkasamastumiselle?
Tutkimuksissa on havaittu, että suomalaiseen yhteiskuntaan on parhaillaan muodostumassa vyöhyke, jossa keskiluokkaiset ja työväenluokkaiset ryhmät lähestyvät toisiaan ja lopulta sulautuvat yhteen (Erola 2010, 224–225). On myös esitetty, että keskiluokka on muuttumassa jatkuvasti yhä heterogeenisemmäksi yhteiskuntaluokaksi (Sundberg 2001, 54–55). Muutamissa 1990-‐ ja 2000-‐luvun alun tutkimuksissa (ks. esim.
Mikkola 2003; Sauramo 2006), joissa on keskitytty tutkimaan yhteiskuntaluokkien muutosta, on havaittu, että kasvava ja muuttuva keskiluokkaisten osuus kasvanut merkittävästi erityisesti Akavan jäsenkunnassa. Onko keskiluokka kaikkialla, ja mitä tämän liikehdinnän myötä on tapahtunut muiden etujärjestöjen yhteiskuntaluokkakoostumukselle?
Muutoksen luokkajaoissa on katsottu asettavan haasteita puolueille. Maatalous ja teollisuus ovat vähentyneet ja yhä tyypillisemmin populistiset oikeistopuolueet ja sosiaalidemokraatit käyvät omaa kamppailuaan tämän väestönosan äänistä. Vastaavasti korkeatuloisemmilta työntekijöiltä populistiset oikeistopuolueet ovat onnistuneet saamaan ääniä kannattamalla matalampaa verotusta ja suhtautumalla kriittisesti maahanmuuttoon. Oikeistopuolueet ovat alkaneet kasvattaa työväestöltä saamaansa kannatusosuuttaan. Kasvava keskiluokka on tutkitusti asettanut haasteita niin vasemmistopuolueille, oikeistopuolueille kuin keskellä oleville agraaripuolueille.
(Sundberg 2003, 59.) Jos kerran luokkasamastuminen ei enää entiseen tapaan motivoi yksilöiden äänestämistä ja puoluesamastumista, millä perusteella erityisesti tämä uusi kasvava keskiluokka valitsee puolueensa?
Puoluesamastuminen on käsitteenä tärkeää kyetä erottamaan puoluevalinnasta.
Puoluesamastumista käsittelevä politiikan tutkimuksen klassikko, American Voter (Campbell et al. 1960), on määritellyt puoluesamastumisen yksilöiden pysyväksi ominaisuudeksi. Teorian keskeinen väite on, että yksilöt saavat vanhemmiltaan perintönä puoluesamastumisensa ja myös kasvavat miljöössä, joka heijastaa sopivalla tavalla heidän puolueensa arvomaailmaa. Kritiikkiä klassikkoteoria on saanut erityisesti sen korostamastaan puoluesamastumisen pysyvyydestä, sillä myöhemmissä
tutkimuksissa puoluesamastumisen ja puoluevalinnan välillä ei ole havaittu selvää kausaliteettia. Kuitenkin monet tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että äänestäjillä on jonkin asteinen jatkuva uskollisuus jotakin puoluetta kohtaan, jonka perusteella he muodostavat oman poliittisen mielipiteensä, vaikkakin puoluesamastuminen voi vaikuttaa puoluevalintaan sekä välittömästi että välillisestikin poliittisen sosialisaation kautta. (Evans 2004, 62–64; Holmberg 2007, 562–564.) Teoreettista keskustelua puoluesamastumisen ympärillä tullaan esittelemään tässä tutkielmassa tarkemmin myöhemmin luvussa 3.1.
Suomessa puoluesamastuminen on ollut pitkään selitettävissä eurooppalaisen tutkimusperinteen mukaisesti poliittisten jakolinjojen sekä äänestäjän yhteiskuntaluokan perusteella. Suomalaiselle äänestäjäkunnalle on ollut tyypillistä osoittaa puoluesamastumisellaan kuuliaisuutta omaa yhteiskuntaluokkaansa kohtaan.
Luokkaäänestämisen on havaittu kääntyneen laskuun Suomen lisäksi useissa Länsi-‐
Euroopan maissa 1980-‐luvulla. Keskiluokan kasvun ja kerrostumisen myötä, on ainoastaan yhden puolueen ollut vaikeaa profiloitua puhtaasti keskiluokan puolueeksi.
Samankaltainen ilmiö on tapahtunut palvelusektorin työväestön suuren kasvun myötä.
Suomen puoluekentältä ei löydy puoluetta, joka selvästi ajaisi palvelusektorin etua, etenkin kun laaja palvelusektori pitää sisällään niin tarjoilijat, opettajat, myyjät kuin sairaanhoitajatkin. (Grönlund & Westinen 2012, 157–158.)
Edellä todettiin, että etujärjestöosallistuminen on Suomessa ollut verrattain korkeaa vielä 2000-‐luvullakin. Tutkimusten mukaan Suomessa 2000-‐luvulla noin kolme neljästä palkansaajasta on jäsen jossakin ammatillisessa etujärjestössä. Ammatillinen järjestäytyminen on vapaaehtoista ja henkilöt liittyvät jäseniksi järjestöihin omasta vapaasta halustaan. Etujärjestöjäsenyys ja työttömyyskassoihin kuuluminen vuosina 2002–2010 on työ-‐ ja elinkeinoministeriön teettämien työolobarometrien mukaan ollut Suomessa tasaista. Jäsenluvuissa on ollut vain yhden tai kahden prosenttiyksikön vaihteluita. Työttömyyskassojen suosio on kääntynyt pieneen nousuun vuonna 2007.
Vain vuosi myöhemmin, vuonna 2008, alkanut maailmanlaajuinen finanssikriisi sekä siitä seurannut taantuma ovat mahdollisesti lisänneet osaltaan yleistä epävarmuutta työmarkkinoilla. Tämä on todennäköisesti nostanut työttömyyskassojen arvoa työntekijöiden näkökulmasta. (Borg 2013, 40–42 & Työolobarometrit 2002–2010.)
